Reikäleipä / Tampereen työväen teatteri 5.10.2023

Haa, Kotaloiden saaga saa jatkoa! Sirkku Peltolan luoma legendaarinen perhe suorittaa comebackin, jo viidennen sellaisen. Se tarina mikä alkoi Suomenhevosesta, jatkui Yksiöön en äitee ota:lla, siitä Lämminveristen kautta Hevosten keinuun saa nyt jatkoa, kun Reikäleipä sai ensi-iltansa lokakuun alussa. Mahtavaa! Ja kyllä he ovatkin ennallaan, vaikka monta kokemusta onkin takana, niin Suomessa kuin ulkomaillakin. 

Nyt Kotalat ovat asettuneet hieman rapistuneeseen omakotitaloon, kerrostalolähiön ja sen ostarin kupeeseen, suon katveseen. Aili (Tuire Salenius) pukeutuu edelleen mauttomasti ja sietää kärsivällisesti kotiin jämähtäneitä keski-ikäisiä lapsiaan. Kaitsu (Aimo Räsänen) on edelleen mustiin pukeutuva ja Motörheadia kuunteleva aikamiespoika, jolla meinaa lähteä mopo käsistä kerran jos toisenkin, ja yleensä kaikki päättyy kaaokseen ja tragediaan. 

Ja sitten on vielä tytär Jaana (Miia Selin) joka ikävöi toisella puolella maailmaa asuvaa Tiikeri-tytärtään ja hankkii elantonsa (itse asiassa koko perheen elannon) someinfluensserina. Ja sitten on tottakai monettakohan kertaa henkiin herännyt Äitee (Ola Tuominen) joka asuu koronan jäljiltä pihalle parkkeeratussa Ladassa. Koska rauha ja yksinäisyys on satavuotiaalle entistä tärkeämpää.

Tapahtumat alkavat vyörytä eteenpäin kun vanhasta saunasta yllättäen löytyy lasten isä ja Ailin eksä Lassi (Mika Honkanen), jolla on reistailevat jalat ja muutenkin asiat toisen avioeron jälkeen retuperällä. Lassi ja Kaitsu kehittelevät uutta tuottavaa bisnestä (tottakai) ja ongelmiahan siitä seuraa. Kaiken sen lomassa ehditään kuulla perheen kuulumisia ja paljon Äiteen elämänviisauksia. 

Välillä pyöräillään kioskille, jossa Anna Kuusamon, Jyrki Mänttärin ja Saska Pulkkisen esittämät kolme vanhusta seuraavat raveja ja lottoavat, myyvät porakoneita. Ja houkuttelevat Kotalan helposti ylipuhuttavia miehiä mieron tielle. Miten mulle niin tuli mieleen Macbethin noidat näistä? Omaa etuaan tavoittelevia ja aika sutkeja tyyppejä, kumpikin poppoo.

Teksti on tuttua ja turvallista Peltolaa. Terävää kriitiikkiä ja kommentointia nykymaailmanmenosta, lämmintä inhimillisyyttä ja pienen ihmisen puolella olemista. Varsinkin Äiteellä on paljonkin tärkeää sanottavaa asioista, häntä kannattaa kuunnella tarkalla korvalla. Välillä tuntuu että Äitee on ainoa tolkun ihminen koko perheessä.

Tekstissä on myös paljon viittauksia aiempaan neljään näytelmään ja niiden henkilöihin, mutta Reikäleipä toimii kyllä aivan loistavasti vaikkei olisi niistä nähnyt ainuttakaan. Makuasia on tykkääkö siitä kun neljättä seinää rikotaan ja näyttelijät ovat omina itseinään lavalla. Mikä todellakin on toden ja fiktion suhde näyttelijäntyössä. Mutta aika näppärästi Kaitsu saa siten Äiteeltä nimmarin tärkeään paperiin...

Sanomattakin on selvää että pidin tästä kovasti. Kukapa nyt voisi olla pitämättä Peltolan tekstistä ja näistä tyypeistä. On riemastuttavaa miten samat näyttelijät solahtavat tuttuihin hahmoihinsa taas. Lassin väräjävällä äänellä esittämä Muuttuvat laulut, jonka sanat sopivat kyllä Kotaloihin erittäin mainiosti. Yksi seikka mikä herätti suurta hämmästystä (ja riemua) katsojissa oli Kaitsun huikea tietämys porakoneista! 

Aili muistelee nuoruuttaan KOM-teatterin Porvari nukkuu huonosti LP-levyn kanssa, ja pääsemme kurkistamaan 70-luvun Kintuan nuorten aktiivien toimintaan ihan lähemmältikin. Ja miten upea Oppimisen ylistys, farkkunelikon esittämänä, huh!

Hannu Lindholmin lavastus nojaa taitavasti toteutettuihin tulosteisiin. Niin Kotaloiden mörskä kuin lähiökerrostalot valokyltteineen on kaikki kaksiulotteisia, mutta kovin autenttisen näköisiä. Lavan keskellä on omakotitalon sisus, keittiönurkkaus ja puusohva. Ja sitten kioski ja Äiteen Lada. Marjaana Mutasen puvustus sekä kampaukset ja maskit noudattavat Kotaloiden tuttua estetiikkaa tarkasti. Vanhustrion linnunpelättimäiset asut ovat oivaltavat. Kaiken täydentää Kyösti Kallion äänisuunnittelu ja TJ Mäkisen valot. A-luokan teatteria, kuten vaan tämä Peltolan luottotiimi sen osaa tehdä.

Kotalan naiset pysyvät ja jäävät, kun miehet sössivät kaiken ja poistuvat takavasemmalle. Äitee vielä lopuksi muistuttaa naurun tärkeydestä ja sen tallessa pitämisestä. Loppu on surullisen karhea, tietenkin. Silti pieni toivonkipinä jää Äiteen sanoista sydämeen. En tiedä palaavatko Kotalat enää lavalle, mutta toivottavasti väliajalla ideoimamme Kotala Festivaali joskus toteutuisi. Kaikki 5 näytelmää samaan syssyyn, oispa ihanaa! Sitä odotellessa kannattaa käydä katsomassa Reikäleipä.

Kuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Action Hero / Tampereen työväen teatteri 27.10.2022

Liila Jokelin on nuori ja innovatiivinen teatterin tekijä, jonka uusin näytelmä Action Hero on valloittanut katsojat Työviksen Kellariteatterissa. Ja ihan syystä. Näytelmässä kuvataan kotikutoista feminististä action/scifielokuvaa minimibudjetilla ja harrastelijavoimin, mutta se käsittelee paljon isompia aiheita kuin elokuvan tekeminen. Sukupuolinormit, representaatio, valta ja sen käyttö, isän ja tyttären suhde, varsin tätä päivää siis. Kaikki komedian linssin läpi tarkasteltuna. Menoa ja meininkiä piisaa, väliin hengästymiseen asti. Nauraa saa, monellekin asialle, mutta samalla katsoja saa vähän miettiäkin. Hyvän esityksen tunnuksia siis.

Riikka (Inke Koskinen) on aktiivinen toimija, primus motor, joka lähestyy elokuvan tekoa "hydrofeministisestä kulmasta". Itse hän ohjaa, säätää, kontrolloi kaikkea (tai ainakin yrittää) ja näyttelee pääosaa, sankaritar Stellan roolia. Homma tuntuu välillä murenevan käsiin, mutta vauhdikas Riikka säätää hieman lisää. Tampereen filosofisille lyhytelokuvafestivaaleille valmistuvan toimintapläjäyksen miespääosassa huhkii Petteri (Pyry Kähkönen), jonka kanssa Riikalla on jonkunlaista säätöä, on/off-suhdetta tai jotain määrittelemätöntä. Petterin esittämä Stu on sankari (olevinaan ainakin), mutta itse mies vähän nössykkä. Vai onko?

Leffan kolmas "henkilö" tekoäly/robotti Scarlett (Karoliina Vanne) on myös aktiivinen toimija, mutta valitettavasti tämän esittäjä tarttuu kesken kaiken toiseen työtarjoukseen, koska kyllähän Juicen naiset on tärkeä leffaprojekti, vaikkei puheroolia saisikaan. Tilalle löytyy Riikan isän (Jyrki Mänttäri) SM-henkinen naisystävä Lellu (Karoliina Vanne), joka kärsii pahimmanlaatuisesta ujoudesta. Kuvaajana toimiva Tommi (Anssi Lankinen, oikeasti apulaisnäyttämömestari) valitsee mieluummin liharuuat kuin Riikan loihtimat vegaaniset ja eettiset tarjoilut. 

Näillä eväillä sitten koitetaan saada uudenlaista elokuvaa aikaiseksi, kenties luodaan kokonaan uutta genreä, mutta taiteilijoiden korkealentoisten pyrkimysten tiellä on monenlaista ongelmaa. Välillä Pimeyden Lordi puhkuu, välillä vehkeet hajoavat ja välillä taiteilijoiden temperamentit vaan ottavat yhteen. Ja rahatkin hupenevat...

Kellarinäyttämö on siitä ihana että kaikki on intiimiä, lähellä ja käden ulottuvilla. Niklas Vainion ääni- ja valosuunnittelu tarjoaa silmä/korvakarkkia siinä missä Riikka Mäntymaan puvustuskin. Se kontrasti toimintaelokuvan sankarien ja tavallisten nuorten pukeutumisessa on mielenkiintoinen. Ja toki Lellun mustanpuhuvat kumiasut sykähdyttävät. 

Stu riivattuna, Stella sormiaan napsuttelevana ja välillä aika rasittavanakin, Lellu epävarmana ja Rolf tsemppaavana. Kalevalan ja egyptologian juonenkäänteet, nyt ei todellaan tehdä "mitään Aku Louhimies -settiä"! Kaikki mahdolliset ja mahdottomat scifi- ja toimintaleffojen kliseet on kyllä mukaan ympätty, ja lisäksi kosolti huumoria. 

Välillä esiintyjät puhkeavat lauluun ja välillä taas vedetään tiukkoja taistelumuuveja. Tai tanssitaan. Arvo Jean-Michael Saarinen vastaa sekä taistelu- että tanssikoreografioista, vauhdikkaita molemmat.

Isän ja tyttären konfliktit ja erilaiset ajatukset elokuvan tekemisestä tarjoavat myös pohdintaa. Viisikymppinen isä haluaa korostaa miehuutta, koska pitäähän toimintaelokuvassa olla mukana munaa. Eli räjähtäviä autoja ja toisiaan turpaan mättäviä äijiä. Mutta tytär näkee ratkaisun feministisen elokuvan tulevaisuudessa, pehmeämmät arvot ja miten naiseuden voima hallitsee. Isän sanoin: "Missä vähän miehen munakarva vilahtaa se pitää heti kitkeä pois" eli miehuus nähdään pahana mörkönä. Vanhan liiton mies ja moderni tytär, oppivatko he itsestään ja toisistaan jotain ja kykenevätkö he muuttumaan?

Näyttelijät ovat kyllä todella hienosti hommassa mukana. Energia tursuaa katsomoonkin. Mainioita työtä, niin nuorilta kuin vähän vanhemmiltakin sankareilta. Erityisesti Mänttäri Pimeyden Lordina ja Vanne Lelluna kirvoittavat monta naurua silkalla olemuksellaan.

Jos jotain tästä haluaisin muuttaa niin kestona 2 h 45 min oli hieman liian pitkä. Mainiota kyllä että esityksiä on saatu alkuvuodelle lisää, maine on kiirinyt ja katsojat löytäneet paikalle. Erityisesti suosittelisin tätä nuorille ja niille jotka ovat leffojen suurkuluttajia (usein sama asia). Varsinkin toimintaleffoista pitäville. Sillä niiden kliseitä ja juonenkäänteitä oli hauska bongata Jokelinin tekstistä. 

Action Hero ei ole tosikkomainen tai saarnaava vaan suhtautuu lempeällä huumorilla asioihin, myös välillä aika kireään ja itsetietoiseen Riikkaan.

Esityskuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Matilda / Tampereen työväen teatteri 27.10.2021

Lontoon Seven Dials -alueella kävellessä tulee väkisinkin ohittaneeksi Cambridge Theatren sisäänkäynnin. Kymmenkunta vuotta siinä on esitetty RSC:n Matilda-musikaalia. Kymmenet kerrat olen miettinyt pitäisikö mennä katsomaan millainen se on. Ennakkotietoni tästä Roald Dahlin lastenkirjaan perustuvasta esityksestä olivat aika olemattomat. Tiesin että Matilda on tarina kapinallisesta tytöstä, mutta siinä kaikki. 

Dennis Kellyn käsikirjoittama ja Tim Minchinin säveltämä ja sanoittama Matilda on anarkistisen riemukas koko perheen musikaali. Samuel Harjanne on ohjannut Tampereen työväen teatterille kelpo esityksen, taas kerran. Perinteinen tarina on käännetty ympäri: perhe onkin se eksentrinen ja outo osapuoli ja Matilda taas tavallinen, kirjoja rakastava tyttö. Tai ei nyt ihan tavallinen, kuten saamme huomata, sillä oikeudenmukaisuudessaan tytöstä kuoriutuu salaperäisen maagisia voimia.

Ensi-illassa roolissa hurmasi 9-vuotias Villa Murtagh, joka todellakin säihkyi ja säkenöi ja valloitti ihan jokaisen katsojan sydämen. Mikä karisma ja charmi! Perhe on kaikessa kamaluudessaan niin överi ettei heistä voi olla pitämättä. Ulkonäkökeskeinen pissis-äiti (Anna-Maija Tuokko) jolle lattaritanssit ja ripsien räpsytys ovat henki ja elämä, käytettyjen autojen kauppias ja sutki vilunkimies isä (Jyrki Mänttäri) jolle taas kirjoja lukeva tytär on kauhistus. Ja sitten on vielä telkkariin uppoutuva ei-mikään-järjen-jättiläinen isoveli Michael (Juha-Matti Koskela) jonka sanavaraston suppeus jaksaa äimistyttää kirjaviisasta siskoaan. Perhe on juntti ja nousukasmainen - ja kaikkien roolisuoritukset aivan pistämättömän loistavia! 

Mutta millaista on olla lapsena perheessä joka ei halua lastaan, kokee lapsen taakaksi, pitää tätä kerrassaan friikkinä? Varsinkin kun kaikki muut vanhemmat pitävät omia lapsiaan uniikkeina, ihmeellisiä ja superlahjakkaina? Ja mitä tapahtuu kun kaikki nämä ihmeelliset lapset joutuvat kammottavan rehtori Trunchbullin (Jani Karvinen) johtamaan kouluun? Siellä lapsia kyykytetään, ja kitketään julmasti pois kaikki aloitteellisuus ja yksilöllisyys. Truchbull on hahmona kyllä kutkuttavan karmaiseva ja Karvinen pistelee menemään antaumuksella. 

Tarvitaan pieni rohkea tyttö johtamaan kapinaa ja Matilda on juurikin tarpeeksi fiksu haastamaan Trunchbullin. Onneksi tytöllä on lempeä ja läpeensä hyväsydäminen opettaja Miss Honey (Pihla Pohjolainen) joka näkee tytön semmoisena kun tämä on. Hyväsydämisenä, kilttinä (mutta pikkuisen tuhmana) ja normaalina. Arjessa auttaa myös lempeä ja kannustava kirjastontäti (Petra Karjalainen) jolle Matilda kertoo hurmaavia tarinoitaan. 

Työviksen luottopakki Jari Ahola on charmantti kahlekuningas ja Hanna Mönkäre tämän viehättävä akrobaattipuoliso. Jack Johanssonin lanteet vispaavat siihen malliin että tuommoisen Rudolphon kanssa voisin minäkin parketilla pyörähtää.

Matilda on kertomuksena hieman liioiteltu, groteski ja yliampuva, pikkiriikkisen ehkä pelottavakin. Visuaaliset elementit suorastaan syöksyvät päälle. Peter Ahlqvistin upea lavastus on surrealistinen, värikäs ja sopivan vinksahtanut. Jättikokoisten kirjainten käyttö on ihana silaus. Tero Koiviston videot sulautuvat lavastuskokonaisuuteen saumattomasti. Myös Pirjo Liiri-Majavan psykedeeliset puvut tyrmäävät. Trunchbull on yhdistelmä DDR:läistä kuulantyöntäjää ja sadistista narsistia. Erikoismaininta Sari Rautiolle kampausten ja naamioinnin suunnittelusta. 

Lavalla nähdään myös muutamia vinkeitä näyttämöllisiä trikkejä, joita voi vain äimistellen ja ihaillen katsoa. Steven Abusch vastaa illuusioiden suunnittelusta. On mahtavaa että meilläkin haetaan suuren maailman juttuja lavalle!

Kapellimestari Joonas Mikkilä johtaa livebändiä rautaisella ammattitaidolla ja biisien tahtiin jalka teputtaa kyllä. Lavalla taas teputtaa nuorten joukko Jari Saarelaisen koreografien tahdissa. Joukkokohtaukset ovat kyllä vauhdikkaita ja kivaa katseltavaa. Myös Juha Haapasalon valot ovat varsin hienoa katsottavaa.

Yleisö oli ensi-illassa hullaantunutta ja loppuaplodit kestivät ikuisuuden. Onhan tarina voimaannuttava ja toivoa antava: maasta se pienikin ponnistaa ja nokkela pikkutyttö voi hyvinkin pistää kampoihin maailman päättäjille ja pomottajille (Greta Thunberg, anyone?). Musiikki oli sarjassamme "ihan kivaa", mutta ei erityisemmin mieleenjäävää. 

Pidin kovasti Reita Lounatvuoren (teksti) ja Hanna Kailan (laulujen sanat) nokkelista käännöksistä sanaleikkeineen. Kaunista katsottavaa eikä tässä ollut mitään vikaa, ei esityksenä eikä musikaalina. Jotenkin en silti tuntenut olevani kohdeyleisöä tai saavani kiinni ajatuksesta kaiken takana. Samuel Harjanne on jälleen tehnyt hienoa työtä ison lapsiesiintyjäjoukon kanssa Matilda-koulussa ja loihtinut lavalle hienon kokonaisuuden. Suosittelen lämpimästi koko perheelle, ja erityisesti niille kilteille kympin tytöille!

Kuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Nyotaimori / Tampereen työväen teatteri 2.10.2021

Enpä voi kehua tienneeni tästä näytelmästä, tai sen kirjoittajasta (Sarah Berthiaume) oikeastaan mitään etukäteen. Tiesin kyllä samannimisestä japanilaisesta traditiosta, missä sushia tarjoillaan alastoman naisen vartalolta, yleensä varakkaille miehille. Suomessa ei kaiketi liiemmälti nähdä kanadalaisten nykynäytelmäkirjailijoiden esityksiä, joten sikälikin tämä oli hyvä katsoa. 

Hilkka-Liisa Iivanaisen sovittaman ja ohjaaman Nyotaimorin teemana on työ, sen eri muodoissa ja vivahteissa, useasta eri näkökulmasta. Sikäli toki kaikkia kiinnostava aihe, koska suurin osa katsojista on tehnyt, tulee tekemään tai tekee parhaillaankin työtä. Jokainen voi miettiä omaa työtään ja suhdettaan siihen; viekö työ kaiken elämän ja vapaa-ajankin? 

Lavalla nähdään freelancer toimittaja Mia (Anne-Mari Alaspää) joka koostaa juttusarjaa "urasuuntia etsimässä". Kunnianhimoinen nainen kohtaa haasteita, erityisesti ajankäytöllisiä, ja työt eivät ole sidottuja aikaan tai paikkaan. Hommia paiskitaan, vaikka lomareissua tyttöystävän (Eriikka Väliahde) kanssa on suunniteltu kauan ja hartaasti. Pääsemme seuraamaan myös feministisiä rintaliivejä markkinoivaa Frankia (Geoffrey Erista), jolla meinaa vähän lähteä innostuksen mopo käsistä ja rintsikkafirman creative directoria (Väliahde), jolle kysymykset lasten ja uran yhteensovittamisesta ovat hieman liikaa. 

Samaan aikaan toisaalla kilpaillaan Hands on a Hardbody -mittelössä. Tämmöinenkin kilpailu käydään, Teksasissa tietenkin. Kuka pitää kättään pisimpään lava-autossa kiinni voittaa sen. Ja ei saa siis lyyhistyä tms. Herran pieksut... Kisaajana Jyrki Mänttäri (pesukestävä jenkkidude) ja Erista toisena. Akrobatiaa muistuttava kilpailu vaikuttaa älyttömältä, mutta vähävaraisen on koitettava kaikkea, oman terveytensäkin uhalla. Tismalleen sama asia terveyden uhalla työskentelemisestä on 65-tunnin työviikko Toyotan kokoomislinjastolla; sekin nähdään. Ja missäpä luulette Empower Brat valmistettavan? Jo vain: hikipajassa toisella puolella maapalloa missä Priya (Väliahde) raataa 80-tuntista työviikkoa saumoja ommellen. 

Maagista realismia sekoittuu näiden ihmisten yhteyksiin ja putkahtaapa kuvaan myös takavuosien klassikkoleffa Thelma & Louise - naiset jotka irrottautuivat yhteiskunnan kahleista ja ajoivat vapauteen. Onko autojen hyväilijä oikea ammattikunta - no ainakin tässä on. Jännällä tavalla asiat ja eri ihmisten kertomukset sulautuvat yhteen.

Tykkäsin kovasti tanssillisesta otteesta mitä varsinkin Geoffrey Erista esitykseen toi. Fyysinen läsnäolo ja liike oli muutenkin näkyvässä roolissa. Myös Samuli Laihon säveltämä musiikki sopi tähän hienosti. Nigiri vei ajatukset japanilaiseen makumaailmaan - ja siihen nyotaimori-kulttuuriin. Sushiöverit koetaan kyllä lopuksi muutenkin.

Melkoisen kiehtova esitys joka jätti ajateltavaa omasta suhtautumisesta työhön. Miten epätasaisesti työt jakautuvat, ei ainoastaan globaalisti, vaan ihan pienemmässäkin mittakaavassa. Toinen tekee vapaaehtoisesti pitkää päivää ja uhraa elämänsä uralleen. Toinen tekee koska on pakko. Toinen viettää lomat sovitusti, toinen ei siihen kykene. Työnarkomania on paha juttu jos se menee kaiken muun edelle. Onko näkyvyys kaiken a ja o, ja voiko näkyvyydellä tienata tai maksaa laskut?  

Kellariteatterin intiimiys sopii hyvin tämmöiselle pienelle teokselle ja Milja Ahon moneen muuntuva lavastus oli kompakti. Kyllä yksi Toyota Yaris aina teatterin lavalle mahtuu! Räikeän pastellinvärinen puvustus (a'la Iivanainen ja Päivi Hatanpää) on hauska ja makeudessaan sopii kyllä kokonaisuuteen. Juha Haapasalon valot ja äänet pelaavat yhteen harmonisesti.

Sopivan vinksahtanut, sopivan hullutteleva, sopivan outo - kaikkea tätä oli TTT:n Nyotaimori. Maailma muuttuu ja työelämä sen mukana, mutta moniko on valmis muutoksiin? Ja onko tässä kaikessa mitään järkeä? Nyotaimori ottaa kantaa ja haastaa katsojaa miettimään omaa työsuhdettaan, ja siinä sivussa myös vähän muita elämänarvoja.

Kuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Jeppe Niilonpoika / Tampereen työväen teatteri 29.1.2020

Miksi Jeppe juo? No sepä onkin se kysymys minkä "kaikki" tietävät tästä näytelmästä, vaikkei olisi sitä nähnytkään. Sama oli asianlaita myös omalla kohdallani. 1700-luvulla Ludvig Holbergin kirjoittama kansankomedia Jeppe Niilonpoika on ollut suosittu Suomessakin - jo 1800-luvun lopulta lähtien, mutta en ole onnistunut sitä aiemmin näkemään. Siispä hienoa että ohjaaja Akse Pettersson ja TTT ovat modernisoineet ja muokanneet tästä tuoreen, ja sanoisinko varsin raikastetun version. Version joka varmasti jakaa mielipiteitä.

No olihan se varsinainen hurlumhei! 2,5-tuntia yhtä pyöritystä. Kielellisesti hauska yhdistelmä vanhaa ja uutta, ja myös kaikenlaista hörhöilyä. Tietynlainen ajattomuus, ja agraarisen Suomen yhdistely hedonistiseen nykymenoon toimii kyllä. Visuaalisesti esitys on myös aika monimuotoinen, jopa yltäkylläisen pröystäileväkin paikoin. Kaikkea paljon, ehkä liikaakin. Sanna Levon suunnittelemia pukuja oli sitten meinaan paljon, ja laidasta laitaan. Pitsiröyhelö-barokkiasuista piikamaisiin hamosiin. Hatunnosto! Oikein surku tuli kun niitä sotkettiinkin sitten; mikä pyykkääminen joka esityksen jälkeen. Myös Antti Mattila on tehnyt ison työn lavastuksen parissa, monenlaista maisemaa, monenlaisen kohtauksen taakse.

Jeppe (Joonas Heikkinen) on juoppolalli talonpoika jonka topakka vaimonsa Nilla (Anne-Mari Alaspää) lähettää kaupungille ostamaan saippuaa. No, jo menomatkalla Jeppe eksyy ostamaan trokarilta viinaa, hassaa rahat ja joutuu taas kerran sammuneena tunkiolle makaamaan. Ohikulkeva hupsutteleva paroni (Jyrki Mänttäri) päättää sihteerinsä (Auvo Vihro) kanssa keppostella hieman miehen kustannuksella. Mitäpä tapahtuu kun Jeppe pestään ja puetaan hepeniin, ja tälle uskotellaan että hän onkin paroni, joka oli hetken luullut olleensa juopporetku. Vietettäisiin sellaista väärän kuninkaan päivää, jossa rahvas saa päivän hallita ylhäisiä. No Jeppehän tästä innostuu ja hyppyyttää ylempiään olan takaa. Pudotus takaisin sontatunkiolle (ja oman elämän realiteetteihin) onkin sitten sitäkin kovempi.

Miia Selinin hevimies viinatrokari Jaakko Suutari on hyvin todentuntuinen hahmo, kuten oikeastaan kaikki näytelmän tyypit. Sellaisia aidon oloisia, näitähän tämä maa on pullollaan (!). Kahden ylös alas pomppivan ja pikkutakkejaan napittavan lakimiehen prototyypit Saska Pulkkinen ja Juha-Matti Koskela venyvät myös moneen muuhunkin rooliín. Ja sitten on Kaisa Sarkkinen, jonka bravuurikohta on toisen näytöksen alussa morsiamelle huikat tuovana äitinä. Raamikas Hiski Grönstrand voutina on aika tyly Jepelle.

Esityksen likipitäen varastaa ehkä maailman monipuolisin muusikko eli Lauri Schreck, joka ilmaantuu keskelle toimintaa milloin pianoa soittaen, milloin rumpuja tai kitaraa. Hän on sekä säveltänyt tähän kaikenlaista kiinnostavaa, mutta myös sovittanut mm. Saint-Saënsia ja Sibeliusta sähkökitaralle. Ja kaikki ne kanteleet, huh! Mikseivät teatterit hyödynnä häntä enemmänkin? Muutamat kappaleet oli sävelletty L. Onervan kauniille teksteille. Viime kevään Mörköoopperassa HKT:llä Schreck oli myös mukana, omenassa asuvana Musiikkimatona, joka säesti esitystä. Se oli likipitäen parasta koko näytelmässä, vaikka se oli kiva kyllä muutenkin.

Viinan kirot (ja ilotkin) ovat moninaisia ja sitä teemaa tässäkin veivataan monelta kantilta. Jepen viinanhuuruinen matka erilaisten näkymien läpi lavan pyöriessä kuin maailman tappiin asti. Hypnoottinen ilmestys. Tappeluita, strobovaloja, kovaäänistä (disko)jumputusta ja hälyä hälyä hälyä. Tokihan asiaan kuuluu että Jeppe hukkaa vaatteensa ja juoksee munasillaan pitkin lavaa. Ja lava senkun pyörii...

Petterssonin läpimurto-ohjaus (jos näin nyt voidaan sanoa, mutta kumminkin se ohjaus mistä ehkä suuri yleisökin hänen nimensä oppi) Kaspar Hauser oli iso hitti. Minut se jätti kuitenkin melko ontoksi, tai ehkä olin vaan liian vanha saamaan siitä sukupolvikokemusta niinkuin lehdistö mainosti. Vaikka Jeppe Niilonpoika on turboahdettu täyteen kaikenlaista, niin minä en kauheasti lämpene. Tai ehkä juuri siksi. Minä näen välillä välähdyksiä eri näytelmistä: Peer Gynt, The Madness of King George, Luulosairas ja jopa Speden X-Paroni -elokuvasta! Ja sitten on se kohtaus, kun toisen näytöksen alkupuolella Jeppe on palannut tunkiolleen, paronin vermeistä ja käytöksestä kuorittuna ja ehkä miettien tapahtunutta. Tulee vahvasti mieleen Kansallisteatterin muutaman vuoden takainen huikean hieno Nummisuutarit ja sen delirium-kohtaus loputtomine vaihtuvine kohtauksineen. Hyvin samansorttinen näyttämön pyöröä hyvin hyödyntävä ja kymmenittäin eri kohtauksia ja hahmoja esiin vyöryttävä. Nyt näemme mm. Suomen parhaan kirjailijan, urheilujoukkueen, dinosauruksen ja Thorin, valtakolmikko Trumpin, Putininin ja Kimin, 1700-luvun tarkka-ampujia, pirun ja enkelin, Homer Simpsonin ja ties vaikka ketä. Pää meinaa mennä lopullisesti sekaisin.

Kaiken visuaalisen tulvan keskellä katse pysähtyy muutamaan kauniiseen kohtaan. Kun Jeppe on taas päätynyt takaisin lantakasaan ja aamu sarastaa. Zombiemaisia puliakkoja ja -ukkoja muovikasseineen kerääntyy nurkista siihen ympärille. Kuin joku uskonnollinen riitti koko hieno kohtaus! Erityisesti Juha Haapasalon valosuunnittelu pääsee tässä oikeuksiinsa. Sen lisäksi että Haapasalo vastaa valosuunnittelusta niin myöskin lukuisat videoprojisoinnit ovat hänen käsialaansa. Myös paronin hovissa tapahtuneet pelkistetyn valkoiset kohtaukset ovat seesteisiä, vaikka splatterleffamainen mestauskohtaus niissä käydäänkin.

Pettersson pistää turbovaihteen päälle, mutta onneksi muutaman kerran rauhoitutaankin. Upeasti laulava nelikko (Saska Pulkkinen, Juha-Matti Koskela, Lauri Schreck ja Anne-Mari Alaspää) vetää virrenkaltaisesti peilipallon ympärillä. Kaunista!

Pepina Granholmille erikoismaininta todella vaikuttavasta kampausten ja maskien suunnittelusta.

Harmittaa että katsomo on puolityhjä, ja vielä näin pian ensi-illan (25.1.) jälkeen. Ymmärrän että sana lienee ehkä kiirinyt, että tämä ei ole kaikkien mieleen, ja ymmärrän hyvin ristiriitaisen vastaanoton. Työviksen Jeppe Niilonpoika ei ole helppo, eikä siinä mielessä kansankomedia että kaikki siitä tykkäisivät. Mutta onko sellaista teatteriesitystä enää mahdollista tehdäkään? Sata vuotta sitten suomalainen teatteriyleisö oli varmaan helpompi, eli maku yhtenäisempi ja esitettävä valikoima niukempi. Nyt paikalla oli iso koululaisryhmä jotka kyllä kikattelivat.

Kokonaisuutena Jeppe Niilonpoika jätti hämmentyneen ja ähkyisen olon. Kaikkea oli runsaasti, jopa liikaa, ja ei tämä ihan helpointa katsottavaa ole. En saanut oikein otetta mistään. Edelleenkään en tiedä miksi Jeppe juo, vaan onko tuolla niin väliäkään. Moraalinen opetus esityksestä löytyy, useakin, mutta on tämä toki myös karnevalistinen hulabaloo sellaista kaipaavalle.


Valokuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Mielensäpahoittajan Suomi / Tampereen työväen teatteri 2.2.2017

Ja taas kerrataan Suomen viimeistä sataa vuotta! Nyt asialla on kirjailija Tuomas Kyrön luoma yrmyilevä ukko Mielensäpahoittaja. Tällä haavaa hän kertaa niin elämäänsä ja omaa historiaansa, kuin siinä sivussa Suomenkin historiaa, Mielensäpahoittaja Suomi-spektaakkelissa. Käytössä on valtavan kokoinen Tampereen työväen teatterin suuri näyttämö ja kymmenien esiintyjien ensemble. Saadaanko sillä näyttävää ja viihdyttävää jälkeä? Kyllä ja ei.

Jotenkin koko hanke tuntuu massiiviselta - miten saa yhden maan sadan vuoden päätapahtumat tiivistettyä yhteen näytelmään, ja kun mukana on vielä se yhden henkilön mikrohistoriakin. Mutta mikäänhän ei ole mahdotonta, kun kyseessä ovat osaavat ihmiset ja teatteri!

Tiina Puumalainen ohjaa (ja vastaa myös sovittamisesta), omalla totutulla tyylillään.

Joukkokohtaukset olivat tosi näyttäviä, vaikka kun evakot paarustivat lavan halki maitokärryineen ja nyssäköineen. Tai kun naapurusto on kerääntynyt Kolehmaisen tupaan seuraamaan Virénin juoksua (ja kaatumista) Münchenin olympialaisissa. Esityksen aikana tutustuimme mm. suomalaiseen saunaperinteeseen, suksenvalmistukseen, sota-asioihin, kieltolakiin ja viinankäyttöön. Esityksen aikana nähdäänkin elämän kirjo syntymästä kuolemaan. Suurten suomalaisten merkkipaalujen rinnalla seurataan Mielensäpahoittajan perhehistoriaa.

Porukkaa lavalle mahtuu, mutta pakko sanoa, että Severi Saarinen tekee tukun hienoja pieniä rooleja Leninistä (!), huoltokersantiksi ja suomalaisten suuria pelkotiloja latelevaksi Nokia-insinööriksi ja Kolehmaisen kiroilevaksi isäksi. Mutta ennenkaikkea se kirveen kanssa saunassa heiluva kätilö teki minuun suuren vaikutuksen - siinä on koko Suomen historia pähkinänkuoressa! Mika Piispalla oli myös herkullisia osia; tämän kiinteistönvälittäjä ja suomalaisia miehiä tsemppaava Curt Lindström sekä suksiinsa nojaava Mika Myllylä piirtyivät verkkokalvoilleni ikiajoiksi. Tärkeässä roolissa on myös Mielensäpahoittajan itselleen hankkima kotiapu Ali (Chike Ohanwe), jonka suusta kuullaan tarkkanäköisiä kommentteja suomalaisesta elämästä ja outouksista. Hienon roolin tekee Ohanwe. Hän saa siinä samalla kotouttamispalvelun Mielensäpahoittajan opissa.

Mielensäpahoittajan roolissa on kolmen eri sukupolven miehiä. Vanhaa herraa esittää lupsakka Raimo Grönberg, keski-ikäisenä aina taitava Jyrki Mänttäri ja nuorena poikana Sisu-Petteri Haraholma (roolissa vuorottelee Niila Nousiainen). Eri aikatasojen välillä loikitaan nopsakkaan ja välillä kaikki kolme Mielensäpahoittajaa ovat lavalla yhtä aikaakin. Mielensäpahoittajan vanhempina Teija Auvinen ja Auvo Vihro (mikä kännikohtaus!) ja puolisona Suvi-Sini Peltola (keski-ikäisenä) ja Jaana Oravisto (vanhempana). Varsinkin Oraviston muistisairaan rooli koskettaa. Perheeseen kuuluu vielä aikuiset pojatkin; maailmankansalainen Pekka (Vesa Kietäväinen) ja nysväkkä ekohenkinen Heikki (Janne Kallioniemi). Poikien osana on miettiä mitä tehdä yksin kotiin jääneelle isälle, joka on tullut "käyttöikänsä päähän" - ja ennenkaikkea tämän talolle. Sutkina naapurinukko Kolehmaisena köröttelee Pentti Helin.

Muutamassa kohdassa huomasin kyllä liikuttuvani, mutta eniten koski sotahevosena olleen Jukan kohtalo. Sodasta kun ei jäänyt traumoja pelkästään sotilaille tai ihmisille, vaan myös rintamalla olleita hevosia (ja koiriakin) jäivät tapahtumat kaivelemaan. Kotiin palannutta Jukkaa pelotti koko ajan.

Kolme tuntia esitykselle oli liian pitkä aika, kun ei tämä ollut Shakespeareä. Sieltä, täältä ja tuolta olisi voinut hieman nipistää. En ollut oikein innostunut Teppo Järvisen lavastuksestakaan tällä kertaa. Kaikki pinnat oli verhoiltu vanhoilla sanomalehdillä ja sitten maalattu (?) lakalla tai jollain kellanruskeaksi. Siis kaikki pinnat pihan vinttikaivosta aina kiikkustuoliin ja saunan lauteisiin. Yksitoikkoista. Järvisen puvut sen sijaan olivat hienoja; sataan vuoteen mahtuu kovin monenlaista vaatetta. Varsinkin Kolehmaisen keltaiset ruotsintuontihousut upeine trumpettilahkeineen varastivat huomion!

Vaikka näytelmän yleisvire on hieman alakuloinen, niin onneksi huumoriakin löytyi, pieniä ripauksia siellä ja täällä, ja välillä vähän suurempiakin kohtia. Jään pohtimaan tätä: "onko ajatuksilla väliä, kun ne joskus kuitenkin unohtuvat?". Vaikkei muistisairaus iskisikään, mutta kuka tavallisen ihmisen asioista tai muistoista enää sadan vuoden päästä välittää?

Mielensäpahoittajan Suomi vetoaa kyllä varmasti suuriin teatterinkävijämassoihin. Mikseipä vetoisi, koska se on perushyvää teatteria, ja tematiikaltaan ajankohtaista. Ja hersyvää tekstiä!


Valokuvien copyright Kari Sunnari
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kilpakosijat / Tampereen työväen teatteri 2.12.2016

Työviksen uutukaismusikaali on taas kerran osoitus siitä, että siinä talossa on roppakaupalla upeita musikaalinäyttelijöitä! Siis sellaisia keiltä sujuu niin laulaminen, näytteleminen kuin tanssiminenkin. Yhtä aikaa. Maiju Lassilan Kilpakosijat (vuodelta 1913!) saattaa olla läpeensä kulunut, mutta tämä "kansanmusikaali" on niin raikas, railakas ja menojalkaa vipattava, että tarinakin saa uutta puhtia!

Tommi Auvinen vastaa dramatisoinnista ja ohjauksesta, ja mielestäni onnistuu molemmissa turkasen hyvin. Musiikkihan tässä kuitenkin on pääosassa ja en osaa kuvitella ketään Sari Kaasista sopivampaa siihen sävellyspestiin. Iloisesti Värttinän hengessä liikutaan eli kansanmusiikkia kahdelle jalalle. On seassa hieman rauhallisempiakin kappaleita, mutta pääsääntöisesti iloista ja vauhdikasta musiikkia tämä on. Joka saa hymyn huulille.

Sikasen isän ja pojan kosioaikeistahan tässä on kyse. Kumpainenkaan ei ole käynyt rippikoulua, joten naimalupaakaan ei siten ole. Mutta kun naisiin tekisi mieli ja sopivia leskirouvia olisi tarjolla roppakaupalla. Sitä teemaa sitten vatvotaan reilut 2 tuntia. Mutta missään vaiheessa meno ei käy tylsäksi tai itseään toistavaksi. Koska menoa ja meininkiä on kuin pienessä itäsuomalaisessa kylässä. Kuten vaikkapa Rääkkylässä. Vaikka tässä ollaankin Pielisjärvellä.

Siinä missä Sari Kaasinen on säveltänyt musiikin, ovat sanoitukset peräisin Maiju Lassilalta, SKS:ltä ja Teija Auviselta. Ja niitä esittää vallan loistava Joonas Mikkilän luotsaama kvintetti. Tämä musiikki on niin mukaansatempaavaa, että voi kun tästäkin saisi CD:n, kuten Viita 1949-musikaalista. Mutta ei kuulemma ole luvassa. Harmi. Jouni Prittinen vastaa huikean vauhdikkaista koreografioista. Siellä helmat hulmuavat ja jalalla pistetään enemmän kuin koreasti. Ylipäätään kaikki joukkokohtaukset ovat upeita.

Pentti Helin ja Jari Ahola on vallan mainio kaksikko isä ja poika Sikasena. Petra Karjalainen on taas kerran supertaitava Saastamoisen Kaisana, jolta ei kosijoita puutu. Tykkään Petran äänestä kovasti. Yksi Kaisan kosijoista on Leskisen Antti (todella hienon roolin vetävä Vesa Kietäväinen). Toinen taitavaääninen työvisläinen on Eriikka Väliahde, joka ei taaskaan petä. Kylässä on kovin paljon laulu- ja tanssitaitoisia väkeä, joista parhaimpina esille nousevat Hanna Gibson ja Jyrki Mänttäri. Kaikkiaan porukkaa on kyllä paljon, mutta kyllä TTT:n Suurelle näyttämölle väkeä mahtuu.

    

Erkki Saaraisen suunnittelema pyörivä puinen puoliympyrä on näppärän monikäyttöinen lukuisine ikkunaluukkuineen ja toisen puolen taivaineen. Näytelmässä on lukuisia hienoja hetkiä, vaikkapa se kun naislauma vetelee kirveillään koivupölleihin laulun tahdissa! Ja entäpä kun Mikko Perhonen (mainio Severi Saarinen) haastaa murretta niin nopsaan, ettei tämmönen hidas hämäläinen pysy perässä. Mun takana istuva vanhempi rouvashenkilö totesikin vieruskaverilleen että nyt tartteis tekstitystä. Lisäksi on pakko mainita Mänttärin Jyrkin breakdance-henkiset tanssimuuvit. Istuvat muuten ihan hyvin kansanmusiikkiin!

Ja tottakai se suomalaisen kansankomedian pakollinen viinajuonti- ja humaltumiskohtauskin on oltava. Viinaanmenevän lukkarin (Mika  Honkanen) olisi liian kliseisenä voinut kyllä jättää poiskin. Toisaalta valtaosaan yleisöstä tämä tuntui uppoavan, että sikäli.

Kyllä tämä on ehdottomasti katsomisen arvoinen, pidit sitten kansanmusiikista, musikaaleista tai suomikomedioista. Iloista menoa koko rahalla. Ja kukas se väittikään ettei Suomessa osata tehdä mitään omia musikaaleja. Minä sanon siihen että höpön höpö. Menkää katsomaan ja nauttimaan Kilpakosijoista ja sanokaa vasta sitten!


Kuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Viita 1949 / Tampereen työväen teatteri 25.10.2016

Odotin tätä näytelmää kuin kuuta nousevaksi. Pieniä musiikillisia maistiaisia oli saatu jo keväällä, ja lisää syksyllä. Tekijätiimin perusteella tästä oli tulossa yksi vuoden teatteritapauksia. No, lunastiko TTT:n Viita 1949 odotukset, vai jouduinko pettymään? Kyllä ja ei. Olo oli hieman ristiriitainen, mutta enimmäkseen tosi positiivinen. Olen vieläkin sitä mieltä että tämä on yksi vuoden tärkeimpiä näytelmiä, vaikkei kaikki ollutkaan ihan minun mieleeni.

Näytelmähän on oikeasti hieno, ja on mahtavaa että näin Lauri Viidan juhlavuonna herra on saanut ansaitsemansa kunnianosoituksen myös teatterin lavalle. Enkä tiedä keksinkö ketään parempia tekijöitä tälle kuin Viidan syntymäkodissa asuvat Heikki Salon (teksti) ja Sirkku Peltolan (ohjaus). Salo on saanut käyttöönsä Viidan ja tämän ensimmäisen vaimon Kertun kirjeenvaihtoa, ja sitä hyödynnetään esityksessä varsin paljon.

Periaatteessahan Viita 1949 on elämänkertatarina, mutta se on tehty sillä tavalla ei-kronologisesti ja pitää kyllä otteessaan. Kertun ja Laurin suhde on keskiössä, ja siihen palataan aina uudelleen ja uudelleen. Viidan toinen vaimo Aila Meriluoto vilahtaa näyttämöllä vain kerran, mutta on toki läsnä puheissa. Myös Viidan äitisuhteen tärkeys on tärkeä, ja näytelmän päättävä Alfhild on ihan uskomattoman kaunis kappale, niin tekstinä kuin muutenkin.

Tarinaa eteenpäin kuljettavat kaksi Viidan mielikuvitusolentoa eli peikkopojat Kukunor (Petra Ahola) ja Kalahar (Jari Ahola). He kisailevat, höpsöttelevät, vaativat ja piinaavatkin Viitaa. Energiset kaverit ovat kokoajan läsnä, jolleivat ihan kaiken keskellä, niin ainakin jossain reunoilla tarkkaillen. Vähintäänkin Viidan päässä. Ja Jari Aholan lauluääni on ihan omaa luokkaansa. Tommi Raitolehto on erittäin hyvä Viita, sellainen jäyhä ja vähäeleinen. Suvi-Sini Peltola on ihan loistava Kerttu Viita. Urhea ja pitkäpinnainen. Elämä ei ole kohdellut silkkihansikkain, mutta eteenpäin mennään ja porskutetaan. Upea roolityö! Tykkäsin Viidan ja Kertun kosiskeluriiteistä.

Ja vaikka aiheena on Lauri Viita, hänen elämänsä ja tekonsa ja tekstinsä, niin päärooliin nousevat Työviksen upeaakin upeammat naisnäyttelijät. Petra Karjalainen, Eriikka Väliahde ja ennenkaikkea Suvi-Sini Peltola. Kaikki laulavat kauniimmin ja riipaisevammin kuin satakieli; täynnä tunnetta ja intohimoa. Kaikilla on useita rooleja ja tämä kolmikko kantaa koko näytelmää. Aplodit!

Mun suosikkimiehet Juha-Matti Koskela ja Jyrki Mänttäri urakoivat useita rooleja kumpikin. Sanomattakin lienee selvää että hienosti. Ja oli mukavaa nähdä taas Santeri Helinheimo Mäntylää; miellyttävä lauluäänensä sopi tähän hyvin. Ylipäätään joukkokohtaukset olivat sellaisia mitkä meinasivat pyyhkiä jalat alta. Ja on mainiota kun hyödynnetään musisoivia näyttelijöitä myös lavalla!

Tykkäsin kovasti ison puunuken käyttämisestä osana näytelmää. Ja vuoden 1918 tapahtumat saivat ainakin minulla kyynelhanat auki. Punaisia valoja, aggressiivista musiikkia, vanhoja valokuvia taustalla, liekkejä, ammuntaa... Mustavalkoiset valokuvat ja veriefektit. Ja mikä se vaikutus oli niin pikkupoika-Viitaan, kuin hänen läheisiinsä. Varsinkin isän kotiinpaluu, ja Lauri-pojan säästämät rusinat, saavat aikaan lisää kyyneliä. Tapahtumien jälkipuinti syytöksineen ja oikeudenkäynteineen on riipaisevaa katsottavaa. Kotonaan Viita lienee kuullut tarinan jos toisenkin, ja monet näistä pääsivät myöhemmin muodossa tai toisessa paperillekin.

Eeva Kontun musiikki on maagista. Voimakkaita balladeja, vaikutteita monenlaisista musiikkityyleistä. Kaunista, uniikkia ja raikasta. Välillä väkevää, välillä kuin tyyntä myrskyn edellä. Olen todella tyytyväinen että toimin Mesenaattina ja osallistuin CD-levyn tekemiseen. En ole kerennyt vielä Walesin reissun takia kuuntelemaan levyä kuin pari kertaa läpi, mutta kyllä ne sovitukset on hienoja ja biisit toimii. Niin lavalla kuin levylläkin. Pesäpallo on rakkautta oli ainoa sellainen kappale mikä ei kolahtanut, mutta sekin johtuu siitä kun ei tommoinen musiikkilaji ole mun juttuni (kappaleestakin johtuen koko se pesäpallokohtaus vilkkuvine valoineen ja kamaline taustagrafiikoineen olisi voinut jäädä poiskin näytelmästä). Viisihenkinen bändi on lavan takaosassa, hienosti osana esitystä.

Pidin kovasti Hannu Lindholmin nerokkaasta lavastuksesta; Pispalan puutalo on läsnä koko esityksen ajan, siellä hieman sivussa. Muuten lavalla riittää temmellyskenttää myös koreille ryhmäkoreografioille. Eero Auvinen on suunnitellut hienot valot tähän, ja myös videot. Ne toimivatkin mainiosti (paitsi pesiskohtaus).

Lauri Viita ei ole minulle kovin tuttu, ei edes runoilijana tai kirjailijana saatikka sitten ihmisenä, joten esityksen näkeminen avasi paljon uusia ovia. Ja se kieli! Se oli elävää, ihania riimejä ja runomittaa, soljuvaa ja sujuvaa, kujeilevaa ja kaunista - ja hauskaa! Paitsi silloin kuin se on kaihoisan riipaisevaa (kuten vaikkapa niissä kirjeissä Kertulle). Heikki Salolla on aina ollut sana enemmän kuin hallussaan, ja hän on onnistuneesti yhdistänyt Viidan kielen omaansa. Ja Pispala! Se on tässä niin voimakkaasti läsnä. Se ei ole vain pelkkä kaupunginosa Tampereella, vaan yksi roolihenkilöistä. Pispala ei päästä Viitaa otteestaan. Ja niinkuin Viita sanoo näytelmässä: "kaikki mitä minussa tapahtuu, tapahtuu Pispalassa".

  

Reilu kolme tuntia on hieman liian pitkä aika mille tahansa näytelmälle (paitsi ehkä Shakespearelle). Ehkä sitä suomalaisen kirjailijamiehen angstia ja tuskaa olisi voinut hieman lyhentää. Viita tuntuu eläneen hieman kliseisen tuntuista "taiteilijaelämää" (mikä osaltaan selittynee mielenterveysongelmilla), ja tätä kyllä korostetaan ehkä hieman liikaa. Vaikka periaatteessa aikatasoilla edes taas hyppely toimii, niin hieman ehkä liikaa kaikkea tähän on sullottu. Ja en tiedä oliko se Lindströmin pihvi-kohtaus lainkaan tarpeellinen, eikä ainoastaan sen blackface-aspektin takia. Viita kärsii ja kamppailee taitelijuutensa kanssa, haluaa turvapaikkaa tavalliseen elämään. Niin... Välillä tulee tunne että Viita on hieman sivuhenkilönä omassa näytelmässään.

Ehdottomasti haluan nähdä tämän uudelleen, koska sellainen runsaudensarvi koko esitys oli. Vaikka olinkin hieman puulla päähän lyöty kolmituntisen mankelin jälkeen. Tunnemyrsky oli melkoinen (se vuoden 1918 kohtaus jäi niin väkevänä mieleen, että teki vaan mieli käpertyä nurkkaan itkemään) ja en oikein osannut sanoa mitään järkevää heti samana iltana. Viita 1949 oli sittenkin hyvin erilainen mitä odotin. Jotkut asiat olivat hienoisia pettymyksiä, mutta kokonaisuus oli kyllä vaikuttavaa. Lämpimästi voin suositella, oli sitten Viita tuttu mies tai ei. Se musiikki tässä on niin mahtavaa että sillä saa paljon anteeksi. Eeva Kontu saisi alkaa säveltämään musikaaleja ihan taukoamatta mikäli minä saisin päättää.


Kuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kevät herää ja Kissan tassuja polttelee Työviksessä

Kyllä taas alkaa pahasti näyttää siltä että ensi keväästäkin on tulossa varsin kiireinen teatteririntamalla! Ainakin Tampereen työväen teatterin ohjelmisto vaikuttaa enemmän kuin lupaavalta. Kevään kolmesta uutuudesta kaksi sai minut hihkumaan riemusta, ja kolmannenkin menen mieluusti katsomaan.

Kissan työryhmää: Tuire Salenius, Heidi Kiviharju, Severi Muje,
Juha Muje, Miika Muranen, Tuukka Huttunen ja Samuli Muje

Ensimmäisenä ensi-iltaan (31.1.) ennättää Tennessee Williamsin klassikko Kissa kuumalla katolla. Ja ohjaajana itse Miika Muranen!! Ihan kuin tämä ei vielä riittäisi, niin miehityskin on varsinainen dream team. Pariskuntaa Brick ja Maggie esittävät Tuukka Huttunen (miten mahtavaa nähdä Tuukkaa kunnon isossa draamaroolissa!) ja Heidi Kiviharju. Big Mamana Tuire Salenius (joka muuten esitti Maggietä Kuopion kaupunginteatterissa 1985) ja Big Daddynä Juha Muje. Lavalla nähdään Mujeita enemmänkin, koska Samuli Muje on Brickin veli Gooper, ja Samulin poika Severi sitten Gooperin poika.

Heidi Kiviharju, Samuli Muje, Severi Muje ja Juha Muje

Marjaana Mutanen tekee 50-lukuhenkisen puvustuksen ja Reija Hirvikosken lavastus on sitten taas modernimpaa ja tuo raikkaan vastapainon vanhemmannäköisille puvuille. Ohjaajan tavoitteena on se, että näytelmän nähtyään katsojan oman perheen ongelmat asettuisivat oikeisiin mittasuhteisiin. Heidi Kiviranta taas kertoi, ettei aio ottaa paineita Elizabeth Taylorista (joka teki leffaroolin Maggien vuonna 1958) tai kenestä muustakaan. Tämä on sitten myös Tuire Saleniuksen eläkkeellelähtörooli, ääk! Toivotaan kuitenkin että eläkkeestä huolimatta häntä nähtäisiin jatkossakin teatterin lavalla.

Murasen ohjauksessa nostetaan esiin myös Brickin ongelmien lähtökohdat aiempia versioita selkeämmin. Ei siis vain vihjata kautta rantain tämän suhteesta jalkapallokaveri Skipperiin. Odotan tätä ihan valtavan paljon - hieno näytelmä ja loistava tekijätiimi!

Ohjaaja Miika Muranen ja Tuukka Huttunen (Brick)

Melkein yhtä paljon odotan TTT & TAMK yhteistyötä musikaalin Spring Awakening parissa. Ainoastaan HKT on tämän aiemmin tehnyt Suomessa joten ei sitä hirveän tiuhaan ole lavoilla nähty. Tarinahan on vanha (vuodelta 1891), mutta kovin ajankohtainen teemoiltaan. Nuorilla on samat ongelmat maasta ja kulttuurista toiseen. Ohjaaja Samuel Harjanteen sanoin: "Esityksen aiheet, kuten ulkonäköpaineet, homoseksuaalisuus, teiniraskaus, kodittomuus, perheväkivalta, raiskaus ja insesti ovat edelleenkin yhteiskuntamme kipupisteitä".

Kapellimestari Niina Alitalo ja Inna Tähkänen (Wendla)

Ja on tosi mukavaa että musikaalikonkari Samuel Harjanne tulee tämän ohjaamaan, ja mukavaa on myös se että esiintyjät tulevat liki kaikki TAMKista. Lisäksi vielä lippujen hinnat ovat enemmän kuin maltillisia (musikaaliksi) 28/26/23€. Ensi-ilta Eino Salmelaisen näyttämöllä 24.2.

Kuulimme näytteeksi pienen musiikkipalasen Inna Tähkäsen laulamana, ja huh! Mulla on se videollakin, ja lisään tänne linkin kun saan ladattua nettiin.

Kolmantena kevään uutuutena on Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan Suomi (Suurella näyttämöllä ensi-ilta 2.2.). Tiina Puumalaisen ohjauksessa Mielensäpahoittaja käy läpi Suomen koko satavuotisen historian. Mielensäpahoittajaa esittää kolme eri-ikäistä näyttelijää (Raimo Grönberg, Jyrki Mänttäri, ja joku toistaiseksi tuntematon nuori herra). Kyrö kirjoittaa parhaillaan myös saman aiheen romaania, mutta teatteriesitys valmistuu ensin. Nyt tehdään pienen näyttämön monologista suuren näyttämön spektaakkeli! Minä en ole lukenut vielä ensimmäistäkään Mielensäpahoittaja-kirjaa, tai nähnyt häntä missään livenäkään, jotta nyt tulee sitten sekin koettua.

Tuomas Kyrö, Tiina Puumalainen ja Raimo Grönberg

Helmikuussa Työviksessä vierailee myös Nukketeatteri Sytkyt Muumilaakson Talvi -esityksellään ja maaliskuussa legendaarinen Seela Sella saapuu kylään Pieni eläin -monologiteoksellaan. Esitys juhlistaa hänen 80-vuotispäiviään.

Keväällä jatkaa mahdollisesti joitain syksyn esityksiäkin, mutta niistä kerrotaan sitten myöhemmin.

Eikä haitannut enää lainkaan pressitilaisuuden ajankohta aamutuimaan, koska a) aamupala oli loistava b) erinomaisia näytelmiä tulossa c) pääsi höpöttelemään Huttusen Tuukan ja Murasen Miikan kanssa. Voiko sitä teatterin ystävän aamu enää paremmin alkaakaan?


Kuvien copyright minä itse

Reinikainen / Tampereen Komediateatteri 8.6.2016

Jos viihdyit viime kesänä Tampereen Komediateatterin katsomossa Tankki täyteen -klassikon parissa, niin samaan paikkaan kannattaa suunnata kuluvanakin suvena. Nimittäin jatko-osa (tai spin-off -sarja) eli Reinikainen valloittaa tänä kesänä. Samalla konseptilla mennään, eli huippusuosittu tv-sarja muokataan parin tunnin komediaksi. Hyvin se toimii nytkin, ei sillä.

Nostalgianälkää Reinikainen ruokkii hyvin, mutta en tiedä saako sarjaa näkemätön katsoja ihan NIIN paljon siitä irti. Ja tunnustan, että tv-sarjan uusintoja en ole minäkään nähnyt, joten alkuperäismieli- ja muistikuvilla mennään. Jotkut kohdat olivat jääneet hyvin mieleen, toiset (esim. se kaksosten mökkimurtokeikka) eivät lainkaan.

  

Mutta onhan siinä toki omat haasteensa, kun 14-jaksoinen komediasarja kaukaisen kasariluvun alkuvuosilta koitetaan saada toimimaan. Melko hyvin dramatisoija ja ohjaaja Panu Raipia saa kuitenkin Jussi Tuomisen ja Neil Hardwickin tekstin rullaamaan lavalla. Toiset kohdat toimivat oikein hyvin, toiset eivät ehkä ihan niinkään. Tietenkin 80-luvun alun televisiokerronta oli aika verkkaista tähän päivään verrattuna, ja telkkari on hyvin erilainen media kuin (kesä)teatteri ylipäätään. Ehkä oli ihan hyvä ajatus jättää se 8 minuuttia pimeässä hississä -kohtaus pois tästä versiosta :-)

Vaikka tämä on Reinikaisen nimikkonäytelmä, ja tottakai Risto Korhonen on aivan mainio roolissaan, niin kyllä yleisö taitaa eniten hihkua "osaamattomuuttaan peittelevän virkamiehen" eli ylikomisario Rautakallion (Esko Roine) lyhyille lavallakäynneille. Peräti viisi kertaa hän pääsee lausumaan klassikkorepliikkinsä "ei sitä muuten ylikomisarioksi pääsisikään". Tämä kaksikko pelaa hyvin yhteen ja erikseen. Ei Korhonen ihan Tenho Saurénin tasolle pääse, mutta tekee Reinikaisesta sopivan omannäköisen. Hyvin kunniaa Saurénille tehden.

  

Aina maagisen loistava Aimo Räsänen vetää suvereenisti vanh. konstaapeli Hautamäen roolin. Kukaan ei tee sellaista alistuvan tyrmistynyttä ilmettä niinkuin Räsänen! Lisäksi tänäkin kesänä Räsänen on toiminut apulaisohjaajana. Ek oli varmaan yksi mun suosikkipoliisi sarjassa ja Janne Kallioniemi täyttää änkyttävän Ek-reppanan saappaat paremmin kuin hyvin.

 

Mika Honkanen esittää samaa vanhemman konstaapeli roolia kuin isänsä Kalevi Honkanen tv-sarjassa, ja Mika on kyllä näissä känni- ja krapulakohtauksissa ihan parhaimmillaan. Tosin tästä krapulakohtauksesta puuttui se tv-sarjassa ollut radiotausta, missä annetaan ruuanlaitto-ohjeita aivoista! Myös Aku Sajakorpi (Kataja) ja Jere Riihinen (Jänkälä) vetävät uskottavat poliisitulkinnat.

Reinikaisen maailma on kovin miesvoittoinen, mutta on tässä kaksi naisrooliakin. Sosiaalityöntekijä ja Reinikaisen ihastuksen kohde Aili Hinkka (Miia Selin) jää hieman vaisuksi ja pintapuoliseksi, vaikka Selin parhaansa tekeekin. Reinikaisen äiti Lempi (tässä Marjut Sariola, loppukesän esityksissä Soili Markkanen) onkin aika paljon isommassa osassa, ja Lempin elämä siellä kotona Hämeenperässä vaikuttaa paljon myös Reinikaisen arkeen. Sariola on sympaattinen ja surumielinen, niinkuin Lempille sopiikin.

  

Monessa pienemmässä roolissa sukkuloi suvereenisti aina ihan mahtava Jyrki Mänttäri. Varsinkin Reinikaisen vanhana Tenu-tuttuna ihan huikea, ja myös Ruotsissa kuolleen miehen veljenä. Puhumattakaan kreikkalaisen ravintolan letkeälanteisen tarjoilijan muuveista. Ja Jukka Puotilan imitaattoritaitoja päästään myös kuulemaan illan mittaan.

Toisen näytöksen alussa vilahtanut "Viinikan vilauttaja" (Neil Hardwick) sekä sarjan alkuperäiset konstaapelit Jänkälä (Seppo Maijanen) ja Kataja (Antti Seppä) ja Aili Hinkka (Tuija Vuolle) taisivat kirvoittaa yleisöltä suurimmat aplodit.

Klassikkokohtia itselle olivat se kollegoiden aamutakinlahjoitus Reinikaiselle. Ja poliisiaseman tietokilpailut! Ja Valehtelijoiden Klubi! Ja sitten se klassikko kun vainaja lisää klapeja kakluuniin :-D Ja ne kaikki Rautakallion itsekseen huoneessaan puuhaamaat oudot jutut, kuten vaikkapa vichypullon puhaltelu, kädenvääntö, ristinolla, golfpalloilla pelleily ja piilolinssien laittaminen! Tässä on siis paljon todella hauskoja juttuja, mutta myös surumielisempiäkin sävyjä.

Maarit Kalmakurki on taas kerran tehnyt hyvän ja kasarihenkisen lavastuksen, sopivan ankeahkon ja pelkistetyn. TV Kakkosen varastoista löytyi poliisiaseman sohva, ja Rautakallion työhuoneesta nojatuoli, mikä on nyt tuotu Reinikaisen olohuoneeseen. Siinä kaikki sarjasta tuodut rekvisiitat, mutta hyvin ilmankin pärjätään. Kaisa Loponen on suunnitellut autenttisen kasarilookin vaatteisiin ja Johanna Vänttinen ne meikit ja peruukit & kampaukset.

Itselle ilta oli ihana senkin puolesta että minut oli istutettu legendaaristen näyttelijöiden joukkoon! Mikäs siinä oli istuessa Eila Roineen, Maria Aron ja Liisa Roineen takana, ja takana istuivat mm. Tuire Salenius ja Juhani Laitala. Ja vieruskaverini osoittautui Tuija Nousiaiseksi.

Reinikainen juhlistaa samalla muuten myös Komediateatterin 25. kesää ja Panu Raipian 35. kesäteatterikesää. Aikamoisia lukuja. Onnea kummastakin etapista asianosaisille!

Kyllä tämän parissa parituntinen kuluu kuin siivillä. Ensi-iltayleisöä viihdytti lisäksi poliisisoittokunta! Ja kun mukana oli tarpeeksi lämmintä vaatetta (pitkät kalsarit olivat ihan must!) ja väliajalla huitaisi mukin kuumaa kaakaota, niin mikä se oli kesäiltaa viettäessä. Lisäbonusta saa muuten käsiohjelman erinomaisesti räätälöidyt mainokset!

   

 

Esityksiä on 6.8. asti ja lippuja kannattaa ostella suoraan teatterilta.

Pressikuvien copyright Peero Lakanen (ravintolakohtaus ja Rautakallio & Hautamäki)
loput omiani sekä pressitilaisuudesta että ensi-illasta.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.