The Painkiller / Garrick Theatre 4.4.2016

Mä en ole mikään farssien fanikunnan kantajäsen, kaukana siitä. Mutta kun farssi on hyvin kirjoitettu, ohjattu ja taitavat näyttelijät valjastettu mukaan, niin avot. Ja ranskalaisen Francis Veberin The Painkiller on juurikin tämmöinen, ainakin tämä näkemäni versio. Sean Foley sai pitkien vääntöjen jälkeen kääntää sen soveltaen englanniksi, ja tarttui ohjaajan pestiin myös.

The Painkiller on osana mainiota Branagh Companyn Garrick Theatre -kautta, josta olen nyt nähnyt 3/4 esityksistä (harmikseni The Red Velvet jäi näkemättä). Saas nähdä menenkö katsomaan Romeo & Julietin kesällä, vaikka olisi mahdollisuuskin. Se on tulossa (myös Suomeen) leffateatteriinkin. Mutta kauden vika näytelmä eli The Entertainer pitää nähdä!

Tämä on siinä mielessä varsin perinteinen farssi, että ovia on paljon, ja niiden rooli on aika iso. Tapahtumapaikkana on hotelli, tai oikeastaan sen kaksi vierekkäistä huonetta. Lavastus on näppärä, väliseinä on katkaistu niin että sitä ei käytännössä edes ole, paitsi huoneiden välisen oven verran. Toinen huone vihreäsävyinen, toinen liila. Ja tyynyjä, niitä piisaa!

Hotellihuoneisiin majoittuu kaksi hyvin erilaista miestä. Ralph (Kenneth Branagh) on palkkamurhaaja, jonka vierailun tarkoitus on ampua ikkunasta joku tyyppi. Toiseen huoneeseen tulee luuseri valokuvaaja Dudley (Rob Brydon), jonka vaimo on lähtenyt lääkärin matkaan, ja joka meinaa hypätä hotellin ikkunasta epätoivoissaan. No, tottakai tässä on aika herkullinen alkuasetelma toimivalle komedialle.

Kuvioihin kuuluu mainio portieeri (Mark Hadfield), joka koputtelee oville usein aika epäsopivillakin hetkillä (ja joka päättää käyntinsä aina iloiseen enjoy -huutoon!). Sen lisäksi näemme Dudley (mahdollisesti tulevan ex-)vaimon (Claudie Blakley) ja tämän uuden miesystävän (Alex MacQueen) sekä paikalle pölähtävän polisiin (Marcus Fraser).

Suurin hauskuus alkaa siitä kuin lääkäri tuikkaakin vahingossa ketamiiniä (hevosten rauhoituslääkettä) palkkamurhaajan persiiseen, eikä Dudleyyn. Siitä seuraa ihan uskomaton Ken Branagh-performanssi. Voi olla että en ole koskaan nähnyt mitään näin hauskaa yksittäistä juttua teatterissa. Välillä meno muistutti John Cleesen kävelyä (ministry of silly walks -tyylisesti). Branagh on loistava Shakespeare-tulkki ja hyvä komedianäyttelijäkin, mutta tämmöistä fyysistä ilmaisua en odottanut näkeväni. Mies on ihan hervoton ketamiinipöllyssä. Koko katsomo ulvoo naurusta.

Palkkamurhaajan ikkunan rullaverhon oikuttelu aiheuttaa monta hulvatonta tilannetta. Komeroon pieksetty poliisi ja tämän oven läpi tunkeva käsi inspiroi selkeästi Ralphia. Ja naurattaa katsomoa. Mä luulin tässä vaiheessa jo tikahtuvani nauruun. Joten kaikki ne ajoitukset, mitkä on farssissa tärkeitä, niin tässä meni ihan nappiin.

Oli eka kerta kun näin Rob Brydonin lavalla, ja ihan hauskahan tämäkin oli hieman yksinkertaisena, mutta kovin sydämellisenä tyyppinä. Mutta ei auta, kun jää niin auttamattomasti Branaghin varjoon.

Puolialastomina hilluvat päätähdet, useat arveluttavat asennot mistä portieeri heidät löytää ja sellainen yleinen kohkaaminen. Kyllä toimii. Eihän tämä mikään syväluotaava esitys ole, mutta pirun viihdyttävä. Tarviiko kaiken aina olla niin vakavaa.

Enkä tosissani odottanutkaan näkeväni Sir Keniä stage doorilla mutta kaikki muut kyllä tulivat ja raapustivat nimmareitaan yms. Kaiken kaikkiaan hyvä ilta, vaikka paikat olivatkin piippuhyllyn tokavikalla rivillä... Vasen etunurkka lavasta jäi pimentoon, mutta onneksi siellä ei juuri tapahtunutkaan.


Virallisten kuvien copyright Johan Persson

WOS palkinnot jaettu, mutta miten?

Jaahas. What's On Stage Awards on perinteisesti jaettu näin alkuvuonna, ja tänä vuonna palkintogaala, järjestyksessään kuudestoista, pidettiin 21.2.2016 Prince of Wales Theatressa. Nämähän ovat yleisön äänestämiä, eli eipä ihme että voittajat ovat ketä ovat. Monen "tähtiesiintyjän" näytelmä pärjää, koska fanit masinoivat somessa ja muualla toisiaan äänestämään...

Muistan esim. vuonna 2014 kuinka Harry Potter-näyttelijät pyyhkivät pöydän. Siis ihan hyviähän Daniel Radcliffe (paras näyttelijä) ja Rupert Grint (vuoden tulokas) ovat, mutta huh! Muina ehdokkaina kun oli parhaan näyttelijän sarjasta esim. Rory Kinnear, Ben Whishaw, James McAvoy ja Lenny Henry.

No joo, siis tämän vuoden tuloksiin.

Paras näyttelijä:

Benedict Cumberbatch, Hamlet 
James McAvoy, The Ruling Class
Bradley Cooper, The Elephant Man
Mark Rylance, Farinelli and the King
Alex Hassell, Henry V

Mulla oli onni nähdä nuo kaikki herrat lavalla, ja kaikki muut olivat erinomaisia, paitsi mun mielestä herra Cooper oli ihan kamala... Mutta noista olisin palkinnon suonut joko McAvoylle tai Rylancelle. Cumberbatch oli suht ookoo, mutta siinä Hamletissa oli kokonaisuutena vaan niin paljon kaikkea. Siis sellaista mistä en liiemmälti tykännyt. Mutta yleisö äänesti näin.

Hassell oli kyllä kanssa todella hieno. Herra Cumberbatch ei päässyt filmauskiireidensä takia paikalle, mutta katsojat saivat nähdä kiitospuheen nauhalta. Puheen joka kesti ja kesti ja kesti, 6 minuuttia. Paikallaolijoista pisimmät puheet lienivät pari minuuttia. Puhe on nähtävillä (jos joku jaksaa kuunnella sitä jaaritusta) täällä.

Paras näyttelijätär:

Nicole Kidman, Photograph 51
Denise Gough, People, Places and Things
Lia Williams, Oresteia
Rosalie Craig, As You Like It
Harriet Walter, Death of a Salesman

Valitettavasti näistä en nähnyt kuin kaksi (tauti vielä verotti tuon As You Like It:in katsomisen viime maanantaina kun olisi ollut NT Livessä Suomessakin, mutta ehkä menen sen katsomaan arkistoon Lontooseen sitten). Tämäkään ei *mun* mielestä mennyt oikeaan osoitteeseen, koska Kidman oli vaisu ja Lia Williams taas ihan huikean upea! Mutta Kidman on isompi tähti... :-D

Musikaali Gypsy pyyhkäisi pöydän näissä mittelöissä, ja kyllä ihan ansaitusti. Imelda Staunton oli loistava loistava ja siten parhaan musikaalinaisnäyttelijän palkinto meni ihan oikeaan osoitteeseen. Samoin pokkasi Lara Pulver parhaan musikaalinaissivuosan pystin ihan oikeutetusti. Vaikka toki tunnustan että suurinta osaa muista musikaaleista en olekaan nähnyt :-)

Paras miessivuosa:

Ciaran Hinds, Hamlet
Mark Gatiss, Three Days in the Country 
Bertie Carvel, Bakkhai
Johnny Flynn, Hangmen
Kobna Holdbrook-Smith, Hamlet

 

Tämäkin kategoria sitten taas. Molemmat Hamlet-hemmot olivat... no, en ihan ymmärrä mistä nämä ehdokkuudet tulivat. Johnny Flynn oli todella upea ja olisin ehkä suonut pystin hälle, Toisaalta taas Bertie Carvel oli myös todellinen helmi. Mark Gatiss on yksi mun suosikkeja, ja teki hienon roolin (koko Three Days in the Country oli upea näytelmä), mutta ei kyllä mitenkään kauheasti omalta mukavuusalueeltaan poistunut noin niinkuin näyttelijänä. Esitti hyvin Mark Gatissia :-) En muista edes ketä äänestin, Flynniä tai Gatissia kummiskin.

Paras naissivuosa:

Sian Brooke, Hamlet
Anastasia Hille, Hamlet
Imogen Doel, The Importance of Being Earnest
Patsy Ferran, As You Like It
Judi Dench, The Winter's Tale

Jaahans... tuo meni mun mielestä kyllä ihan oikeaan osoitteeseen. Dench oli valloittava ja charmikas. Ja Hamletin naiset. Parempi kun en sano heistä sen enempää.


Paras uusi näytelmä:

Hangmen
Oppenheimer
Photograph 51
People, Places and Things
Farinelli and the King

People, Places and Things oli näistä ainoa mitä en nähnyt, ja muut olivat kaikki hyviä. En tiedä miksi tuo Photograph 51 jätti mut vaan niin välinpitämättömäksi. Vaikka aihe oli todella kiinnostava (DNA:n löytyminen ja erityisesti Rosalind Franklinin osuus siinä) ja vanhana biologian opiskelijana siitä jotain tiesinkin, niin näytelmä ei vaan kolahtanut. Olisiko tähän sitten vaikuttanut taas äänestäjien into antaa äänensä Nicole Kidmanin näytelmälle... Mun suosikki näistä olisi ollut Farinelli and the King.


Best play revival:

Hamlet
Importance of Being Earnest
The Ruling Class
Death of a Salesman
Oresteia

Mun mielestä sekä The Ruling Class että Oresteia olisivat ansainneet voittaa ennemmin kuin pompöösi Hamlet, mutta mikä minä olen sanomaan. Kumpikin meni heittämällä viime vuoden suosikkeihini.

Hamlet sai myös parhaat valosuunnittelu- ja lavastuspalkinnot. Hmm... no, jos sitä jostain pitää palkita niin ehkä sitten niistä. Jos tykkää massiivisesta ja over-the-top tyylistä.

Parhaan ohjaajan palkinnon sai ehkä hieman yllättäen Jonathan Kent Gypsy-musikaalin ohjauksesta. Mutta hyvä niin, koska Lindsay Turnerin ohjaus Hamletissa oli ehkä koko jutun heikoin lenkki. Les Miserables oli paras West End show, kuinkakohan monetta kertaa peräkkäin?

Mun ikisuosikki Sir Kenneth Branagh palkittiin elämäntyöpalkinnolla, hienoa! Tai "services to the theatre" siis oli palkinnon nimi...

Kaikki palkintoehdokkaat ja tulokset löytyvät täältä.



Kuvien copyright Dan Wooller

The Winter's Tale / Branagh Theatre Company Live (Garrick Theatre) 12.1.2016

Mulla oli ilo ja kunnia nähdä tämä lokakuun lopussa Lontoossa ihan livenä. Mutta kuten usein/aina hienoja esityksiä katsoessa käy, niin tekee mieli katsoa uudelleen. Ja onneksi StoryHill toi tämänkin Suomen valkokankaille, jossa se oli mahdollista nähdä 12.1.

Mikäli missasit esityksen, on monella paikkakunnalla uusintaesitys 4.2., katso lisätietoja täältä. Branagh Theatre Companyllä on tänä vuonna pari muutakin esitystä tulossa (toivon mukaan Suomenkin) valkokankaille, lisätietoja täällä.

Niin, no, hyvä tämä oli näin valkokankaallakin. Tietysti kamera kuvaa ja rajaa asioita ulkopuolelle, ja katsojalle näytetään mitä lähetyksen ohjaaja (tässä tapauksessa Benjamin Caron) haluaa meille näyttää. Mutta pääsääntöisesti kaikki toimii taltioinnissakin. Tosin esimerkiksi sitä kun alussa porukka marssii lavalle katsomon reunoja, salin takaosasta, ei tietenkään näy.

Edelleenkin tässä oli suurta tunnetta (ehkä välillä hieman liikaakin, koska teatterinäytteleminen on aina vähän eri kuin elokuvanäytteleminen, jollonka näin valkokankaalla touhu saattaa hetkittäin mennä hieman överiksi) ja suurta paatostakin.

  

Vaikka omat paikat katsomossa lokakuussa olivat erinomaiset, eli permannolla suht edessä, niin tässä oli tietenkin lähikuvia, jotka olivat vielä lähempiä. Ja ehkä nyt kiinnitti huomiota hieman eri asioihin kun viimeksi. Hiki ja kyyneleet näkyivät hyvin. Se on kyllä liikuttavaa miten niinkin kokenut konkari kun Sir Kenneth Branagh saa tiristettyä oikeasti tipan silmäkulmaan tilanteen niin vaatiessa (lopussa kun Hermione herää henkiin, ja kaikki on taas hyvin).

Jostain syystä moni suomalaisista Shakespeare-tutuistani ei tykännyt tästä juuri lainkaan, mutta toki aika moni myös piti. Branaghin tapa puhua ja tulkita Shakespearea tuntuu jakavan mielipiteitä, mutta toki Judi Denchiä kaikki taitavat palvoa.

Tosin ymmärrän hyvin Tuula Viitaniemen kommentit nuoremman polven puheilmaisusta.

Esityksessä nähtiin myös hieman ekstramateriaalia, Branaghin haastattelua, tulevien esitysten trailereita.


Kuvien copyright Johan Persson

The Winter's Tale / Branagh Theatre Company (Garrick Theatre) 31.10.2015

Kyllä, hihkuin riemusta kun kuulin alunperin uutiset, että suosikkini Sir Ken B. palaa teatterinlavoille, sekä ohjaamaan että näyttelemään. Ja mikä paluu tämä onkaan ollut! Näytelmiä vuoden aikana luvassa peräti 6 kappaletta, alkuperäisen luvatun kolmen sijaan! Ooh!

Oma teatteriseurueensa Branagh Theatre Company on majoittunut vuoden päiviksi Garrick Theatreen Lontoon Charing Cross Roadille.

Ensimmäisinä BTC tarjoilee siis Shakespearen klassikon The Winter's Tale, jonka ensiesitys oli 17.10., sekä samalla porukalla samaan aikaan (24.10. alkaen) esitettävän Terence Rattiganin näytelmän Harlequinade. Lisäksi Harlequinaden alussa nähdään lyhyt Zoe Wanamakerin monologi All On Her Own (myös Rattiganin käsialaa). Mutta niistä sitten myöhemmin. Nyt keskitytään Talviseen Tarinaan.

Tämä on itselle hieman vieraammaksi jäänyt Shakespeare, eli en ole sitä esimerkiksi teatterissa ennen nähnyt. Ei sitä ole niin kauheasti esitettykään, Suomessakin vain kourallisen kertoja. Teoriassa olisin voinut sen nähdä Kansallisteatterin versiona 1986 tai ruotsinkielisenä Svenska Teaterissa 2006.

No, nyt ei tarvinnut kauaa pohtia haluanko nähdä. Kun päärooleihin on saatu Dame Judi Dench ja Sir Kenneth Branagh... Muukin miehitys on ihan loisteliasta. Ja olihan se melkoista viihdettä nyt noin muutenkin. Toisaalta tämä on Bardin myöhäistuotantoa, eikä ehkä ole enää ihan terävimässä vedossa tuo kynä (toisaalta tämän jälkeen tuli vielä mm. Myrsky). Kun on hieman kevyt kokonaisuutena.

Näytelmä alkaa iloisesti joulunvietolla, joka on oikein idyllistä ja kauniissa lavasteissa. Tulee mieleen Pähkinänsärkijä-baletin joulunvietto. Laulua ja soittoa ja yhdessäoloa ja kaitafilmiä. Sitten perheen poika haluaa kuulla talvisen tarinan (surumielisen), koska "a sad tale's best for winter". Surullisiakin asioita vielä tapahtuu... Seuraava sisältää siis juonipaljastuksia!

Böömin kuningas Leontes (Branagh) ja Sisilian kuningas Polixenes (aina yhtä mainio Hadley Fraser) ovat lapsuudenystäviä ja mitä parhaita kavereita edelleen. Leontes on onnellisesti naimisissa kauniin Hermionen (Miranda Raison) kanssa ja heille on toinen lapsi tulossa. Mutta sitten iskee mustasukkaisuus, tuo kavala käärme (Otello, anyone?). Leontes on yhtäkkiä ihan vakuuttunut että Polixenes on viemässä hältä vaimoa, ja tästähän ei hyvää seuraa. Leontes värvää apulaisensa Camillon (John Shrapnel) myrkyttämään Polixeneksen, mutta herrat pakenevatkin Sisiliaan. Ja vaikka Delfoin Oraakkelilta tullut viesti vakuuttaa Hermionen olevan syytön, niin "oikeudenkäynnissä" tämä todetaan syylliseksi. Vastasyntynyt (äpärä)vauva toimitetaan hylätyksi Antigoneksen (Michael Pennington) toimesta ja Hermionekin kuolee suruun. Leontes masentuu ja ahdistuu.

Hylätyn Perdita-vauvan löytää pölhö paimen (Jimmy Yuill) ja tämän vielä pölhömpi poikansa Clown (Jack Colgrave Hirst), jotka sitten kuudentoista vuoden ajan tätä kasvattavat omanaan. Sitten siirrytäänkin PIM sinne 16 vuoden päähän, ja siihen pastoraaliosuuteen. Perdita (taas kerran ihastuttava Jessie Buckley) on tietenkin nyt kaunis nuori neito, joka on rakastunut Florizel-nimiseen nuoreen herraan (Tom Bateman). Nuoret haluavat naimisiin, mutta tietenkään Perdita ei tiedä omasta ylhäisestä syntyperästään, saatikka että Florizel on myös prinssi (Polixeneen poika). Lammaskarnevaaleissa tanssitaan ja lauletaan - loistavat tanssikoreografiat ja musisoinnit! - ja salavieraina olevat Polixenes ja Camillo paljastavat lopulta todellisen identiteettinsä.

Loppuviimein kaikki palaavat Böömiin ja harmaantuneet Polixenes ja Leontes sopivat riitansa ja antavat siunauksensa nuorten liitolle. Ja jotta saataisiin oikein siirappinen loppuhuipentuma, Antigonuksen vaimo Paulina (maaginen Judi Dench) paljastaakin Hermionen patsaan - joka herää henkiin!

Yksi sivujuonne näytelmässä on seurata taskuvaras/silmänkääntäjä/rosmo Autolycus'ta (hupaisa John Dagleish), joka sotkeutuu paimenten elämään ja koko tarinaan. Soitto- ja laulutaitoinen lusmu putkahtelee esille monella hetkellä... ja on hyvin symppis.

Karismaa on tässä yhdellä jos toisellakin niin paljon että se liki hyökyy katsomoon. Tämä oli toinen kerta kun näen Judi Denchin teatterissa, tai oikeastaan kolmas (koska Peter and Alicen näin kahdesti). Ja onhan se nainen ihan legendaarinen. Vähäeleisesti ja sopivalla tunnelatauksella vedetään. Kenneth B. ei jää juuri jälkeen. Tiedän että hänen hieman, no, teatraalisesti vetämä Shakespeare ei miellytä kaikkia, mutta minua miellyttää, aina vaan. Vaikka on tehnyt myös paljon muunlaisia rooleja, niin Shakespeare-tulkkina on mun mielestä parhaimmillaan. Ja kun istuu siinä lähellä ja pääsee katsomaan sitä eläytymistä likeltä, huoh.

Tom Batemanin olen nähnyt lavalla myös parissa näytelmässä ennenkin, ja vakuuttavaa työtä tekee taas. Ja Hadley Fraserin kodalla samat sanat (ja nään taas huhtikuussa!). Ja Jessie Buckleyn, ja ja ja... Ei tässä lavalla oikein heikkoa lenkkiä ole.

Tässä oli paljon hyvää ja kaunista. mm. upeat puvut ja lavastukset (no, niistä molemmista vastaakin Christopher Oram) ja musiikki (Branaghin luottosäveltäjä Patrick Doyle asialla). Branagh itse ohjasi, yhdessä Rob Ashfordin kanssa. Keritsemisbileiden tanssit olivat kyllä tosi hienoja, eikä lainkaan haitannut, että niin paidat kuin hiki lensivät.

Tämä ei ole oikein komedia, vaan jonkinlainen fantasiatarina, paikoitellen pastoraalidraamakin. Fantasiaelementtejä on muitakin kuin Hermionen "ylösnousemus", esimerkiksi paimenelle keijut ovat kertoneet että tästä tulee rikas (kuten toki lopuksi käykin). Shakespearen näytelmäksi tässä kuolee varsin vähän ihmisiä. Toki Leonteksen poika Mamellus ja myös Antigonus (jonka karhu syö kun tämä on viemässä Perdita-vauvaa hylätyksi; tässähän on se Shakespearen paras näyttämöohje ikinä: exit, pursued by a bear) kuolevat, mutta kumpikin aika pieni rooli, että sikäli. Ja kuolematkin tapahtuvat kulisseissa, pois katsojien silmistä.

Satuin näkemään tämän lauantain matineassa. Edellisenä päivänä Hamlet ja samoin lauantai-iltana Hamlet. Juuri se massiivinen ja kohuttu Benedict Cumberbatchin tähdittämä Hamlet. Ja kyllä eka olo oli kun kävelin Garrick Theatresta ulos oli että WAU! NÄIN tehdää Shakespearea. Ei se mitään kummempia kikkailuita tarvitse

   

Varauksetta liki kaikki brittikriitikot antoivat viittä tähteä tälle. Kuinka paljon tässä on sitten sitä ettei Judi Denchin sisältämää näytelmää voi arvostella huonoksi...?

Toisaalta, ei ne kaikki kriitikotkaan esitystä tai Branaghin roolityötä varauksettomasti ihaile :-) Vai mitä sanotte tästä Marinka Swainin (3 tähteä) kirjoituksesta artsdesk.com -sivuilla:

As Leontes, the cheery king who suddenly becomes convinced his wife has been unfaithful, Branagh makes sense of Shakespeare’s accelerated timescale (Othello in miniature) by portraying the onset of jealousy as a Gothic horror demonic possession. He strains, he paces, he roars, each new suspicion a staggering body blow, and the madness that robs him of sleep leaving him wild-eyed and literally swooning.

Compelling, certainly, but this melodramatic physicalisation of a psychological affliction soon grows wearisome.

   

Guardianin Michael Billington (4 tähteä) mainitsee erikseen sen eroottishenkisen latauksen mitä maaseudun tanssikohtauksessa on:

Even the rustic scenes in Bohemia, translated over the years to everything from a hippie Haight-Ashbury to Glastonbury, are here played as a decidedly east European fertility rite where the male shepherds strip as they dance and where Jessie Buckley’s Perdita positively glows with erotic fervour.

Koska kyseessä oli matinea, ja näyttelijät kiiruhtivat lounaalle, niin en kehdannut kauheasti häiritä. Nimmarit vaan pikaisesti. Aateloidut näyttelijät eivät toki kadulle astele stage doorista.

Näytelmäkuvien copyright Johan Persson

muut omia

Branagh Lontoossa!!! Hurraa!

Kummallista tämä tiedottamisen vaikeus... Ensin vihjailtiin ja vinkattiin, että näytelmiä on tulossa, mutta sen jälkeen totaalinen hiljaisuus. Kunnes PIM, tänään yhtäkkiä tulikin liput myyntiin! Vähän niinkuin salavitiä.

1.2. kirjoitin asiasta eli Kenneth Branagh-vetoisista näytelmistä, mitä on loppuvuodeksi kaavailtu Lontooseen. No, niitä on kuin onkin VIISI!! Kaikki Lontoon Garrick Theatressa. Ensi syksystä vuosi eteenpäin. Jeeeee...

Maestro esittelee itse uuden kautensa lyhyellä videolla, tadaa! Sitten olisi yksi haastattelu aiheesta, kiinnostavaa luettavaa...

Ensimmäisenä Shakespearen The Winter's Tale 17.10.15-16.1.16. Sir Branagh itse mukana Leontesin roolissa, ja Paulinana Dame Judi Dench! Ohjauksesta vastaavat Branagh & Rob Ashford (jotka kimpassa ohjasivat muutama vuosi sitten Macbethin Manchesteriin). Tähän hankin jo liput.

Sitten samaan aikaan (24.10.15-13.1.16) esittävät myös Terence Rattiganin harvemmin nähtyä komediaa, Harlequinade, missä näyttelee herra Branagh myöskin. Ostin lipun myös tähän.

Ensi vuoden puolella The Painkiller. Ranskalaisen Francis Veberin farssi, ja päärooleissa Branagh & Rob Brydon. Ohjauksesta vastaa Sean Foley. Esitysajat 5.3.-30.4.16.

Shakespearen Romeo & Juliet nähdään kesällä (12.5.-13.6.16), päärooleissaan parhaillaan Branaghin ohjauksessa elokuvissa Cinderellassa nähtävät Lily James ja Richard Madden. Toki Sir myös ohjaa itse tämän...

Sokerina pohjalla sitten vielä John Osbornen The Entertainer (20.8.-12.11.16). Pääroolissa toki taas hra Branagh. Rob Ashford ohjaa tämän sitten yksinään.


Näihin kolmeen jälkimmäiseen pitää hankkia liput sitten kun on a) rahaa ja b) alan suunnittelemaan ensi vuoden teatterireissujan tarkemmin.

Sanomattakin on selvää miten innoissani olen kaikista viidestä, ja ehkä saadaan jatkoakin...


Kuvan copyright Johan Persson

Branagh Lontooseen!?!

Vaikkei Daily Mail muuten kuulu lukemistooni millään mittapuulla, niin heidän teatteri/kulttuuritoimittajansa Baz Bamigboye kyllä on varsinainen tietotoimisto (kuten olen ennenkin maininnut). Kaikki teatteriasiat mistä hän on ensimmäisenä vinkannut ovat toteutuneet. Joten siksipä uskallan olla varovaisen innostunut 30.1. aamun skuupista.

Nimittäin suuri ja mahtava ja yksi ehdoton suosikkini eli Sir Kenneth Branagh kaavailee paluuta teatterimaailmaan, ja rytinällä. Neuvottelut Nimax-yhtiön kanssa ovat jo pitkällä eli Lontoon Garrick-teatteriin tulisi ensi lokakuuusta alkaen ensi-iltaan kolme näytelmää, missä mies ohjaa ja/tai näyttelee. Yksi niistä on Shakespearen A Winter's Tale, yksi joku klassikko ja kolmas ihan uusi näytelmäteksti. Noin kolmen kuukauden pläjäys.

*** Päivitys 12.2.: Baz twiittasi lisätietoja. Se klassikko on John Osbournen näytelmä The Entertainer, missä Branagh esittäisi Archie Ricen pääroolin. Tätä on esittänyt myös Laurence Olivier 50-luvulla, eli herran jalanjäljillä edelleenkin mennään :-) Lisäksi olisi tulossa Shakespearen Romeo & Juliet, päärooleissaan Richard Madden ja Lily James, ketkä ovat Branaghin uuden Cinderella-leffan pääosissa. Hmmm... Mikäs sitten on se uusi näytelmäteksti? Ja eikö A Winter's Tale tule lainkaan? Vai onko näytelmiä neljä?? Odotamme taas lisätietoja.***

Ja ihan kuin tämä ei riittäisi, neuvotellaan myös muutaman vuoden takaisin Manchester International Festivalin, ja sittemmin New Yorkiin siirtyneen, Macbethin tuomisesta Lontoon lavoille (Alexandra Palaceen, Pohjois-Lontoossa). Voiko tästä myös olla innoissaan, koska mulla oli onni ja ilo nähdä se livenä paikan päällä, ja oli kyllä sellainen elämys että. Varsinkin kun Alexandra Palace on ihanan näköinen paikka (vaikka hyvin erilainen kun mitä Manchesterin esityspaikka oli eli vanha kirkko...).

Lisäksi Macbethistä ollaan puuhaamassa filmiä! Tässä projektissa olisi mukana Martin Scorsese... Saapas nähdä.

Hmmm... Aiheestahan on parikin filmiä tulossa, se Michael Fassbenderin tähdittämä, mikä on jo valmiskin ja ilmestynee myöhemmin tänä vuonna, sekä se toinen Enemy of Man (pääroolissa Sean Bean) mitä minäkin olen ollut joukkorahoittamassa. Toisaalta sen tekemisen aikatauluista ei ole mitään varsinaista tietoa. Mutta ei kai se yksi uusi versio lisää haittaa lainkaan, ainakaan mua.

Macbeth / NT Live 18.11.2013

Ehkä Finnkinolla nyt huomataan mitä mainostaminen saa aikaan! Tampereella oli 2 salia käytössä, Turussa 116 henkeä ja Helsingissäkin Maximin iso sali (360 paikkaa) melkolailla täynnä! Ja kaikki vain siksi koska ovat vihdoin ja viimein alkaneet hieman mainostaa (no, ehkä muitakin syitä on). Sekä esitteitä, enemmän näkyvyyttä omilla kotisivuilla ja jopa lehtimainoksia! Ja teatterien ulkopuolellakin (kuvan otin lokakuussa Plevnan edustalla) sellainen iso mainosteline! Sairaan hienoa - pisteet Finnkinolle!

Tänään katsomassa siis viime heinäkuista Macbethiä, sitä Manchester International Festivalsin tuotantoa. Jonka näin livenä paikan päällä, ja sitten muutama päivä sen jälkeen vielä leffassakin NT Live-versiona.

Huom. kahdessa salissa!!

Ja olihan se edelleen tosi upea ja hieno. On se Branagh vaan mieletön, on. Tuli nostalginen olo, ja viime heinäkuun matka mieleen :-)

Oli myös mukava jakaa kokemuksia muiden suomalaisten kanssa, sekä paikan päällä kavereiden, että Twitterissä sitten vielä osin samalla porukalla. Pääsääntöisesti kaikki pitivät ovasti näkemästään. Tosin eivät ihan kaikki, mutta ei kaikkia aina voi miellyttää. Pääasia on että katsojia oli. Ehkä saamme siis nauttia jatkossakin näistä Finnkinolla?

Ainoa mikä esityksessä häiritsi (syövien ja mussuttavien ihmisten lisäksi) oli parisenkymmentä teiniä, jotka kikattelivat muutaman kerran häiritsevästi (joo, musta on tullut tiukkapipoinen teatteripuristi, joka ei suvaitse esityksissä puhumista, syömistä tai väärissä paikoissa nauramista :-) ). Siis tosi hienoa että nuoremmatkin ihmiset käyvät katsomassa, vaikkei Macbethin (tai Shakespearen) englanti ole helpoimmasta päästä, ei vaikka oli tekstitkin (siis englanninkieliset). Veikkaan että joku englanninopettaja patistanut. Ja ehkä siitä syttyy kipinä teatteriin ja/tai Shakespeareenkin. Mutta silti pitäisi olla ihmisiksi.

Veikkaan että parin viikon päästä NT Live:n seuraavassa esityksessä eli Hamletissa ei ole näin paljon nuoria. Ensinnäkin koska Rory Kinnear ei liene kovin tunnettu Suomessa, eikä kovin (media)seksikäskään. Vaikka on eittämättä parhaimpia brittinäyttelijöitä tällä hetkellä. Sen sijaan Frankensteinissa tammikuussa taas yleisö on pääsääntöisesti (teini)tyttövaltaista. Ja veikkaan että saman kohtalon kokee Coriolanus helmikuussa. Viis siitä että harva lienee sitä nähnyt missään, saatikka lukenut, mutta siinä on kuiteskin Tom Hiddleston, tuo kaikkien nuorten naisten päiväunien kohde :-)

Macbeth / NT Live 31.7.2013

Macbeth / Manchester International Festival 18.7.2013

Nyt sitten muutama tunti nukkumisen jälkeen koitan keksia jotain järkevää sanottavaa eilisestä näytelmästä. Siis… Liput sai lunastaa tuntia ennen esitystä eli puoli seitsemän jälkeen, sellaisesta väliaikaisesta toimistosta. Oltiin paikalla hieman liian aikaisin eli n. 45 minuuttia. Tietenkään ei mitään saatu joten loiterehdittiin siinä likellä sitten. 

Käveltiin sitten vanhan kirkon ohi, joka oli ihan siinä vieressä ja se oli se meidän “salainen” esityspaikka. Eihän se enää tietenkään mikään salainen ollut, koska ensi-ilta oli ollut jo 5.7. mutta sitä ei paljastettu julkisuuteen aiemmin. 

Kirkon ymparillä oli isot tilapäisaidat ja takana työmaaparakkeja ja asuntovaunuja ja ikkunat oli peitetty ja joka ikkunan takana oli valoheittimiä jne. Ja toisella puolella oli iso nostokurki missä oli myös valonheittimiä. Otettiin paljon kuvia ja katsottiin kuinka jotkut tyypit kanteli sinne tavaroita ja toisella reunalla oli isoja vanerilevyjä missä oli multaa.

Oli tarkoitus syodä jotain mutta ei ollut oikein mitään paikkaa likellä, tai oli yksi kahvila mutta se oli kiinni. Pieni ruokakauppakin oli mutta valmiiden ruokien valikoima oli tosi surkea. Joten ei otettu mitään. Tämä oli siis ihan kirkon vieressä ja siinä oli myös sellainen pieni aukea jolla pieni ryhmä pelasi jalkapalloa. Tai ei siis pelannut, vaan pallotteli keskenään. Kuuma päivä joten osa oli ilman paitaa. Asetuttiin siihen suht likelle sellaiselle jakkaralle katsomaan, ja tässä vaiheessa arvattiin että siinä on osa meidän näyttelijöistä. Nuoria salskeita miehiä joilla kaikilla paitsi yhdellä oli kokoparta! Kuka helvetti muuten pitäisi kokopartaa kesäaikaan?

Otettiin kuvia, hurrattiin, otettiin pari videopätkääkin. Mä pääsin osallistumaan peliin muutaman kerran kun pallo osui kohdalle. Oli tosi hauskaa ja siinä se odotusaika sitten kuluikin. 

 

Jossain vaiheessa herrat lopettivat ja käveltiin yhtä matkaa pois. Mä sit kysyin yhdeltä kun menivät sellasesta isosta portista sinne “backstagelle” että onko tämä sitten se paikka mistä teiltä saa nimmareita esityksen jälkeen. Juu on sanoi tämä herra.

Mentiin sitten takaisin sinne lipunlunastuspaikkaan, ja päästiinkin kaikki sisään n. vartin ennen kuin saatiin lippuja.

 

Paikka on ilmeisesti vanha puuvillatehdas, siis iso vanha tiilinen upea kompleksi mikä on kokonaan tyhjillään paitsi nyt Manchester International Festival on sen kaapannut itselleen. Pikkasen pelottavakin paikka, koska kaikkien ikkunoiden edessä on levyt. Siellä isossa salissa oli väliaikaisbaari ja sitten oli siroteltu tuoleja pitkin poikin. Ostin siiderin (Kingstone Press) ja kukkakaali-sipuli-juustopiiraan, jota ei sitten lämmitettykään. Kylmänä sellainen rasvainen pikkupiiras ei maistunut kovin kaksiselta. Ei olisi edes kannattanutkaan yrittää syödä mitään, sen verran jännitti illan esitys.

Tovi siellä oltuamme joku tuli huutelemaan ovelle että nyt saa lunastaa liput. Oli laitettu 3 jonoa, aakkosten mukaan ja sain omani nopeaan. Piti olla henkkarikin mukana, ja onneksi ajokortti kelpasi. Nimellä olevasta kuoresta löytyi 2 lippua. Paikan seinillä oli kovasti ohjeita että esityksestä ei pääse kesken pois ja ei ole väliaikaa ja mukaan katsomoon saa ottaa vain vesipulloja (siis ei muuta juotavaa) ja että katsojat saattavat kastua/kurastua. 

Festivaalilla toimi tiedostus ja sellanen etukäteisinfo tosi hyvin, eli kotiin tuli lukuisia sähköposteja kuukausien aikana (joka alkoi siitä kun oli varannut lipun), joissa muistutettiin näistä asioista ja miten lippuja saa lunastettua jne. Valtava kysynnän vuoksihan ennen virallista ensi-iltaa piti pitää pari extranäytöstä Manchesterin asukkaille. Samaten jossain välissä, se taisi olla siis lauantaina kanssa, on ulkoilmanäytös siis myös paikallisille, valkokankaan kautta. Samalla kun lähetys laitetaan satoihin elokuvateattereihin ympäri maailmaa. NT Live on siis esittämässä tätä kanssa, mutta siitä ei ole vielä tietoja tuleeko Suomeen kanssa (meitä on muutama ketkä Finnkinoa painostaa tässä asiassa). Jos tulee niin syksyllä sitten vasta joskus. 

Harmittaa että on muuta menoa lauantai-iltana koska mielelläni menisin tämän katsomaan uudelleen.

Lopulta joskus seiskan jälkeen alettiin huutelemaan meitä kasaan. Jokaisessa lipussa oli printattu ensinnäkin oven nimi mistä mennään sisään ja toisekseen klaanin nimi. Me oltiin Lochaberejä, ja kun niitä aakkosissa huudeltiin, niin tietty viimeisiä. Oma opas vei meidän pienen porukan (ehkä 15 henkeä) sitten sinne “salaiseen” esityspaikkaan. Kirkko oli aika pieni ja katsojia mahtui kerralla hieman yli 200. Että ei mikään ihme että kaikki naytökset möi loppuun vajaassa 10 minuutissa.

No, kirkossa oli aikas lämmin, meinaan entisen alttarin kohdalla (meistä oikealla) paloi varmaan parisataa isoa kynttilää, ja siellä seisoi nainen (Lady Macbeth), selkä yleisöön päin. Yleisö istui keskikaytävän molemmilla puolilla, neljassä rivissä (plus keskellä oli vielä 2 riviä lisää) eli A-D ja keskiosassa vielä E-F. Meillä oli paikat C-rivillä melkein reunassa eli kolmas rivi edestä. Varsin hyvät paikat, mutta toisaalta tila oli niin intiimi että kaikkialta näkyi hyvin. Se keskikaytavä oli ehkä nelisen metriä leveä ja siinä oli n. 10-15 sentin kerros sitä multaseosta. 

Esitys alkoi ajallaan, vasemmasta päästä (alttarin vastapäisestä seinästä siis) aukeni 3 luukkua, ja noidat (nuoria sutjakoita naisia, joilla oli tummaksi maskeeratut naamat ja harmaahkot kaavut) aloittivat messuamisensa. Koko näytelmä oli saatu puristettua kahteen tuntiin, mitä pidän pienenä ihmeenä. Kaikki oleellinen oli mukana kuitenkin. Ja voi hyvää päivää miten mun henki salpautui ja sydän hakkasi kahtasataa kun itse Macbeth ilmaantui toiseen päähän kirkkoa ja tuli pikkuhiljaa siihen meidän eteen. Koska tila oli niin pieni, niin sillon kun näyttelijat olivat meidän kohdalla käytavää (=näyttamöä), ne olivat tosi likellä, ehkä 3 metrin päässä.

Mä näin Henry V:n Sydneyssä kun olin 19 ja se teki valtavan (lue: VALTAVAN) vaikutuksen, vaikka en väitäkään kaikkea tekstiä ymmärtaneeni silloin. Tämä tapahtui Hoytsin elokuvateatterissa keskustassa, ja mukana oli jostain syystä isä. Se oli Branaghin eka debyyttiohjaus ja siitä asti se on kuulunut mun ykkössuosikkeihin. Kaikenlaisia muita on tullut siihen rinnalle suosikkinäyttelijöiksi, mutta Branaghin fanitus on säilynyt kaikki nämä vuodet. 

Kaikki leffat eivät ole olleet kovin kaksisia (ja ihan jokaista roolia en ole edes nähnyt) ja mikään ei tietenkään ole vetänyt vertoja Henry V:lle. Osittain sen elokuvan takia juurikin Henry V on mun suosikkikuninkaani koko Britannian historiassa ja eittämatta suosikkinäytelmäni Shakespearen tuotannossa. Soundtrack oli ensimmäinen mitä muistan ostaneeni CD:nä itselleni (aiemmin oli kasetille joku nauhoittanut joitain), ja tätä Patrick Doylen musiikkia on tullut kuunneltua ihan hirveästi. Siinä elokuvassa toimi ihan kaikki: huippunäyttelijät, musiikki, taistelukohtaukset – lista on loputon.

Palatakseni takaisin Macbethin maailmaan (mä naputtelen tätä muuten nyt perjantaiaamuna hyvin aikaisin, Helenin koneella, koska mulla itsellä ei piisaa akku ja sängyn vieressä ei ole pistorasiaa. Helen on tosi kipeanä ressu ja koittaa ehkä vielä torkkua. Mä olen siis nukkunut kai 4 tuntia, mutta ei nukuta enää, on vaan kuuma). 

Branaghin ja Rob Ashfordin kimppaohjauksessa näyttelijaporukasta on saatu hiottua tosi hyvin yhteen pelaava sakki. Taistelukoreografiat (Terry Kingin ohjaamina ja Chris Bailey koreografioimina) oli yhdet huikemmista missään teatterissa ikinä. Siis sananmukaisesti siinä kipinät sinkoutuvat, ja en yhtään ihmettele että viime viikolla joku esiintyjä joutui käymään sairaalassa tsekattavana kun Macbethin miekka oli johonkin hieman nirhaissut. Tämmoiselle perinteisiä miekkataistelukohtauksia rakastavalle tämä oli siis yhtä juhlaa.

Puvustus oli myöskin tosi hienoa, ja harmitti hirveästi niiden puhdistuksesta vastaavien puolesta koska sitä mutaa/multaa oli sitten joka paikassa, erityisesti vaatteissa. Niin, koko “näyttamön” leveydeltä meni katossa myös vesiputki, ja alussa oleva taistelu käytiin kokonaan vesisateessa. Joka sai sen mullan kastumaan ja litisemään ja olemaan hyvin kostean turvesuon oloista. Varsinkin kenkähuoltajia ei käy kateeksi. 

Kaikki efektit oli hienoja, leijuvista tikareista alkaen (no, erityinen “illusion consultant” Paul Kieve toimi produktiossa myös, eli ihmekös tuo). Valaistus oli satumaista, koska niitä rakennuksen ulkopuolella olevia valonheittimiä käytettiin hienosti, ja tietenkin kirkon sisällä oli omat valot. Neil Austin vastasi valosuunnittelusta. Alttarin kynttilämeren lisäksi hetkittäin oli myäs elävää tulta. Mutaa käytettiin hyvin tehosteenakin, eli sitä heiteltiin seinille ja sitä puristeltiin käsissä. Kyllä oli tosi kuraista hommaa kaikkiaan, ja kaikki kuolevat soturit maata rötköttivat mudassa, osa pitkiäkin aikoja, ja osaa myös laahattiin naama siinä mullassa. Heh heh.

Ja Patrick Doyle, tuo mies joka on tehnyt paljon yhteistyötä Branaghin kanssa aina Henry V:n ajoista, oli tehnyt musiikin tähänkin!

Mitäs sitä sitten sanoisi itse näyttelijöistä. Kaikki olivat erittäin hyviä ja sopivia rooleihinsa. Lady Macbethinä nähtiin Alex Kingston. Mulle tunnetuin roolinsa on River Song Doctor Who-sarjasta, mutta nyt kun käsiohjelmasta katsoin, niin onhan se ollut mm. BBC:n minisarjassa Moll Flanders ja ITV:n huvittavassa Lost In Austen sarjassa (Jane Austenin Ylpeyden ja Ennakkoluulon rva Bennettinä), jotka molemmat mulla on DVD:lla. Olen ne vaan nähnyt aikoja sitten enkä millään osannut yhdistää. Melko hyvä Lady Macbeth kyllä, ei valittamista, ainoa kohta missä ehkä sortuu hieman yliampuvaan ilmaisuun oli se unessakävelykohtaus missä Lady pesee käsiään ja kieriskelee synnintuskassa.

Mukana oli paljon nuoria miehiä ja muutama vanhempikin, kaikki erinomaisen loistavia. Mieleen jäi erityisesti David Annen (Siward), joka oli Criminal Justice -sarjan pääpoliisi, vaikka rooli olikin tässä pieni. Juttelin miehen kanssa pitkään stage doorilla, ja sillä oli vielä siinäkin päänahka ihan mutainen, koska oli kaatuessaan tiputtanut päätä suojaavan nahkakypärän… 

Noidat oli kaikki hyviä. Rosalie Craig (Lady Macduff) oli kaunis punatukkainen nainen. Ray Fearon (Macduff) oli vihainen ja ilmeikäs. Mun suosikki (Branaghin ohella) oli kuiteskin Harry Lister Smith (nuori Siward, kuvassa alla) joka oli niistä jalkapallonpelaajista se ainoa parraton. Just sellainen klassisen kaunis brittimies jolla oli valloittava hymy ja ihana punertavaan vivahtava tukka. Helen totesi että sehän on ihan kuin nuorempi versio Maurice-aikaisesta James Wilbystä, ja ihan oikeassa onkin :-)

Mutta millainen itse herra Macbeth oli Kenneth Branagin tulkitsemana? Loistava tietenkin. Siis se karisma valui katsomoon asti. Miellyttävä ääni, ilmeikkäät kasvot ja uskomaton fysiikka (ne taistelukohtaukset ei olleet kevyitä!). Mä olin ihan myyty. Siis ihan totaalisen vangitseva suoritus. En nyt odottanutkaan mitään vähempää, mutta olin silti hieman yllättynyt miten voimakas kokemus se oli. 

Varmaan yksi mieleenpainuvimmista asioista koko näytelmassä oli valtava hiostava kuumuus. Hiki valui koko esityksen ajan, vaikka oli kevyt hame ja t-paita. Vettä kului ja onneksi käsiohjelma oli hyvä viuhka. Voin vaan kuvitella miten kuuma mudassa tarpovilla ja raskaasti puetuilla näyttelijöillä oli.

Esityksen jälkeen ulkoilma oli ihanan viileää ja raikasta. Jäätiin odottelemaan stage doorille (tai siihen portille) ja siinä oli ehkä pari-kolmekymmentä meitä sitten lopuksi. Sain napattua suurimmalta osalta nimmarit, mutta päätahdet pääsivät toista kautta livahtamaan. Sellainen vanhempi pappa tuli siihen kun oltiin aika kauan oltu ja kaikki muut näyttelijät olivat tainneet jo mennäkin. Oli ollut yksin parin tytön kanssa siellä toisella puolella kirkkoa ja olivat saaneet nimmarit joo. Kerpele. No annoin sitten hyvin mukavalle turvamiehelle (-pojalle) mun tuliaiset (mustaherukkalikööria ja suklaata) ja vannotin sitä toimittamaan sen perille.

Hieman harmittaa etten päässyt antamaan sitä henkilökohtaisesti mutta vuodatin korttiin kiitokseni aika ylitsevuotavasti. Ja se ihana blondikin paasi livahtamaan just kun mä puhuin sen David Annenin kanssa. Toinen kerpele. No, ei mahda mitään. Käveltiin sieltä hotellille, hyvin hitaasti koska Helen oli kipeän oloinen. Ja sitten kestikin monta tuntia laskeutua alas, oli niin kauhean hieno fiilis esityksen jälkeen.

Macbeth & Branagh

Tämän illan esitys oli kyllä hyvin vakavasti kilpailemassa maaliskuisen James McAvoyn tähdittämän Macbethin kanssa parhaasta ikinä näkemästäni Macbeth-versiosta. Aivan huikean upea - ja onko ihme noilla puitteilla!

Valmiina taistoon; minä ja Helen katsomossa

Ja se että näkee yhden suosikkinäyttelijöistään livenä, vain muutaman metrin päässä, se oli niin iso juttu että vielä pari tuntia jälkeenpäinkin tulee kyynel silmäkulmaan. Kierrokset eivät ole laskeneet vieläkään vaikka kello tulee jo 2 yöllä, ja esitys loppui jo puoli 10 maissa. Ja vaikka herra pääsikin pujahtamaan kaikilta (no, melkein kaikilta) karkuun toisesta uloskäynnistä.

Mutta itse näytelmä oli niin valtava elämys, kokonaisvaltainen ekstaasi.

Käytöstä poistettu kirkko toimi näyttämönä

Erityisesti rouvansa kuoleman jälkeen nämä lausutut sanat sai mut ihan sanattomaksi.

She should have died hereafter; 
There would have been a time for such a word. 
Tomorrow, and tomorrow, and tomorrow, 
Creeps in this petty pace from day to day
To the last syllable of recorded time, 
And all our yesterdays have lighted fools 
The way to dusty death. Out, out, brief candle! 
Life's but a walking shadow, a poor player 
That struts and frets his hour upon the stage 
And then is heard no more: it is a tale
Told by an idiot, full of sound and fury, 
Signifying nothing.

Jatkan tätä huomenna...

Ekat Macbeth promokuvat

Eilen julkaistiin ekat varsinaiset promokuvat Branaghin tähdittämästä Macbethistä, josta eilen siis nähtiin eka esityskin. Muuta ei ole näkynytkään kuin kehuja. Ja näyttää hienolta. huh!! Millään malttaisi odottaa paria viikkoa vielä.

Kuvat on Johan Perssonin käsialaa, mies joka ottaa todella hienoja teatteri(promo)kuvia.

Lisäksi BBC on ystävällisesti koostanut ekoista kriitikeistä pienen yhteenvedon. Ei muuta kun ylistystä, joka rintamalta! Esitykset pidetään vanhassa kirkossa ja luvassa on paljon mutaa!

Guardianin arvostelussa Michael Billington kehuu Branaghin näyttelijäntaitoja:

The production has many fine qualities as well as one or two dubious ones. With the audience seated on two sides of a tunnel-like, traverse stage, it has the great virtue of immediacy: we seem to be in the thick of the rain-soaked, mud-spattered opening battles. Cutting short all intermission also gives the action a hurtling momentum.

But what I admire about Branagh is that he is not afraid to do a spot of old-fashioned acting. The highest compliment I can pay him is that at times he evoked golden memories of Olivier in the role.

But this is an exciting production that shows why Branagh is such a fine Shakespearean actor. He can do the soaring vocal cries but he is also sensitive to the minutiae of language.
When he asks the doctor "Cans't thou not minister to a mind diseased?" he inserts a pause after the first syllable of the last word as if to prove that Macbeth's own problem is one of "dis-ease" and that he has never known the joys of peace and security. That's real acting.