Tammikuussa 2017 (siis liki 10 vuotta sitten!) sai ensi-iltansa Turun kaupunginteatterissa uusi kotimainen musikaali Tom of Finland. Odotukseni olivat korkealla, ja ne kyllä täyttyivät täysillä. Kävin katsomassa esityksen Turussa esityskaudella joka kuussa kun sitä vedettiin (eli neljästi), ja vielä kerran elokuussa Tampereen Teatterikesässä. Olisin kyllä voinut katsoa toisen mokoman satsin lisää, sen verran ikoninen veto tämä oli. Blogista voi hakea kirjoituksiani näistä, mikäli kiinnostaa.
Kaikki nämä vuodet olen toivonut Tompan uutta tulemista, ja vihdoin haaveeni toteutui kun Hämeenlinnan teatteri toi Tom of Finlandin Verkatehtaalle. Tällä kertaa ohjaajan puikoissa oli käsikirjoittaja Tuomas Parkkinen, eli olisiko tämä sitten ollut director's cut.
Mene ja tiedä, mutta hieman erilainen esitys nyt kuitenkin Hämeenlinnassa nähtiin, tottakai. Teokseen on sävelletty lisää musiikkia, dramaturgiaa on muutettu ja toki taiteelliset ratkaisut ovat erilaisia. Työryhmässä on muutamia samoja ihmisiä, kuten mainio puvustussuunnittelija Tuomas Lampinen, mutta eniten tietysti ihan freesiä menoa. Säveltäjät Jussi Vahvaselkä ja Jori Sjöroos ovat tehneet useita uusia biisejä ja ne kuljettavat tarinaa eteenpäin. En olisi niitä osannut kaivata ja eivät nyt menneet omien biisisuosikkieni joukkoon. Tosin esitys vaatii monestakin syystä uusintakatselua, joten ehkäpä nämäkin biisit sieltä vielä nousevat. Sieppaa noi sun saappaat funkahtelee kyllä kivasti.
Minuun vetoaa eniten toimivat rokkibiisit, joissa on munaa! Kuten vaikkapa Toukon ohella toiseksi päähenkilöksi nousevan Markus Palinin (Lauri Ketonen) vetämä En ole niitä! Palin on ensin upseeri sodassa, sittemmin kiivas huoltopoliisi (Hetero-Hyrrä!). Ja tiukasti kaapissa. Saamme seurata Palinin matkaa ja henkistä kasvua itsensä hyväksymiseen. Siinä sivussa tulee välirikko perheen kanssa, mutta lopuksi Palin joutuu tunnustamaan myös itselleen että todellakin on niitä. Mä symppaan tätä hahmoa kamalasti, ja hienosti Ketonen tulkitsee sekä miestä että upeita biisejä. Ja mikä kultaglitterpuku univormun alta paljastuukaan...
Muita suosikkejani ovat Toukon taiteellisesta prosessista kertova Panen paperilla, ekan näytöksen upeasti päättävä voimabiisi Jumala loi miehen, ja toisen näytöksen avaava taidetta avaava Likaiset kuvat. Parkkisen laululyriikat ovat kyllä musikaalisanoitusten helmiä, joissa riittää edelleen hykerryttäviä oivalluksia. Rakastan niitä suuresti! "Pylly myy, paremmin kuin Pikku Myy" - voiko enää paremmin sanoa! Musikaalin anthem Glad to be Gay ei niinkään säväytä - mutta onhan sekin hyvä.
Antti Paranko luotsaa svengaavaa bändiä taitavasti. Livebändi kyllä vaan kuuluu musikaaliin. Aleksi Laukkonen toimii kapellimestarina esityksissä.
Esityksen tarina on tuttu: suomalaisen Touko Laaksosen matka lapsuudesta homoikoniksi ja yhdeksi tunnetuimmaksi suomalaiseksi. Mitkä ne seikat oli jotka tekivät Toukosta Tomin eli lapsuuden taidekokemukset, se että intiimiasioista ei puhuta ääneen, Urho-rengin saappaat ja sepän nahkaessu. Myöhemmät kokemukset sodassa sekä rintamalla että Helsingissä, Toukon mukaan hänen elämänsä parasta aikaa. Mieltymys univormuihin, nahkaan, miehisiin miehiin ja s/m-juttuihin kumpusi siis kaukaa. Millaista elämä oli sotavuosien jälkeen kun piti mennä tavallaan takaisin kaappiin ja luoda omaa koodikieltään, eikä saanut elää avoimesti. Vanhempana miehenä Touko löysi San Franciscon ja siellä vapauden toteuttaa itseään avoimemmin. Mutta Suomessa oltiin visusti piilossa.
Muutos lapsi-Toukosta (Rasmus Koskinen) aikuis-Toukoon (Olli Rahkonen) on nopea ja yhtäkkiä mustavalkoinen piirrosmaailma kodin interiööristä muuttuu värikkään neonväriseksi! Teemu Loikas lavastajana on toiminut tiiviisti videosuunnittelija Alex Hautamäen kanssa, nimittäin likipitäen koko lavastus on (pitkälti) mustavalkoista "piirrosjälkeä". Asia joka varmaan jakaa mielipiteitä, mutta minusta tämä oli aika jännä ja kiinnostava ratkaisu. Piirtäjähän se Tom ensisijaisesti olikin. Taustapiirrokset heräävät hienosti myös eloon videoiden avulla, varsin saumattomasti. Hahmojen animoinnista vastaavat Topias Airas ja Pekka Järvinen, ja upean realistista työtä ovat tehneetkin!
Pidän kovasti siitä miten Toukon piirrosjäljen muutokset näkyvät lavastuksessa ja projisoinneissa. Alku-uran pastellisävyt ja suht normaalin näköiset miestyypit kehittyvät hiljalleen hyperrealistisiksi ja liioitelluiksi lihaskimpuiksi.
Erityisen upeita ovat juurikin ne Helsingin vanhat tutut näkymät, Bio Rexin elokuvateatterista rautatieaseman maisemiin. Juha Rouhikosken valosuunnittelu on aika hämyisää ja varjoisaa, pimeääkin. Tunnelmia sillä saadaan loihdittua hienosti. Näyttämökuvaa täydentää vielä Olli Lintuniemen äänisuunnittelu.
Tuomas Lampisen puvustuksessa nähdään paljon nahkaa ja niittejä, mutta vasta esityksen loppupuolella kun Tom of Finlandin kuvasto nouseen enemmän esille. Tykkään miten piirroshahmo-Kaken (Severi Saarinen) nahka-asussa näkyy piirrosjäljet luonnosmaisesti. Toki ihmisten perusvaatteet ovat varsin arkisia mitä nyt 30-60 -luvuilla ihmisillä olikin. Pukuja, mekkoja, villaliivejä, sota-aikaan armeijan perusharmaita, saksalaisella sotilaalla toki mustaakin. Saappaat ovat isossa osassa, tietenkin. Ikonisilla tukkijätkillä ruutua ja sortsia.
Sinisiin liehuviin kaapuihin puettu gospelkuoro naurattaa, ja sitten on tietty ne Tomin Miehet. Village People -bändin henkisesti sieltä löytyy raksahemmoa, cowboyta, poliisia yms. Ja kuntoilijoita! Tykkäsin kovasti myös kaikista viittauksista muihin homoikoneihin, kuten vaikkapa Liza Minelliin ja Freddie Mercuryyn (se Queenin I Want To Break Free -videon viittaus Philipsin mainoskuvauksissa oli huikea!). Paljon silmäkarkkia siis.
Tanssimaestro Jukka Haapalainen vastaa koreografioista, ja varsin näyttäviä ne ovatkin. Pimennetyn kaupungin tango on kohtauksena ehkä suosikkejani; pimeässä Helsingissä miesten kohtaamisia ja tangoa. Tanssikapteeni Aleksi Seppänen on omalta osaltaan ollut tuomassa tanssikohtaukset eloon, ja vetäisee muutamia muhevia roolejakin. Seppänen oli mukana jo Turun tuotannossa. Joukkokohtauksissa on imua ja menoa.
Pidin myös kovasti Petriina Suomelan naamioinneista. Pöyheät peruukit tukkijätkillä, övereitä kuontaloita on kyllä muutenkin paljon (gospelkuoro!!). Ajankuva on moitteetonta.
Kohtaukset jäävät jotenkin irtonaisiksi ja sellainen tarinan jatkuvuus jää vähemmälle. Nähdään välähdyksiä Toukon elämästä, ja sitten taas seuraava vaihe. Piirrosmainen lavastus korostaa tätä entisestään. Asioita on myös jätetty pois Turun versiosta, esimerkiksi Hampurin reissu kokonaan, jossa kävi hyvin ilmi miten Tom of Finlandin töitä kopioitiin ja ylipäätään se taiteilijan taloudellinen riisto. Kohtaukset vaan menee, ja sitten yhtäkkiä Touko kuolee. No niinhän se elämä menee, on sarja kohtauksia. Aika toki on kullannut muistot, mutta minusta Turun versio soljui saumattomammin eteenpäin.
Roolisuoritukset ovat mainioita. Olli Rahkonen naulasi Toukon roolityön jo Turun versiossa, ja onnistuu taaskin erinomaisesti. Touko on hieman vaivautunut omasta menestyksestään, vaatimaton taiteilija. Sisäinen voima on vahvasti läsnä. Lauluääni on muhevoitunut entisestään. Huippua! Monessa musikaalissa marinoitu Antti Lang Velin roolissa on hieman vaisu. Tai siis koko rooli on hieman hampaaton, Antti toki hyvä. Veli on sellainen hieman hajuton kotihomo, joka pukeutuu ruskeaan. Ymmärrän miksi hän tuntee vähemmyyttä poikaystävänsä piirrosten rinnalla, mutta Touko kyllä avaa hienosti miten piirrokset ovat fantasiaa ja Veli totta. Lang on naapuripoikamaisen pehmeä ja lämmin. "Tää on niin heteroa!".
Toukon Kaija-siskon (Natalil Lintala) neuleasut olivat aika vaatimattomia, kuten koko Kaijakin. Kaijan hahmo on mulle vähän ongelmallinen. Onko hän vain pakollinen kiintiönainen muuten kovin maskuliinisessa näytelmässä? Mitä Kaijan avulla halutaan kertoa? Kaijan, Toukon ja Velin kimppa-asuminen ja tietynlainen kolmiodraama avaa toki sitä kaapissa oloa ja kulissiliiton kuviota. Ja esimerkiksi biisissä Ai jaa kun naiset pitävät Kaijaa kuivana vanhanapiikana ja käykin ilmi että Kaijalla on miehiä joka sormelle (muka) niin onhan se kai muka voimaannuttavaa, vaikkakin hölynpölyä. Koska tässä esityksessä Kaija on yksinäinen vanhapiika, joka joutuu vierestä seuraamaan veljensä ja tämän "kämppiksen" suhdetta, jääden yksin ilman vastakaikua Veliltä.
Minusta Kaija on surullinen hahmo jota tulee surku. Ei siksi että hän on vanhapiika, vaan kun hänestä tehdään vähän reppana. Harmaavarpunen machojen maailmassa. Kaijan rooli herättää monenlaisia ajatuksia, ja vaikka sitä on nyt hieman muutettu edelliseen näytelmäversioon nähden niin silti. Nyt Kaijalle ei tulekaan Toukon roisit piirustukset tai tämän Velin kuoleman sureminen niin yllätyksenä ja Kaija intoutuu myös kosimaan Veliä kaikkien nolostukseksi.
Monissa rooleissa taituroi Jonas Saari, tuttu mies jo Turku-versiosta, ja varsinkin hänen Urho-renkinsä ja tukkijätkänsä ovat ihania. Myös Marko Maunukselan Pastori oli mainio, ja Jaakko Wuolijoen moni hahmo. Talon omat näyttelijät ovat pienemmissä rooleissa, Lintalaa lukuunottamatta.
Tänä päivänä käsiohjelmat alkavat olla enemmän harvinaisuuksia Suomen teattereissa, mikä on valtava sääli. Senkin puolesta että itse ne kaikki kerään ja säästän, mutta niiden mukana häviää kokonainen aikakausi. Vaikkakin ne valitettavan usein ovat vain pakollisten tekijätietojen luettelo höystettynä runsaalla kuvituksella, niin parhaimmillaan niissä voisi olla tekstiä niin taiteelliselta työryhmältä kuin esityksen aihetta sivuavia esseitä ja kirjoituksia alan asiantuntijoilta. Tämmöisistä voi enää vaan haaveilla, kun suurin osa teattereista on siirtänyt käsiohjelmansa verkkoon. Saisipa edes rahalla! No, Tom of Finland -musikaalista saa. Toki siitä pitää pulittaa 15 euroa!! Aika suolainen hinta minusta, kun sillä ei todellakaan saa mitään erikoista. Ja ymmärrän että suurin osa jättää ostamatta, jolloin painatuskustannukset kohoavat pilviin...
Mobiilitekstityksestä teatterille bonukset! Ekstrakiitos myös upeista loppukiitoksista, missä KAIKKI olivat sonnustautuneet nahka-asuihin, ja vetivät vielä Glad to be Gayn uusiksi. Super!
Kyllä Hämeenlinnan Tom of Finland oli hieno veto, vaikka vain yksi voi olla ensimmäinen. Tiedostan että kun samat tekijät tarttuvat vanhaan esitykseensä, niin se kokee muutoksia, parannuksia ja korjauksia, haluttiin me katsojat tai ei. Käynhän minä mielelläni katsomassa muistakin näytelmistä uusia versioita, ja nautin niistä. Ja kyse ei nytkään ollut ettenkö olisi nauttinut, kyllä ja suuresti, mutta silti Turku-versio oli minusta SE oikea. Tämä on nyt se käsikirjoittaja-ohjaaja Parkkisen oma visio, ja siihen tyydymme. Ja jäämme odottamaan seuraavaa, sitten joskus!
Loppukiitokset rokkaa!Suosittelen tätä silti kaikille hienon kotimaisen musikaalin ystäville. Kyllä rokkasi, ja kyllä herkisti. Jokainen voi sitten pohtia onko tämä taidetta vai pornoa, vai pornotaidetta. Ja onko sen nyt niin väliä. Tom of Finland -musikaali julistaa rakkauden ilosanomaa, sitä että saa rakastaa ketä hyvänsä millä tavoin hyvänsä. Suvaitsevaisuutta, nautintoa, iloa - ja nahkaa! Menkää nauttimaan!
Esityskuvien copyright Tapio Aulu ja Tomi Pietilä.
Kiitos lippuhankinta-avusta Jussi Vahvaselkä - näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
