Ja totta tosiaan! Eva Buchwald on onnistunut dramatisoimaan kirjan sujuvaksi ja kiinnostavaksi näytelmäksi. Johanna Freundlich ohjaa taitavasti ja tarkasti näyttelijänelikkoa lavalla. Komeaa katsottavaa, niin kirjan lukeneille kuin muillekin.
Kissani Jugoslavia kertoo Bekimin (Toni Harjajärvi) ja tämän Emine-äidin (Sari Puumalainen) tarinat. Bekim asuu Suomessa, mutta toinen jalka tuntuu olevan menneisydessä ja lapsuuden Kosovossa. Tarinoita kerrotaan vuorotellen, Bekimin nykyajassa ja äidin kertomusta tämän avioliiton alkuajoilta, Kosovossa. Kahden kulttuurin välissä kasvaminen ei ole helppoa ja Bekimillä on vielä epämääräiset miessuhteet aiheuttamassa lisähämmennystä. Kahden käärmeensä (Petri Liski) kanssa elävä mies kaipaa hyväksyntää ja arkista elämää. On muuten hieno kohtaus kun eläinkauppias muuntuukin itse myyntiartikkelikseen! Eräänä päivä baarista mukaan tarttuu Kissa (Ville Tiihonen), joka pistää Bekimin elämän hurlumhei. Vaativa, korskea hedonisti, joka tuntuu vaativan mahdottomia. Aivan kamala tyyppi, mutta jotenkin silti hykerryttävän hauska kaikessa yliampuvuudessaankin. Tiihonen tuo liikekieleen (ne diskomuuvit!) ja ääntelyynsä oivallisia kissamaisia piirteitä. Ja käärme on mahdoton totuudentorvi, joka koittaa pitää Bekimin turvassa ja ruodussakin.
Ja voi että mä sitten tykkään Harjajärven Tonista! Taas kerran sympaattisella tavalla näytelty rooli. Hän tuo hyvin esiin Bekimin miellyttämisenhalun ja myötäilyn. Halun olla rakastettu ja hyväksytty. Ja myös muutoksentarpeen ja sen hyväksikäyttämisen tiedostamisen. Bekim on kirjassakin mahdottoman paljon sympatiaa herättävä ja nyt vielä enemmän. Ehkä hetkittäin jopa sääliä - miksi hän antaa miesten kohdella itseään näin?
Katri Rentto on lavastanut kaiken pienelle pyörivälle lavalle Willensaunan pikkiriikkiselle näyttämölle. Toiselle puolella Bekimin modernin mustavalkoinen koti, käärmetauluineen ja alastomine miespatsaineen (käärmeen kera tietenkin) ja toisella puolella Eminen elämää, Kosovossa ja mitä lähemmäksi nykyaikaa tullaan, Suomessa. Mustavalkea käärmeen luurankoteema jatkuu myös lemmikkikäärmeen hupparissa. Eminellä on valkovoittoista, mutta punaisen värin käyttö mausteena kuvastaa vaihtuvia kohtauksia tämän elämässä. Emilia Erikssonin pukusuunnittelussa siirrytään hyvin kosovalaishenkisestä kansallispukuteemasta nyky-Suomen arkisempaan suuntaan. Toki Kissan boheemi bilelook on ihan oma lukunsa. Ja sitten on tietysti aina hienot valot a'la Kalle Ropponen.
Väliajalta palaavat ihmiset kuin kokonaan toiseen näytelmään; sen verran erilainen toteutus siinä on.
Kissoja kissoja, niitä lavalla riittää. Mestari ja Margarita tuli jo mainittua, ja maagisen realismin lisäksi puhuvat, ihmisenoloiset kissat yhdistävät näitä teoksia. Käärmekin on vahva symboli. Esitys on kaikkineen aikamoinen runsaudensarvi, josta riittää näkemistä uusintakierroksellekin. Tämä on samalla rento ja jännitteitä täynnä oleva näytelmä. Esityksen pienet huumoripilkahdukset nousevat sieltä välillä mutta tämä on kaukana komediasta kumminkin. Realismia ennemminkin.
Suhde miehiin on yksi näytelmän teemoista. Eminen hullaantuminen Bajramiin (Petri Liski) kuka osoittautuikin hieman muuksi mitä kuvitteli. Poikakin tuntuu haksahtavan vääriin miehiin. Kumpikin alistuu hyväksikäytetyksi. Onneksi loppu on seesteinen ja onnellinenkin. Silti tämä esitys jäi kaivelemaan, ja vaatii tulla katsotuksi uudelleen. Esityksiä on onneksi lisätty toukokuun puoliväliin, mutta toisaalta paikkoja on aika vähän...
Tykkäsin myös historiallisesta kuvauksesta. Vaikka periaatteessa voisinkin muista Balkanin alueen tapahtumia 1980-1990-luvuilla, en niistä kauheasti tiedä. Sikälikin tämä on eksoottista ja kiinnostavaa. Mielestäni Statovci tuo kiinnostavan ja taatusti omanlaisen äänensä Suomen kulttuuriselle kentälle, nyt myös teatteriin. Hyvä. Ulkopuolisuus ja hyväksyntä, erilaisuus ja menneisyyden painolastit. Suomalaisuuskin. Niihin saa erilaista perspektiiviä kun kertojan ääni on uniikki.
Esityksessä on myös pienimuotoista musisointia lavalla, se jotenkin sitoo käärmettä ja Bekimiä yhteen, sellainen kellopelin kilkutus. Ja käärme soittaa myös sellaista minihaitaria (concertina)! Antti Puumalaisen äänisuunnittelu on muutenkin runsasta ja monipuolista, Balkanin alueen musiikista alkaen. Bonusta myös käsiohjelman kirjallisuusotteista!
Kissani Jugoslavia oli vahva katsomiskokemus, monellakin tapaa. Siitä jäi eheytynyt olo ja kaikesta huolimatta optimistinenkin. Vahva suositus.
Kuvien copyright Tommi Mattila.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti