Juha Jokelan uusi näytelmä on aina Tapaus, ja tällä kertaa jouduttiinkin odottamaan uusinta hieman kaueammin kuin piti. Koska korona. Onneksi ensi-ilta oli vihdoin syyskuussa - ja hyvää todellakin kannatti odottaa. Vaikka Dosentit on liki kolmetuntinen, se ei todellakaan tunnu siltä. Ensinnäkin teksti on kiinnostava, ajankohtainen, kantaaottava ja oivaltava. Älykäs. Mukana on ripaus huumoria keventämään paikoitellen aika raskasta aihetta. Kummasti kyllä esitys ei ole raskas vaan ilmava ja hengittävä. Kaikesta huomaa miten hyvin kirjoittaja on aiheeseensa perehtynyt. Toisekseen kaikki näytelmän tekemisestä vastaavat ovat tehneet ihmeellistä jälkeä.
Aiheena on tällä kertaa yliopistomaailma kaikkine (lieve)ilmiöineen. Päähenkilönä on keski-ikäinen sosiaalipsykologian professori Johanna (Ria Kataja), joka alkaa tutkimaan yliopistolaisten hyvinvointia. Avukseen hän saa someaktiivisen ja ärhäkän tutkijan Fionan (Marja Salo). Kantona kaskessa vaikuttaa olevan rehtori Leena (Maria Kuusiluoma). Jossain välimaastossa sukkuloi tiedekunnan dekaani Mikko (Tommi Korpela) ja ex-aviomies & professori Eero (Hannu-Pekka Björkman). Perhe-elämän tuulahduksia tuo valokuvauksesta innostunut abi-ikäinen poika Aapo (Otto Rokka) sekä etäyhteyksien päässä naisystävä Marina (Snezhina Petrova). Henkilögalleria on kirjoitettu kiinnostaviksi, hyvin todentuntuisiksi hahmoiksi. Sopivasti ristiriitoja ja jännitteitä, sopivan inhimillisiä. Arkisiakin.
Voin kuvitella että niille katsojille keille yliopistomaailma ei ole lainkaan tuttu, näytelmä saattaa vaikuttaa hetkittäin vaikeaselkoiselta tai sisäänpäinlämpiävältä. Paljon tässä toki on erilaisia käsitteitä ja minulle uusia filosofeja ja tutkijoita, mutta tuleepahan samalla sivistyttyä taas piirun verran. Käsiohjelmassa on muuten hyvä yhteenveto keskeisistä henkilöistä mitä esityksessä mainitaan. Ja hyvä lista kirjallisuutta myös!
Olen kuitenkin monelta tutkijalta tai yliopistossa työskentelevältä kuullut että Jokela on onnistunut tavoittamaan erinomaisen hyvin sen maailman, tutkijoiden arjen haasteet ja valtataistelun, politiikankin. Mutta ei tätä tarvitse ajatella ainoastaan yliopistomaailman kuvauksena, vaan minkä tahansa yrityksen tai yhteisön. Ihmisten väliset suhteet, työnteko, hierarkia, valtataistelut, nokkimisjärjestykset, julkisuudessa esiintyminen, byrokratia, luokkaerot, kilpailukyvyn lisääminen... Ja se miten erilaisessa asemassa freelancer on vakituisessa työsuhteessa olevaan.
Voidaanko työyhteisöä kritisoivaa ihmistä palkata siihen porukkaan, vaikka olisi kuinka pätevä? Haluaako johto tietää miten huonosti työntekijät voivat? Sosiaalinen media tuo omat haasteensa tähän aikaan, ja sitäkin puolta avataan hienosti. Myös ajankohtainen asia eli korona on päässyt mukaan ja näkyy hyvin roolihenkilöiden arjessa. Yliopiston ruokalassakin pidetään turvavälejä.
Monessa kohtaa näytelmää nousee esille ajatus tieteen tekemisestä ja tutkimisesta. Että tiede itsessään on arvokasta, ei ainoastaan välineenä johonkin muuhun. Yliopistomaailman rahoituksen leikkaukset kirpaisevat muitakin kuin yliopistolaisia, ainakin pitkällä tähtäimellä.
Näyttelijät tekevät kaikki ensiluokkaista työtä. Show'n varastaa kyllä mestarillisen upea Ria Kataja, yksi Suomen upeimpia näyttelijöitä. Tämän Johanna tekee parhaansa, mutta aina sekään ei riitä. Loppuunpalaminen uhkaa kaikkia ihmisiä ketkä laittavat itsensä likoon. Johanna on puun ja kuoren välissä ja tulee tutkimusaiheellaan sorkkineeksi muurahaispesää. Lojaliteetit punnitaan. Kataja on ihan loistava roolissaan. Myös Marja Salon tiukkailmeisen hymytön Fiona on napakka ja hyvin uskottava hahmo. Maria Kuusiluoman rehtori on todella ärsyttävä, mutta rakastan tapaa miten Kuusiluoma ammattitaidollaan rakentaa tämän tyypin. Ei ne miehetkään huonoja ole, mutta jäävät vähän häilyviksi vahvojen naisten taustalle. Sellaisiksi ne on toki kirjoitettukin.
Näytelmässä oli paljon suoraa kontaktia yleisöön eli Johanna esitelmöi meille, ja kertoo asioita katsojille suoraan. Kuin olisimme osanottajia seminaarissa. Tavallaan tykkään tästä.
Kati Lukka on taikonut lavastukseen hienon puolikaaren; muistuttamaan meitä panoptikon-tyyppisestä tilasta (käsite mikä tulee kyllä tutuksi näytelmässä). Puolikaarta käytetään hienosti milloin kirjaston, yliopiston kuppilan tai Johannan kodin taustana upeiden Timo Teräväisen videoprojisointien avulla. Se oletus jatkuvasta tarkkailun kohteena olemisesta toteutuu hyvin. Tarkkailijana yleisö, mutta myös tutkijayhteisö, yliopiston johto, milloin kukakin. Projisointeja käytetään luovasti muutenkin. Varsinkin se valtava kirjaseinämä näyttää huikealta, ja Twitter-viestien paljous alkaa ahdistamaan. Rauhallisen verkkaan liikkuvat näyttämömiehet siirtelevät irtohuonekaluja tarpeen mukaan, hienosti integroituen osaksi esitystä. Myös lavan nousevat ja laskevat elementit on otettu hyvin mukaan.
Kun panoptikon-häkkyrä lopulta hajoaa, se toimii hienona vertauskuvana Johannan tilanteelle. Tämä disintregraatio näyttää ja kuulostaa muuten pirun komealta! Nadja Räikkä on tehnyt hienon työn valosuunnittelijana; ja kehun samalla myös Tuuli Kyttälän äänisuunnittelua ja musiikkiakin. Auli Turtiainen on onnistunut myös hyvin, koska mikään puvustuksessa ei pistä silmään. Näin ihmiset näissä hommissa pukeutuvat. Tyylikkään ajattomasti, jopa trendikkäästikin. Yhdessä kaikki tämä tekee esityksestä nautinnon katsoa ja kokea.
Kerrassaan ihanaa oli olla taas Kansallisteatterissa, ja vielä näin loistavan esityksen parissa. Ja miten hienosti henkilökunta Matti Patanan johdolla hoiti katsojien tulemiset, menemiset ja tiedottamisen. Kaiken kruunasi vielä arjen luksus eli aitio; siellä me Tanjan kanssa nökötettiin kuin kuninkaalliset konsanaan.
Kiitos Juha Jokela, kiitos Kansallisteatteri - yhdessä olette parhaita!
Kuvien copyright Katri Naukkarinen, paitsi meidän aitiokuvan otti henkilökunnan edustaja.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti