Vuodenajat - puutarhatonttujen matkakuvia / Tanssiteatteri Hurjaruuth 2.10.2024

Mikä voisi olla ihanampaa kuin neljä puutarhatonttua touhuilemassa omiaan, vuodenaikojen vaihtuessa?Tanssiteatteri Hurjaruuthin syksyn koko perheen tanssiteos Vuodenajat - puutarhatonttujen matkakuvia on aivan hurmaava. Neljä taitavaa tanssijatonttua esittävät Vivaldin Vuuodenaikojen säestyksellä kukin oman soolo-osuutensa. Teatterin uuden taiteellisen johtajan, koreografi Jyrki Karttusen uusin teos on hirveän ihana ja innovatiivinen, ja hurmasi ainakin tämän aikuiskatsojan totaalisesti.

Jollain tavalla näen tämän sisarteoksena Karttusen Keijukaisneuvos Koo -teokselle. Näissä kömpelöissä (mutta ah niin sutjakoissa) tontuissa on jotain samaa kun eri viikonpäiviä personoivissa tyypeissä. Ruskeisiin haalareihin ja harmaisiin pipoihin pukeutunut nelikko yhdistelee tanssiin klovneriaa, miimiä, ja akrobatiaa, slapstick-komediaa unohtamatta. Keväällä aloitetaan ja Mikko Makkonen on hurmaava mummomaisessa kukkatakissaan ja alusvaatteissaan. Tanssissa on breakdancemäisyyttä. Kevät on arvaamaton, yhtäkkiä voi nousta tuulenpuhuri. Mutta perhoset lepattavat, vesi solisee kuin kutsuen hyppimään lätäköissä ja muuttolinnut palaavat. Rakastan sitä miten hienosti valoilla (Anna Pöllänen) ja äänillä (Tuomas Fränti) saadaan loihdittua esimerkiksi se lätäköissä hyppiminen.

Anna Sinkkosen lavastuksen keskiössä on valtava pahvinen kuvakirja, jonka sivuilta pompahtavat eri vuodenaikaelementit, ja vähän muutakin. Miten hieno kirja! Ja muutkin lavastuselementit ovat pahvia taitavasti hyödyntäviä. Sinkkonen vastaa myös pukusuunnittelusta, johon kuuluu kivoja väriläiskiä.

Kesä (Tanja Illukka) saapuu sinisellä kleinbussilla, kuinkas muuten. Kesään toki olennaisesti kuuluu laituri ja aurinko sekä telttailu. Kivasti androgyyni kesä onkii ja käy eeppisen taistelun kalan kanssa (tämä on lapsikatsojista tosi hauskaa). Takanani istunut lapsi henkäisi: "noin pieni kala ja noin iso hässäkkä"! Kalan sukellus katsomoon saa aikaan riemunkiljahduksia.

Myös pyykkinarujumppa possuineen ja käsittämätön jäätelötötteröshow herättävät katsojissa ihastusta. Ihmettelen itsekin vielä esityksen jälkeen miten se tötterötemppu tehtiin? Hienot hidastukset - kuka saa tötterön? Ja vähän jongleeraustakin. Hurmaava kesä!

Tanssijat ovat kyllä taitavia ja moneen taipuvia. Tunnin mittaiseen esitykseen mahtuu myös ihanan yleisötyöntekijä Pauliina Aladinin jutustelutuokio lapsikatsojien kanssa. Oli meitä aikuisiakin kourallinen, siis muitakin kuin päiväkodin työntekijöitä. Ehkä perheet käyvät enemmän viikonloppuisin kuin arkisin klo 10 näytöksissä, koska tämä on kyllä koko perheen esitys. Aikuisillekin varsin viihdyttävää.

Tietenkin syksyyn kuuluu keltainen sadetakki, sydvesti ja kumisaappaat. Syksy (Eero Vesterinen) koittaa saada puusta putoavia lehtiä takaisin. Turhaan. Lehtien heittely yleisölle sai aikaan tilapäisen hysterian ja koko esitys unohtui hetkellisesti. Pahvin monipuolinen käyttö lavastuksessa ja rekvisiitassa on kyllä esimerkkillistä. Syksyn tanssahtelussa on pieni Singing in the Rain -kohtaus ja näen vähän Chaplinin kävelyäkin siellä. Eikä onnistu tanssimuuvien opettaminen, ei.

Talvea taustoittaa hieno kaupunkisilhuetti. Tuuli puhaltaa, tontut ovat kaivaneet lapaset käsiinsä ja heittelevät lumipalloja. Hillitön lumisota robottimaisine liikkeeineen. Talveen kuuluu myös joulu ja yhdestä paketista paljastuukin pieni rengas, joka maagisesti kasvaa suureksi cyr-renkaaksi! Sillä Talvi (Milja Jaskari) taituroi ja yleisö on ihastuksissaan. Mikä hieno päätös monipuoliselle vuodelle!

Vuodenajat on hauska ja juuri sopivan mittainen myös lapsikatsojille. Siinä on paljon iloa ja leikkisyyttä ja kuhunkin vuodenaikaan sopivia juttuja jotka kaikki tunnistavat. Tontut ovat hurmaavia! Ja teoksen visuaalisuus luottaa yksinkertaisuuteen mutta on kertakaikkisen nerokas. Lopun kukka on vielä piste iin päällä. Hurmaannuin! Esitykset jatkuvat ensi keväänä, menkää ja löytäkää sisäinen lapsenne.

Esityskuvien copyright Marko Mäkinen. Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Joitakin keskusteluja merkityksestä / Q-teatteri 6.10.2023

Taas kerran esitys minkä kanssa meinasi käydä ohraisesti. Tiesin jo keväällä, kun Q-teatteri julkaisi näytelmän tiedot, että haluan sen nähdä. Vaikka en ehkä kuulu Akse Petterssonin fanclubiin ja ole lumoutunut hänen töistään kuten niin moni muu (esim. Kaspar Hauser ei kolahtanut lainkaan, ja Jeppe Niilonpoikakin oli aika sekava) niin silti. 

Lavalla oikea Q-teatterin huipputiimi, niin eikö se jo riitä. Mutta sitten liput tulivat myyntiin, en saanut aikaiseksi varattua, ensi-ilta koitti ja olin edelleen ihan saamaton. Hesarin hyvä kritiikki siivitti liput loppumaan alta aikayksikön, ja siinähän olin, ilman lippua. Eikä muuten ole eka kerta kun näin käy; miksi sitä ihminen onkin niin saamaton nysväke? Onneksi ihana Jyrki Karttunen riensi apuun ja sain kuin sainkin lippuni. Lämmin kiitos Jyrki! 

Joitain keskusteluja merkityksestä on energinen, pursuava, hauska, mutta aika outo. Ankeassa takapihamiljöössä notkuu kolme tyyppiä, odottaen, keskustellen, häröillen ja säätäen omia kuvioitaan. Kyseessä on kolme ikääntyvää (sivuosa)näyttelijää, jotka ovat kuvauspaikalla odottelemassa. Tekisi mieli sanoa että odottamassa Godota, joka ei koskaan saavu, mutta ei nyt ehkä sentään häntä. Mutta kuitenkin, tunnelma on sekä pysähtynyt että optimistinen - ehkä jotain kohta tapahtuu! Kuvaukset jatkuvat, heitä tarvitaan. Tai ainakin tullaan kertomaan ettei tänään enää tarvitakaan.

Tässä siis lähtötilanne. Alussa ollaan juhlatamineissa, sitten vaihdetaan verkkareihin. Ja puhutaan. Tehdään lähtöä, ja ei tehdä. Kolmikko on tavallaan tiivis, mutta sitten rivit taas rakoilevat. Keskinäisistä väleistä on hankala ottaa selkoa. Dynamiikka muuttuu jatkuvasti. Keskustelu on rönsyävää ja ajelehtivaa, välillä hyytävän hauskaa ja välillä melko sekavaa tajunnanvirtaa. Pihan reunassa nököttää telttakatos, jossa nuori nainen (Ringa Manner) käy aina välillä lurittelemassa syntikoistaan säveliä, outoa elektronista musiikkia, ja sitten jatkaa pötköttelyään kuulokkeet korvillaan, muistikirjaan jotain raapustellen. Mutta häntä ei ehdottomasti saa häiritä, sanoo Tommi Korpelan esittämä mies muille. Miksi ei saa?

Ja sitten aina välillä näyttämön poikki liikkuu outo ja salaperäinen mies, mitä oudoimmissa vaateparsissa ja mitä erilaisia tanssikuvioita esitellen. Tanssija Jyrki Karttunenhan se siinä, herättää näyttelijäkolmikossa, ja miksei katsojissakin, hämmennystä. Miksi hän onnistuu saamaan termarista kahvia kun muut eivät siinä onnistu? Ja miksi hän ei odota muiden joukossa, vaan käy härnäävästi siinä vaan hypähtelemässä?

Näyttelijäkolmikossa on Korpelan lisäksi Elina Knihtilä sekä Pirjo Lonka. Ja miten hieno trio onkaan kyseessä! Kokeneita konkareita, paljon yhdessä tehtyjä esityksiä takana. Se näkyy yhdessä tekemisen helppoutena, rentoutena. Uskalletaan olla ja irrotella. Teksti on välillä jopa runollista, mutta enimmäkseen nopeatempoista ja poukkoilevaa. Knihtilän vastakohtien luettelointi hengästyttävällä tahdilla todellakin ansaitsi aplodit ja kyllä jonkun yksittäisen verbaalitykityskohtauspalkinnonkin. Huima! 

Välillä kolmikko singahtaa sermin taakse ja tulee takaisin erilaisiin peruukkeihin ja muihin asusteisiin sonnustautuneina. Ja sitten arvuutellaan käsikirjoituksen sisältöä tai vedetään pieniä sketsimäisiä harjoitteita. Roolileikkejä, ajan tappamista, oman luovuuden irtipäästämistä. Knihtilä sotilaallisena tyyppinä on kyllä loistava. Aika kuluu, ja mitään ei oikein tapahdu. Roikutaan löysässä hirressä, koskakohan kuvaukset jatkuvat? 

Tämä esitys pitäisi melkein nähdä uudestaan että pystyisi prosessoimaan asioita paremmin. Mutta koska lisänäytöksetkin ovat myyneet loppuun varmaan minuuteissa niin turha toivo.

Ehkä Petterssonin työt vaativat katsojalta aivojen jättämistä narikkaan ja heittäytymistä vapaan pudotuksen varaan. Tai jonkunlaista vapaan assosiaation menetelmää. Juonellisuus ei ole niin oleellista vaan fiilis, tunne, flow. Ehkä ne siksi ovat näin juonivetoiselle ihmiselle haastellisia koettavia. Mutta silti tykkäsin tästä esityksestä, vaikka se olikin haastava. Hillittömiä naurupuuskia kyllä, mutta myös hämmennystä ja outouden tunnetta. Absurdius on käsinkosketeltavaa.

Anna Sinkkosen nuhruinen takapihalavastus, lennokkaat vaatteet ja outoja tavaroita sisältävä tarpeisto antaa hyvät kehykset esiintyjille temmeltää. Ja Anna Pölläsen valosuunnittelu on vinkeää, varsinkin irtospottivalot/valonheittimet.

Parasta esityksessä on Korpelan, Knihtilän ja Longan hulvaton heittäytyminen tilanteisiin ja se leikin ilo mikä heistä pursuaa. Sekä kokonaisvaltainen verbaalitykitys. Nautinnollista kokea! Ringa Manner laulaa ihanasti, mutta hänen läsnäolonsa ei ihan avaudu minulle. Eikä kyllä taida avautua näyttelijäkolmikollekaan. 

Kiinnostava esitys monellakin tapaa, ja ehdottomasti kokemisen arvoinen. Jos saat lipun, mene katsomaan appoisen avoimin mielin ja lähestyen vapaan assosiaation keinoin. Kyllä se siitä. Ja jos ei, niin nautit ainakin verbaalitykityksestä.

Kuvien copyright Pate Pesonius.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Illallisvieraita / Aurinkobaletti 11.12.2021

Ah, mainiota. Monestakin eri syystä (joista korona ei liene vähäisin) kuvittelin etten saa tätä tanssiesitystä mitenkään sopimaan kalenteriini. Mutta sitten asiat loksahtivatkin kohdalleen ja pääsin kuin pääsinkin vihonviimeiseen esitykseen. Huippujuttu. Tosin paras uutinen on se, että helmikuulle 2022 on muutamia lisänäytöksiä, joten hoputan kaikkia lippukaupoille hetimmiten. Niin mainio juttu Aurinkobaletin Illallisvieraita nimittäin oli.

Jyrki Karttunen on yksi suosikkikoreografioistani. Ja nytkään ei tarvinnut pettyä. Illallisvieraita oli siinä mielessä tyypillinen Karttusen teos, että siinä oli paljon huumoria, yhdistettynä virtuoottiseen tanssimiseen. About tunnin mittaiseen esitykseen mahtui paljon dramaattisia käänteitä, yliluonnollisia elementtejä, silmiähivelevän kauniita iltapukuja (kiitos puvuista Karoliina Koiso-Kanttila), ja sitä hienoa tanssia. 

Koiso-Kanttilan loihtima näyttämökuva on yksinkertainen mutta vaikuttava: upeasti katettu illallispöytä kynttelikköineen ja ruokavateineen, ja punainen silkkikangasverho taustalla. Juhlallisesti pukeutunut hovimestari teputtelee ympäriinsä katsojien valuessa sisään. Viheltelee ja puuhastelee, sytyttää kynttilät, riisuu kengät ja höpöttelee hieman italialta kuulostavaa kieltään. Kävelytyyli tuo mieleen John Cleesen ministeriön virkamiehen hupsun kävelyn... Yleisölle mies on aika tyly (no suorastaan pelottava), komentaa englanniksi laittamaan puhelimet pois. Me katsojat olemme tulevan illallisen (ja sen tapahtumien) todistajia. Ja meilla ei todellakaan ole mitään pelättävää...

Musiikki pätkii, valot räpsähtelevät - jotain outoa on tekeillä. Puhuri leyhyttää taustakangasta. Naisella on veriset kumihanskat. Henget ovat vahvasti läsnä tilassa, mutta ovatko ne pahoja vai hyviä? Meedio toimii vastaanottajana ja katsoja kokee olevansa itsekin mukana illallisella. Valtava ruokapöytä on upea estradi ja sitä hyödynnetään kyllä monipuolisesti. 

Välillä nähdään "vakavaa" paritanssia, sitten meno äityy niin villiksi että vähintäänkin paikalla on ulkopuolista voimaa. Välillä jopa akrobatiaa lähentelevä liikekieli on aivan älyttömän hienoa katsottavaa. Tanssissa on monenlaisia elementtejä, vanhoista salonkitansseista balettiin. Käsillä tehdään paljon monimutkaisia liikeratoja. Robottimaisen mekaaniset liikkeet... onko meediossa oleva henki irrallaan huoneistossa? Tanssillinen joukkotappelu on hulvaton. 

Ja sitten on pitkiä hiljaisia hetkiä, kun näennäisesti ei tapahdu mitään. Silti pinnan alla kuplii. Tunteet kuohuvat ja astiat lentelevät. Henget tekevät tepposiaan, mutta ei nämä ihmisetkään ihan toimettomia ole. Huikea musiikki ja äänisuunnittelu (Jaakko Salonen) täydentää esityksen. Monenlaiset, yllättävätkin, elementit tuovat kauhun estetiikkaa myös äänisuunnitteluun. Barokkimusiikki tuo sopivaa mahtipontisuutta ja Britney Spears ilkikurisen huumorin pilkahduksen. Oudolla kielellä leikittely ja riimittely naurattaa. Vaikka kieltä ei ymmärräkään niin yllättävän hyvin sitä pysyy kärryillä. Valoista vastaa Magnús Sigurðarson. 

Paljain jaloin tanssiva nelikko on todella taitava, ja vähempää en odottaisikaan. Linda Björkqvistin ilmeikäs meedio taipuu moneen ja on todella dramaattinen. Côme Calmelet-Pyykkö kanavoi hovimestariinsa niin paljon mykkäelokuvien slapstick-mestareita ettei paremmasta väliä. Muuvit viinikarahvin kanssa on kyllä huippua! Hän kyllä murtautuu hieman ulos rooliminänsä rajoista, eikä olekaan aina se nöyrä palvelija. Ja kontakti yleisöön on mainio! Patrick Di Quiricon isäntä on kovin ahdistuneen oloinen, mutta pääsee irroittelemaan jäykästä roolistaan ulos hienosti. Elina Raiskinmäki illallisten emäntänä päästää temperamenttinsa kuohumaan mitellessään isännän kanssa. Kaikki tanssijat ovat todella läsnä. Hienosti yläluokan pariskunta ylläpitää hillittyä ja jäykkää rooliaan, kunnes eivät enää pidä. Äänillä puhuminen on toteutettu mainiosti!

Illallisvieraita leikittelee mestarillisesti kauhukomedian kliseillä ja törmäyttää hienosti surrealismin ja tanssin yhdeksi kieppuvaksi kaleidoskoopiksi. Se on nauruhermoja kutkuttava, juuri sopivasti selkäpiitä karmiva ja kaikkia aisteja mukavasti stimuloiva esitys. Niin hienoa nähdä taas Karttusen työtä lavalla. Aplodien paikka koko monikansalliselle työryhmälle. Ja ehkä se elämän tarkoituskin selviää... Yksi vuoden tanssillisista kohokohdista.

Kuvien copyright Jussi Virkkumaa.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Rikinkeltainen taivas / Kansallisteatteri 4.12.2019

Näin edellisen Kjell Westön dramatisoinnin Kansallisteatterissa reilut pari vuotta sitten, ja Kangastus 38 oli tosi hieno näytelmä. Silloin en ollut lukenut kirjaa etukäteen, vaan vasta esityksen jälkeen. Tällä kertaa luin Rikinkeltaisen taivaan jo loppukesästä. En tiedä vieläkään kumpi ratkaisu on parempi, pitäisikö kirja ja näytelmä ottaa ihan erillisinä teoksina, mutta aina toinen on ensin. Makuasia kumpi.

Michael Baranin dramatisoima (kuten oli myös angastus 38) ja Juhana von Baghin ohjaama Rikinkeltainen taivas päräytti sellaisen visuaalisen myrskyn Kansallisteatterin pienelle näyttämölle etten muista tuommoista komboa juurikaan nähneeni. Mutta olihan se Kati Lukan lavastama. Olin hieman hämmentynyt, hieman vaikuttunut, hieman ihmeissäni. Ensimmäinen näytös menee vielä kutakuinkin normaalin rajoissa, tosin näyttämökuva on välillä vähän hurlumhei, ja sitä liikkeen tuntua korostaa Jyrki Karttusen lennokkaat koreografiat. Hieman samantapaan kuin monessa musikaalissa, missä esiintyjä puhkeaa laulamaan yhtäkkiä, niin nyt heistä purskahtikin tanssipätkiä! Aika vinkeää.

Mutta väliajan jälkeen kaikki onkin käännetty nurinniskoin ja väärinpäin!

Westön tuttuun tapaan nytkin käsitellään yhden perheen, suvun ja kaveriporukan kiemuroita, Helsinki-keskeisesti, suomenruotsalaisella näkökulmalla ja 70-80 -lukujen katveessa. Toimii hyvin. Näkökulmahenkilö tutustuu Rabellin varakkaaseen perheeseen pikkupoikana mökkilomalla, ja siitä alkaa vuosikymmenten matka läpi lapsuuden leikkien, teinivuosien häröilyn, juppiajan sekoiluiden ja aikuisuuden seesteisyyden. K:sta tulee historian opettaja ja kirjailija, ja omaelämäkerrallinen esikoisromaani menestyykin. Sen jälkeen onkin ollut hiljaisempaa, mutta Rabellin perhe ei jätä rauhaan. Alexin (Juha Varis) kanssa välit ovat hieman viilentyneet tämän keskittyessä heiman epämääräisuun bisneksiin, mutta on-off suhde tämän pikkusiskoon Stellaan (Annika Poijärvi) hehkuu ajoittain kuumana, ja sitten taas K. lankeaa toiseen on-off heilaansa Lindaan (Pirjo Lonka). Kolmiodraama aiheuttaa monenlaista kitkaa ja mutkaa kaikkien elämiin.

Taustalla häilyy Rabellin sukukartano, missä sattuu ja tapahtuu. Välillä tapahtuu muuallakin, mutta aina palaamme kartanoon, missä kaikki alkoi.

On aika mielenkiintoinen ratkaisu jakaa K:n rooli kahden eri-ikäisen näyttelijän välille. Timo Tuominen vanhempana, hieman elämän murjomana, erakoituneena ja nukkavieruna, ja sitten taas Pyry Nikkilä nuorena ja salskeana. Välillä molemmat ovat kohtauksissa läsnä, vuorosanoja peräkanaa replikoiden. Tai ehkä niin että vanhempi muistelee, ja nuorempi sitten elää ne muistot. Vanhempi K. tarkkailee, ja nuorempi tekee ja toimii. Vanhempi K. on tullut siihen ikään että asioita katsellaan enemmän jo taakse- kuin eteenpäin. Hieman haikeaa ja surullistakin. Niin paljon on tapahtunut, ja joitain asioita vaan ei voi korjata. Vanhan K:n jankkaaminen toisessa näytöksessä alkaa käydä hieman jo näyttämöllä olevien hermoille. Kieltämättä tuota narisevaa ja menneisyyteen jumahtanutta ukkoa ei jaksaisi enää katsomossakaan. Elämänsä kulisseihin juuttunut koko mies. Kirjaimellisesti. Hän seuraa sivusta muiden esittäessä hänen elämäänsä.

Rabellin eksentrinen perhe pulpahtelee K:n muistoista eläviksi lavalle. Monia tapahtumia kuulemme vain kertomuksen perusteella. Alexin ja Stellan äiti Clara (Pirjo Lonka) ja ennenkaikkea perheen patriarkka, isoisä Poa (Johannes Purovaara) vilahtelevat muistoissa, ohikiitävinä. Erityisesti tanssijataustainen Purovaara on liikkeissään lennokas ja ilmaisuvoimainen. Hän esittää myös poikien nuoruuskaveria Krideä, josta tulee myöhemmin pappi.

Jos ensimmäisessä näytöksessä on hämyisää ja sekavaa, paljon tanssillisia tuokioita ja kuunnellaan K:n nauhurista loputtomia muistoja lapsuudesta ja nuoruudesta, jorataan allasbileissä, fiilistellään juppien aurinkolaseja ja muotia... niin toisessa näytöksessä ollaankin sitten uusinnan äärellä. Enpäs viitsi kertoa sen tarkemmin lavastus- tai ohjausratkaisuista, mutta aikamoisen yllättävä veto oli tämä. Pääsemme sukeltamaan samoihin asioihin, mutta hieman eri vinkkelistä ja lisää asioita avaten. Muisti, ja muistot, ovat arvaamattomia ja epäluotettavia, kuten K. tulee huomaamaan.

Mitä tapahtuu perheelle kun kulissit putoavat, kun kaikki ei ole lainkaan sitä miltä näyttää. Kun pienten lasten pitää valehdella säilyttääkseen katu-uskottavuuden. Kun aikuisten pitää valehdella, ehkäpä pitkälti samasta syystä. Mihin nousukauden hurja kiito ja vauhtisokeus johti? Miten me muut voimme tietää "millaista on hallita vanhaa omaisuutta"? Emme mitenkään, eikä voi Kookaan.

Ville Toikka on suunnitellut valot, ja oli aika hienosti toteutettu ne "muisteluosuudet" ja nykyaika. Lämpimät valot vuorottelevat muistojen "valottomuuden" kanssa. Aikahyppelyä on paljon, mutta kyllä siitä kärryillä pysyy vaikkei kuulemma olisi lukenut kirjaakaan. Käsiohjelman aikajana auttaa myös. Pidin myös esityksen musiikkivalinnoista, ja hienoa ettö biisilista löytyy käsiohjelmasta.

Kati Lukan ehkä hieman epätavanomaisen lavastuksen lisäksi näemme Tarja Simonen monipuolisen pukusuunnittelun. Eri aikakaudet, ja yhteiskuntaluokat, tuodaan hyvin esiin myös puvuilla.

Ja jatkuvasti kaiken taustalla väijyy tummiin pukeutunut hahmo Lauttasaaren puskissa. Mitä hän tahtoo, kuka hän on. Esitys on täynnä erilaisia fragmentteja, joista muodostuu lopuksi yhdenlainen kuva. Kun langat solmitaan yhteen ja tarina saadaan päätökseen. Kulissit hajoavat lopulta ihan oikeasti, ja totuus tulee esiin. Tai ainakin yksi totuus. Asiat jäävät silti hieman kesken, avoimiksi.

Ihan kaikkia ohjausratkaisuita en ymmärrä, välillä esitys sukeltaa hyvin taiteelliseen ja jotenkin, ajattomaan ilmaisuun. Se tanssillisuus ja jollain tavalla kehollisuus tuntui alussa ehkä hieman hassultakin ratkaisulta, mutta lopulta sopi tähän kyllä hienosti. Ohjaaja kommentoi käsiohjelmassa näin: "elämä tapahtuu aina kahdesti, ensin tragediana, sitten komediana". Tämä avautuu vasta esityksen jälkeen, ja kun ollut aikaa pohtia näkemäänsä tovin. Näinhän se menee ja näinhän se on toteutettu lavalla.

Jos haluat nähdä jotain hieman erilaista, ja erilailla toteutettua, Rikinkeltainen taivas voisi olla hyvinkin passeli esitys. Suosittu se ainakin on, lippuvaraustilanteen mukaan ainakin, mutta esitykset jatkuvat toukokuulle, ja sinne jo mahtuu mukaankin.


Kuvien copyright Katri Naukkarinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Au revoir Jorma -gaala / Kuopion musiikkitalo 16.6.2019

Nyt on Uotisen Jorma saateltu glitterin kera eläkkeelle Kuopio Tanssii ja Soi:n johdosta, ja kultainen saapas luovutettu seuraaja Riku Lehtopolulle. Kolmituntiseksi venynyt Au Revoir Jorma -gaala tarjoili kaikenlaista: Jorman tekemiä koreografioita, Jorman ystävien pieniä vierailuesityksiä, musiikkia a'la maestro, ja illan päättäneen mahtipontisen Jordin.

Kaikesta huomaa miten kuopiolainen yleisö palvoo tuota miestä. Ikävä varmaan tulee, puolin ja toisin. 18 vuotta on pitkä aika johtaa mitä tahansa festivaalia tai asiaa. Se aika konkretisoitui hauskasti katsellessa nuoren ja lahjakkaan Erika Pastelin tanssia. Hän kun oli 2-vuotias silloin kun teos on alunperin tehty. Tämän esittämä Blue Ballerina oli herkkä, ja olisin voinut katsoa tätä kaunista tanssia vaikka kuinka pitkään. Hieno sinisävyinen maskeeraus oli myös ilo silmälle.

Toinen soolo Jorman koreografiaan oli Atte Kilpisen esittämä Ballet Pathétique. Vahvaa ja hienoa, pilke silmäkulmassa sekä koreografilla että tanssijalla. Jorma muisti välispiikeissä mainita että teos on alunperin tehty nuorelle Tero Saariselle, joka nähtiinkin lavalla seuraavaksi, yhdessä Carolyn Carlssonin kanssa. Tanssilegendoja on aina hienoa nähdä, vaikka vanhemmiten teokset ovat verkkaampia ja seesteisempiä kuin joskus. Illan esiintyjät olikin oivasti suunniteltu: nuorta talenttia ja vanhempia taitureita vuorotellen ja sopivassa suhteessa.

Näimme myös Jyrki Karttusen taidokkaan transsimaisen tuolitanssin, missä kauniilla käsien liikkeillä oli se suurin merkitys, sekä Andrea Ladányin soolon The River of Tears missä sinisen silkkikankaan jokeen tämä lopulta hukkui, surumielisen tanssin lopuksi. Fernando Pessoan runot olivat vaikuttaneet kahteenkin illan teokseen. Pori Dance Companyn Hetkien vaellus (Jorman koreografia tässäkin, tietenkin) neljän tanssijan esittämänä integroitui hienosti avausnumerona nähtyyn Jorman runonlausuntaesitykseen Mies, jota ei koskaan ollut. Pessoan säe "En ole mitään, eikä minusta koskaan tule mitään" - miten vähän tämä Jorma Uotisen kohdalla pitää paikkaansa! Ajan vääjäämätön kulku korostui kellojen vilistäessä taustan videonäytöllä. Hetkien vaellus oli alunperin tehty kirkkoon, ja jotain hengellistä siinä olikin. Ehkä se oli se urkumusiikki myös. Tauolle mentiin Jorman tanssiteos La Divan saattelemana. Punainen helma hulmuten hän esitteli omia liikkeitään, jotka ovat kyllä vielä hämmästyttävän notkeita. Aplodit olivat, kuten arvata saattaa, myrskyisät.

Iltaan kuului oleellisesti myös musiikki. Pianisti Jani Hakkarainen ja valkoisiin vaihtanut Jorma aloittivat toisen jakson. Reilut puolisen tuntia mennään chansonien ja Helena Lindgrenin parissa., yksin ja duettona. Nick Caven ja Kylie Minoguen alunperin esittämä duetto Where the Wild Roses Grow on aina kaunis. Musiikki on Jormalle hyvin tärkeää, mutta itse olisin kyllä katsonut lisää tanssia tämän tilalla.

Vaikka olen nähnyt Jordin livenä jo pari kertaa, niin sitä on aina ilo katsoa. Tällä kertaa Kansallisbaletin tanssijajoukko oli vahvistettu Riku Lehtopolulla. Apocalyptican mahtipontinen sellohevi on täydellinen valinta musiikiksi ja Mikki Kuntun valot tykittivät rytmiä tanssiin. Antti Keinänen teki hienon soolon, mutta kyllä koko porukka antoi kaikkensa. Ikiaikaiset soturit tekevät sellaisia loikkakuperkeikkoja että vähän jo hirvittää. Tämä on visuaalisesti ja tanssillisesti mahtava kombo kyllä edelleen.

Ilta oli monipuolinen ja monimuotoinen, varmaan hyvin Jorman näköinen ja oloinen. Haikea ja hieno. Ainoa puute oli Musiikkitalon vesipisteiden puute väliajalla, ja kun omaankaan laukkuun ei vesipulloa mahtunut mukaan ja ulkona oli illallakin vielä varsin lämmin, niin jano oli melkoinen.

Kiitos Jorma Uotinen! Näkemiin, vaan ei hyvästi.


Esityskuvien copyright Petri Laitinen, viimeinen kimallekuva omani.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Mörköooppera / Helsingin kaupunginteatteri 28.4.2019

Mainio musiikillinen Mörköooppera valtasi Helsingin kaupunginteatterin pienen näyttämön yli vuodeksi! Itse ennätin paikalle vasta viimeisiin esityksiin keväällä 2019, ja olenpas iloinen että menin. Riemastuttava koko perheen esitys, jonka musiikki on tuttua jo omastakin lapsuudesta. Marjatta Pokelan musiikkisatu Mörköooppera sai ensi-iltansa jo 1980, ja on sitä vuosien varrella nähty useita kertoja eri teattereissa. Tällä kertaa Kimmo Virtasen värikkäänä ohjauksena HKT:llä.

Mä kyllä vähän ihmettelen sanaa mörkö tässä yhteydessä. Koska tämä Mörkö (Sanna Majuri) on mun mielestä ihan ehta peikko, häntineen ja pörrötukkineen. Eikä se paljoa turhia puhele. Anyway, mörkö tai peikko, mutta hemmo lähtee kuitenkin kotimaastaan Mökkyrästä ihmisten eli mölliäisten pariin. En tiedä miksi, koska Tirriäisten luona tuntuu olevan aika kivaa. No, ihmisten joukossa sitten koetaan monenlaisia seikkailuita kouluvisiitistä Helsingin matkaan ja "puistosetiin".

Osa vitseistä toimii lapsille paremmin ja osalle taas nauroivat kaikki. Siinä kun yleisö nauroi Mörkön pierujutuille ("Huiskis haiskis haukku, Mörköltä pääsi paukku") niin yleisöstä kuului lapsen äänellä: Ei saa nauraa toisille! Tämäpä kirvoitti lisää naurua katsojilta. Taikahuilun Yön kuningattaren aaria sopii sekin tähän seikkailuun.

Koko näyttelijäporukka oli ihailtavan heittäytyvää ja roolista toiseen nopeasti sujahtavaa, mutta mulle kohokohta oli kyllä huikean upea Musiikkimato (Lauri Schreck). Ontossa omenassaan kokonaista soitinarsenaalia ylläpitävä Musiikkimato veteli monipuolisia säveliä, ja innostui välillä omenasta uloskin joraamaan. Muutenkin ihanan värikkäät Alisha Davidowin puvut saivat huipennuksensa Musiikkimadon huikaisevassa vihreässä frakissa keltaisine palloineen! Mykistyin ihastuksesta!

Minusta tämän Jyrki Karttusen, Merja Turusen ja Kimmo Virtasen sovittamassa Mörköoopperassa oli toiseksi parasta heti Musiikkimadon jälkeen sen tietynlainen vanhakantaisuus. Hellyyttäviä hahmoja, suussa kivalta maistuvia riimejä ja sellainen... miten sen nyt sanoisi, vanhan ajan huumoria ja hahmoja ja tapahtumia. Tunnelmaltaan sellainen esitys mitä olisin voinut katsoa 70-luvulla omassa lapsuudessani. Koululaiset leikkivät samoja leikkejä kun itsekin välitunnilla; peiliä, hyppynarua jne. Vaikka tapahtumien pyörteet olivat välillä aika vauhdikkaitakin, niin silti sellainen kotikutoisuus ja verkkaisuus leimasi esitystä. Ja ehdottomasti hyvällä tavalla! Laulujen riimittely oli myös korvaa miellyttävää ja oikeastaan aika vastustamattomia. Suu kaartui väkisinkin hymyyn.

    

Mukana oli paljon myös tanssillisia elementtejä (koreografiat Karttusen käsialaa) ja itsekin olisin voinut lähteä tanssivan jalkalampun kanssa lavalle pyörähtelemään. Lavalla oli kaikenlaisia kekseliäitä jippoja (henkilöautonkaan toteuttamiseen ei kauheasti vaadita), joista Kauppatorin ruotsalaisen kuninkaallisen näköinen lokki huvitti erityisesti. Värikylläinen lavastus oli myös Davidowin loihtimaa. Erityisbonusmaininta Jutta Kainulaiselle naamioinnista - monia esiintyjiä ei olisi varmaan tunnistanut oma äitinsäkään.

Puolitoistatuntinen väliaikoineen on aika passeli pituus lapsille suunnatulle esitykselle. Tauolla kerkeää vetämään pillimehut ja paakelsit ja ihmettelemään vanhemmilleen kaikkia nähtyjä juttuja. Esityksen suositusikä oli 4 v, mutta muutama itkevä lapsi kesken kaiken katsomosta poistui. En tiedä oikein mikä tässä oli pelottavaa, mutta ilmeisesti joku seikka. Yleisöä osallistettiin sopivasti eli lapset saivat arvuutella erilaisia ammatteja mitä näyteltiin.

Kaikenkaikkiaan Mörköooppera oli varsin hersyvä ja hilpeä kokonaisuus josta jäi pitkäksi aikaa iloinen mieli! Harmi kun ette enää ennätä katsomaan, mutta oli sitä vuosi aikaa...

Bonusta teatterille vielä valokuvaajasta, osuvampaa nimeä Mörköoopperalle ei ehkä olisi löytynytkään: Röllich :-)


Kuvien copyright Tom Röllich
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Huonosti vartioitu tyttö / Helsinki Dance Company & Helsingin kaupunginteatteri 10.10.2018

Koreografi Jyrki Karttunen todellakin osaa hommansa. Taas kerran mies on iskenyt kätensä kultasaaviin ja kauhoo sieltä meille onnekkaille katsojille aarteita ihailtavaksi. Usein olen tämän tainnut jo todeta, mutta totean taas uudelleenkin: mies on ihan nero! Ja kun nämä Helsinki Dance Companyn tanssiteoksensa ovat vielä niin hauskoja, kujeilevia ja absurdin hömpähtäviäkin! Aina on joku pikku juju tai jippo joka viihdyttää. Niin nuorempia kuin vanhempiakin katsojia. Uusin teos Huonosti vartioitu tyttö sai ensi-iltansa lokakuun alussa Helsingin kaupunginteatterilla, ja herätti kovasti iloa ja hurmiota ainakin tässä katsojassa.

Tanssiesitys perustuu vanhaan klassikkobalettiin 1700-luvulta, La Fille mal gardée, joka kuuluu edelleenkin monen talon balettiohjelmistoon. Itse näin muutama vuosi sitten (keväällä 2015) Royal Ballet -version tästä, ja päärooleissa tanssivat Steven McRae ja Natalia Osipova. Itse tarinasta ei ole kauheasti jäänyt mieleen, mutta muistikuva on humoristinen ja värikäs esitys (tämä on kyllä saatavilla DVD:lläkin, että kirjastoista saattaa löytyä).

No sitä oli tämä Karttusenkin moderni versio Huonosti vartioitu tyttö. Tosin alkuperäisteoksesta ei ole kauheasti jäänyt jäljelle, kenties vain joku teoksen ydinajatus tai henki, ja päähenkilö. Hän on yksinäinen tyttö/nainen, tällä kertaa amerikkalaishenkisellä 1950-luvun autiolla huoltoasemalla. Kenties unelmoimassa poispääsystä ja lähtöä tehden. Tytölle seuraa pitää, ja jollain tavalla vartioikin, neljä yksisarvista. Tiedättehän, sellaisia ihania, pastellinvärisiä, suloisenpörheitä mielikuvitusolentoja. Tai historiallisia fantasiaolentoja. Tai jotain. Nyt neljän hienon miestanssijan esittäminä, vaikka aika sukupuolettomia nuo pastellipörhöt olivatkin. Upeat Mikko Paloniemi, Jyrki Kasper, Johannes Purovaara sekä Jyrki Karttunen hupsuttelivat itsensä suoraan katsojien sydämiin. Kaikenlaiset perinteisemmät balettikuviot ja hevosmaiset laukka-askeleet sujuivat yhtä taiten. Ja laulu myös - We are unicorns on takuuvarma hitti syysbileisiin.

      

Mutta esityksen kiistaton päätähti oli kyllä ilmiömäinen Heidi Naakka. Upea tanssija kaikinpuolin, joka pääsi suureen rooliin ja näyttämään osaamisrepertuaarinsa kaikkia puolia. Mikä kansainvälisen tason punapää! Tuttuun tapaan sädehtivissä Karoliina Koiso-Kanttilan suunnittelemissa puvuissa. Siinä missä yksisarviset hörheltävät samoissa trikoissaan koko esityksen ajan (no välillä tosin pukien bikineitä tahi teddykarvaisia rotseja ylleen) ennättää Naakka vaihtaa asua monen monta kertaa. Toinen toistaan häikäisevämpiä luomuksia. Mikä kultalameecatsuit! Ja jaksan taas ihmetellä miten noin korkeilla koroilla voi kukaan tanssia, mutta ammattilaiset osaa! Välillä toki mennään paljain jaloinkin.

Musiikkikaan ei ole alkuperäistä, paria lainausta lukuunottamatta, vaan Aleksi Sauran loihtimaa. Musiikki on kyllä upean kuuloista. Ja ei tässä ihan mykkiä tosiaan olla, välillä siellä lauletaan ja välillä jotain muuta. Ja kyllä Jukka Huitilan huoltoasemalavasteissa ja valojen alla kelpasi tanssia.

Koko yksisarvisnelikko tanssii hienosti yhteen ja välillä kukin saa oman pienen soolonsakin. Kasperin pikkupoikamainen soolo ja Paloniemen sleazyhenkinen numero. Sekä tämä duetto Naakan kanssa, ouuuu miten kuumottavaa! Lisäksi yksisarviset viskelevät tyttöä miten päin haluavat, aivan henkeäsalpaavia heittoja ja keinutuksia. Huh! Esitys lähentelee jo sirkusakrobatiaa näissä kuvioissa. Välillä naisesta kuoriutuu esiin sirkustirehtööri ja yksisarviset muuntuvat nauhojen avulla sirkuksen ratsuiksi. Hienoa nauhojen käyttöä muutenkin; miten ei ne mene solmuun!

Hieman minua hämmensi miksi kaikki yksisarviset oli maskeerattu Johnny Deppin näköisiksi? Milja Mensonen vastasi koreista kampauksista sekä maskeerauksista.

Ei tämä silti pelkästään vaahtokarkkimaisen pehmeää ja iloista ole. Sähköt alkavat huoltoasemalla räpsyä ja hieman pelottaa. Alkaako todellisuus nostaa päätään ja unelmien yksisarviset vajota unholaan? Onko tytön otettava jenkkiletukka alleen ja karautettava ahdistava asema taakseen jättäen tiehensä? Ja unohtaa samalla ankeaan arkeen lohtua ja toivoa paremmasta tuoneet yksisarviset? Läksiäislahjaksi tyttö puetaan sateenkaarenkirjavaan hörsömekkoon ja pörrökenkiin! Epäonnistuivatko ruotsalaisella aksentilla puhuneet taruolennot vartiointitehtävissään - vai mahdollistivatko he tytön hengissäpysymisen?

Paljon kysymyksiä, ja ei sitä reilussa tunnissa saada kaikkeen vastauksiakaan. Ennenkaikkea Huonosti vartioitu tyttö on ihana irtiotto katsojalle omasta arjesta. Tätä voi todellakin suositella kaikille, varsinkin innovatiivisen ja kauniin tanssiteoksen ystäville. Iloa ja huumoria elämään, aina 28.11. asti HKT:n Pienellä näyttämöllä. Iso kiitos loistava työryhmä, taas kerran.


Kuvien copyright Marko Mäkinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Rakastunut Shakespeare / Helsingin kaupunginteatteri 8.2.2018

Haa! Aivan mainiota että muutamia vuosia sitten Lontoossa minutkin valloittanut näytelmä Shakespeare in Love tuli nyt Suomeenkin. Ennen näytelmäähän oli jo elokuva (joskus näinkin päin että leffa on ensin, ja näytelmä tehdään sen perusteella), joka 7 Oscaria voittaneena oli varsin suosittu. Minäkin tykkäsin kovasti, eikä vähiten huikean hienon näyttelijäkaartin takia.

Helsingin kaupunginteatteri on tarttunut tähän alunperin Marc Normanin ja Tom Stoppardin kynäilemään teokseen Rakastunut Shakespeare (teatteriin sen mukaili Lee Hall) reippaalla otteella. Lopputulos on visuaalisesti loisteliasta ja ihanasti 1500-luvun lopun Lontoon teatterimaailman käänteitä tutkailevaa draamakomediaa. Kari Arffman ohjaa tasaisen varmalla otteella monikymmenpäistä joukkoa HKT:n suurella näyttämöllä.

      

Rakastunut Shakespeare kertoo 1500-luvun lopun Lontoosta, kun näytelmäkirjailija William Shakespeare (reippaasti, varsinkin Violan maalaisserkkuna, irrotteleva Heikki Ranta) koittaa väsätä uutta näytelmäänsä Romeo ja Esteri, merirosvon tytär, mutta inspiraatio ei vaan millään ota tullakseen. Will on kahden näytelmän (ja teatterinjohtajan) loukussa. Kunnes hän sitten kohtaa ihanaisen ilmestyksen eli neiti Viola de Lessepsin (suloisen raikas Miila Virtanen) ja teksti alkaa taas suorastaan virrata sulkakynästään. Tottakai tytöllä on vastenmielinen kosija lordi Wessex (Mikko Vihma), jolle tytärtä naitetaan. Mutta niin vaan rakkaus voittaa (vai voittaako?), ja Will saa monen kommervenkin kautta näytelmänsäkin valmiiksi. Apuna suhdesuhmuroinneissa häärää Violan Imettäjä (aivan hurmaavan roolin tekevä Heidi Herala). Ja tottakai shakesperemäiseen tapaan mukana on paljon roolileikkejä, sillä tuohon aikaan naiset eivät teatterin lavoille päässeet, vaan Viola joutuu tekeytymään Thomas Kentiksi päästäkseen esiintymään. Siitä tulee omia lisäkiemuroitaan tarinaan.

Kiinnostavinta mulle tässä näytelmässä on kuitenkin se lontoolaisen teatterimaailman kuvaus, ei niinkään söpö romanssi. Sain suurta iloa kaikista Shakespeare-näytelmiin viittauksista ja ylipäätään koko tuon ajan teatterijutuista. Teatterinomistajat Henslowe (Jari Pehkonen) ja Burbage (aina valloittava Petrus Kähkönen) taistelevat katsojista ja uusista näytelmistä, kauhea koronkiskuri Fennyman (aivan hykerryttävä Rauno Ahonen) haluaa taas kaikilta rahaa. Sitten on myös Willin kaveri ja näytelmäkirjailijakollega Kit Marlowe (ihana Tuukka Leppänen) ja sekalainen joukkio näyttelijöitä (mun suosikkina ehdottomasti Sam eli Jyrki Kasper, jonka ripsien räpsytys Ethelinä on vertaansa vailla). Tämän sakin harjoittelua ja toilailua lavalla ja sen ulkopuolella katselisin enemmänkin, mutta kai sille romantiikkapuolellekin pitää antaa tilaa. Aah, ja sitten on vielä loistava diiva eli Ned Alleyn (jota mestarillisesti tulkitsee Kari Mattila).

      

Tavallaan Rakastunut Shakespeare palvelee kahdensorttisia katsojia. Niitä jotka tykkäävät elokuvissakin romanttisista komedioista (minä en, muutamia harvoja poikkeuksia lukuunottamatta) ja niitä jotka tykkäävät teatterin historiasta, näytelmistä, näytelmäkirjailijoista ja erityisesti Shakespearesta (no minä minä minä!). Monet kohtaukset olivat muunnoksia jostain Shakespearen näytelmästä, erityisesti Romeo ja Juliasta, mitä tässä koitetaan niinkun kirjoittaa ja näytellä, siis siellä näytelmässä näytelmän sisällä. Shakespearensa tunteville tässä on tosi paljon kätkettyjä kultahippuja mitä saa löytäessään hykerrellä. Willin ja Violan romanssi kietoutuu taitavalla tavalla yhteen fiktionaalisten Romeon ja Julian tarinan kanssa. Haluaisin ehkä jopa uskoa että näin ne asiat oikeasti menivät. Kun mukana on kuitenkin niin paljon oikeita historiallisia henkilöitä (esim. Lontoon teatterilaiset) ja tapahtumia (esim. Marlowen kuolema). Mutta mene ja tiedä vaikka tämä olikin se totuus!

Periaatteessa esityksessä ei ollut mitään vikaa. Kiinnostava tarina, kaunista katsottavaa ja näyttelijävalinnatkin oikein oivalliset. Silti tämä esitys ei oikein temmannut mukaansa, lähtenyt lentoon, tai sytyttänyt minua paloon. Enkä lainkaan tiedä missä vika oli. Sillä hyvin tehtyä perusteatteriahan tämä oli. Varsinkin Katariina Kirjavaisen toimiva lavastus ja Elina Kolehmaisen loisteliaat puvut olivat ilo silmälle, varsinkin pieteetillä toteutettu puvustus. Jyrki Karttunen oli taas loihtinut hienoja koreografioita ja varsinkin ne hovin tanssikohtaukset oli ihania!

Bonusta lavalla vierailleesta koirasta, näkemässäni näytöksessä se oli espanjanvesikoira Kida, joka selvisi osastaan mainiosti. Ja taas kerran: näytelmä missä on miekkailua ei voi olla huono (kiitos Oula Kitti taas taistelukoreografioista). Käsiohjelmassa on mukavasti tietoa historiallisista henkilöistä, sen ajan teatteritoiminnasta sekä myös aika kattavat biografiat työryhmän tyypeistä.

Tämä oli minulle neljäs (!) esitys Helsingin kaupunginteatterilla reilun viikon aikana, mikä on ihan ennenkuulumatonta mulle. Ohjelmistopolitiikka ei ole ollut aina niin kovin houkuttelevaa minun mielestäni, mutta jotenkin nyt on ollut paljon kiinnostavia juttuja. Oisko tää kevät jo uuden johtajan eli Kari Arffmanin käsialaa, koska hänethän valittiin tehtävään jo helmikuussa 2016, vaikka astui hommiin vasta loppuvuodesta. Ja kysyttyäni asiaa Arffmanilta vastaus oli myöntävä. Hyvä näin! Ehkäpä tulenkin vierailemaan jatkossa myös aiempaa tiuhemmin HKT:llä.


Kuvien copyright Tapio Vanhatalo.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Aikuisten joulukalenteri / Helsingin kaupunginteatteri 15.11.2017

Tämän esityksen näkemisestä on kulunut jo viikko. Ja edelleen on hieman sekava olo. Ensimmäistä kertaa jouduin aavistuksenomaisesti pettymään Helsinki Dance Companyn työhön. Siis en nyt ehkä varsinaisesti pettymään pettymään, mutta odotuksiin ja aiempiin teoksiin ja työryhmään peilaten. Tämä porukka on tehnyt NIIN huikeita juttuja viime vuosina, että niihin nähden Aikuisten joulukalenteri tuntuu... ei nyt ihan välityöltä mutta kuitenkin. Ihan samalle tasolle ei ylletä kuin mitä minä toivoin/odotin/haaveilin/uskoin. Olen kai asettanut rimani tälle porukalle niin kovin korkealle :-) Sillä Aikuisten joulukalenterihan oli oikeasti mitä mainiointa viihdettä, hienoa katsottavaa ja tanssin taikaa.

Odotukset ja odotukset. Jos oli itsellä odotuksia esityksestä, niin jouluhan se vasta ihmisissä odotuksia herättääkin. Se on meille monille hankalaa ja ristiriitaista aikaa. Toisaalta sen pitäisi olla se ihana idyllinen perhejuhla, jolloin maassa on rauha ja ihmisillä hyvä tahto. Mutta todellisuus on usein jotain ihan muuta: stressiä, kiirettä, loskaa, riitaa ja pohjaan palaneita pipareita. Jos joulu on stressinaihe meille tavallisille tallaajille, millaista se on näiden joulun oikeiden toimijoiden mielestä. Siis Lucia-neidon ja Joulupukin ja Pähkinänsärkijän ja muiden. Heillä luulisi olevan vielä hankalampaa... Terapian tarpeessa on heistä todellakin yksi jos toisenkin.

Onneksi jouluterapeutti Leo-Matti "Aivo" Kurkiainen (Jyrki Karttunen) voi auttaa! Tämän 24-osaisessa jouluterapiassa käydään läpi traumoja, avataan solmuja ja koitetaan löytää sisäisiä voimavaroja joulutraumojen käsittelyyn. On hahmoterapiaa, liiketerapiaa ja ties vaikka mitä. Kaamean ällöpositiivinen markkinamiesterapeutti on oikea kävelevä klisee ja aivan oivallisesti Karttunen tämmöiseen rooliin solahtaa. Lipevyyspisteistä täydet!

Joulu on siis hyvä lähtökohta monipuoliselle tanssia ja teatteria yhdistävälle teokselle. Nyt saa irrotella ja kunnolla. Niin esiintyjät kuin penkeistään ylösnostettu yleisökin. Pääsimme Suomi100 -tanssin lisäksi huutelemaan wau/bravo/buu/shut-up -mantraakin moneen väliin, heittelemään erilaisia tunnetiloja ja sanoja esiintyjille improvisoitaviksi ja ylipäätään osallistumaan mukaan. Yhteisöllisyys on selkeästi päivän sana. Harmi kun Helsingin kaupunginteatterin pieni näyttämö ei oikein ollut paras mahdollinen miljöö tälle. Liian iso ja korkea ja kolkko. Vaikka yleisö kolmelta sivulta pyöreää lavaa ympäröikin, niin liian kaukana olimme.

Avautumisnalle Gustav oli mukana terapiatyössä, samoin terapeutin apurina toimiva Joulun Taika (Emilia Nyman). Gustavin lisäksi näemme koko joukon ihania pehmolelujakin (omaan käteeni osui söpö pieni pastellinvärinen lohikäärme minkä olisin halunnut pitää).

Pääsin seuraaman tämän teoksen harjoituksia kolmenakin eri kertana, ja hyvin on taas siitä tämä muokkautunut. Toki kun osa jutuista on improa ja yleisöltä saatujen juttujen varassa, niin ei mikään ole kiveen hakattua kuitenkaan. Vielä aika loppusuoralla kokoonpanossa tapahtui muutoksia (Karttunen korvasi alkuperäisterapeutti-Klemettilän ja ohjausta viimeistelemään tuli mukaan Kari Heiskanen) ja tämä toki varmaan muutti teosta vielä entisestäänkin. Mutta oli kiva kuiteskin jotain tuttuja juttuja sieltä huomata silti. Monet kohtaukset olivat lyhentyneet ja tiivistyneet huomattavasti. Ja jostain oli jätetty yleisön osallistamiset pois kokonaan.

Tavallaan se on todella hienoa, että teos elää ja hengittää ja muuntuu jatkuvasti, mutta esiintyjille varmaan aika haasteellista. Näin katsojana sitä prosessia on ääreiskiinnostavaa seurata. Iso kiitos HKT:n ja HDC:n yleisötyölle että mahdollistatte tämän!

Jyrki Karttunen on noussut mun ihan suosikkikaartiin suomalaisista nykykoreografioista. Tykkään teosten huumorista ja ilon pilkkeestä. Ja kun on päässyt seuraamaan sitä työskentely/harjoitusprosessia muutamia kertoja, niin yhteisöllisestä tekotavastakin. Tanssijat pääsevät mukaan hyvin aktiivisesti teoksen valmistumiseen. Tanssillisesti tämäkin teos oli nautinto katsojalle.

Koko esiintyjäkaarti on ensi-illassa hienossa iskussa. Kuulemme kauniita laulusuorituksia, näemme upeita tansseja ja kyllä tässä saa nauraakin. Varsinkin Heidi Naakka nousi sieltä upeasti esiin häikäisevillä sooloillaan ja hienolla italia-aksentillaan Lucia-legendaa avaten. Jyrki Kasper oli hellyyttävä Pähkinänsärkijä, jolla oli upea hepulimainen imuroinnin vastaisku kiukuttelutanssi soolonaan. Myös Mikko Paloniemi vetäisi Joulutonttuna huikeat kuviot. Nissepolkka-rap! Ja entäpä sitten miestanssijatrion havajilaiskuviot; huh mikä eleganssi!

Mikko Vihma oli ihana köriläs-Joulupukki ja Leenamari Unho taas Jouluenkelinä riemastuttava. Tiina Peltosen Joulukuusi sulostutti koko terapiasessiota. Osa tästä sakista on taustoiltaan enemmän tanssijoita ja osa näyttelijöitä, mutta Aikuisten joulukalenterissa nämä roolit katoavat kokonaan ja kaikilta sujuu kaikki! Toki tanssijoilla on teknisesti vielä haastellisempia tanssikuvioita mutta osaavatpa nuo laulaakin. Helsinki Dance Company on kyllä varsinainen aarreaitta mitä tulee tekijöiden ammattitaitoon. Toivottavasti se saa jatkaa toimintaansa vielä pitkään.

Monenlaiset joulukliseet, -perinteet ja myytit saavat huutia - ja terapeuttisen näkemyksen. Ilmentävätkö kovat paketit kovia arvoja ja pehmeät pehmeitä? Miltä se joulu oikein tuntuu? Miltä tuntuu työskennellä vain yhtenä päivänä vuodessa - mutta sillon onkin sitten helkkarinmoinen kiire? Ja ennenkaikkea, mitä kalenterin viimeisestä luukusta paljastuukaan?

Laura Dammertin pukusuunnittelu on omaa luokkaansa. Terapeutin väliajalla väriä vaihtava joulukuosinen puku, Pähkinänsärkijän vaaleanturkoosi tinasotamieskuosinen potkupuku lohikäärmehuppuineen, joulupukki peruspunaisissaan, kullanvärinen hipsteritonttu kippurakärkisine tossuineen, Joulukuusen upea vihreä kimalluspuku... Silmäkarkkia ja tarkoin mietittyjä juttuja. Pukujen pitää myös toimia tanssin pyörteissä. Lucia-neidon upea rouva Trump-look on tyrmäävä ja sellaista pikkutuhmaa otetta on muuallakin siellä ja täällä. Kyllä tätä pikkujouluyleisöjen kelpaa katsella. Ja myös kuunnella, koska musiikilla on hyvin suuri rooli!

Voisin kuvitella että Aikuisten joulukalenteri toimisi erityisen hyvin sellaisille katsojille keillä ei ole kauheasti kokemusta tanssillisista esityksistä. Sellainen matalan kynnyksen teos, missä ei katsojan tarvitse käsitellä mitään vakavampia juttuja, senkun vaan katsoo. Silti tässä tulee ikään kuin sivussa pohdittua niitä jouluhärdellien tylsempiäkin lieveilmiöitä. Vaivihkaa ja kuin puolisalaa.

Luulenpa että mun tarttee mennä katsomaan tämä vielä toinen kerta, koska omat joulutraumani eivät saaneet vielä ihan kaikkea tarvitsemaansa terapiaa. Suosittelen kaikille muillekin, ja pian, sillä esitykset loppuvat 11.12.!


Kuvien copyright Marko Mäkinen
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Myrskyluodon Maija / Helsingin kaupunginteatteri 24.8.2017

Paluuta remontoituun Helsingin kaupunginteatterin taloon olikin jo odotettu. Kaksi vuotta evakossa Linnanmäen Peacockin suoraan sanottuna aika kamalissa tiloissa riitti. Ainakin katsojalle. Ja veikkaan että henkilökuntakin palasi riemumielin väistötiloistaan kotitaloon ja kunnostettuihin tiloihin.

Tunnustan että itse Myrskyluodon Maija ei niinkään ihan hurjan kauheasti kiinnostanut. En ole lukenut Anni Blomqvistin kirjoja, TV-sarjasta on hämärä muistikuva, Nokialla näin esityksen muutama vuosi sitten. Musiikki, ainakin se teemakappale, on toki tuttu ja riipaisevan tunteisiin käyvä. Mutta halusin nähdä tämä monestakin syystä! Ensinnäkin pääsee ensimmäisten joukossa tutustumaan uusittua teatteritaloa. Toisekseen tähän koreografiat teki Jyrki Karttunen. Ja kolmanneksi lukuisia muita pienempiä syitä.

Ja kyllä kannatti lähteä! Lasse Mårtensonin musiikki edellä mennään, ja kylläpä se onkin hienoa musiikkia. Maija Vilkkumaa on tehnyt ihan toimivat sanoitukset, ja Arttu Takalo sovittanut. Iso orkesteri lavan alla soi mahtipontisesti, raikkaasti, hempeästi, mitä kukin tilanne ja kohtaus vaativatkaan. Eeva Kontu johtaa varmaotteisen tarkasti, kuten aina. Omalle paikalleni seiskariville ainakin äänet olivat hyvässä tasapainossa ja musiikki ei myöskään pauhannut liikaa. Myös esiintyjien mikit toimivat ja miksaus, eli ei valittamista.

Ja kun on lavallinen hyviä esiintyjiä, niin toimiihan se! Laura Alajääski Maijana on se majakanlailla valaiseva lyhty joka loistaa joka sopukkaan. Alajääski on hurmannut minut monessa esityksessä ja tämä ei ole poikkeus. Valtava lavakarisma, hieno ääni, ilmeikkäät kasvot ja loistava näyttelijä. Hänen Maijansa kasvaa nuoresta ja ujosta tytöstä vahvatahtoiseksi ja toimeliaaksi naiseksi, joka taittuu vaan ei taivu suurenkaan surun ja murheen alla. Hieman vaisuna vastaparina minulle uusi tuttavuus eli Aaro Wichmann. Siis ei vaisu muuten, päinvastoin, mutta Janne nyt vaan jää jotenkin taustahenkilöksi Maijan kasvutarinassa. Hyvä laulaja ja esiintyjä Wichmann on, ja habitukseltaankin sopiva kalastajamiehen rooliin.

Pääparin lisäksi myös Maijan vanhemmat Vestergård (Eero Saarinen) ja Saara (Leena Unho) olivat rooleissaan passelit. Saarinen on jotenkin ihanan lämminhenkinen saaristolaismies, ja Unho hieman turhankin napakka äiti. Myrskyluodossa naapuripariskunta Tobias (Jukka Nylund) ja Anna Ulla (Raili Raitala) ovat hyvää tarkoittavia ihmisiä, ja Nylund & Raitala aina NIIIIIIN taitavia ja ihanaäänisiä. Mikko Vihma on aika överi isotilallinen Millangård.

Mutta Maijan lisäksi kyllä on toinenkin henkilö joka varastaa mun sydämeni nyt totaalisesti tässä. Nimittäin lapsia hauskuuttava ja tarinaa iskevä kiertävä suutari Pelle (Antti Timonen). Riemastuttava tyyppi, ja Timonen kyllä pääsee irroittelemaan roolissa kunnolla. Kerrassaan valloittava suoritus! Myös Maijan ja Jannen iso lapsikatras on sympaattinen ja ovat paljon esillä, myös laulaen.

Joukkokohtaukset isolla sakilla ovat kyllä näyttäviä, ja isosta joukosta lähtee ääntäkin komeasti. Lava on iso, mutta hyvin se täytetään. Suutari Pelle hauskuuttaa ja muutamat muut kohtaukset. Nauratti myös Oolannin sodan laivojensiirtelykohtaus, mutta ei tämä kyllä mikään komedia ole, ja enemmän oli haikeita ja surullisia tunnelmia kuin hilpeitä. Mutta onneksi Seppo Parkkinen on dramatisoinut mukaan myös mukaviakin asioita, eikä pelkkää suurta draamaa! Enteet ja uskomukset voivat vahvasti Myrskyluodolla ja muualla, ja niitä on saatu ujutettua hienosti mukaan. Punapukuiset vainajat yhdessä kuoleman airuen kanssa.

Mutta sitten on Helsinki Dance Companyn blondivoittoiset tanssijat, joihin silmä tuppasi hakeutumaan enemmän melkein kun muihin lavallaolijoihin. Mainiota porukkaa, ja tässäkin meinasivat varastaa show'n moneen otteeseen. Sellaisia pieniä jippoiluja ja hauskoja juttuja puuhattiin, milloin rihvelitaululla, leipälapiolla tai milloin tehtiin sammakko. Ja entäs sitten upeasti liihottavat lokit! Nukettaminenkin siis sujuu, ja lokit olivat varsin elävänoloisia. Tanssijat ovat mukana orgaanisesti koko esityksen ajan, millon erilaisina luonnon henkinä, tuulena tai aaltoina. He kuljettavat tarinaa eteenpäin, vievät vainajat ja siirtelevät tavaroita. Iso kiitos taas kerran siis Karttusen luotsaamille upeille tanssijoille ja taitaville koreografioille - kyllä mä alan sen liikekielen sieltä hyvin jo tunnistaa!

Lisäksi on mainiota että tanssijoillakin on puherooleja, ja muutakin funktiota kuin pyöriä taustalla. Jyrki Kasper Maijan ensimmäisenä rakkaana on hyvä (joskin tämä on toki pieni rooli) ja Mikko Paloniemi on sekä Maijan siskon Annan nuoruudenrakkaus Per että mystinen Marras. Tämäpä on muikean kutkuttava hahmo. Hännystakissaan taustalla vaanien, koska pitää omansa noutaa. Tanssi kuoleman kanssa saa ihan uusia ulottuvuuksia. Se on Marras kun viekoittelee Maijan pienen pojan mereen, ja sama heppu vie myös rakkaan Valborg-kummin. Välillä herra polttelee piippua, koska kiirehän ei ole. Kaikilla on joskus se oma tanssihetkensä tämän Marraksen kanssa.

Lavastuksen heppoisuudesta on moni valittanut, ja miten nyt ei oteta kaikkea irti hienoimmasta ja uusimmasta tekniikasta. Ei makeaa mahan täydeltä. Kyllä niiden supertehosteiden aikakin vielä tulee. Mutta miksi kaikkea hifistelyä Myrskyluodon saaristolaismaisemiin tarttee tuodakaan. Minusta Katariina Kirjavaisen meri- ja saaristolaishenkinen, aika yksinkertainenkin lavastus on ihan toimiva. Punaiset mökit, mäntypuisine koristeineen, myrskyävä meri. No okei, ne lipuvat pilvet oli ehkä vähän kökköjä, mutta ei nekään mua mitenkään häirinneet. Ja Peacockin koulunäytelmälavasteiden jälkeen kaikki on luksusta! Pyöröä käytetään ehkä jo minun makuuni hieman liikaakin, mutta ehkä tämäkin on Peacockin jälkeisen ajan alkuhuumaa (ainakin toivon niin)? Riitta Anttonen-Palo vastaa ison konkkaronkan pukusuunnittelusta ja onhan se aika sinivoittoista, mutta ihan näyttävää.

Langat yhteenvetävä loppu oli näyttävä isoine kaljaaseineen. Ihmisten jähmettyminen takaisin alkuasetelmaan toimi. Kyllä ohjaaja Kari Rentola on luonut työryhmineen oikein kelpo musikaalin.

En siis varsinaisesti keksi valituksen sanaa esityksestä, oikein toimivaa perusmusikaalia. HKT osaa nämä hommat vaikka unissaan. Siis musikaalit.

Ensi-iltayleisö oli aika julkkispainotteista, mm. Tarja Halonen puolisoineen ja Tellervo Koivisto istuivat edessäni viitosrivillä. Iso kiitos teatterille että kaikki kutsuvieraat saivat kuohuviinimaljat alussa sekä ihanat väliaikatarjoilut. Saaristolaisteemaan sopivat tottakai.

  

Mulla oli ilo osallistua aiemmin samana päivänä tunnin mittaiselle opastetulle teatterikierrokselle asiakkuusvastaava Mikko Peltoniemen johdolla. Ihan hirveästi yleisölle näkyvät tilat eivät ole muuttuneet, ehkä raikastuneet ja "ilmavoituneet" hieman. Mutta toki kaikki mahdollinen tekniikka on uusittu (ja onkin nyt Pohjoismaiden uusin ja hienoin!) sekä henkilökunnan tilat on uusittu sitten isommin. Mikä hienointa niin aikataulussa kun budjetissa pysyttiin!

Museoviraston tarkka valvonta aiheutti omia kommervenkkejään, mutta kekseliäs remppaporukka taisi venyä ihmeisiinkin välillä. Ja on näillä pehmeillä penkeillä ja isoissa jalkatiloissa nyt hyvä istuskella. Kaikkien 924 katsojan. Pelkkiä kehuja siis remontin tulokselle täältä.

Sen sijaan moitin törkeän hintaisia käsiohjelmia (8 euroa on paljon, vaikka onkin paljon kiinnostavaa taustatietoa mukana, ja folioidut kannet) ja lippujen hintoja. Jos halvimmat paikat teatteriin ovat 73 euroa, ja kalleimmat 97 (okei, eläkeläiset saavat 3 euroa alennusta ja opiskelijat hieman enemmän) niin se lähentelee jo riistoa. Väliajalla vilkasin että tyrnileivos maksoi 9 euroa. Mutta ilmeisesti aika monella on varaa maksaa tämmöisiä summia, koska liput Myrskyluodon Maijaan ovat myyneet niin hyvin.

Harmittaa vaan kun tämmöiset hinnat karsivat kyllä monia vähävaraisia teatterin ystäviä kokonaan katsomosta pois. Mutta tästä aiheesta (eli teatterilippujen hinnoista) tulossa lähipäivinä ihan oma postaus. Ainiin, ja se teatterin edustan parkkipaikka on nyt sitten remontin aikana muuttunut maksulliseksi 24 h :-(


Esityskuvien copyright Tapio Vanhatalo, teatterikuvat omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.