Musikaali mistä en tiedä muuta kuin päähenkilön nimen, ja muutaman biisin. No, uskon ja luotan että Tampereen teatterissa tiedetään mitä tehdään - olenko koskaan nähnyt siellä huonoa musikaalia? No en! Siispä reippaasti kohti ensi-iltaa Tampereen teatterille, ja odottamaan mitä uutta taas oppisin. Ja kyllä minä opinkin! Edith Piafin elämästä, musiikista ja vähän muustakin. Istuin penkilläni ja tempauduin tarinaan mukaan liki kolmeksi tunniksi. Piafin tarina on kaikkea muuta kuin ainaista ruusuilla tanssimista, mutta ehkä juuri siksi esityskin teki ison vaikutuksen. Eikä vähiten Annuska Hannulan upean roolityön ansiosta, vieläkin menee kylmät väreet selkäpiitä pitkin.
Elämänkertamusikaalissa käydään läpi nimiartistin elämää ylä- ja alamäkineen, syntymästä kuolemaan. Piaf ei onneksi aloita ihan Edithin syntymästä, vaan hänen artistiuran alusta. Ja miten kiinnostava ura se onkaan; tapahtumia riittää kyllä ihan useammallekin ihmisille. Epäonnistuneita ja tuhoon tuomittuja miesjuttuja, läträämistä viinan ja lääkkeiden kanssa, ailahtelava kansansuosio. Menestystä tuli, mutta myös pudotukset olivat kovia. Ei ihme että Piaf kuoli niin nuorena, 47-vuotiaana. Annuska Hannula ui Piafin nahkoihin kuin olisi syntynyt niihin. Epävarmasta mutta upeaäänisestä Edithistä kasvaa arvonsa tunteva diiva, joka kuitenkin hakee hyväksyntää niin miehiltä kuin yleisöltäänkin.
Epävarmuus ja yksin jäämisen pelko ei hellitä koskaan. Hän osaa kyllä olla todella haastava persoona ja hyvin ailahteleva. Marlene Dietrich (huikean hienon roolityön tekevän Pia Piltzin tulkitsemana) koittaa tsempata, kuten moni muukin, mutta taiteilijan usko itseensä horjuu jatkuvasti. Välillä tuntuu että Piaf sinkoaa kriisistä toiseen ja niiden välissä laulaa hieman. Annuska tavoittaa kyllä tämän ailahtelevaisuuden taitavasti. Kun hän lopuksi tulkitsee ikonisen Non, je ne regrette rien niin en liene ainoa joka pyyhkii silmiään.
Vaikka tämä on ihan ansaitusti Hannulan show, niin kyllä hienoja roolisuorituksia muutkin ahkeroivat. Ville Majamaa, Artut Soilumo ja Ratinen, Ville Mikkonen, Pyry Smolander ja Patrik Riipinen taipuvat moneen: Piafin miehiksi, managereiksi, ihailijoiksi... Chris Whittakerin oivallisissa tanssikoreografioissa erityisesti herrat Soilumo ja Smolander vetävät upeita kuvioita! Elisa Piispanen on Piafin lämminhenkinen vanha ystävä.
Juho Lindströmin lavastuksen keskiössä on pyöreä, karusellin keskiötä muistuttava ja moneen muuntuva elementti. Silmä lepää. Raimo Salmen valot ja Jan-Mikael Träskelinin äänet viimeistelevät audio/visuaalisen ilmeen. Silmä lepää myös Tuomas Lampisen taas kerran huikeissa puvuissa. Varsinkin miesten kultalameeasut ja Piafin sulkapuku mykistivät. Riina Vänttinen tiimeineen on vastuussa kampausten, maskeerauksen ja peruukkien avulla tapahtuvista muodonmuutoksista. Varsinkin Edith Piafin muutokset säväyttävät.
Vaikka monet tapahtumat ovat surumielisiä, traagisiakin, niin Pam Gemsin käsikirjoituksessa on myös paljon huumoria ja vauhdikkaita, hauskojakin käänteitä. Hilkka-Liisa Iivanainen ohjaa taitavan tarkasti, ja myös joukkokohtaukset ovat hyvin mietittyjä.
Ja koska kyseessä on ns jukebox-musikaali niin saamme kuulla monta upeaa chansonia ja muita Piafin tunnetuksi tekemää kappaletta. Niitä meille soittaa aivan julmetun hienosti svengaava bändi, kapellimestarinsa Anna Laakson johdolla. Tämä bändi ansaitsee kyllä illan toiseksi isoimmat aplodit, heti Annuskan jälkeen. Laakso vastaa myös hienoista sovituksista.
Piaf on kyllä ehdottomasti yksi syksyn hienoimpia teoksia Tampereen näyttämöillä, joten vahva suositus sille. Se tarjoilee silmäkarkkia ja kaunista musiikkia, ja taitavia esiintyjiä, joista kirkkaimmin loistaa Annuska Hannula!
Kuvien copyright Heikki Järvinen ja Katri Dahlström.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti