Uuteen nousuun - laman lasten elämä ja teot / Q-teatteri 24.2.2024

Ja taas uusi loppuunmyyty hitti Q-teatterille. Tämä(kin) oli ennalta-arvattavissa, joten niinpä kerrankin kaukoviisaana hankin lippuni jo marraskuussa. Nämä katsojien nostalgian kaipuuta kutkuttelevat esitykset ovat menestyksiä joka teatterissa, mutta Q-teatterilla ohjauksesta vastaava Juho Mantere tuo oman kierteensä tarinaan. Viime aikoina kaikki hänen ohjauksensa ovat olleet hittejä: Q-teatterin Toksinen kabaree, Vanhan Jukon Tuntematon sotilas, Turun kaupunginteatterin  Rakkaani, Conan Barbaari... Uuden sukupolven kultanäppiohjaaja siis ja Q-teatterin uusi taiteellinen johtaja. Mantereen kanssa käsikirjoittamassa on ollut Anna Brotkin, joka on kunnostautunut enemmän tv-tuotantojen puolella.

Uuteen nousuun -näytelmän alaotsake on laman lasten elämä ja teot. Ja joo, lamasta tämä aika lailla kertookiin, tai 90-luvusta, johon lama oleellisesti liittyy. Alussa neljä hipsteriä on kokoontunut vanhaan kouluunsa, tai oikeastaan yksi heistä on kutsunut heidät sinne etkoille. Koulu on rapistunut, puolilaho ja täynnä rotanpaskaa, mutta jotain ihmettä (eli kanttori Korhosen soitto) tapahtuu ja heidät imaistaan takaisin 90-luvulle, lapsuuteen. Tästä alkaakin varsinainen seikkailu, sillä lapsuus ysärillä ei olekaan mikään helppo nakki, ainakaan tällä nelikolla. 

Satu Tuuli Karhu, Anna-Sofia Tuominen, Olli Riipinen ja Miro Lopperi ovat hirmuisen taitavia sekä lapsina että myös kaikissa aikuisrooleissaan. Viides tärkeä rooli on muusikko Henri Lyysaarella, joka karmaisevassa muovinaamarissaan soittelee nurkassa, ja välillä vähän muuallakin. Hän vastaa esityksen musiikista, mutta on siellä mukana vähän aikakauden musaakin. En ehkä voi koskaan kuunnella Madonnan Frozen-biisiä näkemättä eroottista Prätkähiiriactionia!

Ysärillä lasten kohtalona on mm. aivan kamala natsityylinen jumppamikka Tarmo Puukko pilli kaulassaan; veren maku suussa on sinun kilpaa hiihtämän. Viihdemaailman ärsyketulva tunkeutuu lasten arkeen ja siihen väliin Esko Aho selittää lamasta ja rahojen tuhlauksesta. Kuinka sivari opastaa netin käytössä (oi mikä tuttu valintaääni!), kuinka lapset kokevat vanhempien taloudellisen ahdingon, karvaaseen loppuun asti. Varsinkin pankkimaailmassa työskentelevän Pyryn isän. Lapset näkevät paljon sellaista mitä ei pitäisi, mutta onneksi he eivät ihan kaikkea ymmärrä. Katsoja kyllä ymmärtää. Tosin viisaus "jos sitä on saatavilla, sitä katsotaan" on taivaan tosi, ja senkin saamme katkerasti huomata.

Visuaalisesti esitys on näyttävä ja erilaisten ärsykkeiden tulva on hillitön, kiitos lavastuksesta ja videosuunnittelusta Ville Seppänen. Myös Riina Leea Niemisen puvut ovat ah niin kamalia ja ihania, täydellinen pastissi. Välillä tulee jo melkein ähkykin, mutta sitten sopivasti kevennetään. Huumori on paikoitellen pikimustaa ja sellaista saako tälle edes nauraa -osastoa. Käsikirjoittajat osaavat asiansa ja ysärinsä.

Pitää kiittää myös Riikka Virtasen maskeerausta, varsinkin ne aikuisten käyttämät muoviset osamaskit naamoilla ovat ihan kauhuleffakamaa.

William Ilesin valot ja Pekka Kiiliäisen äänet ovat molemmat tärkeitä elementtejä näin visuaalisessa teoksessa. Myös livekuvausryhmä on isossa osassa sillä sokkelomainen lavastus tarjoaa osan kohtauksista videon kautta. En ehkä ole tämän metodin suurin fani, mutta jotenkin tähän ärsyketulvaan se sopii.

Nämä lapset opettelevat netin käyttöä, kokeilevat spiritismiä (kukapa ei, mutta moniko kohtaa yksisarvisen demoni-Esko Ahon?), katsovat Prätkähiiriä (erityisesti Olli Riipisen Jesse näkee mielenkiintoisia haaveunia aiheesta), tutustuvat naisen malleihin (kun äiti laulaa tyttärensä kanssa "Meillä Hännisillä on päärynävartalo" niin siitä on kuulkaa leikki kaukana, mutta silti naurattaa hillittömästi). On AÝ-peikkoja konkurssisuossa, koulun diskoa ja hitaiden tanssimista ja pahamaineinen viinatamponi. Välillä on vaikea käsittää miten paljon niitä ysärikliseitä (tai aiheita) on saatu mahdutettua yhteen vajaan kolmen tunnin esitykseen. Vaikka olisi tästä ehkä voinut hieman nipistää, 18-vuotisbileistä vaikka?

Uuteen nousuun oli meluisa, hälyisä ja nostalginen. Vaikkei kaikki ysärillä ollut niin hienoa, niin tässä onnistutaan nostamaan pinnalle niitä hyviäkin asioita paljon. Lapsen mielikuvitus on ihmeellinen asia ja myöskään teatterintekijöiden mielikuvitusta ei voida väheksyä. Näytelmä oli hieno elämys missä sai nauraa, nostalgisoida ja myös kokea vähän vakavampia tunteita. Ehdottomasti yksi kevään helmiä eli jos onnistut saamaan lipun niin suosittelen.

Esityskuvien copyright Pate Pesonius.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Amadeus / Turun kaupunginteatteri 19.2.2022

Peter Shafferin Amadeus on kertakaikkisen hieno näytelmä. Edellisin versio minkä näin oli National Theatren esitys Lontoossa, viisi vuotta sitten. Se oli todella taidokas; vahvasti musiikillinen ja ennen kaikkea Lucien Msamati teki maagisen roolityön Salierina. Silloin mietin ettei kukaan voi yltää samalle tasolle tässä roolissa. 

Odotin kovasti tätä Turun kaupunginteatterin versiota: monta suosikkia tekijätiimissä ja Tuomas Parkkinen ohjaamassa. Miro Lopperi Mozartina kuulosti juurikin täydelliseltä. Ja sitten Santtu Karvonen Salierina, hmm... Varmaan ihan hyvä, aprikoin.

Ja minkä yllätyksen koinkaan! Amadeus kesti 3 tuntia ja 20 minuuttia, eli sellaisen normi-Shakespearen verran. Toki ei sitä pysty kauheasti tiivistämäänkään. Ennakkoaavistukseni Miro Lopperin hienoudesta Mozartina oli tismalleen oikea. Mies on fyysinen ja kaikin puolin taipuisa, verbaalisestikin. Oikein passeli impulsiivisena ja hulvattomana säveltäjämestarina. Dramaattinen muutos vaatteilla koreilevasta ja ryöpsähtelevästä miehestä ryysyiseen ja rähjäiseen, harhoja näkevään ihmisraunioon on taiten tehty. Sydämeen sattuu: miksei kukaan muu kuin Salieri näe Mozartin neroutta? Lopperi on kyllä ihan parasta, ja tuo välillä fyysisessä ilmaisussaan mieleen Miska Kaukosen. 

Lopperin erinomaisuudesta huolimatta kyllä se on nyt Santtu Karvosen Salieri joka varastaa valokeilan. Ensinnäkin Salieri on näyttämöllä suurimman osan ajasta. Rooli on upeasti kirjoitettu ja haastava näyttelijällekin. Karvonen tekee täydellisen vakuuttavaa työtä! Tämän Salieri tuntee niin katkeraa kateutta Mozartia kohtaan että se syö hänet sisältä ja ajaa lopulta omaan ratkaisuunsa. Ja minä kun ajattelin ettei Msamatin roolisuoritusta voisi ylittää! Salierin mielenmaisema on käsikosketeltavissa, ja se kun hän ymmärtää että Jumala on valinnut Mozartin kanavakseen, eikä häntä. Vaikka Mozart rienaa jumalaa ja Salieri taas on omistanut elämänsä tälle. Ellei Salieri olisi niin häikäilemätön ja kapuloita Mozartin rattaisiin jatkuvasti työntävä, häntä voisi tulla jopa sääli.

Muissa rooleissa Linda Hämäläinen oli ihastuttava pulppuavan iloisena Constanzena, Amadeuksen kaiken kestävänä mielitiettynä. Ulla Reinikainen oli erinomaisen mainio pölkkypäisenä Josef II:na, joka ei ymmärrä musiikista tuon taivaallista. Hallitsijaansa pokkuroi oivallinen mieskolmikko: paroni van Swieten (Miska Kaukonen), päähovimestari von Strack (Stefan Karlsson) sekä kreivi Orsini-Rosenberg (Mika Kujala). 

Salierin miespalvelijakaksikkona Venticelleinä nähtiin Ulla Koivuranta sekä Riitta Salminen. Koivuranta oli hypännyt paikkaamaan Minna Hämäläistä superlyhyellä varoitusajalla, ja teki roolin plari kädessä. Ilman sitä ei olisi kyllä huomannut mitään heikkoa tai erikoista esityksessä. Kaikki muut paitsi Lopperi ja Karvonen venyivät lavalla monenlaisiin muihinkin rooleihin. 

Välillä ajellaan golfkärryllä ja kiskotaan tölkkiolutta, välillä heitellään tivolissa "merenneito"-Mozartia palloilla alas ja välillä liuta Mozart-klooneja viskoo nuottilehtiä ympäriinsä. Parkkisen ohjaus todellakin raikastaa teosta, mutta ymmärrän myös miksi väliajalla ihmisiä lähti pois. En itsekään ihan kaikista ohjauksellisista tai lavastuksellisista jutuista tykännyt, mutta mieleenkään ei tullut poistua kesken kaiken. 

Mietin paljon erilaisia ihmissuhteita mitä Amadeus käsittelee: Salierin ja jumalan, Mozartin suhde sekä isäänsä (kompleksinen), Salieriin (kilpailullinen) ja vaimoonsa (räiskyvä). Ja miten nämä suhteet muuttuvat kun näytelmä etenee. Mozart pitää Salieria ystävänään ja hyväntekijänään, ja tukeutuu tähän enenevässä määrin. Ja mitä tekee Salieri? Puukottaa selkään minkä ennättää. Parkkisen versio avasi minulle lisää tämän hienon näytelmän syvyyksiä.

Tuomas Lampisen puvustus on, kuten tavallista, todella häikäisevää. Pinkkiä, glitteriä, näyttävyyttä, silmäkarkkia koko rahalla. Huomio kiinnittyy erityisesti kenkiin sekä takkien selkämysten brodeerattuihin (?) kuvioihin. Tämmöiset yltäkylläiset esitykset saavat ilmeisesti pukusuunnittelijan mielikuvituksen ryöpsähtelemään yli äyräiden, hyvällä tavalla. Uudenvuodenjuhlien Mozartien pastellisävyiset unisex-asut, joissa kummallakin on puolison nimi etuosassa, ällösöpöä!

Lavastuksesta vastaa Jani Uljas. Näennäisen yksinkertainen ja jopa pelkistetty näkymä taipuu silti moneksi. Ja taitavalla valosuunnittelulla (Jari Sipilä) saadaan tiloja muunneltua sopiviksi. Palatsin seinämässä on joukko ovia ja lavan sivuilla pari lisää. Väriä lavalle tuovat yltäkylläisesti puettujen ihmisten lisäksi monenlaiset irtoelementit: valtavat pomppuisat biljardipallot ja jättikokoinen Toblerone-patukka. Mozartinkuularasiasta puhumattakaan. Valosuunnittelussa yksi olennainen osa on huippuhieno varjojen käyttö, siis valoilla.

Jari Tengströmin äänisuunnittelussa oli hyödynnetty Mozartin musiikkia tottakai, mutta yllättävän vähän kuitenkin. Lisäksi Karvosen mikissä oli jotain ongelmia noin puolivälistä eteenpäin. Peruukit ansaitsevat myös erikoismaininnan. Suorastaan painovoiman lakeja uhmaavat tötteröt ovat huikeita. Eikä voi olla mainitsematta maskeerausta. Naamioinnin suunnittelusta iso kiitos Anna Kuljulle.

Jos takamus kestää istua ja allakassa on tilaa hienolle teatterielämykselle, suuntaa silloin Turkuun Amadeuksen pariin. Klassikkoteksti, jonka teemat ovat erittäin ajankohtaisia. Kukapa haluaisi olla se keskinkertainen jos tarjolla on paraskin.  

Kuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Rakkaani, Conan Barbaari / Turun kaupunginteatteri 27.10.2020

Rohkenisin väittää että Turun kaupunginteatterin Rakkaani, Conan Barbaari on yksi syksyn parhaista esityksistä. Tai minähän saan toki väittää blogissani mitä haluan, ei sillä. Siksipä harmittaa vielä enemmän ettei yleisö ole oikein löytänyt sitä ja useita näytöksiä on pitänyt perua esityskauden loppupäästä. Onneksi itse pääsen katsomaan vielä uudelleenkin. Minäpä koitan kertoa miksi tämä on niin hyvä, ja miksi se kannattaa ehdottomasti nähdä.

Teatterin ennakkomainonta lupaa "paljasta pintaa, väkivaltaa ja kyseenalaisia arvoja" - kyllä niitä kaikkia nähdään, mutta ei ehkä semmoisessa kontekstissa mitä saattaisi odottaa. Ikäsuositus on 16+, mutta mielestäni myös hieman nuoremmat voisivat tätä katsoa, ehkä kuitenkin aikuisen seurassa. Onhan tässä väkivaltaa, mutta se on hyvin sarjakuvamaista, mitä ei voi ottaa oikein todesta. Nauraa sain, ääneen hekotella useita kertoja, ja kyllä siellä katsomossa hörähteli moni muukin. "Oottekste Tampereelta vai muuten vaan vammasia?" sai aikaan kyllä ison tyrskähdyksen, näin pirkanmaalaisena.

Ohjaaja ja käsikirjoittaja Juho Mantere on hiljakkoin valmistunut ohjaajaksi, ja siihen nähden hänellä on takanaan jo mukava määrä töitä. Kirjallisuuden puolelta autofiktiivisten teosten buumi valuu myös teatteriin. Rakkaani, Conan Barbaari heijastelee Mantereen omia nuoruuskokemuksia. Koulukisattu Mantere löysi pakopaikkansa arjesta hevimusiikista, fantasiakirjallisuudesta (erityisesti Conan Barbaarista) ja tietokonepeleistä. Kaikki nämä elementit ovat vahvasti läsnä näytelmässäkin. Päähenkilö Pöpö Höpönen (Miro Lopperi) on 13-vuotias poika, joka joutuu kokemaan kovia. Ankarasta koulukiusaamisesta huolimatta hän säilyttää optimistisen elämänasenteen, ainakin näytelmän alussa. Liikuttavan sympaattinen poika on itsekin melkein vakuuttunut siitä, että sanat eivät voi häntä satuttaa kun hän on niin vahva. Ainakin siellä omassa mielikuvitusmaailmassaan.

Miten joku näytelmä voi olla samaan aikaan hulvattoman riemukas ja niin syviä tunteita luotaava? Tunnen voimakasta halua singahtaa lavalle ja halata Höpöä, kyllä kaikki muuttuu vielä paremmaksi. Ja samaan aikaan vetää turpiin kammottavia kiusaajia, joilla on kyllä aika monimuotoiset tavat temppuihinsa. Höpö toteuttaa eskapismiaan välittämättä kiusaajistaan ja voimaantuu Conanin kanssa käydyistä keskusteluista. Bodaamisharrastuskin tuottaa tulosta; sitä jaksaa tehdä vipunostojakin Sabrina sylissä.

Näytelmässä oman puheenvuoronsa saavat myös Conanin luoja Robert E. Howard (Ulla Koivuranta), joka jutustelee baaritiskillä elämästään, äidistään ja kirjoittamisestaan. Hänen mielestään väkivaltafantasia on sylin korvike - ja Pöpön kohdalla tämä kyllä konkretisoituu. Howardin oma äitisuhde heijastuu myös Pöpöön ja tämän äitiin. Välillä nähdään väläyksiä Conan-tarinoista, oivallisesti toteutettuina ja sarjakuvaprojisoinnein kuvitettuna. Välillä taas joudutaan katsomaan Pöpön todellisuutta kiusaajien kynsissä ja opettajankin (Kirsi Tarvainen) nöyryyttämänä. Opettajahahmo on muuten yksi näytelmän timanttisimpia juttuja. "Ei näitä väliinputoavia runkkareita enää tarvita, kun tekoäly hoitaa hanttihommat tulevaisuudessa" - ja PAM PAM PAM! Ooh, mikä kohtaus!

On hirvittävän oivaltavaa laittaa teatterin vanhemmat naisnäyttelijät esittämään niin maskuliinisia sankareita kuin muita mieshahmoja, sekä kiusaavia teinipoikia. Se hurja näky kun kolme poikaa (joita esittävät Koivuranta, Tarvainen ja Reinikainen) kusevat maassa makaavan Pöpön päälle piirtyi verkkokalvoilleni ikuisiksi ajoiksi. Sukupuolirooleilla leikittely sopii tähän näytelmään hyvin. 

Koko näyttelijäkaarti on ihan timanttia. Miro Lopperin notkea fysiikka taipuu moneen ja ilmeikkäät kasvot tuovat Pöpön kokemat tunteet hienosti esille. Vaativa rooli monella tapaa, mutta Miro herättää Pöpön henkiin ja lentoon ihan älyttömän taitavasti. Eläytyminen Pöpön barbie-esitykseen on huippu! Ja akrobaattinen hyppynarushow!

Näytelmä on paikoitellen mahtipontinen, paikoitellen traagisiakin sävyjä saava, mutta myös optimistinen seikkailu teinipojan maailmaan. Monet asiat ovat Pöpölle liian haastavia ja sellaisia mitä ei 13-vuotiaalle vielä kuuluisi (kuten jätetystä äidistä baarissa huolehtimista), mutta Pöpö koittaa parhaansa olla nyt perheen pää. Ei ole reilua eikä kohtuullista että tuossa iässä pitää lopettaa leikit ja huolehtia äidistä (sydäntäni raastaa Pöpön puolesta).

Kimmo Rasilan esittämä Pöpön isä on mykistävä hahmo myöskin. Lakonisen tylsä ulkoisesti ja puhetyyliltään, mutta sitten jutut ovat sitä tasoa että huh! Pakko nauraa hysteerisesti ääneen joka kerta kun tyyppi avaa suunsa. Ja tämän perustelu miten jokainen perheenjäsen voi nyt kasvaa täyteen potentiaaliinsa on jotain niin absurdia. Tämmöiset self help -puheet ja terapeuttinen sävy näkyy isän sanojen lisäksi myös Paul Stanleyn elämänohjeissa. Jokainen on oman onnensa seppä ja sitä rataa. Ei ihme että Pöpöllä menee usko tähänkin idoliinsa.

Näyttelijöiden roolivaihdot ovat aivan ällistyttäviä, nopeudessaan vertaansa vailla. 

Jani Uljas on ehkäpä suosikkilavastajani, ja nyt käytössä on hykerryttävä pahvilaatikkoestetiikka. Toki sopivilla iskulauseilla koristeltuina (Danzig!). Tekniikan nousevia ja laskevia osia hyödynnetään älyttömän hyvin. Lavalla nähdään niin ehta teksasilainen baari kuin Pöpön kodin aneeminen keittiö, ja Conanin maailmojen temppelit torneineen. Pahvikoristelu yltää myös teatterin aulaan toivottamaan katsojat tervetulleiksi.

Tuomas Lampinen on loihtinut uskomattoman hienon puvustuksen. Jo pelkästään Conan Barbaari (Kirsi Tarvainen) ja Paul Stanley (Kimmo Rasila) upeine asuineen saavat minut hykertelemään onnesta. Mutta myös Pöpön pukeminen Turtles-paitaan on hurmaavaa. Kaikkineen kekseliästä, luovaa ja nerokasta. Pahviteema hiipii lavastuksesta paikoitellen myös pukuihin. Minna Pilvisen ilmaisuvoimaiset maskit ja peruukit pelaavat hyvin yhteen häikäisevien pukujen kanssa. Pöpön takatukkaperuukki on ikimuistoinen.

Äänisuunnittelu (Mika Hiltunen) ja musiikkivalinnat on myös muikeaa kuunneltavaa. Tosin sitä mainostettua Manowaria ei kuulla kuin introssa (joka onkin todella vakuuttava kohtaus) mutta sitten on Kissiä vähän enemmän. Hiltunen on loihtinut myöskin näyttävät ja seikkailulliset projisoinnit. Kun Iso-Arska pamahtaa silmillesi vuoren kokoisena bodaamaan niin ei voi kun ällistellä asiaa - ja vaikuttua. Liikkuvat sarjakuvatkin ovat runsaan ryöpsähtäviä. Ja kiemurtelevat lyriikat, öljypumput ja ties mitkä. Jari Sipilän valot vielä viimeistelevät monimuotoisen visualisuuden. Valonheittimet siinä alkukohtauksessa ja ihanat pinkit valokeilat Lick it Upin soidessa!

Monellakin tavalla Rakkaani, Conan Barbaari toi mieleeni yhden suosikkinäytelmäni eli alunperin KOM-teatterissa ensi-iltansa saaneen Veikko Nuutisen Pasi Was Heren. Se syrjäytymisen ja kiusaamisen teema, hevimusiikki ja nuoruuden kuvaus. Ja molemmissa hykerryttävän kamalat opettajahahmot! Nostalginen kasari/ysäriestetiikka on molemmissa näytelmissä kantava voima.

Mantere on vahva tarinankertoja. Näytelmä kulkee juohevasti ja iloisen ryöpsähtelevästi eteenpäin, kuitenkin loogisesti, monine sivupolkuineen. En tiedä onko loppu onnellinen, se jää katsojan päätettäväksi. Tekstissä toistuu usein esityksen jonkunlainen motto: se mikä ei tapa vahvistaa - ja tätä mantraa Höpökin noudattaa. Rakkaani, Conan Barbaari on vahva näyttö Mantereen osaamisesta sekä käsikirjoittajana että ohjaajana. Lisää kiitos!

Käsiohjelman fanijulisteesta vielä erikoismaininta!

Oletko nyt tarpeeksi vakuuttunut tämän näytelmän erinomaisuudesta? Siinä tapauksessa äkkiä hankkimaan liput, sillä näytöksiä on enää neljä (4) eli 7.11., 14.11., 28.11. ja 5.12. Minulle Rakkaani, Conan Barbaari oli yksi teatterivuoden huippuja ja kiitän lämpimästi Juho Manteretta tästä elämyksestä.

Kuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.