Pienen hauen pyydystys / Tampereen työväen teatteri 17.1.2023

En tiedä miten Juhani Karilan menestysromaanin lukeminen on minulta jäänyt. Tiedän kyllä teoksen, mutta minulla oli joku utuinen mielikuva että se kertoo kalastamisesta (kertoohan se, tavallaan) ja päähenkilö on vanha ukkeli (sivuhenkilöissä useampi ukkeli). Älkää kysykö mistä tämä harha on kotoisin... Luen kuitenkin kohtuullisen paljon (viime vuonna 124 kirjaa) mutta syystä x tämä on jäänyt lukematta. Onneksi tilanne korjaantui sikäli että nyt näin tämän edes teatterin lavalla. Kirjan aika tulee... kunhan varaukseni kirjastosta saapuu. Mutta tarpeeksi selityksistä ja asiaan!

Lija Fischer on ansiokkaasti dramatisoinut ja ohjannut Karilan teoksen Työviksen Kellariteatteriin. Täytyy sanoa että sinne se oivallisesti sopiikin. Ja koska en tiennyt juonesta mitään, oli ihania yllätyksiä luvassa roppakaupalla! Pienen hauen pyydystys on mahdottoman mainio kombo monenlaista. Vähän rikostarinaa (onhan mukana poliisi) ja vähän perhedraamaa, mutta ennenkaikkea maagista realismia. Loistava sekoitus!

Alku on dramaattinen: poliisi haastattelee naista joka on nähnyt naapurin naisen polttamassa ruumista. Tästä alkaa pohjoiseen päättyvä hurja jäljitys; murhaajaksi epäilty Elina (Petra Ahola) on paennut kotiseuduilleen, nokkela poliisi Janatuinen (Minerva Kautto) perässään. Mystinen Lappi kaikkine uskomuksineen, kansantaruineen, myytteineen ja ennenkaikkea outoine olentoineen herää henkiin. Yhtäkkiä kaikki mitä lapsena kuulit onkin totta. Tai mikä on totta ja mikä ei. Elina uskoo kiroukseen, jonka voi poistaa vain Seiväslammen jättimäisen hauen pyytämällä. Vaan asioita hankaloittaa turhamainen glitteradonis Näkki (Ville Seivo), jonka upeissa asuissa Veera-Maija Murtolan pukusuunnittelu pääsee kukoistamaan!

Tekstissä on mainiosti yhdístetty Kalevala-riimejä ja muinaista mytologiaa tähän päivään. Pohjoisen puheenparsi sopii hyvin näyttelijöiden suuhun; Petra Karjalainenkin haastaa kaupan pitäjänä ja Elinan äitivainaan ystävättärenä Hetana kuin olisi ikänsä Lapissa asunut. Hahmot ovat reheviä ja leppoisia, ja aika outoja. Kaikki ei ole siltä miltä näyttää. Juha Haapasalon valo- ja projisointisuunnittelulla loihditaan elävä lampi katsojien silmien alle, ja sinne myös Näkin disko! Myös kaikki oivalliset ääniefektit ja äänisuunnittelu (Ville Leppilahti) ylipäätään on hienoa. Leppilahden kynästä on myös esityksen musiikki. 

Kun tila on kompakti ja katsojat likipitäen istuvat esityslavalla niin kaikki korostuu: äänet, valot, maskeeraus. Ja kaiken pitää toimia yhteen. Tässä todellakin niin käy. Imeydymme osaksi tätä maisemaa ja näitä tapahtumia. Sitä voisi vaan ojentaa kätensä ja tarttua peijooniin. Joka muuteen saadaan kotia riivaamasta näpsäkästi ja saattaa päätyä poliisin kanssa kalastamaan. (Peijoonin nukettaminen sujuu muuten aika näpsäkkään myös).

Välillä tulee mieleen takavuosien kulttisarja Twin Peaks, jonkunlainen lappalaisversio asiasta. Paikalliset suhtautuvat henkiolentoihin, kirouksiin ja muihin myyttisiin asioihin aivan arkisesti. Joka toinen tuntuu olevan noita ja kaikenlaisia taikakaluja ja talismaaneja löytyy ties mistä. Hulvattomia tyyppejä! Tommi Raitolehdon Pöllö on junantuoma ja sinällään villapaidassaan oleellinen osa tarinaa. Myös Juha-Matti Koskelalla on usea herkullinen hahmo, varsinkin Asko! Porukan täydentää Suvi-Sini Peltolan lukuisat tyypit (Riipin-Akka!). Äidin ja tyttären suhde, vaikkakin kuoleman jo erottama, on myös oleellinen seikka, ja Peltolan tulkinta äidistä hieno. Yksi erityisen hulvaton roolisuoritus on kyllä Ville Seivon riivattu kunnanjohtaja, herramunremppeet kun luulin että tulee pissat housuun naurusta.

Pikkuhiljaa outo tarina ja oudot tyypit asettuvat uomiinsa ja kaikki selviää. Elinan ja Jousian (Ville Seivo) lemmentarina on se juttu - ja miten se liittyy kaikkeen. Väkiyö saattaa kaikki oudot tyypit liikkeelle! Wau mikä karnevaali! Veera-Maija Murtolan puvut ja lavastus on huikeaa, ja samoin Emmi Puukan kampaukset ja maskit. Mira Taussi on suunnitellut ja ohjannut nukkeasiat (Peijoonin rakennus on Helena Markun käsialaa) ja siitä erityinen kiitos. Moukku-Olli on yksi suosikeistani!

Kohtaus toisensa jälkeen suorastaan vyöryy eteenpäin, ja ei jää aikaa juurikaan edes hengittää. Tämä on hauska, kunnes ei enää ole. Kommunikoinnin vaikeus ja väärinymmärrys, siitä on seurannut vuosien ankeus joka meinaa päättyä kurjasti. Välillä uidaan hyvinkin syvissä vesissä (enkä nyt tarkoita Seiväslampea, vaikka toki sielläkin) ja alkaa riipoa sydämestä. Loppu on seesteinen ja kaunis, sellainen eteerinen. Ja toiveikaskin. 

Liki kolmetuntinen esitysvuoristorata antoi mahtavat kyydit, toi Lapin mytologiaa tunnetummaksi ja avasi polut kaikenlaisiin ihmismielen syövereihin. Huimaa! Visuaalisesti todella hienoa, ja aivan mieletön kokonaisuus. Yksi vuoden teatteritapauksista oli tässä. Ei ihme että esitykset alkavat olemaan loppuunmyytyjä, tai ovat ainakin pian. Haluan uudelleen!

Esityskuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Idiootit ympärilläni / Tampereen työväen teatteri 20.11.2020

Kyllä sitä aiheesta kuin aiheesta näemmä saa aikaan viihdyttävän musiikkiteatteriesityksen. Kuten vaikkapa nyt tästä ruotsalaisen Thomas Eriksonin menestyskirjasta Idiootit ympärilläni. Ruotsissa kirja on ollut iso hitti, ja myös Suomessakin aika suosittu. Monenlaisia mielipiteitä aiheesta löytyy ja kirja on herättänyt paljon keskustelua puolesta ja vastaan. Itse en ole sitä lukenut, mutta keskustelua seurannut somessa sivusilmällä.

Kirjassa ja esityksessä jaetaan ihmiset neljään persoonallisuustyyppiin ja niitä kuvataan eri väreillä. Punaiset ovat aggressiivisia, impulsiivisia, dominoivia, kunnianhimoisia, sellaisia johtajatyyppejä. Hiski Grönstrand on oivallinen punaisen edustaja, ärjyvä ja päällekäyvä. Keltaiset (huippupirteä Maiju Saarinen) ulospäinsuuntautuneita, pirskahtelevan iloisia ja lyhytjännitteisiä - innovatiivisia ja yltiöpositiivisia. Jostain syystä samaistun itse eniten juuri keltaisiin, vaikka Eriksonin teorian mukaan suurimmassa osassa ihmisiä löytyy usean eri tyypin piirteitä. Vihreät (nappisuorituksen tekevä Laura Hänninen) ovat sovittelevia, vaatimattomia, niitä jotka mieluummin sulautuvat tapettiin kuin pitävät melua itsestään, uhriutuvat mielellään. Työpaikoilla vihreät leipovat pullaa palavereihin ja tiskaavat kaikkien tiskit. Ja sitten on vielä siniset, joita Juha-Matti Koskela ansiokkaasti esittää. Analyyttisiä pilkunviilaajia, todellakaan ei spontaaneja ja niitä työpaikan tilastonikkareita ja numeroniiloja. Vähän tylsiä tyyppejä. Yhtä kaikki, nämä kaikki värityypit ovat äärikorostuneine ominaisuuksineen hieman rasittavia.

No, nämä neljä sankaria päättävät perustaa konsulttiyhtiön Four Colours Customer Experience Innovation Company Group ja parin tunnin ajan pääsemme aitiopaikalta seuraamaan miten homma toimii. Välillä apua saadaan (tai ei saada) itse jeesusmaiselta Eriksonilta (Koskela) - joka lipuu paikalle hienolla pahvisella ruotsinlaivalla - mutta enimmäkseen ideoidaan ja säädetään asioita itse. Idiootit ympärilläni on todella hauska ja oivaltava esitys. Jokainen joka on koskaan ollut missään töissä tunnistaa näitä tyyppejä ja piirteitä kyllä omasta työyhteisöstään. Välillä saa nauraa kyyneleet silmissä. Esiintyjänelikko tarttuu milloin mihinkin soittimeen, biisit ovat hauskoja rallatuksia, lastenmusiikkivivahteilla ja kansanmusiikkipoljennolla. Kukin väri saa oman nimikkolaulunsakin; vihreän pianoballadi on ihan hulvaton. Omia sävellyksiä valtaosin, ja pieni ripaus muutakin musiikkia.

Juho Gröndahl vastaa yhdessä näyttelijäporukan kanssa niin käsikirjoituksesta kuin ohjauksestakin, Ainoastaan Kyösti Kallio on tuotu porukan ulkopuolelta mukaan tekemään valosuunnittelu ja videoiden kuvaus (niiden editointikin on Koskelan käsialaa) ja myös äänisuunnittelua yhdessä muiden kanssa. Monilahjakasta sakkia siis kaikki. 

Ratkiriemukkaasti näytetään miten kukin värityyppi suuttuu (vihreän mielensäpahoittaja on huippu!). Esitys on aika nopeatempoinen, ja siksikin katsojan nauruhermot ovat koetuksella. Punainen on esimiehenä kuin suoraan helvetistä. Ja miksi ihmeessä firmojen virkistyspäivät ovat aina urheilullisia? On tässä mukana myös nukketeatteria. Etäpalaverikohtaus pahvilaatikkopäineen on niin tätä päivää, ja muutenkin korona-asiat on otettu mukaan hyvin. Näemme myös kohtauksen missä tulkitaan eri värityyypin lähettämiä sähköposteja - yleisö repeää. Sinisen tanssi Griegin Aamutunnelmaan on aika päräyttävä kokemus. Kertakaikkisen värikäs esitys monin eri tavoin. 

Olkoon kukin Eriksonin teorioista ja ajatuksista mitä mieltä hyvänsä niin ainakin kelpo musiikkiteatteriesityksen niistä saa aikaan! Idiootit ympärilläni ei ota sen kummemmin kantaa onko koko Eriksonin teos humpuukia vai mitä, korkeintaan hieman hihittelee näille ajatuksille. Katsoja saa muodostaa omat käsityksensä. Väriluokitukset, ja Eriksonin kirja, on vankila. Sopeutuminen ja muiden huomioon ottaminen toimii jokatapauksessa, oli kuvitteellinen värisi mikä hyvänsä.

Idiootit ympärilläni on raikas ja riemukas, esiintyjät taitavia inhimillisten hahmoluomustensa kanssa. Vähän niinkuin sketsishow tai stand-up ilta, mutta musiikkiteatterin keinoin. Arkisia oivalluksia kanssaihmisistä, ehkä jopa myös itsestä. Hyvin täysiä TTT-Klubin esitykset ovat olleet, mutta kevään 2021 esitykset ovat nyt myynnissä! 

"Minä olen ainoa järkevä, kaikki muut on idiootteja" -rallatus jää kyllä päähän soimaan pitkäksi aikaa. Mikäs tästä on tykätessä, pienisuuri hitti, kuten koko esityskin.

Esityskuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Juhannustanssit / Tampereen työväen teatteri 30.1.2020

Tammikuun lopussa oli vihdoin aika lähteä tansseihin, nimittäin kohuttuun ja kehuttuun Juhannustanssit-esitykseen Työvikselle. Jos oli Hannu Salaman kirja ilmestyessään 1964 skandaali niin monenlaista puhetta on herättänyt myös Juho Gröndahlin käsikirjoittama ja Linda Wallgrenin ohjaama versio vuonna 2019. Harmikseni tämä ei viime vuonna sopinut kalenteriini, joten tilanne piti korjata pikimmiten. Pitäähän se tietää mistä kansa kohisee...

Alkuperäisteos on minulla lukematta, mutta ei anneta sen häiritä. En tiedä oliko kauhean järkevää katsoa peräkkäisinä iltoina Jeppe Niilonpoika ja Juhannustanssit, koska niissä oli paljon samaa. Kauheasti hälinää, välkkyviä ja vilkkuvia valoja ja videoita, meteliä ja pyörivää lavaa, nukkeja ja munasillaan juoksemista. Sellaista "kaikkea vähän liikaa" -tyyppistä esitystä. Jos olisin migreeniin taipuva niin tästä sen kohtauksen taatusti saisi. Jossain vaiheessa esitystä kuullaan repliikki: "tuo oli se ääni joka kuuluu kun ihmisen aivot nyrjähtävät". Sepäs taitaa kuvastaa omia aivojani illan päätteeksi.

No oliko tämä "kohuteos"? Jaa-a. Ehkä, tavallaan. Tätä mainostetaan pätkäsukupolven tulkintana. Odotin hurjaa rietastelua, juhannuskiiman sumentamaa sekoilua ja väkevää kielenkäyttöä. Niitä ei juuri näkynyt. Jos koko homma potkaistaan käyntiin: "Jaaha, se on juhannus, eiköhän vedetä taas" niin se tuo tietynlaiset viinanläträyskuviot mieleen. Ei semmoistakaan kauheasti ollut. Mikä sitä kohua sitten aiheuttaa? Sekava hörhöily ja päättömältä vaikuttava meno; varsinkin toinen näytös oli aika epätasapainoinen ja sekava. En tiedä avautuisiko moni asia paremmin jos olisi lukenut kirjan. Ehkä merkitys lukuisille ja joka paikasta esiin putkahtaville sorsille selviäisi.

Suomalaisille juhannus on maaginen aika ja paikka. Yleensä juhannusjuhlilla sattuu ja tapahtuu, ja niin nytkin. Kokko karkaa, vanha suola janottaa ja juostaan ilkosen alasti. Salorannan yhtye veivaa humppaa ja iskelmää, ja loppuillasta ihan toisenlaisia rytmejä. Menneisyyden asioita pulpahtaa pintaan, nostalgian siivet havisevat ja aamun valjetessa selviää moni asia. Vai selviääkö? Välillä viitataan suoraan Salaman kirjaan.

Lavalla - ja aika paljon katsomossakin - liehuu näyttävä ensemble. Jyrki Mänttärin vahtimestari Helmelä ja Juha-Matti Koskelan bussikuski Lasse ovat perusäijiä. Pannaan kyllä naisia mutta mitään rakastamisia ei tunnusteta. Verneri Liljan Paavo Kenttäläinen on muuttanut muualle opiskelemaan ja näkemään maailmaa, mutta juhannus saa kaipauksen varattuun Kirstiin (Eriikka Väliahde) taas palaamaan. Kirsti haaveilee taideopinnoista Helsingissä, mutta on jumiutunut kotikylään. Tämän puoliso Pekka (Mika Honkanen) häröilee omiaan. Sitten on mekkokaksikko Raija (Emmi Kaislakari) ja Helena (Miia Selin), jotka ennen aamua löytävät itsensä kumpikin miehen sylistä. Tatuoitu Risto (Kaisa Sarkkinen) tekee uroteon sukeltamalla kokon takaisin. Ja sitten on Minea Lång Hiltusena, joka pitää varsinaisen kirja-analyysin toisessa näytöksessä.

Musiikki on näissä Juhannustansseissa isossa osassa ja sitä tuottaa Salorannan yhtye. Jussi-Pekka Parviainen bändin johtajana ja kitaristina on alkoholisoitunut ja katkeroitunut. Joel Mäkinen vetää koskettimistaan musiikkia ja tanssittaa solisti-Railia (Helmi-Leena Nummela), lisäten herra Salorannan katkeruutta Railin exänä. Omat kiemuransa siis heilläkin. Bändin täydentää Paavo Malmberg ja Juho Kanervo tai Riku Vartiainen (en tiedä kumpi herroista lavalla oli!) sellon ja basson varressa.

Monenlaista tanssikuviotakin nähdään, ja siihen pääsee myös yleisö mukaan. Osa katsomosta on nimittäin rakennettu näyttämölle. Ei tarvitse pelätä, kyllä ne näyttelijät vie jos ei humppa suju. Ja kyllä tämä porukka vetää ihan ilman katsojiakin, monenmoista (nykytanssi)koreografiaa (Samuli Nordbergin kynästä) on luvassa. Yleisö saa osallistua halutessaan myös väliajalla Tequila-huuteluunkin, puhumattakaan kirjan repliikkikaraokesta.

Esitys kestää 2,5 tuntia, ja varsinkin toinen näytös tuntuu kestävän ikuisuuden. Siinä ajassa keretään puimaan monenlaisia ongelmia, parisuhdedraamaltakaan ei voida välttyä. Ihmiset vaeltavat ympäriinsä, lava pyörii ja kaikenlaista keskustelunpätkää kantautuu korviin. Kaiken keskiössä on pyörön keskellä liikkuva valtava bussirakennelma, joka muuntuu todella moneksi. Janne Vasama on saanut kaiken oleellisen (ja vähän lisääkin) mahtumaan tähän "bussiin". Ja nähdäänpä lavalla ökyvenekin. Kovin on yltäkylläinen lavastus.

Eero Auvisen monipuolinen ja monimuotoinen valosuunnittelu hetkittäin melkein räjähtää silmille ja varsinkin toisessa näytöksessä myös volyymit nousevat likipitäen epämukaville alueille. Kalle Nytorp ja Paavo Malmberg vastaavat äänisuunnittelusta, ja jälkimmäinen Joonas Mikkilän kanssa musiikin sovitutuksesta, tuotannosta ja johdostakin. Kai mä olen niin vanha sitten koska se humppalinja kuulosti paljon paremmalta kun tykyttävä tekno. Pyry Hyttisen videot olivat näyttäviä kolmella isolla skriinillä, mutta enimmäkseen liian levottomia nekin.

Marjaana Mutasen puvustus on 70-lukuisen retrohenkistä (ne mekot!) mutta samalla aika ajatontakin. Värikästä ja rumankaunista. Erikoiskiitos näyttävistä kampauksista ja maskeista.

"Mikseivät ne vaan lopeta tätä kaikkea, ja elä" toteaa Kirsti lavalla. Niin, hyvä kysymys. Ainaisen vatvomisen, jahkaamisen ja veivaamisen sijaan voisi keskittyä ihan muuhun. Vaikka siihen elämiseen.

Otso Kauton kausi Työviksen peräsimessä on lähtenyt kyllä todella räväkästi liikkeelle. Talossa tuntuu olevan hyvä ja innostunut pöhinä. Saapas nähdä pysyvätkö bussilasteittain teatteria normaalisti kansoittavat teatterin suurkuluttajat perässä.



Esityskuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Jeppe Niilonpoika / Tampereen työväen teatteri 29.1.2020

Miksi Jeppe juo? No sepä onkin se kysymys minkä "kaikki" tietävät tästä näytelmästä, vaikkei olisi sitä nähnytkään. Sama oli asianlaita myös omalla kohdallani. 1700-luvulla Ludvig Holbergin kirjoittama kansankomedia Jeppe Niilonpoika on ollut suosittu Suomessakin - jo 1800-luvun lopulta lähtien, mutta en ole onnistunut sitä aiemmin näkemään. Siispä hienoa että ohjaaja Akse Pettersson ja TTT ovat modernisoineet ja muokanneet tästä tuoreen, ja sanoisinko varsin raikastetun version. Version joka varmasti jakaa mielipiteitä.

No olihan se varsinainen hurlumhei! 2,5-tuntia yhtä pyöritystä. Kielellisesti hauska yhdistelmä vanhaa ja uutta, ja myös kaikenlaista hörhöilyä. Tietynlainen ajattomuus, ja agraarisen Suomen yhdistely hedonistiseen nykymenoon toimii kyllä. Visuaalisesti esitys on myös aika monimuotoinen, jopa yltäkylläisen pröystäileväkin paikoin. Kaikkea paljon, ehkä liikaakin. Sanna Levon suunnittelemia pukuja oli sitten meinaan paljon, ja laidasta laitaan. Pitsiröyhelö-barokkiasuista piikamaisiin hamosiin. Hatunnosto! Oikein surku tuli kun niitä sotkettiinkin sitten; mikä pyykkääminen joka esityksen jälkeen. Myös Antti Mattila on tehnyt ison työn lavastuksen parissa, monenlaista maisemaa, monenlaisen kohtauksen taakse.

Jeppe (Joonas Heikkinen) on juoppolalli talonpoika jonka topakka vaimonsa Nilla (Anne-Mari Alaspää) lähettää kaupungille ostamaan saippuaa. No, jo menomatkalla Jeppe eksyy ostamaan trokarilta viinaa, hassaa rahat ja joutuu taas kerran sammuneena tunkiolle makaamaan. Ohikulkeva hupsutteleva paroni (Jyrki Mänttäri) päättää sihteerinsä (Auvo Vihro) kanssa keppostella hieman miehen kustannuksella. Mitäpä tapahtuu kun Jeppe pestään ja puetaan hepeniin, ja tälle uskotellaan että hän onkin paroni, joka oli hetken luullut olleensa juopporetku. Vietettäisiin sellaista väärän kuninkaan päivää, jossa rahvas saa päivän hallita ylhäisiä. No Jeppehän tästä innostuu ja hyppyyttää ylempiään olan takaa. Pudotus takaisin sontatunkiolle (ja oman elämän realiteetteihin) onkin sitten sitäkin kovempi.

Miia Selinin hevimies viinatrokari Jaakko Suutari on hyvin todentuntuinen hahmo, kuten oikeastaan kaikki näytelmän tyypit. Sellaisia aidon oloisia, näitähän tämä maa on pullollaan (!). Kahden ylös alas pomppivan ja pikkutakkejaan napittavan lakimiehen prototyypit Saska Pulkkinen ja Juha-Matti Koskela venyvät myös moneen muuhunkin rooliín. Ja sitten on Kaisa Sarkkinen, jonka bravuurikohta on toisen näytöksen alussa morsiamelle huikat tuovana äitinä. Raamikas Hiski Grönstrand voutina on aika tyly Jepelle.

Esityksen likipitäen varastaa ehkä maailman monipuolisin muusikko eli Lauri Schreck, joka ilmaantuu keskelle toimintaa milloin pianoa soittaen, milloin rumpuja tai kitaraa. Hän on sekä säveltänyt tähän kaikenlaista kiinnostavaa, mutta myös sovittanut mm. Saint-Saënsia ja Sibeliusta sähkökitaralle. Ja kaikki ne kanteleet, huh! Mikseivät teatterit hyödynnä häntä enemmänkin? Muutamat kappaleet oli sävelletty L. Onervan kauniille teksteille. Viime kevään Mörköoopperassa HKT:llä Schreck oli myös mukana, omenassa asuvana Musiikkimatona, joka säesti esitystä. Se oli likipitäen parasta koko näytelmässä, vaikka se oli kiva kyllä muutenkin.

Viinan kirot (ja ilotkin) ovat moninaisia ja sitä teemaa tässäkin veivataan monelta kantilta. Jepen viinanhuuruinen matka erilaisten näkymien läpi lavan pyöriessä kuin maailman tappiin asti. Hypnoottinen ilmestys. Tappeluita, strobovaloja, kovaäänistä (disko)jumputusta ja hälyä hälyä hälyä. Tokihan asiaan kuuluu että Jeppe hukkaa vaatteensa ja juoksee munasillaan pitkin lavaa. Ja lava senkun pyörii...

Petterssonin läpimurto-ohjaus (jos näin nyt voidaan sanoa, mutta kumminkin se ohjaus mistä ehkä suuri yleisökin hänen nimensä oppi) Kaspar Hauser oli iso hitti. Minut se jätti kuitenkin melko ontoksi, tai ehkä olin vaan liian vanha saamaan siitä sukupolvikokemusta niinkuin lehdistö mainosti. Vaikka Jeppe Niilonpoika on turboahdettu täyteen kaikenlaista, niin minä en kauheasti lämpene. Tai ehkä juuri siksi. Minä näen välillä välähdyksiä eri näytelmistä: Peer Gynt, The Madness of King George, Luulosairas ja jopa Speden X-Paroni -elokuvasta! Ja sitten on se kohtaus, kun toisen näytöksen alkupuolella Jeppe on palannut tunkiolleen, paronin vermeistä ja käytöksestä kuorittuna ja ehkä miettien tapahtunutta. Tulee vahvasti mieleen Kansallisteatterin muutaman vuoden takainen huikean hieno Nummisuutarit ja sen delirium-kohtaus loputtomine vaihtuvine kohtauksineen. Hyvin samansorttinen näyttämön pyöröä hyvin hyödyntävä ja kymmenittäin eri kohtauksia ja hahmoja esiin vyöryttävä. Nyt näemme mm. Suomen parhaan kirjailijan, urheilujoukkueen, dinosauruksen ja Thorin, valtakolmikko Trumpin, Putininin ja Kimin, 1700-luvun tarkka-ampujia, pirun ja enkelin, Homer Simpsonin ja ties vaikka ketä. Pää meinaa mennä lopullisesti sekaisin.

Kaiken visuaalisen tulvan keskellä katse pysähtyy muutamaan kauniiseen kohtaan. Kun Jeppe on taas päätynyt takaisin lantakasaan ja aamu sarastaa. Zombiemaisia puliakkoja ja -ukkoja muovikasseineen kerääntyy nurkista siihen ympärille. Kuin joku uskonnollinen riitti koko hieno kohtaus! Erityisesti Juha Haapasalon valosuunnittelu pääsee tässä oikeuksiinsa. Sen lisäksi että Haapasalo vastaa valosuunnittelusta niin myöskin lukuisat videoprojisoinnit ovat hänen käsialaansa. Myös paronin hovissa tapahtuneet pelkistetyn valkoiset kohtaukset ovat seesteisiä, vaikka splatterleffamainen mestauskohtaus niissä käydäänkin.

Pettersson pistää turbovaihteen päälle, mutta onneksi muutaman kerran rauhoitutaankin. Upeasti laulava nelikko (Saska Pulkkinen, Juha-Matti Koskela, Lauri Schreck ja Anne-Mari Alaspää) vetää virrenkaltaisesti peilipallon ympärillä. Kaunista!

Pepina Granholmille erikoismaininta todella vaikuttavasta kampausten ja maskien suunnittelusta.

Harmittaa että katsomo on puolityhjä, ja vielä näin pian ensi-illan (25.1.) jälkeen. Ymmärrän että sana lienee ehkä kiirinyt, että tämä ei ole kaikkien mieleen, ja ymmärrän hyvin ristiriitaisen vastaanoton. Työviksen Jeppe Niilonpoika ei ole helppo, eikä siinä mielessä kansankomedia että kaikki siitä tykkäisivät. Mutta onko sellaista teatteriesitystä enää mahdollista tehdäkään? Sata vuotta sitten suomalainen teatteriyleisö oli varmaan helpompi, eli maku yhtenäisempi ja esitettävä valikoima niukempi. Nyt paikalla oli iso koululaisryhmä jotka kyllä kikattelivat.

Kokonaisuutena Jeppe Niilonpoika jätti hämmentyneen ja ähkyisen olon. Kaikkea oli runsaasti, jopa liikaa, ja ei tämä ihan helpointa katsottavaa ole. En saanut oikein otetta mistään. Edelleenkään en tiedä miksi Jeppe juo, vaan onko tuolla niin väliäkään. Moraalinen opetus esityksestä löytyy, useakin, mutta on tämä toki myös karnevalistinen hulabaloo sellaista kaipaavalle.


Valokuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Pikku Vampyyri / Tampereen työväen teatteri 1.11.2019

Oli kyllä ihan sattumaa että varasin liput Työviksen Pikku Vampyyriin juuri loka-marraskuun vaihteeseen. Ja sitäkin kivempi yllätys oli esityksen yhteydessä järjestetty halloween-disko ja kekkerit! Ihan parasta! Tämmöstä lisää. Sen lisäksi että nähtiin hurjan kiva ja jännä esitys, niin saatiin bonuksena vielä paljon kaikkea muutakin.

      

Angela Sommer-Bodenburgin kirjoittamia Pikku Vampyyri-kirjoja en muista lukeneeni lapsena tai nuorena, mutta muutama vuosi sitten (no, vuonna 2012) Lahden kaupunginteatteri teki hienon version tästä. Nyt oli kunnon gootimeininki vampyyreiden stailauksessa, sekä upeassa kryptassa. Joo joota hokeva Anton (aina yhtä ihana Juha-Matti Koskela) on kolmasluokkalainen koulupoika, vampyyreihin hurahtanut ja ehkä siksi kavereitakaan ei kauheasti ole. Vanhemmilla (Kristiina Hakovirta ja Jari Leppänen) tanssijalkaa vipattaa lauantaisin, joten pojalla on aikaa uppoutua kauhuelokuviin ja niihin rakkaisiin vampyyrikirjoihin. Isä kyllä pyytää laittamaan ikkunaa kiinni, mutta niin vaan eräänä iltana sängyn alle on pujahtanut 146-vuotias vampyyri Rydiger (Antti Peltola). Epätavallinen kaveri, mutta mitä sillä on väliä.

Rydigerin kanssa Anton pääsee tutustumaan tämän eksentrisiin sukulaisiin. Anna-sisko (Eriikka Väliahde) ja rokkitähtimäinen Leopold-setä (Hiski Grönstrand) ovat vielä aika harmittomia tapauksia, mutta draamakuningatar-isoäiti (Minna Hokkanen) himoitsee tuoretta verta.  Kapuloita vampyyriperheen rattaisiin koittaa asettaa hautausmaan uusi hermoheikko hoitaja herra Kalmankulma (Mika Honkanen), joka kirvoittaa lapsikatsojista monet naurut. Ei käy miehellä nyt oikein tuuri vaarnansa kanssa. Yritys on kova saada Euroopan ensimmäinen vampyyrivapaa hautausmaa.

Vanhemmat ovat iloisia kun Antonilla on vihdoin kaveri, ja haluavat Rydigeriä vierailemaan. Eipä sekään ihan kommelluksitta suju, kuten ei Antonin kyläilyt von Schlotterstein -suvun kryptaankaan. Ja voi miten upea krypta se onkaan, nyt lavastaja Perttu Sinervolle täydet pisteet. Karmiva paikka! Täydellinen vastakohta DDR-mäisesti sisustetulle Antonin kodille. Siellä keltainen ja ruskea ovat vallitsevat värisävyt ja Antonin vanhemmatkin on puettu samaan tyyliin. Anton itse keikaroi dinosauruspyjamassa tai Star Wars-paidassa. Pukusuunnittelija Marjaana Mutanen on päässyt todellakin toteuttamaan itseään vampyyrien upeissa asuissa! On pitsiä ja röyhelöä ja samettia! Ihanat! Mutasen käsialaa ovat myös todella näyttävät peruukit ja maskit, ihan on upeat ilmestykset koko von Schlottersteinin suku.

TJ Mäkisen valot ja Niklas Vainion äänet tekevät pisteen iin päälle oikeanlaisen kauhutunnelman luomisessa. Paljon kaikenlaisia kivoja ääniefektejä! Ohjaaja Ilmari Pursiainen on onnistunut hienosti tavoittamaan esitykseen hyvää ja rentoa fiilistä, joka välittyy katsomoonkin. Näyttelijät pääsevät irrottelemaan kunnolla, mutta mitenkään lapsikatsojia aliarvioimatta.

Lavalla Anton ja Rydiger lentävät, kohtaavat kiusaajia, pelaavat vampyyriKimbleä ja ylipäätään puuhaavat mitä nyt tuonikäiset pojat ylipäätään puuhaavat. Ovat kavereita. Mitä sillä on väliä että toinen on vampyyri? Nauratti kyllä kun Suomessa taitaa olla 190 cm pituusvaatimus että pääsee esittämään Rydigeriä. Lahdessa silloin seitsemän vuotta sitten Rautiaisen Jari-Pekka oli 192 cm, ja nyt Antti Peltola 198 cm. Hyvin hoikkiakin kumpikin on. Ehkä se auttaa vampyyriksi muuntautumisessa?

Pikku Vampyyri on sopivasti kauhea ja jännä näuytelmä, ei liian pelottava, ja sopii kyllä aikuisillekin hyvin. Erityisesti teatraalinen vampyyrimummo on hykerryttävän ihana hahmo, varsinkin hukattuaan hampaansa! On myös hauska seurata miten maitoa juova babyvampyyri Anna koittaa iskeä isoveljen kaveria. Samaan kuoreen on pakattu viettelevä vamppi ja viaton nuori tyttö. Anton on hieman vaivaantunut kyllä tästä huomiosta, mutta kyllä heistä pari tulee.

1 h 45 min on sopivan lyhyt esitys vähän nuoremmillekin katsojille (ikäsuositus on yli 8-vuotiaille). Meillä kun oli tämmöinen spesiaaliesitys niin tosi monet katsomossa olivat pukeutuneet teeman mukaisesti. Paljon pikku piruja, vampyyreita, noitia ja kummituksia katsomossa istuikin. Esityksen jälkeen pääsimme nauttimaan monenlaisista herkuista, oli ongintaa lapsille, ja sitten sai tavata lavalta tutut vampyyrit, ja Antonin perheen! Diskossa dj Dracula soitti musiikkia ja nähtiin siellä parketilla isoäiti ja Annakin edustamassa von Schlottersteineja.

      

Kertakaikkisen kiva esitys ja koko ilta! Iso kiitos Työvis ja hieno tekijätiimi, ja ennenkaikkea näyttelijät, jotka jaksoitte kärsivällisesti poseerata kaikkien kanssa. Pikku Vampyyriin voi käydä tutustumassa vielä ensi toukokuulle asti. Jos siis haluat ihanan karmivaa viihdettä koko perheelle, niin huonomminkin voisi valita. Onko elämä ollut ihan turhaa jos vampyyreja ei ole olemassakaan?


Esityskuvien copyright Kari Sunnari, muut kuvat omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Nuotin vierestä / Pyynikin kesäteatteri 25.6.2019

Koskaan en käynyt katsomassa tätä kotimaista elokuvaa (ilmestyi 2016 alkuvuodesta) vaikka trailerin muistan nähneeni. Ei vaan jotenkaan kiinnostanut. Mutta sen sijaan Pyynikin kesäteatterin versio kiinnosti! Jos houkuttimena on Tiina Weckström ja Juha-Matti Koskela, niin ei edes karaoke esityksen aiheena voi pitää minua poissa!

Nuotin vierestä on siis esitys perhesuhteista, karaokesta ja vähän salsasta ja kuorolaulustakin. Ja vähän kyllä muustakin, niinkuin ihmissuhteista. Päähenkilönä on Arto Mulkonsaari (Juha-Matti Koskela), kireä, pilkunviilaaja insinöörismies, jota pompotetaan niin kotona kuin työpaikallakin. Vaimo Marjukka (Irina Vartia, aika epäkiitollisessa roolissa) on varsinainen rahanahne hirviö, viisivuotissuunnitelmineen. Kaikki suoritetaan, oli kyse sitten nukkumisesta, lapsenteosta tai ylipäätään elämästä. Arton äiti Leena (ihana ihana Tiina Weckström) on vanheneva karaokeen hurahtanut juristi, joka näytelmän alussa laskee puolisonsa tuhkauurnaa. Arto pääsee irrottautumaan ahdistavasta elämästään kun hän vastahakoisesti joutuu kuskaamaan äitiään Kotkaan karaoken SM-kisoihin. Kotkan reissulla sitten sattuu ja tapahtuu, ja lopputulemana elämä ja vapaus (ja uusi rakkaus) koittaa Artollekin!

Pakko kehua kyllä nyt Koskelaa hieman. Vuosien varrella olen nähnyt häntä kymmenissä eri rooleissa TTT:ssä, joten miehen näyttelijäntaidot ovat kyllä tiedossa. Varsin suvereenisti hän tämmöistä jäykkää jännittäjämiestäkin esittää. Mikä kädenliike auton ovia lukitessa!  Bravo Juhis - ja lisää päärooleja!

Tyypilliseen kesäteatteritapaan nähdään paljon outoja/hauskoja ihmisiä, joista osa vaan piipahtaa pikaisesti näkyvillä, osalla on jopa repliikkejäkin. Toki suurinta hupia tuo aviopari Mulkonsaari, koska tämmöisiä tiukkapipoja kuuluu varmaan kaikkien lähipiiriin. Onneksi tätä voi katsoa silti huumorilla, kun Marjukka on vedetty NIIN överiksi. Ohjaaja Ola Tuominen luotsaa isoa porukkaa (mukana mm. 8 vaihtuvaa jäsentä Kamarikuoro Näsistä) varmalla kädellä. Yksi sivuhahmojen suosikeistani oli karaokeraadin jäsen ja teatterijohtaja helvetistä Erik Pöppönen, upeasti Marko Keskitalon tulkitsemana. Myös Samuli Mujeen herkullinen ökynousukaspomo Rainesalo oli hulvaton. Jarmo Perälä töi lempeää lämpöä lavalle sekä kiltillisenä pastorina että karaokekilpailija Vekenä. Pidin kovasti myös elastisesta hotellivirkailijasta (Arttu Soilumo). Ainiin ja sitten oli vielä Lalli, suoraan Armanin muotihuoneelta (oivallinen Seppo Paajanen). Ja monia muita.

Pyynikki on miljöönä ihana, jopa tämmöisenä koleana päivänä. Tuomo Nakarin värikäs lavastus mukautuu maastoon ja maisemaan, ja tänä vuonna kuusikymppisiään viettävä pyörivä katsomo kuljettaa meidät paikasta toiseen. Rahvaanomainen karaokebaari Pataässä, värikäs Kotkan tori, monimalistinen ja tylsä Mulkonsaarien koti tai puuta hyödyntävä hotelli Merikotkan pesä. Hyvin muuntautuvia paikkoja. Koska henkilöitäkin on kymmeniä, niin se vaatii pukusuunnittelultakin pohdintaa. Suomalaisten hieman junttimaista kesämuotia saadaankin sitten nähdä enemmän kuin tarpeeksi, kiitos pukusuunnittelusta Ulla-Maija Peltola.

Koska kyseessä on kesäteatteriesitys mikä kertoo karaokelaulajista, on mukana paljon musiikkia. Harmikseni se tulee taustanauhalta, mutta toki esiintyjät laulavat itse. Ja hienoa, koska mukana on niin hyviä laulajia. Tony Sikström vastaa musiikeista, eli siis taustanauhoista. Ja musiikkihan on sitä normaalia karaokekamaa (tai mistä minä tietäisin, eläessäni en ole karaokea laulanut, paitsi kerran juhannuskotibileissä) eli Aikuinen nainen ja Kaiken takana on nainen ja Albatrossi ja Sata salamaa... Ihan siedettäväähän näitä on kuunnella suvi-illassa. Toisaalta olisi voinut hyödyntää enemmänkin loistavia laulajia porukassa, kuten vaikkapa upeaäänistä Leena Roustia...

Kun käy paljon katsomassa esityksiä niin väkistikin näitä tapahtuu. Nimittäin esityksen keskeyttäviä sairaskohtauksia. Tällä kertaa tuli 10 minuutin tauko, kun katsomosta autettiin henkilö pois. Ja sitten jatkettiin. Häiritseehän se hieman varmaan esiintyjien keskittymistä, mutta ammattilaiset osaavat hommansa.

Jos esityksessä on repliikki: "me säästetään kaikki spermat viikonlopulle!" niin eihän siitä voi olla tykkäämättä!

Nuotin vierestä on ihan kelpoa kesäteatterikomediaa. Ei mitään syvällisempiä pohdintoja, vaikka oli tässä vakavampiakin sävyjä. 2,5 tuntia on ihan ok pituus esitykselle. Ja Pyynikillä oheispalvelut pelaa. Johanna Hartikaisen alkuperäiskäsikirjoituksen dramatisoivat lavalle Hartikainen, Hanna Suurhasko ja ohjaaja Tuominen. Elokuvaa näkemättä en tiedä miten tämä eroaa siitä, mutta varmaan aika lailla. Eikä ainakaan huonompaan suuntaan...

Ainoa asia mikä minua vähän ärsytti esityksessä oli kahden siinä käytetyn auton mainosteippaukset. Ymmärrän että autoliikettä pitää mainostaa, jos sieltä kerran on autot hyvällä diilillä lainaan saatu, mutta silti ne pistävät silmään.

Mutta menkää Pyynikille, lippuja luulisi vielä löytyvän! Menkää juhlimaan pyörivää katsomoa!


Kuvien copyright Joonas Järventie.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

The Nether / Tampereen työväen teatteri 31.8.2018

Scifiä, dystopiaa, virtuaalitodellisuuksia, outoa häröilyä... Jennifer Haleyn nerokas näytelmä The Nether sai Suomen kantaesityksensä Tampereen Työviksellä. En käynyt katsomassa sitä Lontoossa muutama vuosi sitten, vaikka Royal Courtista se siirtyikin West Endille eli tilaisuuksia olisi kyllä ollut. En enää jaksa muistaa miksi, eivätkö matkani osuneet yksiin vai mikä. Koska aihehan kyllä kiinnostaa.

Näytelmä herätti teemoillaan paljon pohdintaa pääkopassa. Jos virtuaalitodellisuudessa tekee rikoksia, lasketaanko niitä, rangaistaanko samalla tavalla kun oikeassa maailmassa? Kuka hyvänsä voi ottaa sen hahmon kun haluaa, mutta kun toisilla ihmisillä aletaan tehdä bisnestä, niin onko se oikein? Onko yleensäkin oikein kerätä riippuvaisilta rahat ja hyödyntää heidän heikkouksiaan? Onko se pienempi paha jos pedofiili toteuttaa omia halujaan virtuaalimaailmassa kun todellisuudessa? Voiko örkkien tappaminen tai raiskaaminen olla ok, jos se tapahtuu netissä eikä siellä haittaa ns. ketään? Ovatko tunteet aitoja, jos niitä koetaan virtuaalimaailmassa? Ja miten ylipäätään saadaan verkossa piilevät rikolliset napattua?

  

Niinpä niin, miettimisen arvoisia asioita. Niiden kanssa Tiina Puumalaisen ohjaamassa näytelmässä kamppailee offline-rikosylikomisario Morris (Suvi-Sini Peltola), joka jossain epämääräisessä tulevaisuudessa koittaa ratkaista bisnesmies Sims (Jari Ahola) rikoksia. Maailma on jaettu tähän "oikeaan" todellisuuteen (offline) ja sitten virtuaaliverkko The Netheriin, jossa rahalla pääsee viettämään sitä toista elämää. Monelle Netheristä tulee jopa tärkeämpi, ja verkkoon haluttaisiin siirtyä kokonaan ja jättää offline-elämä taakse. Työt, vapaa-aika, koulut, harrastukset - kaikki toimivat Netherissä. Puita ja kasveja ei juurikaan offline-maailmassa ole, ja jos on niin ne ovat superharvinaisia ja siten erittäin tavoiteltuja. Mutta virtuaalimaailmassa kaikki on toisin! Kuka tahansa voi ottaa minkälaisen hahmon hyvänsä ja Simsin luoma Kätkö on viktoriaanishenkinen piilopaikka vaikkapa pedofiileille. Siellä ihana Iris (Sonja Halla-aho) ottaa pikkutyttölookissa vastaan vieraitaan ja Papa isännöi kartanoaan. Tilaisuutta hyödyntää myös sliipattu herrasmies Woodnut (Juha-Matti Koskela), joka hieman ihastuukin Irikseen. Mutta miten tähän kuvioon sopii fysiikanopettaja Doyle (Pentti Helin), jota myös kuulustellaan Kätkössä viettämästään ajasta?

Kyllä, kuulostaa hieman monimutkaiselta, mutta kuten hyvillä tarinoilla on tapana, kaikki selviää lopuksi. Ei ehkä ihan niin kuin katsoja kuvittelisi, mutta ratkaisuja saadaan. Psykologisia pelejä pelaa näytelmässä yksi jos toinenkin. Näyttelijät saavat minut hyvin vakuuttuneiksi hahmoistaan. Varsinkin Peltolan tyly poliisi ja Halla-ahon näennäisviaton pikkutyttö tenhoavat.

Paula Varis on suunnitellut hienon puvustuksen; erityisesti Kätkössä vieraileville hahmoille. Ja Teppo Järvisen lavastuksen kahden maailman kontrasti alleviivaa sitä eroa oikean maailman ja virtuaalimaailman välillä. Moderni toimistokuutio vaihtuu pyörivän lavarakennelman vauhdittamana hulppeaan viktoriaaniseen kartanomiljööseen ja kuin tyhjästä ilmaantuvat virtuaalikalusteetkin paikalle. Illuusio on vahva. Loisteputkien kalsea valo korostaa tylyä todellisuutta - kukapa sitä ei haluaisi paeta ihanaan virtuaalimaailmaan. Ja se punainen neonvalokaapelineliö! Eero Auvisen valot sekä videot luovat hyvin tehokkaasti mielikuvia ankeasta ja karusta maailmasta sekä leppoisasta Kätköstä. Niklas Vainion äänisuunnittelu aavemaisine soundeineen kruunaa kaiken.

    

Kai se on aika pitkälle mahdollista että porno johtaa teknologian kehitystyötä jatkossakin. Käy ilmi että Nether on entinen internet, vain hieman pidemmälle vietynä. Näytelmän rakenne eri aikatasoineen on nerokkaasti luotu. Ja se ydinajatus että todellisuus murskaa ihmisen, ja vain Netherissä hän voi olla kokonaan vapaa. Ei ilmaiseksi tietenkään, mutta rahalla saa vapautta.

"Kirveen käyttö pitää parisuhteen sopivan etäisenä" on ehkä ihan parhaita lauseita ja elämänohjeita!

The Nether oli erittäin kiinnostava scifinäytelmä, joka pohtii monenlaisia moraalikysymyksiä. Niitä vanhoja ja tuttuja, mutta myös todella modernejakin. Näytelmä tarjoaa monia eri tasoja ja monia eri näkemyksiä. Ei mitään tavallista huttua vaan jotain hieman erilaista!


Kuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Viita 1949 / Tampereen työväen teatteri 25.10.2016

Odotin tätä näytelmää kuin kuuta nousevaksi. Pieniä musiikillisia maistiaisia oli saatu jo keväällä, ja lisää syksyllä. Tekijätiimin perusteella tästä oli tulossa yksi vuoden teatteritapauksia. No, lunastiko TTT:n Viita 1949 odotukset, vai jouduinko pettymään? Kyllä ja ei. Olo oli hieman ristiriitainen, mutta enimmäkseen tosi positiivinen. Olen vieläkin sitä mieltä että tämä on yksi vuoden tärkeimpiä näytelmiä, vaikkei kaikki ollutkaan ihan minun mieleeni.

Näytelmähän on oikeasti hieno, ja on mahtavaa että näin Lauri Viidan juhlavuonna herra on saanut ansaitsemansa kunnianosoituksen myös teatterin lavalle. Enkä tiedä keksinkö ketään parempia tekijöitä tälle kuin Viidan syntymäkodissa asuvat Heikki Salon (teksti) ja Sirkku Peltolan (ohjaus). Salo on saanut käyttöönsä Viidan ja tämän ensimmäisen vaimon Kertun kirjeenvaihtoa, ja sitä hyödynnetään esityksessä varsin paljon.

Periaatteessahan Viita 1949 on elämänkertatarina, mutta se on tehty sillä tavalla ei-kronologisesti ja pitää kyllä otteessaan. Kertun ja Laurin suhde on keskiössä, ja siihen palataan aina uudelleen ja uudelleen. Viidan toinen vaimo Aila Meriluoto vilahtaa näyttämöllä vain kerran, mutta on toki läsnä puheissa. Myös Viidan äitisuhteen tärkeys on tärkeä, ja näytelmän päättävä Alfhild on ihan uskomattoman kaunis kappale, niin tekstinä kuin muutenkin.

Tarinaa eteenpäin kuljettavat kaksi Viidan mielikuvitusolentoa eli peikkopojat Kukunor (Petra Ahola) ja Kalahar (Jari Ahola). He kisailevat, höpsöttelevät, vaativat ja piinaavatkin Viitaa. Energiset kaverit ovat kokoajan läsnä, jolleivat ihan kaiken keskellä, niin ainakin jossain reunoilla tarkkaillen. Vähintäänkin Viidan päässä. Ja Jari Aholan lauluääni on ihan omaa luokkaansa. Tommi Raitolehto on erittäin hyvä Viita, sellainen jäyhä ja vähäeleinen. Suvi-Sini Peltola on ihan loistava Kerttu Viita. Urhea ja pitkäpinnainen. Elämä ei ole kohdellut silkkihansikkain, mutta eteenpäin mennään ja porskutetaan. Upea roolityö! Tykkäsin Viidan ja Kertun kosiskeluriiteistä.

Ja vaikka aiheena on Lauri Viita, hänen elämänsä ja tekonsa ja tekstinsä, niin päärooliin nousevat Työviksen upeaakin upeammat naisnäyttelijät. Petra Karjalainen, Eriikka Väliahde ja ennenkaikkea Suvi-Sini Peltola. Kaikki laulavat kauniimmin ja riipaisevammin kuin satakieli; täynnä tunnetta ja intohimoa. Kaikilla on useita rooleja ja tämä kolmikko kantaa koko näytelmää. Aplodit!

Mun suosikkimiehet Juha-Matti Koskela ja Jyrki Mänttäri urakoivat useita rooleja kumpikin. Sanomattakin lienee selvää että hienosti. Ja oli mukavaa nähdä taas Santeri Helinheimo Mäntylää; miellyttävä lauluäänensä sopi tähän hyvin. Ylipäätään joukkokohtaukset olivat sellaisia mitkä meinasivat pyyhkiä jalat alta. Ja on mainiota kun hyödynnetään musisoivia näyttelijöitä myös lavalla!

Tykkäsin kovasti ison puunuken käyttämisestä osana näytelmää. Ja vuoden 1918 tapahtumat saivat ainakin minulla kyynelhanat auki. Punaisia valoja, aggressiivista musiikkia, vanhoja valokuvia taustalla, liekkejä, ammuntaa... Mustavalkoiset valokuvat ja veriefektit. Ja mikä se vaikutus oli niin pikkupoika-Viitaan, kuin hänen läheisiinsä. Varsinkin isän kotiinpaluu, ja Lauri-pojan säästämät rusinat, saavat aikaan lisää kyyneliä. Tapahtumien jälkipuinti syytöksineen ja oikeudenkäynteineen on riipaisevaa katsottavaa. Kotonaan Viita lienee kuullut tarinan jos toisenkin, ja monet näistä pääsivät myöhemmin muodossa tai toisessa paperillekin.

Eeva Kontun musiikki on maagista. Voimakkaita balladeja, vaikutteita monenlaisista musiikkityyleistä. Kaunista, uniikkia ja raikasta. Välillä väkevää, välillä kuin tyyntä myrskyn edellä. Olen todella tyytyväinen että toimin Mesenaattina ja osallistuin CD-levyn tekemiseen. En ole kerennyt vielä Walesin reissun takia kuuntelemaan levyä kuin pari kertaa läpi, mutta kyllä ne sovitukset on hienoja ja biisit toimii. Niin lavalla kuin levylläkin. Pesäpallo on rakkautta oli ainoa sellainen kappale mikä ei kolahtanut, mutta sekin johtuu siitä kun ei tommoinen musiikkilaji ole mun juttuni (kappaleestakin johtuen koko se pesäpallokohtaus vilkkuvine valoineen ja kamaline taustagrafiikoineen olisi voinut jäädä poiskin näytelmästä). Viisihenkinen bändi on lavan takaosassa, hienosti osana esitystä.

Pidin kovasti Hannu Lindholmin nerokkaasta lavastuksesta; Pispalan puutalo on läsnä koko esityksen ajan, siellä hieman sivussa. Muuten lavalla riittää temmellyskenttää myös koreille ryhmäkoreografioille. Eero Auvinen on suunnitellut hienot valot tähän, ja myös videot. Ne toimivatkin mainiosti (paitsi pesiskohtaus).

Lauri Viita ei ole minulle kovin tuttu, ei edes runoilijana tai kirjailijana saatikka sitten ihmisenä, joten esityksen näkeminen avasi paljon uusia ovia. Ja se kieli! Se oli elävää, ihania riimejä ja runomittaa, soljuvaa ja sujuvaa, kujeilevaa ja kaunista - ja hauskaa! Paitsi silloin kuin se on kaihoisan riipaisevaa (kuten vaikkapa niissä kirjeissä Kertulle). Heikki Salolla on aina ollut sana enemmän kuin hallussaan, ja hän on onnistuneesti yhdistänyt Viidan kielen omaansa. Ja Pispala! Se on tässä niin voimakkaasti läsnä. Se ei ole vain pelkkä kaupunginosa Tampereella, vaan yksi roolihenkilöistä. Pispala ei päästä Viitaa otteestaan. Ja niinkuin Viita sanoo näytelmässä: "kaikki mitä minussa tapahtuu, tapahtuu Pispalassa".

  

Reilu kolme tuntia on hieman liian pitkä aika mille tahansa näytelmälle (paitsi ehkä Shakespearelle). Ehkä sitä suomalaisen kirjailijamiehen angstia ja tuskaa olisi voinut hieman lyhentää. Viita tuntuu eläneen hieman kliseisen tuntuista "taiteilijaelämää" (mikä osaltaan selittynee mielenterveysongelmilla), ja tätä kyllä korostetaan ehkä hieman liikaa. Vaikka periaatteessa aikatasoilla edes taas hyppely toimii, niin hieman ehkä liikaa kaikkea tähän on sullottu. Ja en tiedä oliko se Lindströmin pihvi-kohtaus lainkaan tarpeellinen, eikä ainoastaan sen blackface-aspektin takia. Viita kärsii ja kamppailee taitelijuutensa kanssa, haluaa turvapaikkaa tavalliseen elämään. Niin... Välillä tulee tunne että Viita on hieman sivuhenkilönä omassa näytelmässään.

Ehdottomasti haluan nähdä tämän uudelleen, koska sellainen runsaudensarvi koko esitys oli. Vaikka olinkin hieman puulla päähän lyöty kolmituntisen mankelin jälkeen. Tunnemyrsky oli melkoinen (se vuoden 1918 kohtaus jäi niin väkevänä mieleen, että teki vaan mieli käpertyä nurkkaan itkemään) ja en oikein osannut sanoa mitään järkevää heti samana iltana. Viita 1949 oli sittenkin hyvin erilainen mitä odotin. Jotkut asiat olivat hienoisia pettymyksiä, mutta kokonaisuus oli kyllä vaikuttavaa. Lämpimästi voin suositella, oli sitten Viita tuttu mies tai ei. Se musiikki tässä on niin mahtavaa että sillä saa paljon anteeksi. Eeva Kontu saisi alkaa säveltämään musikaaleja ihan taukoamatta mikäli minä saisin päättää.


Kuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Cabaret / Tampereen työväen teatteri 1.9.2016

Meitä oli kokoontunut joukko teatteri/musikaalibloggaajia TTT:n aulaan eilen. Kaikille muille Cabaret oli todella tuttua kauraa eli siitä oli nähty monia eri versioita, Suomessa ja ulkomailla. Siinä sakissa tunsin itseni ihan noviisiksi, sillä minä en ole nähnyt yhtään versiota teatterissa, enkä edes leffaa! Ihan puhtaalta pöydältä liikuttiin siis (ellei Christopher Isherwoodin Goodbye to Berlin -kirjaa lasketa mukaan). En tiedä oliko se hyvä vai huono asia, mutta tällä mentiin.

 

 Laura, minä, Siiri ja Mari enskaritunnelmissa

Muutama asia tästä Tiina Puumalaisen ohjaamasta Cabaret'sta nousee ylitse muiden. 

Ensinnäkin upea, upea, upea lavastus a'la Teppo Järvinen. Taustalla oleva iso kellotaulu, jonka valvovan silmän alla kaikki toiminta tapahtuu. Jättimäiset sivuelementit. Eteen liukuvat huone-rakennelmat. Pikkiriikkinen junavaunuosasto. Fräulein Schneiderin vuokra-asuntokompleksi portaikkoineen. Ja ennenkaikkea Herr Schultzin ihastuttava art deco-henkinen vihanneskauppa! Mikä taideteos. Oikea namunen. Isot aplodit todella kauniista lavastuksesta!

Toisekseen Juha Haapasalon valosuunnittelu. Miten kauniisti siniset valot hehkuvat ja siivilöityvät rakennelmien läpi. Ja miten Sally Bowlesin laulaessa portailla ne hehkuvat punaisen ja kullan sävyissä, Lattialla oleva nouseva neliö on valaistu pienemmillä ruuduilla. Siihen tulee milloin swastika-kuviota ja milloin mitäkin. Kaikenkaikkiaan valaistus on nyt ihan kohdillaan. Niin ja ensimmäisen näytöksen päättävät SS-tulikaiteet, huh ja vau!

  

Kohdillaan on myös näytelmän miehitys. Nimittäin jokainen tyyppi oli paikallaan roolissa. Emmi Kaislakari on kuulunut mun suosikkeihini TTT:llä jo tovin, ja taas kerran hän tekee ihan älyttömän hienon roolin! Emmin ääni on vaan ihan huikea. Tämän Sally Bowles on bimbo ja herkkä ja kova ja kaikkea yhtäaikaa. Juha-Matti Koskela on toinen joka vaan paranee näytelmästä toiseen. Nyt Clifford Bradshaw'n roolissa. Sitäpaitsi se parta sopii! Niin ja Kaislakari-Koskela duetot soivat kauniisti yhteen. Sitä en tiedä onko heidän välillä kamalasti kipinää, siis voisiko tämä Sally retkahtaa tähän Cliffiin, ihan aikuisten oikeasti. Miksi Cliff, joka selkeästi tuntee enemmän vetoa miehiin, yhtäkkiä haluaa perustaa perheen Sallyn kanssa?

Ja täytyy kehua myös MC-Antti Langia - ihan vallan erinomainen ja hulvaton roolisuoritus. Tyrkky, tarkkaileva, tyylikäs ja hieman överi. Auvo Vihro on aina hyvä, ihan joka roolissa, ja nyt hän on samaan aikaan Saksaan kovin luottavainen, ja sosiaalisesti hieman kömpelö hedelmäkauppias Herr Schultz. Kömpelö ainakin naisten kanssa, sillä Saksan tilanne vaikuttaa myös hänen suhteeseensa Fräulein Schneiderin (ihastuttava Jaana Oravisto) kanssa. Pidin kovasti myös Heidi Kiviharjusta kevytkenkäisenä merimiesten ystävänä Fräulein Kostina. Sitten on vielä Tuukka Huttunen, aina luotettavan loistavana. Nyt tuplaroolissa, natsiupseeri Ernst Ludwigina ja kit Kat Clubin omistaja-Maxina. Kuten sanottu: ei heikkoa lenkkiä!

Upeat joukkokohtaukset ja kaikki muutkin Osku Heiskasen koreografiat olivat tosi lennokkaita ja näyttäviä. Vauhtia, heittoja, notkeita jalkoja, sorjia sääriä ja letkeitä lanteita. Varsinkin toisen näytöksen aloittava Kick Line jätti minut likipitäen haukkomaan henkeäni. Erikseen kyllä pitää sanoa että Antti Langin muuvit olivat ihan toista maata! Ja sellasia hienoja swastikaeleitä käsillä. Muutenkin tämä 16-henkinen ensemble oli kaunista katsottavaa. Erityisesti mieleen jäivät upean sekapukuiset Victor (Jasper Leppänen) ja Bobby (Konsta Reuter). Ja kuunneltavaa myös! Tarttee myös kehua svengaavaa 8-henkistä bändiä kapellimestari Pekka Siistosen johdolla.

Pidin myös Jukka Virtasen näppäristä laulujen käännöksistä; muutenhan suomennos oli Esko Elstelän käsialaa (eikä varmaan huonoa sekään). Ja hei, upeat meikit (kiitos Emmi Puukka ja Tiina Ryynänen) - varsinkin MC:llä

Mutta jotenkin tämä jäi hieman vaisuksi, tai ei lähtenyt lentoon. En oikein tiedä miksi. Periaatteessa palikat olivat kunnossa, mutta jotenkin vain... Oliko yritystä liikaa? Vai olisiko ollut ongelma ohjauksessa? Puvut (myös Teppo Järvisen käsialaa) olivat pääsääntöisesti hienot, mutta jäin kaipaamaan enempi röyhelöä, pitsiä, höyheniä, jotain sellaista luksusta Kit Katin työntekijöihin. Pornokaupan ryöstäminenkään ei ehkä ihan ollut se ratkaisu, vaikka aika ilmeistähän se oli. Onhan noissa puvuissa silmäniloa. Lisäksi Sally Bowlesin puvut olisivat voineet olla vieläkin räväkämpiä, seksikkäämpiä.

En tiedä olisiko natsiviitteitä ollut sittenkin hieman liikaa hetkittäin? Jopa esiripun nouseminen ja laskeminen oli säestetty ketjujen kitinällä. Kai yleisö ilman alleviivaustakin ymmärsi että tässä eletään Berliinissä aikaa, jolloin natsit pääsevät valtaan? Mutta sitten taas: saksankielen sanat, lauseet ja jutut ovat varsin toimivia (ja hyvin äännettyjäkin, taas erityisesti kehuja Antti Langin MC:lle!).

Esityksessä muuten tupakoitiin jatkuvasti, ja ajankuvaahan se. Mutta yrttisavukkeiden käry oli niin vahva, että aluksi luulin teatterin palavan tai jonkun sähkölaitteen kärähtäneen, sen verran voimakasta oli haju. Ensimmäinen näytös oli muuten tosi pitkä; toinen taas sitten vastineeksi melko lyhkönen. kokonaiskestoa oli varttia vajaa kolme tuntia - onneksi TTT:n suuren näyttämön penkit ovat mukavat!

Olihan tämä taas teemoiltaan kumman ajankohtainen, kun tämä maailma on niin vinksahtanut radaltaan. Silloin meno voi äityä aika villiksi, muuallakin kuin pahamaineisessa klubissa.

Katsomossa nähtiin todellista Tampereen (ja muun Suomen) näyttelijäkaartin kuka-kukin-on osastoa.


Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Kuvien copyright Teppo Järvinen