Klaani / Tampereen teatteri 28.10.2023

Nythän on käynyt niin, että sekä Tauno Kaukosen kirja Klaani, että siihen pohjautuva Kaurismäen ohjaama elokuva Klaani - tarina Sammakoitten suvusta on jäänyt minulta kokematta. Joten täysin ilman ennakkoasenteita saatoin suunnata Tampereen teatterin Frenckell-näyttämölle katsomaan Pasi Lampelan sovittamaa ja ohjaamaa näytelmää Klaani, joka nyt ensimmäistä kertaa nähdään teatterilavoilla. Tiesin että luvassa on jotain peri-tamperelaista ja jonkunlainen sukusaaga ja nuoren pojan kasvutarina, siinä kaikki. Tätä kaikkea sainkin.

Sammakoiden rötöstelevä perhe asuu Tampereen Pispalassa. Äiti Ulla (Elina Rintala) käy tehtaalla töissä ja käytännössä elättää perheen - kunnes saa tarpeekseen. Isä Samuli (Tommi Raitolehto) on juoppolalli pikkurötöstelijä. Sitten on Samulin isoveli Benjamin (Matti Hakulinen), yksi juoppo rikollinen lisää. Ja Samulin veli Leevi (Esa Latva-Äijö) ja tämän kaveri Roope (Arttu Soilumo) jotka ottavat näytelmän alussa hatkat vankikuljetuksesta. Taustalla kummittelee kuoleva isoisä vanha-Aleksanteri, jolla on myös rikollistaustaa. 

Kaikkien näiden hampuusien ja hunsvottien keskellä kasvaa nuori Aleksanteri (Antti Tiensuu), joka ihailee erityisesti Leeviä ja Roopea ja haluaa samankaltaiseksi. Isänsä jonain selväjärkisenä hetkenään hankkii pojalleen töitä metalliverstaalta, että tämä pääsisi noista ympyröistä pois. Mutta likainen ja raskas työ ei maita pojalle, kun ympärillä olevat miehen mallit näyttävät että helpomallakin voisi päästä. Ihastus Mirjaan (Annuska Hannula) houkuttelee kyllä pysymään kaidalla tiellä, mutta... Aleksanteri kapinoi: miksi hänen pitäisi olla joku suvun ainoa toivo, kun kaikki muut vain rötöstelevät? 

Hakulisen esittämä poliisi koittaa johdattaa poikaa pois turmion tieltä, mutta haasteita se tuottaa. Aleksanteri on aika naiivi, ja isot pojat tätä kyllä sitten hyödyntävät tehokkaasti, varsinkin Roope. Nuori mies joutuu kamppailemaan hyvän ja pahan välissä. Kamppailua on kiinnostava seurata, varsinkaan kun en tiedä lopputulosta. Voittaako Mirja, aloittavatko nuoret uuden elämän jossain muualla, vai lähteekö Aleksanteri sukulaisten viitoittamalle rikoksen tielle? Äidin muutto Ruotsiin ei kyllä asioita auta. 

Näyttelijät tekevät mainioita roolisuorituksia. Tylyjä ja realismin kovettamia miehiä. Varsinkin Latva-Äijön paatunut Leevi on hieno hahmo, miehellä on kuitenkin halu jelpata nuori Aleksanteri pois sukurasitteesta. Myös Latva-Äijön maanläheinen työnjohtaja on hyvä hahmo. Hakulisen Benjamin on jotenkin sympaattinen ja aika velikulta, vaikka rikollinen onkin. Enkä voi olla ihailematta Raitolehdon kammottavaa Samulia, monellakin tapaa ällö tyyppi, mutta niin taitavasti näytelty. Soilumon Roope on todella äkkiväärä ja pelottava ja tämön Ritsari taas reppana pyrkyri. Monenlaisia miehenkuvia, jokainen koittaa selvitä sodanjälkeisessä Suomessa parhaansa mukaan.

Klaani on kyllä aika äijänäytelmä, mutta kolme vahvaa naisroolia on silti saatu mukaan. Eeva Hakulinen Vanhan Aleksanterin tyttärenä on joutunut kärsimään ärsyttävistä sukulaisistaan koko ikänsä, mutta näyttää päässeen kuvioista ulos. Ulla-äidin ratkaisu on muutto pois, hänkin siis selviää. Mutta mikä on nuoren Mirjan kohtalo, ensin Roopen ja sitten Aleksanterin tyttönä hän sitoo itsensä näihin kriminaaleihin ja poispääsy näyttää epävarmalta. Vapauden illuusio näyttäytyy hetkellisesti pikakännien avulla, mutta krapula on karmea.

Ympäristö on ankea ja kylmä, ja pelkistetyn karu lavastus tukee tätä hienosti. Näyttämöltä on riisuttu kaikki ylimääräinen, jäljellä on tiiliseinät ja puuta sekä seinillä kiemurtavat lavastusten köydet. Kuormalavoista rakennettu lava. Nyt ei hienostella, sen verran tylyä on Sammakoiden suvun meininki.

Samaa ankeutta ja arjen nukkavieruutta on pukusuunnittelussakin. Nahkatakeilla saadaan hieman arjen briljeerausta, muuten mennään duunarilinjalla. Mikko Saastamoisen käsialaa on sekä lavastus että puvustus. Mika Hiltusen valot luovat paljon hämyisiä ja kolkkoja nurkkia. Varsinkin Leevin kuulustelutilanteessa valot ovat hienossa roolissa.

Klaani edusti minulle kaikkineensa hyvää perusteatteria. Taitavasti tehtyä joka tasolla, mutta ei ihan lähtenyt lentoon ja sytyttänyt. Tulee hieman haikea ja surumielinen olo näiden tyyppien puolesta, rimpuilevat ja tempoilevat ja kurja elämää vaan jatkuu. Valoa ei näy tunnelin päässä jos ei sitä suostu näkemään. Klaani ei ole mikään hyvänmielenesitys, vaan ankaraa duunarirealismia. 

Esityskuvien copyright Mika Hiltunen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Pienen hauen pyydystys / Tampereen työväen teatteri 17.1.2023

En tiedä miten Juhani Karilan menestysromaanin lukeminen on minulta jäänyt. Tiedän kyllä teoksen, mutta minulla oli joku utuinen mielikuva että se kertoo kalastamisesta (kertoohan se, tavallaan) ja päähenkilö on vanha ukkeli (sivuhenkilöissä useampi ukkeli). Älkää kysykö mistä tämä harha on kotoisin... Luen kuitenkin kohtuullisen paljon (viime vuonna 124 kirjaa) mutta syystä x tämä on jäänyt lukematta. Onneksi tilanne korjaantui sikäli että nyt näin tämän edes teatterin lavalla. Kirjan aika tulee... kunhan varaukseni kirjastosta saapuu. Mutta tarpeeksi selityksistä ja asiaan!

Lija Fischer on ansiokkaasti dramatisoinut ja ohjannut Karilan teoksen Työviksen Kellariteatteriin. Täytyy sanoa että sinne se oivallisesti sopiikin. Ja koska en tiennyt juonesta mitään, oli ihania yllätyksiä luvassa roppakaupalla! Pienen hauen pyydystys on mahdottoman mainio kombo monenlaista. Vähän rikostarinaa (onhan mukana poliisi) ja vähän perhedraamaa, mutta ennenkaikkea maagista realismia. Loistava sekoitus!

Alku on dramaattinen: poliisi haastattelee naista joka on nähnyt naapurin naisen polttamassa ruumista. Tästä alkaa pohjoiseen päättyvä hurja jäljitys; murhaajaksi epäilty Elina (Petra Ahola) on paennut kotiseuduilleen, nokkela poliisi Janatuinen (Minerva Kautto) perässään. Mystinen Lappi kaikkine uskomuksineen, kansantaruineen, myytteineen ja ennenkaikkea outoine olentoineen herää henkiin. Yhtäkkiä kaikki mitä lapsena kuulit onkin totta. Tai mikä on totta ja mikä ei. Elina uskoo kiroukseen, jonka voi poistaa vain Seiväslammen jättimäisen hauen pyytämällä. Vaan asioita hankaloittaa turhamainen glitteradonis Näkki (Ville Seivo), jonka upeissa asuissa Veera-Maija Murtolan pukusuunnittelu pääsee kukoistamaan!

Tekstissä on mainiosti yhdístetty Kalevala-riimejä ja muinaista mytologiaa tähän päivään. Pohjoisen puheenparsi sopii hyvin näyttelijöiden suuhun; Petra Karjalainenkin haastaa kaupan pitäjänä ja Elinan äitivainaan ystävättärenä Hetana kuin olisi ikänsä Lapissa asunut. Hahmot ovat reheviä ja leppoisia, ja aika outoja. Kaikki ei ole siltä miltä näyttää. Juha Haapasalon valo- ja projisointisuunnittelulla loihditaan elävä lampi katsojien silmien alle, ja sinne myös Näkin disko! Myös kaikki oivalliset ääniefektit ja äänisuunnittelu (Ville Leppilahti) ylipäätään on hienoa. Leppilahden kynästä on myös esityksen musiikki. 

Kun tila on kompakti ja katsojat likipitäen istuvat esityslavalla niin kaikki korostuu: äänet, valot, maskeeraus. Ja kaiken pitää toimia yhteen. Tässä todellakin niin käy. Imeydymme osaksi tätä maisemaa ja näitä tapahtumia. Sitä voisi vaan ojentaa kätensä ja tarttua peijooniin. Joka muuteen saadaan kotia riivaamasta näpsäkästi ja saattaa päätyä poliisin kanssa kalastamaan. (Peijoonin nukettaminen sujuu muuten aika näpsäkkään myös).

Välillä tulee mieleen takavuosien kulttisarja Twin Peaks, jonkunlainen lappalaisversio asiasta. Paikalliset suhtautuvat henkiolentoihin, kirouksiin ja muihin myyttisiin asioihin aivan arkisesti. Joka toinen tuntuu olevan noita ja kaikenlaisia taikakaluja ja talismaaneja löytyy ties mistä. Hulvattomia tyyppejä! Tommi Raitolehdon Pöllö on junantuoma ja sinällään villapaidassaan oleellinen osa tarinaa. Myös Juha-Matti Koskelalla on usea herkullinen hahmo, varsinkin Asko! Porukan täydentää Suvi-Sini Peltolan lukuisat tyypit (Riipin-Akka!). Äidin ja tyttären suhde, vaikkakin kuoleman jo erottama, on myös oleellinen seikka, ja Peltolan tulkinta äidistä hieno. Yksi erityisen hulvaton roolisuoritus on kyllä Ville Seivon riivattu kunnanjohtaja, herramunremppeet kun luulin että tulee pissat housuun naurusta.

Pikkuhiljaa outo tarina ja oudot tyypit asettuvat uomiinsa ja kaikki selviää. Elinan ja Jousian (Ville Seivo) lemmentarina on se juttu - ja miten se liittyy kaikkeen. Väkiyö saattaa kaikki oudot tyypit liikkeelle! Wau mikä karnevaali! Veera-Maija Murtolan puvut ja lavastus on huikeaa, ja samoin Emmi Puukan kampaukset ja maskit. Mira Taussi on suunnitellut ja ohjannut nukkeasiat (Peijoonin rakennus on Helena Markun käsialaa) ja siitä erityinen kiitos. Moukku-Olli on yksi suosikeistani!

Kohtaus toisensa jälkeen suorastaan vyöryy eteenpäin, ja ei jää aikaa juurikaan edes hengittää. Tämä on hauska, kunnes ei enää ole. Kommunikoinnin vaikeus ja väärinymmärrys, siitä on seurannut vuosien ankeus joka meinaa päättyä kurjasti. Välillä uidaan hyvinkin syvissä vesissä (enkä nyt tarkoita Seiväslampea, vaikka toki sielläkin) ja alkaa riipoa sydämestä. Loppu on seesteinen ja kaunis, sellainen eteerinen. Ja toiveikaskin. 

Liki kolmetuntinen esitysvuoristorata antoi mahtavat kyydit, toi Lapin mytologiaa tunnetummaksi ja avasi polut kaikenlaisiin ihmismielen syövereihin. Huimaa! Visuaalisesti todella hienoa, ja aivan mieletön kokonaisuus. Yksi vuoden teatteritapauksista oli tässä. Ei ihme että esitykset alkavat olemaan loppuunmyytyjä, tai ovat ainakin pian. Haluan uudelleen!

Esityskuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Pässi / Tampereen työväen teatteri 9.10.2018

Sirkku Peltolan uutukainen, Pässi, sai ensi-iltansa lokakuun alussa. Tekstiä on työstetty pitkään ja sen kirjoittamisprosessin aikana valmistui moni muu Peltolan näytelmä ja ohjaustyö. Hitaasti kypsytellen saa yleensä hyvää tulosta, ja niin tälläkin kertaa. Pässi on hyvässä (ja hieman myös pahassa) mitä tyypillisin Peltolan näytelmä. Vahvasti yhteiskunnallinen, lempeän humoristinen, ihmisläheinen ja kantaaottava.

Taas kerran Peltolan näytelmää tähdittää aivan loistava näyttelijäporukka. Ensinnäkin se että Tuire Salenius palasin eläkepäiviltään tekemään Hellä Puskan (!) roolin. Vanheneva hyväsydäminen nainen, joka asuu siskontyttärensä kanssa kaksin - ja piilottelee paperitonta irakilaista lampolassaan. Hellä on ajassa kiinni ja koukussa Pokemoniin. Chatit ja googlet ovat ihan arkipäivää ja akun loppuminen on liki katastrofi. Niin sympaattinen hahmo, ja Salenius puhaltaa ihanan lämpimän hengen Hellään. Sympatiaa saa osakseen myös elämässään hieman väliinputoajan oloinen Anita (Miia Selin). Romanssi Damirin kanssa on päättynyt pettymykseen ja vatsassa kasvavaan vauvaan, ja nainen on erakoitunut tätinsä kanssa maalle, jelppimään naapurin isäntää koiranulkoilutuksessa. Asiat eivät todellakaan ole menneet niin kuin Anita olisi halunnut ja suunnitellut. Tyypillinen Peltolan kirjoittama ihmiskohtalo siis.

        

Näiden kahden naisen elämään kirjaimellisesti tupsahtaa remppamieskaksikko Leksa (Aimo Räsänen) ja Hebu (Tommi Raitolehto) Ja mikä hersyvä pari tämä onkaan! Räsänen on ihan elementissään outoja luontofaktoja suoltavana tauluvaraston omistajana, joka nyt vaan on hieman mukana tässä kaverinsa kattofirmassakin. Omituinen höpöttäjä, mutta tavattoman rakastettava hahmo kaikessa kömpelyydessään. Jotenkin aito ja rehellinen mies kuitenkin. Hebu taas on ärhäkkä pölvästi, jolla asiat ovat menneet pieleen ja suhde tyttäreenkin kärsii miehen toilailuista. Selkävaivainen ja äkkiväärä mies, jolla ei myöskään ole tainnut elämä kulkea ihan haaveiden mukaisesti. Osa Leksan jutuista menee tältä ihan ohi, mutta sisimmissään Hebukin on ihan symppis. [Lisähuomiona pitää todeta, että Työviksen pressitilaisuudessa edellisellä viikolla en meinannut tunnistaa Tommi Raitolehtoa lainkaan kun näimme Pässistä pätkän. Okei, istuin hieman kauempana, mutta Klamydia-Veskun näköiseksi maskeerattu mies oli liki tunnistamattmaksi laitettu. Bonusta maskeerauksesta siis. ] Parivaljakko on selkeästi hitsautunut hyvin yhteen monilla työkeikoillaan. Aivan esityksen loppumetreillä näemme myös Samuli Mujeen aika sympaattisena eläinlääkärinä, jonka rinnassa sykkii lämmin sydän.

Sokerina pohjana näyttelijäkaartissa on ihana Auvo Vihro. Kolmessa pienessä, mutta hyvin tärkeässä roolissaan. Kaikkia näitä yhdistää se että he ovat riippuvaisia muista ihmisistä. Kainuunharmaspässi Jokke joutuu jakamaan lampolansa vieraan miehen kanssa, mutta mörököllin perusäijän tavoin alistuu kohtaloonsa. Lampaalla on karvareuhka päässä ja turkisliivit yllä - sekä piikkipohjaiset kopsuttavat tossut. Jokke on sellainen totuudentorvi ja kommentaattori. Lampaan lisäksi Vihro esittää 9-vuotiasta Tinjaa, Hebun tytärtä, joka asuu äitinsä kanssa. Isäänsä ikävöivä pikkuvanha Tinja on hellyyttävä ja oivallinen roolityö. Täysin uskottavasti Vihro näihinkin nahkoihin ui, pinkki reppu ja tennarit apunaan. Kolmas tyyppi on sitten Damir, tuo kielteisen turvapaikkapäätöksen saanut ja viranomaisia siten pakoileva sellisti. Tähtiä öisin katsellen ja lampolasta exän pyöristyvää vatsaa katsellen mies toivoo tavallista elämää. Jatkuva epävarmuus rassaa. Hellä salakuljettaa miehelle ruokaa, mutta Damir kaipaa muutakin seuraa kuin jörön pässin. Ulkopuolisena Damir esittää tarkkanäköisiä kommentteja Suomesta ja yhteiskunnasta. Hänen mielestään maa on paratiisi - Hebun mielestä kylmä ja asuinkelvoton. Näkökulma-asioita. Itse asiassa kaikki nämä kolme Vihron esittämää hahmoa voivat hieman sivustakatsojina kommentoida aika kärkkäästikin nykymaailman menoa.

Näiden ihmisten puhuma kieli on niin tuttua Peltolaa. Siis sellaista hellän kömpelöä ja naiivin hauskaa. Lämmintä ja tuttua mitä on ollut jo ikävä. Naiset puhuvat yhdessä, eri asioista ja ristiin. Sukupolvien välinen kuilu vai mikä, mutta hyvin arkista. Välillä keskustelu muistuttaa pingisottelua.

Lavastaja Hannu Lindholm ja valosuunnittelija TJ Mäkinen ovat loihtineet TTT:n Eino Salmelaisen näyttämölle kauniin, liki sadunomaisen lavastuksen. Vanha, hieman rapistunut talonrähjä pienine lampoloineen. Kaiken keskellä rikkonainen katto, jonka takana tähdet tuikkivat. Hieman nukkavierua mutta kodinomaista ja pittoreskiäkin. Sinisen ja vihreän sävyt valoissa luovat hämyistä tunnelmaa. Valot siivilöityvät rikkinäisten lasiruutujen takaa ja yhdessä Kyösti Kallion herkällä kädellä suunnitteleman äänimaiseman kanssa luovat seesteisen ja haavemaisen tunnelman. Ensimmäinen näytös loppuu optimistiseen fiilikseen - kyllä asiat järjestyvät. Voisiko tämmöisessä harmoniassa muuta ollakaan? Ja ne lintujen äänet lopussa, viimeistään siinä vaiheessa itketti.

Marjaana Mutasen hykerryttävä vaatesuunnittelu on kuin pisteenä iin päällä. Jakkupukuinen Anita istuu miljööseen huonosti, mutta elämänkolhimat remppamiehet Leksa ja Hebu ovat kuin kotonaan. Ja kaiken kruunaan vihreään eleganssiin verhoutunut Hellä! Arkista ja toimivaa. Nämä ovat tavallisia ihmisiä. Yksittäisenä vaatekappaleena Hebun naisilta lainaama villatakki on mainio, juuri kaikessa epäsopivuudessakin.

Tykkäsin sellaisesta pienestä yksityiskohdasta kun muutamassa kohtaa näytelmää lavalla näkyvistä teksteistä. Tavallaan sellaisia ydinlauseita. Muiden armoilla, jostain aina falskaa, no songs. Toivo ja toivottumuus, niitä käsitellään paljon.

Loppu on siinä mielessä epätyydyttävä että se jättää paljon asioita avoimeksi. Eikä välttämättä ole ihan onnellinenkaan tämä loppu. Toisaalta, tarvitseeko näytelmän aina päättyäkään kivasti? Arvostan sitä että Peltola on tehnyt niin monenlaisia näytelmiä, ja 30. niistä eli Pässi jatkaa kunniakkaasti hienojen suomalaisnäytelmätekstien perinnettä. Suosittelen tätä Pässiä kaikille hyvän laadukkaan teatterin ystäville, mutta ennenkaikkea Peltolan näytelmistä pitäville.


Kuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Viita 1949 / Tampereen työväen teatteri 25.10.2016

Odotin tätä näytelmää kuin kuuta nousevaksi. Pieniä musiikillisia maistiaisia oli saatu jo keväällä, ja lisää syksyllä. Tekijätiimin perusteella tästä oli tulossa yksi vuoden teatteritapauksia. No, lunastiko TTT:n Viita 1949 odotukset, vai jouduinko pettymään? Kyllä ja ei. Olo oli hieman ristiriitainen, mutta enimmäkseen tosi positiivinen. Olen vieläkin sitä mieltä että tämä on yksi vuoden tärkeimpiä näytelmiä, vaikkei kaikki ollutkaan ihan minun mieleeni.

Näytelmähän on oikeasti hieno, ja on mahtavaa että näin Lauri Viidan juhlavuonna herra on saanut ansaitsemansa kunnianosoituksen myös teatterin lavalle. Enkä tiedä keksinkö ketään parempia tekijöitä tälle kuin Viidan syntymäkodissa asuvat Heikki Salon (teksti) ja Sirkku Peltolan (ohjaus). Salo on saanut käyttöönsä Viidan ja tämän ensimmäisen vaimon Kertun kirjeenvaihtoa, ja sitä hyödynnetään esityksessä varsin paljon.

Periaatteessahan Viita 1949 on elämänkertatarina, mutta se on tehty sillä tavalla ei-kronologisesti ja pitää kyllä otteessaan. Kertun ja Laurin suhde on keskiössä, ja siihen palataan aina uudelleen ja uudelleen. Viidan toinen vaimo Aila Meriluoto vilahtaa näyttämöllä vain kerran, mutta on toki läsnä puheissa. Myös Viidan äitisuhteen tärkeys on tärkeä, ja näytelmän päättävä Alfhild on ihan uskomattoman kaunis kappale, niin tekstinä kuin muutenkin.

Tarinaa eteenpäin kuljettavat kaksi Viidan mielikuvitusolentoa eli peikkopojat Kukunor (Petra Ahola) ja Kalahar (Jari Ahola). He kisailevat, höpsöttelevät, vaativat ja piinaavatkin Viitaa. Energiset kaverit ovat kokoajan läsnä, jolleivat ihan kaiken keskellä, niin ainakin jossain reunoilla tarkkaillen. Vähintäänkin Viidan päässä. Ja Jari Aholan lauluääni on ihan omaa luokkaansa. Tommi Raitolehto on erittäin hyvä Viita, sellainen jäyhä ja vähäeleinen. Suvi-Sini Peltola on ihan loistava Kerttu Viita. Urhea ja pitkäpinnainen. Elämä ei ole kohdellut silkkihansikkain, mutta eteenpäin mennään ja porskutetaan. Upea roolityö! Tykkäsin Viidan ja Kertun kosiskeluriiteistä.

Ja vaikka aiheena on Lauri Viita, hänen elämänsä ja tekonsa ja tekstinsä, niin päärooliin nousevat Työviksen upeaakin upeammat naisnäyttelijät. Petra Karjalainen, Eriikka Väliahde ja ennenkaikkea Suvi-Sini Peltola. Kaikki laulavat kauniimmin ja riipaisevammin kuin satakieli; täynnä tunnetta ja intohimoa. Kaikilla on useita rooleja ja tämä kolmikko kantaa koko näytelmää. Aplodit!

Mun suosikkimiehet Juha-Matti Koskela ja Jyrki Mänttäri urakoivat useita rooleja kumpikin. Sanomattakin lienee selvää että hienosti. Ja oli mukavaa nähdä taas Santeri Helinheimo Mäntylää; miellyttävä lauluäänensä sopi tähän hyvin. Ylipäätään joukkokohtaukset olivat sellaisia mitkä meinasivat pyyhkiä jalat alta. Ja on mainiota kun hyödynnetään musisoivia näyttelijöitä myös lavalla!

Tykkäsin kovasti ison puunuken käyttämisestä osana näytelmää. Ja vuoden 1918 tapahtumat saivat ainakin minulla kyynelhanat auki. Punaisia valoja, aggressiivista musiikkia, vanhoja valokuvia taustalla, liekkejä, ammuntaa... Mustavalkoiset valokuvat ja veriefektit. Ja mikä se vaikutus oli niin pikkupoika-Viitaan, kuin hänen läheisiinsä. Varsinkin isän kotiinpaluu, ja Lauri-pojan säästämät rusinat, saavat aikaan lisää kyyneliä. Tapahtumien jälkipuinti syytöksineen ja oikeudenkäynteineen on riipaisevaa katsottavaa. Kotonaan Viita lienee kuullut tarinan jos toisenkin, ja monet näistä pääsivät myöhemmin muodossa tai toisessa paperillekin.

Eeva Kontun musiikki on maagista. Voimakkaita balladeja, vaikutteita monenlaisista musiikkityyleistä. Kaunista, uniikkia ja raikasta. Välillä väkevää, välillä kuin tyyntä myrskyn edellä. Olen todella tyytyväinen että toimin Mesenaattina ja osallistuin CD-levyn tekemiseen. En ole kerennyt vielä Walesin reissun takia kuuntelemaan levyä kuin pari kertaa läpi, mutta kyllä ne sovitukset on hienoja ja biisit toimii. Niin lavalla kuin levylläkin. Pesäpallo on rakkautta oli ainoa sellainen kappale mikä ei kolahtanut, mutta sekin johtuu siitä kun ei tommoinen musiikkilaji ole mun juttuni (kappaleestakin johtuen koko se pesäpallokohtaus vilkkuvine valoineen ja kamaline taustagrafiikoineen olisi voinut jäädä poiskin näytelmästä). Viisihenkinen bändi on lavan takaosassa, hienosti osana esitystä.

Pidin kovasti Hannu Lindholmin nerokkaasta lavastuksesta; Pispalan puutalo on läsnä koko esityksen ajan, siellä hieman sivussa. Muuten lavalla riittää temmellyskenttää myös koreille ryhmäkoreografioille. Eero Auvinen on suunnitellut hienot valot tähän, ja myös videot. Ne toimivatkin mainiosti (paitsi pesiskohtaus).

Lauri Viita ei ole minulle kovin tuttu, ei edes runoilijana tai kirjailijana saatikka sitten ihmisenä, joten esityksen näkeminen avasi paljon uusia ovia. Ja se kieli! Se oli elävää, ihania riimejä ja runomittaa, soljuvaa ja sujuvaa, kujeilevaa ja kaunista - ja hauskaa! Paitsi silloin kuin se on kaihoisan riipaisevaa (kuten vaikkapa niissä kirjeissä Kertulle). Heikki Salolla on aina ollut sana enemmän kuin hallussaan, ja hän on onnistuneesti yhdistänyt Viidan kielen omaansa. Ja Pispala! Se on tässä niin voimakkaasti läsnä. Se ei ole vain pelkkä kaupunginosa Tampereella, vaan yksi roolihenkilöistä. Pispala ei päästä Viitaa otteestaan. Ja niinkuin Viita sanoo näytelmässä: "kaikki mitä minussa tapahtuu, tapahtuu Pispalassa".

  

Reilu kolme tuntia on hieman liian pitkä aika mille tahansa näytelmälle (paitsi ehkä Shakespearelle). Ehkä sitä suomalaisen kirjailijamiehen angstia ja tuskaa olisi voinut hieman lyhentää. Viita tuntuu eläneen hieman kliseisen tuntuista "taiteilijaelämää" (mikä osaltaan selittynee mielenterveysongelmilla), ja tätä kyllä korostetaan ehkä hieman liikaa. Vaikka periaatteessa aikatasoilla edes taas hyppely toimii, niin hieman ehkä liikaa kaikkea tähän on sullottu. Ja en tiedä oliko se Lindströmin pihvi-kohtaus lainkaan tarpeellinen, eikä ainoastaan sen blackface-aspektin takia. Viita kärsii ja kamppailee taitelijuutensa kanssa, haluaa turvapaikkaa tavalliseen elämään. Niin... Välillä tulee tunne että Viita on hieman sivuhenkilönä omassa näytelmässään.

Ehdottomasti haluan nähdä tämän uudelleen, koska sellainen runsaudensarvi koko esitys oli. Vaikka olinkin hieman puulla päähän lyöty kolmituntisen mankelin jälkeen. Tunnemyrsky oli melkoinen (se vuoden 1918 kohtaus jäi niin väkevänä mieleen, että teki vaan mieli käpertyä nurkkaan itkemään) ja en oikein osannut sanoa mitään järkevää heti samana iltana. Viita 1949 oli sittenkin hyvin erilainen mitä odotin. Jotkut asiat olivat hienoisia pettymyksiä, mutta kokonaisuus oli kyllä vaikuttavaa. Lämpimästi voin suositella, oli sitten Viita tuttu mies tai ei. Se musiikki tässä on niin mahtavaa että sillä saa paljon anteeksi. Eeva Kontu saisi alkaa säveltämään musikaaleja ihan taukoamatta mikäli minä saisin päättää.


Kuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Taivaslaulu / Tampereen työväen teatteri 29.8.2015

Etukäteen tiesin, että tämä tulisi olemaan hieman raskaampi esitys. En tosin ole lukenut Pauliina Rauhalan kirjaa, minkä pohjalta Seija Holma on näytelmän dramatisoinut ja Heidi Räsänen ohjannut. Mutta uskontoa liippaavat aiheet ovat harvoin kepeitä hupailuja. Hieman rankkaa olikin, mutta onneksi tässä oli paljon kevyempiäkin juttuja seassa suvantokohdiksi.

Jokaisella suomalaisella on varmaan omat mielikuvansa ja -piteensä vanhoillislestadiolaisuudesta, ja monella varmaan pohjautuen mediassa olleisiin tietoihin ja tarinoihin. Sama juttu itsellä. Näytelmällä oli myös omaa maailmankuvaa laajentava vaikutus eli tietämykseni kasvoi taas. Okei, osa toki taiteellista vapautta, mutta pohjautuen kuitenkin oikeasti elettyyn elämään ja kokemuksiin. Uskonto on monesti vaarallista, vaikka kuinka hyvää tarkoittaisi. (Minusta on *hyvin* hämmentävää että Yle Areenasta voi katsoa samoja ohjelmia kyllä netin kautta, mutta televisio on syntiä). Käsiohjelmaan oli myös koottu kirjoituksia aiheesta.

Taivaslaulu kertoo kahden lestadiolaisnuoren rakkaustarinan. Vilja ja Aleksi tapaavat, rakastuvat ja perustavat perheen. Koska lapsiluku on määrätty ennalta taivaassa, niin niitä sitten alkaa tulla tupsahtamaan. Vaikka kumpikin ovat korkeasti koulutettuja, fiksuja ihmisiä, mutta koska näin on, niin ei muukaan auta. Ei vaikka Vilja väsyy, joutuu luopumaan taitelijan urastaan ja ei jaksa arjen paineissa. Jatkuva sotiminen omia tarpeitaan ja halujaan vastaan, ja tasapainoittelu hyvän äidin ja vaimon sekä uskovaisen naisen välissä.

Ensimmäinen puoliaika keskittyy enemmän Aleksin kasvutarinaan, mutta toisessa näytöksessä ollaan sitten Viljan elämän ytimessä. Nuori Aleksi pelkää maailmanloppua, kuten hänen tyttärensä Kaisla myöhemmin. Lapsena Aleksi pohtii "miksei kaikki halua uskoa oikein", erinomainen kysymys sinällään. Kun Jehovan todistajat tulevat saarnaamaan, niin heidät ajetaan tylysti pois. Tämä valtava suvaitsemattomuus eri uskonnoissa on yksi näitä suuria ristiriitaisuuksia mitä en aina ymmärrä. Jumala ei selkeästi rakasta "vääräuskoisia". Jos itse uskoisin jumalaan, niin haluaisin uskoa sellaiseen, jonka edessä kaikki olisivat tasa-arvoisia.

Aleksin isästä tulee Puhuja, koska se on jumalan tahto, vaikkei tämä hommaa niin ehkä haluaisikaan, eikä ole siinä edes kovin kaksinen. Aleksia kiusataan uskonnon takia, ja äiti ripittää tätä kun on tehnyt koulussa sisustussuunnitelman ja liimannut siihen telkkarin kuvan. Muita lapsia kiinnostaa pesäpallotulokset, maatalous ja Keskustan vaalitilaisuudet, mutta Aleksi vetäytyy kirjojen ja taiteen pariin. Myöhemmin hän pääsee lukemaan historiaa yliopistoon ja tapaa Viljan. Se on menoa sitten. On se hassua miten kaikki vastarakastuneet ovat sinisilmäisiä ja niin optimistisia. Ei kai muuten kukaan uskaltaisi parisuhteeseen heittäytyäkään, jos tietäisi tulevista unettomista öistä ja parisuhteen karikoista. Naimisiin on pakko mennä pian, kun halut ovat heränneet ja koska pidättäytyminen on vaikeaa. Mutta se taas tarkoittaa, että lapsia alkaa tulemaan pian. Kauhea ristiriita. Se väkevä, vahva, kaikkinielevä intohimo ja rakkaus Viljan ja Aleksin välillä!

Ja toki lapsia alkaa putkahtelemaan; Kaisla, Otso, Pyry... Kuten myös blogikirjoituksia nettiin; lestadiolaisten ehkäisypolitiikasta ja lapsimääristä. Yhteisö on huolissaan kirjoituksista, mutta tekijä on anonyymi. Vilja väsyy jatkuvassa arjen pyörityksessä. Suviseuroilla tavataan tuttuja ja lompsitaan kumisaappaissa, ja kuunnellaan saarnoja. Oikeasti: uskovaisten elämä tuntuu olevan kamalan raskasta, kun kokoajan pitää pohtia syntiä ja uskoa. Vilja kokee paineita joka puolelta; hän on vapaa nainen, mutta kahlittu nainen. Neljäs lapsi Lumikukka syntyy.

Ehkäisy on porttiteoria pettämiseen... (huoh). Ja taas raskaustesti "anna sen olla yksi viiva" - aivan ällistyttävän väkevä ja hieno kohtaus! Ja koska Jumala on määrännyt etukäteen sen lapsiluvun ja ei anna raskaampaa taakkaa kellekään kuin mitä tämä jaksaa kantaa. Mitäs siinä sitten, kaikkihan on sitten hyvin. Ja on se kumma miten nykyään ollaan jo 2-3 lapsen jälkeen ihan uupuneita, ja ennen meni 12 lasta ihan vasemmalla kädellä.

No, viivoja ei ollutkaan yksi, vaan jumala keksi kepposen ja oli hauskempi kun kukaan luulikaan! Viljan ja Aleksin iloksi tulisi seuraavaksi kaksoset. Aleksikin on väsynyt ja Vilja pelkää että tämä lähtee pois. Ulkopuolisten kommentit ja mielipiteet satuttavat. Vilja tuntee olevansa luolassa jonka suuaukko on sortunut. Rukoilee tautia joka veisi kohdun. Kohdunpoisto on Suomen kaunein sana. Viljan loppuratkaisu pelottaa, koska en tiedä tarinaa. Koko näytelmän loppuajan pelkään pahinta.

Esitys oli aivan loistava, enkä tiennyt välillä itkisikö sitä vai nauraisi. Välillä mieleni teki kuristaa lestadiolaistyypit, välillä mieli teki ottaa Vilja syliin ja silittää selkää. Varsinkin lopussa kun Aleksi tekee pesäeroa lestadiolaisyhteisöön - tai toisin päin. Teki mieli hurrata että siitäs saitte!

Ainakin tämän katsojan sympatiat ovat täysin Viljan puolella. En edelleenkään jaksa ymmärtää miten uskonto voi puuttua ihmisen (ja erityisesti naisen) itsemääräämisoikeuteen ja lapsiluvusta päättämiseen ja miten elämää ylipäätään eletään. Mutta esitys auttoi myös näkemään sen toisen puolen: Aleksin äiti on täysin onnellinen elämässään suurperheen äitinä ja Puhujan vaimona.

Näytelmässä on monta ihan hirmuisen hyvää roolisuoritusta, mutta kyllä Eriikka Väliahde Viljana varastaa show'n. Loistavan näyttelijän riipivän upea ja lämminhenkinen tulkinta. Varmaankin hänen paras roolinsa tähän asti. Eriikka on myös ihana laulaja ja sitä hyödynnettiin tässäkin hyvin. Muutenkin tässä musiikkia käytettiin paljon, virsien laulusta alkaen. Myös Tommi Raitolehto herkkänä Aleksina on loistava.

Miia Selin ja Suvi-Sini Peltola esittävät lapsia ja teinejä niin kovin taitavasti. Varsinkin Peltola on todella loistava Aleksin ja Viljan tyttärenä Kaislana. Kaisla on vakava lapsi, joka pohtii paljon maailman pahuutta ja syntiä ja taivaaseen pääsyä.

Auvo Vihro on aina tavattoman hyvä, ja niin nytkin Aleksin isänä. Jyrki Mänttäri myös erinomainen mm. rauhanyhdistyksen johtajana. Ja Jari Aholalla oli monta pientä roolia (hieno lääkäri joka tuo kaksosuutiset!).

Pirjo Liiri-Majavan lavastus on valkoisen vaikuttava. Taustalla valkea seinäelementti, minkä keskellä risti. Puolikkaat avautuvat kyllä aina välillä, mutta se risti on aika vaikuttava. Viljan hevostaulut ovat muuten upeita! Mukana oli käytetty myös koreografia (Riina Huhtanen) liikekielen ja tanssikuvioiden suunnittelussa. Ehkä se kyllä näkyikin, varsinkin suruvaippojen lentelyssä.

Kaikenkaikkiaan tosi pitkä näytelmä, melkein kolme tuntia. Ei kyllä tuntunut niin pitkältä. Ei ehkä maailman helpoin, mutta niin taitavaa työskentelyä koko porukalta, ja niin paljon ajatuksia ja tunteita herättävää, että kannattaa aivan ehdottomasti sisällyttää syksyn teatterikalenteriin itse kunkin.


Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Valokuvien copyright Kari Sunnari.

Kuninkaan Puhe / Tampereen Työväen Teatteri 26.3.2014

Toista kertaa Kuninkaan Puheessa, tällä kertaa teatteriseurana Sonja. Liput olivat TTT:n Ystävien kautta, joten en yhtään tiennyt missä päin paikat olivat. Ihan kiva oli kuitenkin katsoa toisesta rivistä, koska viimeksi ennakossa parven ekalla rivillä oli kuiteskin aika kaukana. Sillon ei ääni oikein tahtonut kuulua, nyt ei sitä ongelmaa ollut. En tiedä kuuluuko se nyt yhtään paremmin sinne taaemmaksi.

Ihan laatutyötä edelleenkin. Tommi Raitolehto änkytti nyt paaaljon paremmin kuin ennakossa :-) Harvoin näin pääsee sanomaan teatteriesityksestä. Lisäksi Bertien henkisen kasvun ja kehityksen huomasi jotenkin selkeämmin kuin viimeksi. Miehen koko olemus ja ryhti ja puhetyyli muuttuu. Jännä muuten se hieman nariseva ja laahaava puhetyyli millä Raitolehto puhuu kuninkaan virallisia puheita.

Jostain syystä Samuli Muje ei kyllä kauheasti vakuuta Bertien huikentelevaisena David-veljenä. En tiedä mikä siinä on. Samoi Ilkka Koivula ei ole niin uskottava Canterburyn arkkipiispa kun toivoisi, vaikka hyvä näyttelijä noin yleensä ottaen onkin.

Pieni lavasteiden heiluminen (Logueiden ulko-oviseinä) häiritsi ihan aavistuksen, samoin hetkittäin lavastuksista kuulunut puhe ja askeleet (tokan rivin oikeassa reunassa olleet paikat ovat liian likellä ehkä). Muutamissa kohdissa silmätkin hieman kostuivat. Siis omani. Huumorinpilkahduksia oli paljonkin, vaikkei tämä mikään komedia olekaan.

Ja kiva oli todeta myös että tunnistaa Shakespearea myös suomeksi (Logue koelukee pätkiä Richard IIIsta ja Myrskystä sekä lisäksi Hamletia käytetään puheopetuksessa).

Kyllä tätä ihan mielellään katsoi toistakin kertaa.


Kuvan copyright TTT/ Jonne Renvall

Kuninkaan Puhe / Tampereen Työväen Teatteri 21.1.2014

Uskomatonta mutta totta - tämä näytelmä toimii myös Suomessa, ja suomeksi!

Paremmin suurelle yleisölle ehkä elokuvana tuttu Kuninkaan Puhe (The King's Speech) on David Seidlerin kirjottama näytelmä. Colin Firth ja Geoffrey Rush loistivat leffaversiossa, ja osittain varmaan siksi oli hieman ennakkoluuloinen asenne teatteriversiota kohtaan. Harmittaa etten mennyt viime keväänä katsomaan Helsingin kaupunginteatterin versiota, missä Carl-Christian Rundman oli Bertie ja Pertti Sveholm Logue. Piti koko kevät mennä, mutta se sitten jäi.

Tampereen Työväen Teatterilla siis tämä Pentti Kotkaniemen ohjaama versio. Oli vika ennakkonäytös joten ihan kovin täyttä ei ollut. Harvoin sitä saa parvella istua ihan keskenään!

Tarinassa siis Yorkin herttua Bertie (myöhemmin kuningas Yrjö VI) ja tämän puheopettaja australialainen Lionel Logue. Änkyttävä prinssi hakee apua puheongelmaansa, koska edustustehtävät vaativat hieman sujuvasanaisempaa kruunupäätä. Englannin historia 1900-luvun alkupuolella on vahvasti läsnä koko tarinassa, varsinkin tietenkin kuninkaallisten asiat. Kun Bertien isoveli David (kuningas Edward VIII) joutuu jättämään kruununsa Wallis Simpsonin vuoksi, niin tulevan kuninkaan puheeseen pitää todellakin saada tolkku. Ihan saumattomasti tämä terapeutin parantamiskeinot ei kuitenkaan suju. Rento aussi kun ei meinaa olla riittävän kunnioittava ja muutenkin metodit ovat kyseenalaisia. Mutta lopussa kiitos seisoo jne.

Näytelmä on niin kovin brittiläinen, historialtaan ja muutenkin, mutta ei se oikeastaan tuntunut ihmeelliseltä. Lavastus (Mikko Saastamoinen) oli kaunista ja ajan/miljöön hengen mukaista. Kohtaukset vaihtuivat hetkittäin tosi nopeaankin, ja ne oli toteutettu aika näppärästi kätevillä lavastus/valaistusratkaisuilla. Yksi mihin oikein kiinnitti huomiota oli musiikki. Paljon peribrittiläisiä ja muita tuttuja sävelmiä, Purcellista, Händelistä (Zadok the Priest!) ja Mozartista alkaen. Ja tietenkin Beethovenin seiska, sen sotapuheen taustalla (kuten leffassakin). Ei puuttunut kun Elgar!

Tommi Raitolehto oli sopivalla tavalla jäykkä ja hillitty Bertienä, mutta hieman rentoutuu Loguen seurassa kun heidän välinsä muutenkin lämpenevät. Ehkä vähän enemmän jäin kaipaamaan sitä änkytystä, nyt se tuntui hieman laimealta. Auvo Vihro on aina todella loistava näyttelijä, oli sitten komedia tai Shakespeare tai mikä hyvänsä. Nyt ehkä hieman jarrutteli menoa, mutta hetkittäin väläytteli kykyjään. Ehkä se oli ennakon syytä?

Näiden kahden miehen näytelmähän tämä on, muut ovat enempi vähempi statisteja. Mutta ihan hyvin kaikki muutkin suoriutuivat. Varsinkin Ilkka A. Jokinen Churchillinä oli ulkoiselta olemukseltaankin passeli. Suvi-Sini Peltola Elizabethinä komppasi hyvin miestään, mutta täysin ymmärrettävästi jäi tämän varjoon.

Kaiken kaikkiaan miellyttävä koemus, jonka voisin ehkä käydä katsomassa uudelleenkin jonkun ajan kuluttua. Ja se "kiroilukohtaus" oli ihan yhtä hauska suomeksikin :-)


Kuvan copyright TTT/ Jonne Renvall