Kauan odotettu Bolla, vihdoin. Pajtim Statovci on suomalaiseksi nykykirjailijaksi päässyt kiitettävästi myös teatterin lavoille. Esikoisteos Kissani Jugoslavia sai ensi-iltansa Kansallisteatterin Willensaunassa joulukuussa 2018 - ja teki valtavan vaikutuksen. Näin sen vuosi myöhemmin uudelleen, ja hieno oli edelleen. Jostain syystä Statovcin toinen romaani Tiranan sydän jäi ikäänkuin välistä, mutta toivon että sekin joskus johonkin teatteriin ilmaantuu. Kolmas kirja, myös vuoden 2019 Finlandia-voittaja, Bolla, pääsi lavalle nopeasti. Ei yllättävää toki. Ja kerrassaan hienosti Tuomas Timosen dramatisoimana.
Bolla on hieno tarina, tietenkin. Aika raskas ja ahdistavakin, mutta tarina joka elää ja hengittää päähenkilöiden tahdissa. Milja Sarkolan ohjaama draama seuraa kahden miehen kompleksista suhdetta, romanssiksikin sitä kai voisi kutsua. Arsim (Samuli Niittymäki) on naimisissa, haaveilee kirjailijan urasta, opiskelee - ja on albaani. Arsim tapaa kauniin nuoren miehen kahvilassa, ja se on menoa. Ei haittaa että Miloš (Mikko Kauppila) on serbi, ainakaan suhteen alussa. Tapahtumat venyvät pitkälle aikajänteelle, ja 1990-luvun lopun kriisit Kosovossa luovat synkeän taustan kaikelle.
Arsimin kipuilu omissa nahoissaan on välillä haasteellista katsottavaa ja kaikkien sympatiat ovat hänen vaimonsa Ajshen (Jessica Grabowsky) puolella. Äkkiväärä Arsim on kovin ailahteleva ja antaa nyrkin puhua puolestaan. Ajshe on kulttuurinsa, sukupuolensa ja kasvatuksensa vanki. Mitä hän mahtaa kun mies käy kotona kirjaimellisesti vain vaihtamassa paitaa? Perheen lapset kärsivät taustastaan, erityisesti heidän muutettuaan pois Kosovosta. Kuinka monta polvea joutuu kärsimään sodan vaikutuksista?
Niittymäki ja Kauppila ovat järjettömän hienot valinnat näihin haastaviin rooleihin. Niittymäen oma erikoinen lavaläsnäolo ja kulmikkuus saavat Arsimin särmikkään persoonan heräämään henkiin. Kauppila on taas ilmaisultaan herkkä ja fyysinen, tanssillinen jopa. Alun estyneisyys, ujon pälyilevät katseet, ja varsinkin esityksen loppupuolen mykkä ilmaisu on dramaattista ja surullistakin. Miesten ensimmäinen seksikerta on kömpelöä, hellyyttävää, samaistuttavaa. Se tunne kun et ehdi ottamaan edes sukkia jaloistasi etkä saa paidan hihaa ranteen läpi. Näyttelijät ovat sinut puolialastomien kehojensa kanssa, ja pikkuhiljaa Arsim ja Miloškin ovat.
On myös hienoa että intiimikohtauksiin on otettu mukaan oma koordinaattori (Sara-Maria Heinonen), toivottavasti tämmöistä käytetään teattereissa jatkossakin. Muutenkin kuin miesten välisten suhteiden esittämiseen siis.
Ahkerasti rooleista toiseen vaihtavat Ursula Salo, Otto Rokka ja Jouko Klemettilä tuovat omat tärkeät lisänsä henkilögalleriaan. Varsinkin Arsimin uusi lähimmäisenrakas vuokraisäntä on aivan pistämätön hahmo Klemettilän tulkitsemana. Ja tämän inhimillinen vanginvartija. Kovin pienillä eleillä roolit rakentuvat. Myös Salon kyyninen sairaalajohtaja on kovin todentuntuinen henkilö. Rokka tulkitsi hienosti Arsimin kompleksista treffiseuralaista.
Aleksi Sauran musiikki ja äänisuunnittelu ovat tärkeä osa esitystä. Pelkistettyä ja karua äänimaisemaa, veden solinaa, teollista tunnelmaa. Uhkaavaa ja painostavaa. Oli myös hienoa kun välillä ääni tuli katsojien takaa; se vei lähemmäksi tapahtumia, niiden keskelle ja sisään.
Helsingin kaupunginteatterin Pienellä näyttämöllä (ei todellakaan siis Studio Pasilassa minne ensin suuntasin) oli pyörö ahkerassa käytössä. Kaisa Rasilan ankean realistinen lavastus kuvastaa Bollan mielenmaisemaa hyvin. Kosovon rapistuminen näkyy seinillä. Myös Elina Kolehmaisen eri aikakausien puvustus vei ajatukset itäiseen Eurooppaan. Kaikki nämä visuaaliset elementit sulautuvat kuitenkin taustaksi johon ihmiset peilaavat omia inhimillisiä heikkouksiaan.
Miksi on niin väärin rakastaa? Kumpi on pahempaa, se kuin albaani rakastaa serbiä vai kun mies rakastaa miestä?
Pidin myös siitä ettei sotakuvastolla revitelty. Se vain häälyi kaiken yllä ja taustalla ja näkyi erityisesti tietenkin Milošin kohtalossa. Pitkä esitys, mutta en tiedä mitä olisi voinut tiivistääkään.
Vaikka niin tarina kuin toteutuskin on kolkkoa ja alakuloista, niin hienosti näyttelijät puhaltavat hahmoihinsa myös aitoa välittämistä ja rakkautta. Ajshe on pitkät ajat alistuva ja uhriutuvakin, mutta lopuksi hän nousee henkisesti voittajana. Kipuiluvuosien jälkeen Arsim tekee mielestään oikean teon ja palaa oikean rakkautensa luo. Liian myöhäänkö - sen saa katsoja päättää. Kun sielu on tarpeeksi rikki, ja kun on kävellyt läpi helvetin, voiko sitä enää palata siihen rakkauteen mikä joskus oli. Kun roolit kääntyvät päälaelleen ja huolehtivasta tuleekin huollettava.
Ymmärrettävästi kaikki Bollan esitykset ovat tällä hetkellä loppuunmyytyjä, mutta kannattaa seurata lipputilannetta HKT:n sivuilla. Monellakin tapaa vaativa esitys, joka jättää hieman sekavan ja raskaan olotilan. Silti ehdottomasti katsomisen arvoinen.
Esityskuvien copyright Ilkka Saastamoinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti