Rohkenisin väittää että Turun kaupunginteatterin Rakkaani, Conan Barbaari on yksi syksyn parhaista esityksistä. Tai minähän saan toki väittää blogissani mitä haluan, ei sillä. Siksipä harmittaa vielä enemmän ettei yleisö ole oikein löytänyt sitä ja useita näytöksiä on pitänyt perua esityskauden loppupäästä. Onneksi itse pääsen katsomaan vielä uudelleenkin. Minäpä koitan kertoa miksi tämä on niin hyvä, ja miksi se kannattaa ehdottomasti nähdä.
Teatterin ennakkomainonta lupaa "paljasta pintaa, väkivaltaa ja kyseenalaisia arvoja" - kyllä niitä kaikkia nähdään, mutta ei ehkä semmoisessa kontekstissa mitä saattaisi odottaa. Ikäsuositus on 16+, mutta mielestäni myös hieman nuoremmat voisivat tätä katsoa, ehkä kuitenkin aikuisen seurassa. Onhan tässä väkivaltaa, mutta se on hyvin sarjakuvamaista, mitä ei voi ottaa oikein todesta. Nauraa sain, ääneen hekotella useita kertoja, ja kyllä siellä katsomossa hörähteli moni muukin. "Oottekste Tampereelta vai muuten vaan vammasia?" sai aikaan kyllä ison tyrskähdyksen, näin pirkanmaalaisena.
Ohjaaja ja käsikirjoittaja Juho Mantere on hiljakkoin valmistunut ohjaajaksi, ja siihen nähden hänellä on takanaan jo mukava määrä töitä. Kirjallisuuden puolelta autofiktiivisten teosten buumi valuu myös teatteriin. Rakkaani, Conan Barbaari heijastelee Mantereen omia nuoruuskokemuksia. Koulukisattu Mantere löysi pakopaikkansa arjesta hevimusiikista, fantasiakirjallisuudesta (erityisesti Conan Barbaarista) ja tietokonepeleistä. Kaikki nämä elementit ovat vahvasti läsnä näytelmässäkin. Päähenkilö Pöpö Höpönen (Miro Lopperi) on 13-vuotias poika, joka joutuu kokemaan kovia. Ankarasta koulukiusaamisesta huolimatta hän säilyttää optimistisen elämänasenteen, ainakin näytelmän alussa. Liikuttavan sympaattinen poika on itsekin melkein vakuuttunut siitä, että sanat eivät voi häntä satuttaa kun hän on niin vahva. Ainakin siellä omassa mielikuvitusmaailmassaan.
Miten joku näytelmä voi olla samaan aikaan hulvattoman riemukas ja niin syviä tunteita luotaava? Tunnen voimakasta halua singahtaa lavalle ja halata Höpöä, kyllä kaikki muuttuu vielä paremmaksi. Ja samaan aikaan vetää turpiin kammottavia kiusaajia, joilla on kyllä aika monimuotoiset tavat temppuihinsa. Höpö toteuttaa eskapismiaan välittämättä kiusaajistaan ja voimaantuu Conanin kanssa käydyistä keskusteluista. Bodaamisharrastuskin tuottaa tulosta; sitä jaksaa tehdä vipunostojakin Sabrina sylissä.
Näytelmässä oman puheenvuoronsa saavat myös Conanin luoja Robert E. Howard (Ulla Koivuranta), joka jutustelee baaritiskillä elämästään, äidistään ja kirjoittamisestaan. Hänen mielestään väkivaltafantasia on sylin korvike - ja Pöpön kohdalla tämä kyllä konkretisoituu. Howardin oma äitisuhde heijastuu myös Pöpöön ja tämän äitiin. Välillä nähdään väläyksiä Conan-tarinoista, oivallisesti toteutettuina ja sarjakuvaprojisoinnein kuvitettuna. Välillä taas joudutaan katsomaan Pöpön todellisuutta kiusaajien kynsissä ja opettajankin (Kirsi Tarvainen) nöyryyttämänä. Opettajahahmo on muuten yksi näytelmän timanttisimpia juttuja. "Ei näitä väliinputoavia runkkareita enää tarvita, kun tekoäly hoitaa hanttihommat tulevaisuudessa" - ja PAM PAM PAM! Ooh, mikä kohtaus!
On hirvittävän oivaltavaa laittaa teatterin vanhemmat naisnäyttelijät esittämään niin maskuliinisia sankareita kuin muita mieshahmoja, sekä kiusaavia teinipoikia. Se hurja näky kun kolme poikaa (joita esittävät Koivuranta, Tarvainen ja Reinikainen) kusevat maassa makaavan Pöpön päälle piirtyi verkkokalvoilleni ikuisiksi ajoiksi. Sukupuolirooleilla leikittely sopii tähän näytelmään hyvin.
Koko näyttelijäkaarti on ihan timanttia. Miro Lopperin notkea fysiikka taipuu moneen ja ilmeikkäät kasvot tuovat Pöpön kokemat tunteet hienosti esille. Vaativa rooli monella tapaa, mutta Miro herättää Pöpön henkiin ja lentoon ihan älyttömän taitavasti. Eläytyminen Pöpön barbie-esitykseen on huippu! Ja akrobaattinen hyppynarushow!
Näytelmä on paikoitellen mahtipontinen, paikoitellen traagisiakin sävyjä saava, mutta myös optimistinen seikkailu teinipojan maailmaan. Monet asiat ovat Pöpölle liian haastavia ja sellaisia mitä ei 13-vuotiaalle vielä kuuluisi (kuten jätetystä äidistä baarissa huolehtimista), mutta Pöpö koittaa parhaansa olla nyt perheen pää. Ei ole reilua eikä kohtuullista että tuossa iässä pitää lopettaa leikit ja huolehtia äidistä (sydäntäni raastaa Pöpön puolesta).
Kimmo Rasilan esittämä Pöpön isä on mykistävä hahmo myöskin. Lakonisen tylsä ulkoisesti ja puhetyyliltään, mutta sitten jutut ovat sitä tasoa että huh! Pakko nauraa hysteerisesti ääneen joka kerta kun tyyppi avaa suunsa. Ja tämän perustelu miten jokainen perheenjäsen voi nyt kasvaa täyteen potentiaaliinsa on jotain niin absurdia. Tämmöiset self help -puheet ja terapeuttinen sävy näkyy isän sanojen lisäksi myös Paul Stanleyn elämänohjeissa. Jokainen on oman onnensa seppä ja sitä rataa. Ei ihme että Pöpöllä menee usko tähänkin idoliinsa.
Näyttelijöiden roolivaihdot ovat aivan ällistyttäviä, nopeudessaan vertaansa vailla.
Jani Uljas on ehkäpä suosikkilavastajani, ja nyt käytössä on hykerryttävä pahvilaatikkoestetiikka. Toki sopivilla iskulauseilla koristeltuina (Danzig!). Tekniikan nousevia ja laskevia osia hyödynnetään älyttömän hyvin. Lavalla nähdään niin ehta teksasilainen baari kuin Pöpön kodin aneeminen keittiö, ja Conanin maailmojen temppelit torneineen. Pahvikoristelu yltää myös teatterin aulaan toivottamaan katsojat tervetulleiksi.
Tuomas Lampinen on loihtinut uskomattoman hienon puvustuksen. Jo pelkästään Conan Barbaari (Kirsi Tarvainen) ja Paul Stanley (Kimmo Rasila) upeine asuineen saavat minut hykertelemään onnesta. Mutta myös Pöpön pukeminen Turtles-paitaan on hurmaavaa. Kaikkineen kekseliästä, luovaa ja nerokasta. Pahviteema hiipii lavastuksesta paikoitellen myös pukuihin. Minna Pilvisen ilmaisuvoimaiset maskit ja peruukit pelaavat hyvin yhteen häikäisevien pukujen kanssa. Pöpön takatukkaperuukki on ikimuistoinen.
Äänisuunnittelu (Mika Hiltunen) ja musiikkivalinnat on myös muikeaa kuunneltavaa. Tosin sitä mainostettua Manowaria ei kuulla kuin introssa (joka onkin todella vakuuttava kohtaus) mutta sitten on Kissiä vähän enemmän. Hiltunen on loihtinut myöskin näyttävät ja seikkailulliset projisoinnit. Kun Iso-Arska pamahtaa silmillesi vuoren kokoisena bodaamaan niin ei voi kun ällistellä asiaa - ja vaikuttua. Liikkuvat sarjakuvatkin ovat runsaan ryöpsähtäviä. Ja kiemurtelevat lyriikat, öljypumput ja ties mitkä. Jari Sipilän valot vielä viimeistelevät monimuotoisen visualisuuden. Valonheittimet siinä alkukohtauksessa ja ihanat pinkit valokeilat Lick it Upin soidessa!
Monellakin tavalla Rakkaani, Conan Barbaari toi mieleeni yhden suosikkinäytelmäni eli alunperin KOM-teatterissa ensi-iltansa saaneen Veikko Nuutisen Pasi Was Heren. Se syrjäytymisen ja kiusaamisen teema, hevimusiikki ja nuoruuden kuvaus. Ja molemmissa hykerryttävän kamalat opettajahahmot! Nostalginen kasari/ysäriestetiikka on molemmissa näytelmissä kantava voima.
Mantere on vahva tarinankertoja. Näytelmä kulkee juohevasti ja iloisen ryöpsähtelevästi eteenpäin, kuitenkin loogisesti, monine sivupolkuineen. En tiedä onko loppu onnellinen, se jää katsojan päätettäväksi. Tekstissä toistuu usein esityksen jonkunlainen motto: se mikä ei tapa vahvistaa - ja tätä mantraa Höpökin noudattaa. Rakkaani, Conan Barbaari on vahva näyttö Mantereen osaamisesta sekä käsikirjoittajana että ohjaajana. Lisää kiitos!
Käsiohjelman fanijulisteesta vielä erikoismaininta!
Oletko nyt tarpeeksi vakuuttunut tämän näytelmän erinomaisuudesta? Siinä tapauksessa äkkiä hankkimaan liput, sillä näytöksiä on enää neljä (4) eli 7.11., 14.11., 28.11. ja 5.12. Minulle Rakkaani, Conan Barbaari oli yksi teatterivuoden huippuja ja kiitän lämpimästi Juho Manteretta tästä elämyksestä.
Kuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti