Tom of Finland / Hämeenlinnan teatteri 30.9.2026

Tammikuussa 2017 (siis liki 10 vuotta sitten!) sai ensi-iltansa Turun kaupunginteatterissa uusi kotimainen musikaali Tom of Finland. Odotukseni olivat korkealla, ja ne kyllä täyttyivät täysillä. Kävin katsomassa esityksen Turussa esityskaudella joka kuussa kun sitä vedettiin (eli neljästi), ja vielä kerran elokuussa Tampereen Teatterikesässä. Olisin kyllä voinut katsoa toisen mokoman satsin lisää, sen verran ikoninen veto tämä oli. Blogista voi hakea kirjoituksiani näistä, mikäli kiinnostaa.

Kaikki nämä vuodet olen toivonut Tompan uutta tulemista, ja vihdoin haaveeni toteutui kun Hämeenlinnan teatteri toi Tom of Finlandin Verkatehtaalle. Tällä kertaa ohjaajan puikoissa oli käsikirjoittaja Tuomas Parkkinen, eli olisiko tämä sitten ollut director's cut.

Mene ja tiedä, mutta hieman erilainen esitys nyt kuitenkin Hämeenlinnassa nähtiin, tottakai. Teokseen on sävelletty lisää musiikkia, dramaturgiaa on muutettu ja toki taiteelliset ratkaisut ovat erilaisia. Työryhmässä on muutamia samoja ihmisiä, kuten mainio puvustussuunnittelija Tuomas Lampinen, mutta eniten tietysti ihan freesiä menoa. Säveltäjät Jussi Vahvaselkä ja Jori Sjöroos ovat tehneet useita uusia biisejä ja ne kuljettavat tarinaa eteenpäin. En olisi niitä osannut kaivata ja eivät nyt menneet omien biisisuosikkieni joukkoon. Tosin esitys vaatii monestakin syystä uusintakatselua, joten ehkäpä nämäkin biisit sieltä vielä nousevat. Sieppaa noi sun saappaat funkahtelee kyllä kivasti.

 

Minuun vetoaa eniten toimivat rokkibiisit, joissa on munaa! Kuten vaikkapa Toukon ohella toiseksi päähenkilöksi nousevan Markus Palinin (Lauri Ketonen) vetämä En ole niitä! Palin on ensin upseeri sodassa, sittemmin kiivas huoltopoliisi (Hetero-Hyrrä!). Ja tiukasti kaapissa. Saamme seurata Palinin matkaa ja henkistä kasvua itsensä hyväksymiseen. Siinä sivussa tulee välirikko perheen kanssa, mutta lopuksi Palin joutuu tunnustamaan myös itselleen että todellakin on niitä. Mä symppaan tätä hahmoa kamalasti, ja hienosti Ketonen tulkitsee sekä miestä että upeita biisejä. Ja mikä kultaglitterpuku univormun alta paljastuukaan...

Muita suosikkejani ovat Toukon taiteellisesta prosessista kertova Panen paperilla, ekan näytöksen upeasti päättävä voimabiisi Jumala loi miehen, ja toisen näytöksen avaava taidetta avaava Likaiset kuvat. Parkkisen laululyriikat ovat kyllä musikaalisanoitusten helmiä, joissa riittää edelleen hykerryttäviä oivalluksia. Rakastan niitä suuresti! "Pylly myy, paremmin kuin Pikku Myy" - voiko enää paremmin sanoa! Musikaalin anthem Glad to be Gay ei niinkään säväytä - mutta onhan sekin hyvä. 

 

Antti Paranko luotsaa svengaavaa bändiä taitavasti. Livebändi kyllä vaan kuuluu musikaaliin. Aleksi Laukkonen toimii kapellimestarina esityksissä.

Esityksen tarina on tuttu: suomalaisen Touko Laaksosen matka lapsuudesta homoikoniksi ja yhdeksi tunnetuimmaksi suomalaiseksi. Mitkä ne seikat oli jotka tekivät Toukosta Tomin eli lapsuuden taidekokemukset, se että intiimiasioista ei puhuta ääneen, Urho-rengin saappaat ja sepän nahkaessu. Myöhemmät kokemukset sodassa sekä rintamalla että Helsingissä, Toukon mukaan hänen elämänsä parasta aikaa. Mieltymys univormuihin, nahkaan, miehisiin miehiin ja s/m-juttuihin kumpusi siis kaukaa. Millaista elämä oli sotavuosien jälkeen kun piti mennä tavallaan takaisin kaappiin ja luoda omaa koodikieltään, eikä saanut elää avoimesti. Vanhempana miehenä Touko löysi San Franciscon ja siellä vapauden toteuttaa itseään avoimemmin. Mutta Suomessa oltiin visusti piilossa.

  

Muutos lapsi-Toukosta (Rasmus Koskinen) aikuis-Toukoon (Olli Rahkonen) on nopea ja yhtäkkiä mustavalkoinen piirrosmaailma kodin interiööristä muuttuu värikkään neonväriseksi! Teemu Loikas lavastajana on toiminut tiiviisti videosuunnittelija Alex Hautamäen kanssa, nimittäin likipitäen koko lavastus on (pitkälti) mustavalkoista "piirrosjälkeä". Asia joka varmaan jakaa mielipiteitä, mutta minusta tämä oli aika jännä ja kiinnostava ratkaisu. Piirtäjähän se Tom ensisijaisesti olikin. Taustapiirrokset heräävät hienosti myös eloon videoiden avulla, varsin saumattomasti. Hahmojen animoinnista vastaavat Topias Airas ja Pekka Järvinen, ja upean realistista työtä ovat tehneetkin!

 

Pidän kovasti siitä miten Toukon piirrosjäljen muutokset näkyvät lavastuksessa ja projisoinneissa. Alku-uran pastellisävyt ja suht normaalin näköiset miestyypit kehittyvät hiljalleen hyperrealistisiksi ja liioitelluiksi lihaskimpuiksi.

Erityisen upeita ovat juurikin ne Helsingin vanhat tutut näkymät, Bio Rexin elokuvateatterista rautatieaseman maisemiin. Juha Rouhikosken valosuunnittelu on aika hämyisää ja varjoisaa, pimeääkin. Tunnelmia sillä saadaan loihdittua hienosti. Näyttämökuvaa täydentää vielä Olli Lintuniemen äänisuunnittelu.

 

Tuomas Lampisen puvustuksessa nähdään paljon nahkaa ja niittejä, mutta vasta esityksen loppupuolella kun Tom of Finlandin kuvasto nouseen enemmän esille. Tykkään miten piirroshahmo-Kaken (Severi Saarinen) nahka-asussa näkyy piirrosjäljet luonnosmaisesti. Toki ihmisten perusvaatteet ovat varsin arkisia mitä nyt 30-60 -luvuilla ihmisillä olikin. Pukuja, mekkoja, villaliivejä, sota-aikaan armeijan perusharmaita, saksalaisella sotilaalla toki mustaakin. Saappaat ovat isossa osassa, tietenkin. Ikonisilla tukkijätkillä ruutua ja sortsia. 

Sinisiin liehuviin kaapuihin puettu gospelkuoro naurattaa, ja sitten on tietty ne Tomin Miehet. Village People -bändin henkisesti sieltä löytyy raksahemmoa, cowboyta, poliisia yms. Ja kuntoilijoita! Tykkäsin kovasti myös kaikista viittauksista muihin homoikoneihin, kuten vaikkapa Liza Minelliin ja Freddie Mercuryyn (se Queenin I Want To Break Free -videon viittaus Philipsin mainoskuvauksissa oli huikea!). Paljon silmäkarkkia siis. 

 

Tanssimaestro Jukka Haapalainen vastaa koreografioista, ja varsin näyttäviä ne ovatkin. Pimennetyn kaupungin tango on kohtauksena ehkä suosikkejani; pimeässä Helsingissä miesten kohtaamisia ja tangoa. Tanssikapteeni Aleksi Seppänen on omalta osaltaan ollut tuomassa tanssikohtaukset eloon, ja vetäisee muutamia muhevia roolejakin. Seppänen oli mukana jo Turun tuotannossa. Joukkokohtauksissa on imua ja menoa. 

Pidin myös kovasti Petriina Suomelan naamioinneista. Pöyheät peruukit tukkijätkillä, övereitä kuontaloita on kyllä muutenkin paljon (gospelkuoro!!). Ajankuva on moitteetonta.

 

Kohtaukset jäävät jotenkin irtonaisiksi ja sellainen tarinan jatkuvuus jää vähemmälle. Nähdään välähdyksiä Toukon elämästä, ja sitten taas seuraava vaihe. Piirrosmainen lavastus korostaa tätä entisestään. Asioita on myös jätetty pois Turun versiosta, esimerkiksi Hampurin reissu kokonaan, jossa kävi hyvin ilmi miten Tom of Finlandin töitä kopioitiin ja ylipäätään se taiteilijan taloudellinen riisto. Kohtaukset vaan menee, ja sitten yhtäkkiä Touko kuolee. No niinhän se elämä menee, on sarja kohtauksia. Aika toki on kullannut muistot, mutta minusta Turun versio soljui saumattomammin eteenpäin.

Roolisuoritukset ovat mainioita. Olli Rahkonen naulasi Toukon roolityön jo Turun versiossa, ja onnistuu taaskin erinomaisesti. Touko on hieman vaivautunut omasta menestyksestään, vaatimaton taiteilija. Sisäinen voima on vahvasti läsnä. Lauluääni on muhevoitunut entisestään. Huippua! Monessa musikaalissa marinoitu Antti Lang Velin roolissa on hieman vaisu. Tai siis koko rooli on hieman hampaaton, Antti toki hyvä. Veli on sellainen hieman hajuton kotihomo, joka pukeutuu ruskeaan. Ymmärrän miksi hän tuntee vähemmyyttä poikaystävänsä piirrosten rinnalla, mutta Touko kyllä avaa hienosti miten piirrokset ovat fantasiaa ja Veli totta. Lang on naapuripoikamaisen pehmeä ja lämmin. "Tää on niin heteroa!".

 

Toukon Kaija-siskon (Natalil Lintala) neuleasut olivat aika vaatimattomia, kuten koko Kaijakin. Kaijan hahmo on mulle vähän ongelmallinen. Onko hän vain pakollinen kiintiönainen muuten kovin maskuliinisessa näytelmässä? Mitä Kaijan avulla halutaan kertoa? Kaijan, Toukon ja Velin kimppa-asuminen ja tietynlainen kolmiodraama avaa toki sitä kaapissa oloa ja kulissiliiton kuviota. Ja esimerkiksi biisissä Ai jaa kun naiset pitävät Kaijaa kuivana vanhanapiikana ja käykin ilmi että Kaijalla on miehiä joka sormelle (muka) niin onhan se kai muka voimaannuttavaa, vaikkakin hölynpölyä. Koska tässä esityksessä Kaija on yksinäinen vanhapiika, joka joutuu vierestä seuraamaan veljensä ja tämän "kämppiksen" suhdetta, jääden yksin ilman vastakaikua Veliltä. 

 

Minusta Kaija on surullinen hahmo jota tulee surku. Ei siksi että hän on vanhapiika, vaan kun hänestä tehdään vähän reppana. Harmaavarpunen machojen maailmassa. Kaijan rooli herättää monenlaisia ajatuksia, ja vaikka sitä on nyt hieman muutettu edelliseen näytelmäversioon nähden niin silti. Nyt Kaijalle ei tulekaan Toukon roisit piirustukset tai tämän Velin kuoleman sureminen niin yllätyksenä ja Kaija intoutuu myös kosimaan Veliä kaikkien nolostukseksi.

Monissa rooleissa taituroi Jonas Saari, tuttu mies jo Turku-versiosta, ja varsinkin hänen Urho-renkinsä ja tukkijätkänsä ovat ihania. Myös Marko Maunukselan Pastori oli mainio, ja Jaakko Wuolijoen moni hahmo. Talon omat näyttelijät ovat pienemmissä rooleissa, Lintalaa lukuunottamatta.

 

Tänä päivänä käsiohjelmat alkavat olla enemmän harvinaisuuksia Suomen teattereissa, mikä on valtava sääli. Senkin puolesta että itse ne kaikki kerään ja säästän, mutta niiden mukana häviää kokonainen aikakausi. Vaikkakin ne valitettavan usein ovat vain pakollisten tekijätietojen luettelo höystettynä runsaalla kuvituksella, niin parhaimmillaan niissä voisi olla tekstiä niin taiteelliselta työryhmältä kuin esityksen aihetta sivuavia esseitä ja kirjoituksia alan asiantuntijoilta. Tämmöisistä voi enää vaan haaveilla, kun suurin osa teattereista on siirtänyt käsiohjelmansa verkkoon. Saisipa edes rahalla! No, Tom of Finland -musikaalista saa. Toki siitä pitää pulittaa 15 euroa!! Aika suolainen hinta minusta, kun sillä ei todellakaan saa mitään erikoista. Ja ymmärrän että suurin osa jättää ostamatta, jolloin painatuskustannukset kohoavat pilviin...  

 

Mobiilitekstityksestä teatterille bonukset! Ekstrakiitos myös upeista loppukiitoksista, missä KAIKKI olivat sonnustautuneet nahka-asuihin, ja vetivät vielä Glad to be Gayn uusiksi. Super!

Kyllä Hämeenlinnan Tom of Finland oli hieno veto, vaikka vain yksi voi olla ensimmäinen. Tiedostan että kun samat tekijät tarttuvat vanhaan esitykseensä, niin se kokee muutoksia, parannuksia ja korjauksia, haluttiin me katsojat tai ei. Käynhän minä mielelläni katsomassa muistakin näytelmistä uusia versioita, ja nautin niistä. Ja kyse ei nytkään ollut ettenkö olisi nauttinut, kyllä ja suuresti, mutta silti Turku-versio oli minusta SE oikea. Tämä on nyt se käsikirjoittaja-ohjaaja Parkkisen oma visio, ja siihen tyydymme. Ja jäämme odottamaan seuraavaa, sitten joskus!

Loppukiitokset rokkaa!

Suosittelen tätä silti kaikille hienon kotimaisen musikaalin ystäville. Kyllä rokkasi, ja kyllä herkisti. Jokainen voi sitten pohtia onko tämä taidetta vai pornoa, vai pornotaidetta. Ja onko sen nyt niin väliä. Tom of Finland -musikaali julistaa rakkauden ilosanomaa, sitä että saa rakastaa ketä hyvänsä millä tavoin hyvänsä. Suvaitsevaisuutta, nautintoa, iloa - ja nahkaa! Menkää nauttimaan!

 

Esityskuvien copyright Tapio Aulu ja Tomi Pietilä.
Kiitos lippuhankinta-avusta Jussi Vahvaselkä - näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Macbeth / Turun kaupunginteatteri 14.2.2025

Shakespearen Macbeth on yksi suosikkinäytelmistäni, kuten varmaan monille blogin vakilukijoille (jos sellaisia enää on harvan ja hitaan julkaisutahtini myötä) on käynytkin selväksi. Siitä saa jokaisella katselukerralla jotain uutta irti, ja melkoisesti eri produktioita on vuosien varrella tullut nähtyäkin. Kymmeniä. Aina se saa minut liikuttumaan tietyissä kohdissa ja aina se saa minut äimistymään miten hieno ja ajankohtainen tarina ja teksti on. Klassikko! Joten kun tuli tieto että Turun kaupunginteatterissa nähdään Kari Heiskasen uusi tulkinta hykertelin käsiäni. Ja nimiroolissa yksi suosikkinäyttelijöitäni, mikä voisi olla parempaa!

Ystävänpäivähän on oikein passeli mennä katsomaan tämmöistä veristä ja tylyä näytelmää. Onneksi siihen sattui vielä teosesittely eli vt teatterinjohtaja Satu Rasila jututti ohjaaja Heiskasta ja päätähti Eero Ahoa. Tämmöiset ovat aina tosi kiinnostavia ja tarjoavat tekijöiden ajatuksia tekoprosessista, näytelmästä ja sen ajankohtaisuudesta, muun muassa. Hauska oli kuulla miten Heiskanen päätyi ohjaamaan Turun kaupunginteatterille ensimmäistä kertaa. Mikko Kouki oli kysynyt tätä ja teoksellakaan ei ollut ohjaajalle niin väliä, kunhan siinä olisi mukana Eero Aho. Ja näin kävi, Macbeth oli sitten Koukin ehdotus.

Heiskasen mukaan Shakespeare on monisanainen, runollinen ja kuvaileva, joten tekstiä on dramatisoitava vahvalla kädellä ja leikattava toisteisia kohtia. Lopputulema on kyllä mielenkiintoinen, tekstiä on lyhennetty, muokattu, virtaviivaistettu ja on siellä jonkun verran ihan uutta ja moderniakin. Hauskaa! Heiskanen mainitsi että haluaa myös yllättää katsojaa (siinä kyllä onnistuu!) ja myös että viime kädessä esitys tapahtuu katsojan päässä. 

Esitykseen pitää jättää tarpeeksi tyhjää tilaa, jotta katsoja voi täyttää kolot omilla mielikuvillaan. Se kyllä toteutuu hienosti, tässä on paljon sellaista väljyyttä mistä tykkään. Ei ole liian pureksittua. Matti Rossin suomennos on tunnetusti kaunis ja soljuva; siihen sopivat Heiskasen lisätekstit hyvin.

Oli myös kiinnostava kuulla että ensimmäisen näytöksen viimeinen kohtaus on sellainen miten Heiskanen ymmärtää elämän. Enpä paljasta mitä siinä tapahtuu, mutta aika pakahduttavan kaunis, ja jotenkin myös traaginen kohtaus se on. Kaksi hukkuvaa ja traagista ihmistä takertuu toisiinsa, omaan pahuuteensa ja epätoivoonsa kietoutuen.

Kyllä, tämä oli tosi väkevä ja vahva tulkinta, myös hyvin omannäköisensä. Ja miten hyvin se resonoi taas tässä sotaisessa ajassamme. Kyllä meillä näitä oman edun tavoittelijoita riittää, niin kotimaisessa kuin kansainvälisessäkin politiikassa. 

Visuaalisesti tämä Macbeth on todella näyttävä, kaikkien elementtien tukiessa toisiaan. Jani Uljas on tehnyt niukan mutta näyttävän lavastuksen. Muutamia massiivisia elementtejä, kuten takka, pylväitä - ja noitien kämäinen huvipuisto! Toimii. Isoa näyttämöä on käytetty syvyyssuunnassa tosi hienosti, välillä esiintyjät ovat tosi kaukana etureunasta. Myös pyöröä käytetään sopivasti ja kekseliäästi. Kelpaa katsella.

Tuomas Lampisen pukusuunnittelu on taas kerran kertakaikkisen ihastuttava. Tummaa ja synkkää, väripaletti on ihanan maanläheinen. Hyvin sotilaallista ja kuninkaallista, niissä pienissä yksityiskohdissa. Nyt ei nähdä skottiruutuja (no ihan pikkiriikkisen), villakangasta kylläkin, turkista ja nahkaa. Macbethin nahkahousut! On hienoa miten esimerkiksi Macbethin asusteet muuttuvat hänen statuksensa mukaan. Siinä missä alussa nähdään sotilas vaatimattoman värisissä asuissa, on hänellä loppua kohti valkoista turkista ja kuninkaallista sinistä kultakoristeluin. Ja noitien asuvalikoima on tyrmäävä, nam nam.

Sekä Riku Rämän valot että Eetu Kariojan äänisuunnittelu ovat ensiluokkaista työtä. Lukuisissa kohtauksissa likipitäen haukon henkeä ihastuksesta. Lavalla on yleisesti ottaen melko hämärää ja hämyisää, ja kohdevaloilla korostetaan asioita. Todella näyttävää. Saara Tawast vastaa kampauksista ja maskeerauksesta, ja monenlaista katsottavaa on niissäkin.

Tykkäsin Heiskasen luomista moderneista elementeistä, kuten ensimmäisen maailmansodan brittisotilaista kivääreineen, mafiosomurhamiehistä, noitien moderneista asuista ja vanhasta autosta. Miekat muuttuvat konekivääreiksi. Ne toivat sitä ikiaikaista tarinaa verestä, vallanhimosta ja pahuudesta tähän aikaan. Virkistävää. Pidin kovasti myös monipuolisista musiikkivalinnoista läpi esityksen, ihanasti mukana oli myös pieni säkkipilliosio. Pieniä skottilaisia välähdyksiä nähtiin muutenkin.

"Pysäytykset" olivat myös toimiva ratkaisu Macbethin monologeissa. Muutamat kohtaukset ovat tosi elokuvallisia, kuten vaikkapa jazzbaari mafiosoineen. Näyttämökuva on myös hyvin brittiläinen, ja sitä alleviivaavat mm. Thatcher-viittaukset ja karhunkarvahattuiset sotilaat. Ladyn käsienpesukohtaus saa ihan uusia kierroksia, kun noidat kaatavat kannusta lisää verta käsille, jotka eivät muutenkaan ota puhdistautuakseen.

Kaikki alkaa taistelulla, joka nähdään mustavalkoisena videolta. Hyvä ratkaisu tämä. Ja sitten näemme noitakolmikon, ränsistyneen ja hylätyn huvipuiston raunioissa. Jonkunlainen ennustushyrrä toimii ja tapahtumat alkavat vyörymään eteenpäin. Alkutekstit tuovat sitä elokuvallisuutta lisää.

Huumori toimii tässäkin näytelmässä oivana keventäjänä muuten aika raskaan aiheen lomassa. Kuningas Duncanin (Mika Kujala) kannettava vessa, mafiosomurhaajat viulukoteloineen ja pitkine nahkatakkeineen, ja monet muut pienet jutut saavat hymyn huulille.

Näyttelijät ovat huippuvedossa. Lady Macbeth (Riitta Salminen) on hieman viinaan menevä ja homssuinenkin, tiukka ja topakka, mutta myös todella surumielisen traaginen. Hänen kaartaan on kiinnostava seurata, vallanhimo ja julmuus nousevat samaa tahtia kunnianhimon kanssa, ja kun kaikki menee pieleen, niin se henkinen romahdus, aina katkeraan loppuun saakka. Salminen tekee loistavan roolityön lapsettomuudesta kärsivänä naisena joka piiskaa miestään eteenpäin tämän epäröidessä. Lady on alussa henkisesti vahvempi, mutta murenee paineen ja syyllisyyden alla.

Kirsi Tarvainen on mainio hieman lakonisena Rossina, Ulla Reinikainen vetää kikattavan portinvartijan roolinsa sekä humoristisesti että hyytävästi. Antti Peltolan Malcolmin replikointi on jotenkin syvältä rinnasta kumpuavaa. Stefan Karlsson on Banquona isossa roolissa, ja eipä huonosti näyttele hänkään. 

Macduffin pariskuntana Sami Lalou ja Asta Sveholm toivat rooleihin kaihoa, erityisesti Lady Macduffin kohtaus poikansa kanssa oli koskettava. Ja miten riipaisevan eleettömästi Lalou tulkitsee pahimman mahdollisen suru-uutisen saanutta Macduffia. Sotilas ei heittäydy hysteeriseksi, vaan päättää kostaa.

Noitakolmikkona Reinikainen, Sveholm ja Ulla Koivuranta on aivan pistämätön. Välillä eteerisinä, ajan ja paikan läpi matkaten, käkättäen ja ilakoiden. Kerrassaan hurmaavia eri asuissaan ja peruukeissaan. Ragtimepiknikkikohtaus on hurmaava. Noitien ennustuskohtaukset ovat kauniita näyttämökuvia. Ja heidän kohtauksensa Lady M:n kanssa lopussa, ensimmäisen maailmansodan univormuissa, verta kannusta kaataen. Bravo! Noitia nähdään lavalla aika paljon, mikä oli ilahduttavaa.

Sokerina pohjalla Eero Ahon mestarillinen Macbeth. Hän tekee taas kerran huikaisevan hienon roolin. On hienoa seurata Macbethin muuttumista suoraselkäisestä sotilaasta vainoharhaiseksi hermoraunioksi, murhanhimoiseksi ja äkkivääräksi. Valta todellakin sokaisee ja tilaisuus tekee varkaan. Vaikka Macbeth tarvitsee kannustusta ja yllyttämistä vaimoltaan, on hän kuitenkin se jonka noitien ennustukset viettelevät ja joka tekee kaikkensa toteuttaakseen niiden saneleman polkunsa. Listimällä lähipiiriään hän vyöryttää tapahtumia kohti katkeraa loppua, myös omaansa. Aho on taitava tuomaan hiljaista uhkaa ja näyttelemällä pienin elein. Toki tässä hän vetää kyllä hetkittäin myös täydellä volyymilla. Ihanaa seurattavaa!

Lopun taistelukohtaus, kun Birnamin metsä on todentotta liikkunut, on upea tanssillinen näytös, jossa kaunis valaistus, savu ja mahtipontinen musiikki yhdistyy taivaalta sataviin hituloihin. Ah miten upeaa! Jo pelkästään tämän kohtauksen vuoksi kannattaa suunnata Turkuun katsomaan Macbeth. Teatteria parhaimmillaan!

Kyllä tämä on yksi hienoimmista Macbeth-teatteriversioista mitä olen nähnyt. Ehkei se ihan kaikkien Shakespeare-puristien makuun ole modernien elementtiensä vuoksi, mutta minä tykkäsin kamalan paljon. Suosittelen tottakai Shakespearestä tykkääville, ja hyvän laatudraaman ystäville. 2,5 tuntia kuluu kuin siivillä. Toivon että saisin toisen katselukerran sullottua kevään kalenteriin, esityksiä kun on vain 3.5. asti. Bravo Turun kaupunginteatteri!

Kuvien copyright: Otto-Ville Väätäinen
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Tiranan sydän / Turun kaupunginteatteri 28.9.2024

Luin tämän Pajtim Statovcin toisen kirjan heti sen ilmestyttyä 2016, ja pidin siitä yhtä paljon kuin hänen ensimmäisestäkin (Kissani Jugoslavia). Tiranan sydän on hieman haastava, siis ehkei niin helposti näyttämölle kääntyvä kuin Helsingin kaupunginteatterin Bolla 2021 tai Kansallisteatterin Kissani Jugoslavia 2018. On hienoa että Turun kaupunginteatteri tarttui tähän. Se että kirjailijan kaikki teokset päätyvät teatterisovituksiksi on erinomaista, ja toki kertoo miten korkealaatuisia teoksia ne ovat.

Rasmus Arikka on dramatisoinut kirjan taitavasti. Hyvin tämä toimii näyttämölläkin, vaikka hetkellisesti asiaa epäilinkin. David Sandqvist ohjaa esityksen huolellisesti ja pidän kovasti siitä että prosessissa on myös konsultoitu asiantuntijoita (Miiko Toiviainen ja Mira Eskelinen). Myös läheisyyskoreografin (Sara-Maria Heinonen) mukanaolo on tärkeää. Turun Kaupunginteatterin pieni näyttämö on sopiva esityspaikka; intiimi mutta ei liian pieni.

Päähenkilö Bujar (Niki Rauten) ja hänen paras ystävänsä Agim (Saban Ramadani) ovat kaksi nuorta poikaa Albaniassa. Tiranan sydän on Bujarin kasvukertomus, matkakertomus, seikkailukertomus ja kehityskertomus. Hänen matkansa kulkee Albanian, Italian, Saksan, Espanjan, Amerikan ja Helsingin kautta - ja siihen mahtuu monenlaista aika rankkaakin käännettä. Maan vaihtamisen lisäksi Bujar vaihtaa myös identiteettiään. Hän sukkuloi sujuvasti naisen ja miehen identiteetin välillä, ja hänelle se ei ole ehkä niin suuri ongelma kuin muille ihmisille.

Bujarin lapsuudenkoti on isän sairauden varjostama. Pojat leikkivät miestä ja naista, pukeutuvat naisten vaatteisiin, tanssivat, pelaavat korttia. Lopulta köyhyys pakottaa heidät lähtemään Albaniasta. Omaisuus kulkee mukana muovipusseissa. He uskovat vapauteen ja siihen että he voivat tehdä mitä tahansa ja olla ketä hyvänsä. Erityisesti Agim on sitä mieltä että köyhyys on vain mielentila. Pidemmän päälle kaduilla asuminen on kuitenkin aika raskasta.

 

Hengen pitimiksi on opeteltava erilaisia, kyseenalaisiakin, taitoja. On surullista nähdä miten parempiosaiset käyttävät hyväkseen hädänalaisia, mutta tämmöinen todellisuus nyt vaan on. Oli silloin ja on edelleen. Agim sanoo että ihminen voi olla kuka haluaa, ja hän varmasti uskoo siihen itse, tai ainakin haluaa uskoa.

Bujar vaihtaa identiteettiään liki lennossa, ja identiteetti onkin yksi näytelmän kantavia teemoja. Hän valehtelee ihmisille melkein kaikesta. Muutettuaan Madridiin Bujar koittaa asettua aloilleen tapaamansa kivan tytön kanssa, normaalia elämää miehenä eläen. Valitettavasti tämäkään ei toimi; Rosa haluaa perheen ja Bujar löytää itsensä taas tien päältä. New Yorkissa elämä sujuu kunnes hän taas kerran joutuu hyväksikäytetyksi.

Suomi on paska maa, mutta Bujar löytää täältäkin itselleen merkityksellisen ihmissuhteen. Valitettavasti valheiden kierto jatkuu ja ihana Tanja joutuu sijaiskärsijäksi. Bujar ajautuu kykyjenetsintäkilpailuun ja saa paljon julkisuutta. Osansa kritiikistä saavat nämä kaikenkarvaiset tosi-tv-ohjelmat: niin kauan kun olet surkea ja sinulla on erilainen tarina kelpaat, mutta jos oikeasti osaat laulaa hienosti niin et pääse jatkoon. Nurinkurista.

Lopuksi Bujar palaa Tiranaan kohtaamaan menneisyyden haamut ja katsojille paljastuu tapahtumien totuus.

Niki Rautén on roolissaan erinomainen, samaan aikaan herkkä ja haavoittuva että äkkipikainen ja ailahteleva. Myös Saban Ramadani on todella loistava. Muissa rooleissa Ella Lymi, Minna Hämäläinen, Sami Lalou, Kimmo Rasila, Ulla Reinikainen ja Riitta Salminen ovat erinomaisia. Varsinkin Rasilan esittämät miehet ovat hyytäviä tai jollain tapaa raastavia (isän kamala yskä!).

Jani Uljas on taas tehnyt hienon lavastuksen, jossa ei kauheasti huonekaluja nähdä; sen sijaan lavan nousevat ja laskevat elementit ovat monipuolisesti käytössä. Ja sitten on hienoja itämaisia mattoja!  Seiniin kätketyistä kaapeista löytyy kaikenlaista rekvisiittaa. Tuomas Lampisen puvustus heijastelee balkanilaisia perinteisiä asuja ja Bujarin vaihtuvia identiteettejä. Hän vaihtaa lennossa miehen ja naisen vaatteiden välillä, samaan tapaan kuin esityksen hahmot ja lavastuksetkin tulevat ja menevät lennossa.

Jari Sipilän valosuunnittelu ja Jari Tengströmin äänisuunnittelu luovat hienosti erilaisia maisemia lavastuksen päälle.

Tiranan sydän on monipolvinen ja moniulotteinen tarina, ainakin minua se kosketti syvältä. Ihmisen minuus, persoonallisuus ja identiteetti ovat joustavia käsitteitä, ja monille vaikeita asioita. Tervetullutta pohdintaa suomalaisilla näyttämöillä! Esitys on hetkittäin aika synkkä, monia varmaan triggeröiväkin. Bujarissa on pimeä puoli, mutta toisaalta elämäkin on ollut rankkaa. Hienosti loppu kiertyy aluksi

Esityskuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Lou Salomé / Turun kaupunginteatteri 17.5.2024

Näin tämän mainion Aina Bergrothin näytelmän Lou Salomé ensimmäisen kerran KOM-teatterissa lokakuussa 2021. Tuolloin Riikka Oksasen taitavasti ohjaama esitys teki lähtemättömän vaikutuksen. Ei pelkästään esityksenä, vaan myös sillä etten aiemmin ollut koskaan kuullutkaan Lou Salomé -nimisestä henkilöstä. En ollut (onneksi) yksin tietämättömyyteni kanssa vaan valitettavasti hän oli vajonnut historian hämäriin suurelta osalta maailman ihmisiä. Vaan onneksi on näytelmäkirjailijat ja teatteri! Ja miten mainiota että Turun kaupunginteatteri ja ohjaaja Liisa Mustonen on tarttunut samaan tekstiin. 

Odotin mielenkiinnolla millainen teos Turussa nähtäisiin. Eikä todellakaan tarvinnut pettyä. Aivan mielettömän upea ja ihanan omaperäinen toteutus. Raikas ja pirskahteleva, visuaalisesti yllättävä ja kaikinpuolin hurmaava. Valitettavasti omien aikataulujen vuoksi näin tämän vasta aivan esityskauden lopulla. Vaan hyvää kannattaa aina odottaa, ja niin tälläkin kertaa. Pahoitteluni kaikille teille jotka ette onnistuneet Lou Saloméa Turussa kokemaan - menetitte jotain tärkeää.

Mutta ken oli salaperäinen Lou Salomé? Vuonna 1861 Pietarissa syntynyt kosmopoliitti, filosofi, kirjailija, psykoanalyytikko, vaikuttaja. Ja kuten Bergrothin näytelmä korostaa, nainen. Nainen joka osasi haastaa miehiä, rakastaa vimmaisesti ja kyseenalaistaa normeja. Vahva, ennakkoluuloton ja rohkea. Ja miten upeasti näitä hänen monia puoliaan Linda Hämäläinen näyttämöllä esittää! Tämä Lou on rivakka toimija, jonka ympärillä sekalainen kavalkadi aikansa napamiehiä pyörii. Nietzsche (Tomi Alatalo), Rilke (Tomi Harjajärvi), Rée (Stefan Karlsson) ja myös Freud (Karlsson). Päätyy Lou toki naimisiinkin, mutta liitto herra Andreaksen (Alatalo) kanssa on vähintäänkin erikoinen. Siinä missä nämä miehet ovat pöyhkeitä, itseään täynnä olevia tärkeilijöitä, on Lou säkenöivä oman tiensä kulkija.

Näytelmä on leikkisä ja iloitteleva, siinä keinutaan ja kisaillaan, hypitään trampoliinillakin. Ja vaikka aihe on välillä vakavaakin, niin kepeä ote säilyy. Loun lapsuus käydään nopeasti läpi - isä (Karlsson) kannustaa kaikkeen radikaaliin, ja äiti (Ulla Reinikainen) haluaa tyttärensä naimisiin. Mutta Lou noudattaa isänsä oppeja ja haluaa opiskella ja oppia uutta. Kaikki tuntuu kiinnostavan ja polku vie maailmalle. Naiset kauhistelevat estotonta Saloméa, yksi näistä on Nietzschen sisar Elisabeth (Riitta Salminen) - jonka monivaiheisesta elämästä saisi muuten myös kiinnostavan esityksen. Lou tuomitaan hysteeriseksi naiseksi, kuten niin moni muukin tuon ajan Euroopassa. Nainen tarvitsee ohjausta eikä äänioikeutta. Joopa joo. Onneksi Lou ei välitä näistäkään mielipiteistä tai maineestaan (Elisabeth ajattelee sitä senkin edestä!). Mahtaneeko kukaan esittää pöyristynyttä naista paremmin kuin Salminen?

Lou ehtii monenlaista ja vastoinkäymisestä huolimatta luo itselleen uraa miesvaltaisilla aloilla. Miksi sitten maailma unohti Salomén? Siinäpä hyvä kysymys. Koska hän oli nainen? 

Kaikki näyttelijät ovat monipuolisen taitavia rooleissaan, mutta onhan tämä nyt Linda Hämäläisen bravuuri! Vahva ja monivivahteinen naisrooli, joka on kuin tehty hänelle. Vuosien varrella olen nähnyt häntä monenlaisissa rooleissa ja on mahtavaa että vihdoinkin hän saa myös pääosia.

Jani Uljas on käyttänyt lavastuksessa erilaisia kankaita ja verhoja, ja vaaleat kankaat tarjoavat taustan Sanna Malkavaaran projisoinneille. Ne ovatkin oleellinen osa visuaalista ilmettä. Todella hienoa katsottavaa kun kirjeenvaihto aukenee silmiemme eteen! Tuomas Lampisen puvustus on myös leikkisä. Vaaleanbeigeissä hameissa pasteeraava älymystöjoukko kiinnittää huomion. Hienosti beigejen asujen päälle saadaan näyttävyyttä erilaisilla asusteilla, kuten vaikkapa Loun äidin vannehameen rungolla. Jarmo Eskon valot ja Tuomas Rissasen äänet täydentävät esityksen. Ja ei todellakaan voi olla mainitsematta Jasmin Oran naamiointia. Hulppeita peruukkeja ja maskeerauksia.

Lou Salomé pursuaa ihania yksityiskohtia ja tiedonmurusia kaikesta kiinnostavasta. Voisinpa kutsua tätä myös älykkönäytelmäksi, ja kutsunkin. On ihana seurata verbaalista mittelöä kaikenkarvaisten miesten ja Loun välillä. Miten nautinnollinen teatteri-ilta!

Esityskuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Piaf / Tampereen teatteri 13.9.2023

Musikaali mistä en tiedä muuta kuin päähenkilön nimen, ja muutaman biisin. No, uskon ja luotan että Tampereen teatterissa tiedetään mitä tehdään - olenko koskaan nähnyt siellä huonoa musikaalia? No en! Siispä reippaasti kohti ensi-iltaa Tampereen teatterille, ja odottamaan mitä uutta taas oppisin. Ja kyllä minä opinkin! Edith Piafin elämästä, musiikista ja vähän muustakin. Istuin penkilläni ja tempauduin tarinaan mukaan liki kolmeksi tunniksi. Piafin tarina on kaikkea muuta kuin ainaista ruusuilla tanssimista, mutta ehkä juuri siksi esityskin teki ison vaikutuksen. Eikä vähiten Annuska Hannulan upean roolityön ansiosta, vieläkin menee kylmät väreet selkäpiitä pitkin.

Elämänkertamusikaalissa käydään läpi nimiartistin elämää ylä- ja alamäkineen, syntymästä kuolemaan. Piaf ei onneksi aloita ihan Edithin syntymästä, vaan hänen artistiuran alusta. Ja miten kiinnostava ura se onkaan; tapahtumia riittää kyllä ihan useammallekin ihmisille. Epäonnistuneita ja tuhoon tuomittuja miesjuttuja, läträämistä viinan ja lääkkeiden kanssa, ailahtelava kansansuosio. Menestystä tuli, mutta myös pudotukset olivat kovia. Ei ihme että Piaf kuoli niin nuorena, 47-vuotiaana. Annuska Hannula ui Piafin nahkoihin kuin olisi syntynyt niihin. Epävarmasta mutta upeaäänisestä Edithistä kasvaa arvonsa tunteva diiva, joka kuitenkin hakee hyväksyntää niin miehiltä kuin yleisöltäänkin. 

Epävarmuus ja yksin jäämisen pelko ei hellitä koskaan. Hän osaa kyllä olla todella haastava persoona ja hyvin ailahteleva. Marlene Dietrich (huikean hienon roolityön tekevän Pia Piltzin tulkitsemana) koittaa tsempata, kuten moni muukin, mutta taiteilijan usko itseensä horjuu jatkuvasti. Välillä tuntuu että Piaf sinkoaa kriisistä toiseen ja niiden välissä laulaa hieman. Annuska tavoittaa kyllä tämän ailahtelevaisuuden taitavasti. Kun hän lopuksi tulkitsee ikonisen Non, je ne regrette rien niin en liene ainoa joka pyyhkii silmiään.

Vaikka tämä on ihan ansaitusti Hannulan show, niin kyllä hienoja roolisuorituksia muutkin ahkeroivat. Ville Majamaa, Artut Soilumo ja Ratinen, Ville Mikkonen, Pyry Smolander ja Patrik Riipinen taipuvat moneen: Piafin miehiksi, managereiksi, ihailijoiksi... Chris Whittakerin oivallisissa tanssikoreografioissa erityisesti herrat Soilumo ja Smolander vetävät upeita kuvioita! Elisa Piispanen on Piafin lämminhenkinen vanha ystävä. 

Juho Lindströmin lavastuksen keskiössä on pyöreä, karusellin keskiötä muistuttava ja moneen muuntuva elementti. Silmä lepää. Raimo Salmen valot ja Jan-Mikael Träskelinin äänet viimeistelevät audio/visuaalisen ilmeen. Silmä lepää myös Tuomas Lampisen taas kerran huikeissa puvuissa. Varsinkin miesten kultalameeasut ja Piafin sulkapuku mykistivät. Riina Vänttinen tiimeineen on vastuussa kampausten, maskeerauksen ja peruukkien avulla tapahtuvista muodonmuutoksista. Varsinkin Edith Piafin muutokset säväyttävät.

Vaikka monet tapahtumat ovat surumielisiä, traagisiakin, niin Pam Gemsin käsikirjoituksessa on myös paljon huumoria ja vauhdikkaita, hauskojakin käänteitä. Hilkka-Liisa Iivanainen ohjaa taitavan tarkasti, ja myös joukkokohtaukset ovat hyvin mietittyjä.

Ja koska kyseessä on ns jukebox-musikaali niin saamme kuulla monta upeaa chansonia ja muita Piafin tunnetuksi tekemää kappaletta. Niitä meille soittaa aivan julmetun hienosti svengaava bändi, kapellimestarinsa Anna Laakson johdolla. Tämä bändi ansaitsee kyllä illan toiseksi isoimmat aplodit, heti Annuskan jälkeen. Laakso vastaa myös hienoista sovituksista.

Piaf on kyllä ehdottomasti yksi syksyn hienoimpia teoksia Tampereen näyttämöillä, joten vahva suositus sille. Se tarjoilee silmäkarkkia ja kaunista musiikkia, ja taitavia esiintyjiä, joista kirkkaimmin loistaa Annuska Hannula!

Kuvien copyright Heikki Järvinen ja Katri Dahlström.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Nokia / Turun kaupunginteatteri 5.12.2022

Sami Keski-Vähälän kirjoittama Nokia sai alunperin ensi-iltansa loppuvuonna 2020, mutta jäi pian koronan jalkoihin, niinkuin moni muukin esitys. Onneksi uusintaensi-ilta koitti pari vuotta myöhemmin ja minäkin sain itseni Turkuun sitä katsomaan. Miksi aihe kiinnosti, eikö kaikki nyt tiedä miten se Nokian nousu ja tuho meni? Varmaan pääpiirteet, mutta minua kiehtoi koko kaari, ja mitä siellä oikeasti tapahtui. Ja hyvä tekijäjoukko myös. Myönnän että viimeisen parinkymmenen vuoden aikana koko Nokian saagan loppuosa on jäänyt minulta pimentoon. Kallasvuo, Baldauf, Siilasmaa, Vanjoki - nimiä jotka olen kuullut, mutta joiden tarkempi kytkös Nokiaan on epätarkka. Siispä Turkuun ottamaan selvää ilmiöstä nimeltä Nokia!

Odotin saavani tiiviin katsauksen niin yrityksen historiaan, isoimpiin käänteisiin ja henkilöhahmoihin. Ja sen sainkin, mutta lisäksi muutakin. Vajaassa kolmessa tunnissa sukellettiin yrityksen historiaan ja kehitykseen, miten pienestä Idestamin puuhiomosta kehittyi maailmanlaajuinen megayritys. Ja toki nähtiin myös mitä sitten tapahtui. Paljolti näytelmä kuitenkin keskittyi ihmisiin, heidän suhteisiinsa, ristiriitoihinsa, tarinoihinsa. En odottanut että tarina ja konfliktit, erityisesti Ollilan ja Siilasmaan, tempaisee niin intensiivisesti mukaansa. Joo, olihan siellä vähän tyhjäkäyntiä ja tiivistämisen varaa, ihan kaikki ei nyt ollut niin kiinnostavaa. Mutta kohtaukset olivat enimmäkseen napakoita ja taitavasti ohjattuja (Mikko Kouki ohjaa). 

    

Ensimmäinen näytös on Jorma Ollilan (taiturimainen Taneli Mäkelä) tarina, toisessa näytöksessä pääosan varastaa Risto Siilasmaa (Markus Ilkka Uolevi). Molempien henkilökohtaiset elämät, kasvutarinat, yhteys Nokiaan ja myös keskinäinen suhde käydään läpi. Molemmat näyttelijät luovat todella uskottavat ja "näköiset" hahmot, tai oman tulkintansa Ollilasta ja Siilasmaasta. Ostan kyllä nämä tyypit täysin. Mikä näitä ajaa, miksi Ollila haluaa kehittää Nokiasta globaalin mahdin, haluaa tarrata unelman syrjästä kiinni? Miksei hän malta jäädä lepäämään laakereillaan ja lepuuta oirehtivaa vatsaansa, vaan puskee eteenpäin? Niin, miksipä ihmiset tekevät asioita, mikä heitä motivoi. Kyllä tässä vähän vastauksia tarjoillaan, mutta kukin miettiköön tykönään että miksi kävi niinkuin kävi. Ensimmäinen näytös pysyy paremmin kasassa, toisessa kaikki hieman hajoaa liikaa.

Dynaaminen näyttelijäjoukko pujahtaa moninaisiin rooleihin liki lennossa. Koko sakki eli Linda Hämäläinen, Minna Hämäläinen, Stefan Karlsson, Mika Kujala, Kimmo Rasila ja Carl-Kristian Rundman on aivan mainiossa vedossa. Hyvinkin tunnistettavia hahmoja, esimerkiksi Karlssonin Steve Jobs ja Sauli Niinistö, Mika Kujalan Stephen Elop, Kimmo Rasilan Matti Vanhanen ja Bill Gates (ja myös Pentti Kouri!) sekä Rundiksen Kari Kairamo ja Paavo Lipponen sekä itselleni aiemmin tuntematon insinööri Korhonen (mikä mainio tyyppi karvalakkeineen!) Toki nämä ovat sellaisia julkisuuden henkilöitä joista oli jonkunlainen mielikuva, mutta hienosti (ja monesti tosi pienillä jutuilla) on se hahmon ydin tavoitettu. Toki näiden isompien julkkisten lisäksi nähdään kymmeniä muita. Taitavat osaavat.

Jollain tavalla Nokia toi mieleen Massinin näytelmän The Lehman Trilogy, ehkä kun siinäkin käydään erään firman tarinaa läpi kymmenien vuosien ja kymmenien henkilöiden kautta. Liikemaailma ei nyt ole kauhean usein näytelmien aiheena, ehkä siksikin. Pidin siis siitäkin. Se mikä Nokiassa hieman yllätti oli huumori! Hauskoja juttuja oli paljon, ilmeisenä toki karikatyyrit julkkiksista, mutta myös erilaiset urheilulajikamppailut bisnesjuttujen vertauksina. Toki tämä enimmäkseen oli tiukkaa draamaa eikä komediaa. Hetkittäin tuli mieleen jopa Shakespearen kuningasdraamat, missä Siilasmaan nuori ja dynaaminen prinssi syrjäyttää vanhanaikaisen jääräkuningas-Ollilan.

Näytelmä toi esiin paljon sellaisia asioita joita en joko tiennyt lainkaan, tai ainakaan muistanut. Ja mitäpä olisi suomalainen (yritys)menestystarina ilman vertailua Kalevalaan? Se olikin nivottu hienosti mukaan. Pidin myös kertojaääni-ratkaisusta. Välillä jännitys tiivistyy huippuunsa, ja hauskinta on kun ei lainkaan tiennyt mitä seuraavaksi tapahtuu, vaikka Nokian kertomus ja historia *pitäisi* olla ihan tuttua juttua. Vaan eipä ollutkaan. Pisteet Keski-Vähälälle siis taitavasta käsikirjoituksesta.

Teppo Järvinen on loihtinut aika kalseanoloisen teknisen lavastuksen, mutta siellä on paljon hauskoja oivalluksia. Isoja metallihäkkyröitä, siirrettäviä isoja toimistopöytiä, mustavalkoisuutta. Katsoja saa kuvitella myös aika paljon sinne tyhjään tilaan. Myös Janne Teivaisen valot sulautuvat tähän teollisuushenkiseen kokonaisuuteen. Sanna Malkavaaran projisoinnit ja Iiro Laakson äänet täydentävät liikemaailmaisen näyttämökuvan. Varsinkin äänisuunnittelu on todella luovaa.

Tuomas Lampisen harmaavoittoinen puvustus on hyvin "virallista", mutta eri vuosikymmenten miesten (ja naistenkin) bisnespukumuoti tulee tutuksi. Anna Kulju on onnistunut naamioimaan henkilöt hyvin esikuviensa näköisiksi!

Nokian merkitys Suomelle ja suomalaisille on kyllä huomattavan suuri, ja tämän näytelmän nähtyäni ymmärrän oikeasti miten suuri. Loppujen lopuksi ei liene väliä menikö kaikki juuri niin kuin lavalla näemme, olivatko historialliset tapahtumat just pilkulleen. Tämä Nokia on näytelmä ja henkilöhahmot kuvitteellisia, vaikkakin heillä esikuvansa onkin. Mutta yhtäkaikki, todella kiinnostava näytelmä, sivistävästä vaikutuksesta puhumattakaan!

Esityskuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Amadeus / Turun kaupunginteatteri 19.2.2022

Peter Shafferin Amadeus on kertakaikkisen hieno näytelmä. Edellisin versio minkä näin oli National Theatren esitys Lontoossa, viisi vuotta sitten. Se oli todella taidokas; vahvasti musiikillinen ja ennen kaikkea Lucien Msamati teki maagisen roolityön Salierina. Silloin mietin ettei kukaan voi yltää samalle tasolle tässä roolissa. 

Odotin kovasti tätä Turun kaupunginteatterin versiota: monta suosikkia tekijätiimissä ja Tuomas Parkkinen ohjaamassa. Miro Lopperi Mozartina kuulosti juurikin täydelliseltä. Ja sitten Santtu Karvonen Salierina, hmm... Varmaan ihan hyvä, aprikoin.

Ja minkä yllätyksen koinkaan! Amadeus kesti 3 tuntia ja 20 minuuttia, eli sellaisen normi-Shakespearen verran. Toki ei sitä pysty kauheasti tiivistämäänkään. Ennakkoaavistukseni Miro Lopperin hienoudesta Mozartina oli tismalleen oikea. Mies on fyysinen ja kaikin puolin taipuisa, verbaalisestikin. Oikein passeli impulsiivisena ja hulvattomana säveltäjämestarina. Dramaattinen muutos vaatteilla koreilevasta ja ryöpsähtelevästä miehestä ryysyiseen ja rähjäiseen, harhoja näkevään ihmisraunioon on taiten tehty. Sydämeen sattuu: miksei kukaan muu kuin Salieri näe Mozartin neroutta? Lopperi on kyllä ihan parasta, ja tuo välillä fyysisessä ilmaisussaan mieleen Miska Kaukosen. 

Lopperin erinomaisuudesta huolimatta kyllä se on nyt Santtu Karvosen Salieri joka varastaa valokeilan. Ensinnäkin Salieri on näyttämöllä suurimman osan ajasta. Rooli on upeasti kirjoitettu ja haastava näyttelijällekin. Karvonen tekee täydellisen vakuuttavaa työtä! Tämän Salieri tuntee niin katkeraa kateutta Mozartia kohtaan että se syö hänet sisältä ja ajaa lopulta omaan ratkaisuunsa. Ja minä kun ajattelin ettei Msamatin roolisuoritusta voisi ylittää! Salierin mielenmaisema on käsikosketeltavissa, ja se kun hän ymmärtää että Jumala on valinnut Mozartin kanavakseen, eikä häntä. Vaikka Mozart rienaa jumalaa ja Salieri taas on omistanut elämänsä tälle. Ellei Salieri olisi niin häikäilemätön ja kapuloita Mozartin rattaisiin jatkuvasti työntävä, häntä voisi tulla jopa sääli.

Muissa rooleissa Linda Hämäläinen oli ihastuttava pulppuavan iloisena Constanzena, Amadeuksen kaiken kestävänä mielitiettynä. Ulla Reinikainen oli erinomaisen mainio pölkkypäisenä Josef II:na, joka ei ymmärrä musiikista tuon taivaallista. Hallitsijaansa pokkuroi oivallinen mieskolmikko: paroni van Swieten (Miska Kaukonen), päähovimestari von Strack (Stefan Karlsson) sekä kreivi Orsini-Rosenberg (Mika Kujala). 

Salierin miespalvelijakaksikkona Venticelleinä nähtiin Ulla Koivuranta sekä Riitta Salminen. Koivuranta oli hypännyt paikkaamaan Minna Hämäläistä superlyhyellä varoitusajalla, ja teki roolin plari kädessä. Ilman sitä ei olisi kyllä huomannut mitään heikkoa tai erikoista esityksessä. Kaikki muut paitsi Lopperi ja Karvonen venyivät lavalla monenlaisiin muihinkin rooleihin. 

Välillä ajellaan golfkärryllä ja kiskotaan tölkkiolutta, välillä heitellään tivolissa "merenneito"-Mozartia palloilla alas ja välillä liuta Mozart-klooneja viskoo nuottilehtiä ympäriinsä. Parkkisen ohjaus todellakin raikastaa teosta, mutta ymmärrän myös miksi väliajalla ihmisiä lähti pois. En itsekään ihan kaikista ohjauksellisista tai lavastuksellisista jutuista tykännyt, mutta mieleenkään ei tullut poistua kesken kaiken. 

Mietin paljon erilaisia ihmissuhteita mitä Amadeus käsittelee: Salierin ja jumalan, Mozartin suhde sekä isäänsä (kompleksinen), Salieriin (kilpailullinen) ja vaimoonsa (räiskyvä). Ja miten nämä suhteet muuttuvat kun näytelmä etenee. Mozart pitää Salieria ystävänään ja hyväntekijänään, ja tukeutuu tähän enenevässä määrin. Ja mitä tekee Salieri? Puukottaa selkään minkä ennättää. Parkkisen versio avasi minulle lisää tämän hienon näytelmän syvyyksiä.

Tuomas Lampisen puvustus on, kuten tavallista, todella häikäisevää. Pinkkiä, glitteriä, näyttävyyttä, silmäkarkkia koko rahalla. Huomio kiinnittyy erityisesti kenkiin sekä takkien selkämysten brodeerattuihin (?) kuvioihin. Tämmöiset yltäkylläiset esitykset saavat ilmeisesti pukusuunnittelijan mielikuvituksen ryöpsähtelemään yli äyräiden, hyvällä tavalla. Uudenvuodenjuhlien Mozartien pastellisävyiset unisex-asut, joissa kummallakin on puolison nimi etuosassa, ällösöpöä!

Lavastuksesta vastaa Jani Uljas. Näennäisen yksinkertainen ja jopa pelkistetty näkymä taipuu silti moneksi. Ja taitavalla valosuunnittelulla (Jari Sipilä) saadaan tiloja muunneltua sopiviksi. Palatsin seinämässä on joukko ovia ja lavan sivuilla pari lisää. Väriä lavalle tuovat yltäkylläisesti puettujen ihmisten lisäksi monenlaiset irtoelementit: valtavat pomppuisat biljardipallot ja jättikokoinen Toblerone-patukka. Mozartinkuularasiasta puhumattakaan. Valosuunnittelussa yksi olennainen osa on huippuhieno varjojen käyttö, siis valoilla.

Jari Tengströmin äänisuunnittelussa oli hyödynnetty Mozartin musiikkia tottakai, mutta yllättävän vähän kuitenkin. Lisäksi Karvosen mikissä oli jotain ongelmia noin puolivälistä eteenpäin. Peruukit ansaitsevat myös erikoismaininnan. Suorastaan painovoiman lakeja uhmaavat tötteröt ovat huikeita. Eikä voi olla mainitsematta maskeerausta. Naamioinnin suunnittelusta iso kiitos Anna Kuljulle.

Jos takamus kestää istua ja allakassa on tilaa hienolle teatterielämykselle, suuntaa silloin Turkuun Amadeuksen pariin. Klassikkoteksti, jonka teemat ovat erittäin ajankohtaisia. Kukapa haluaisi olla se keskinkertainen jos tarjolla on paraskin.  

Kuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.