Olen nähnyt tämän Sirkku Peltolan hieman vanhemman näytelmän Mummun saappaassa soi fox (2001) neljä vuotta sitten Riihimäen teatterissa, ja teksti teki vaikutuksen. Siispä ilman muuta katsomaan kun se nyt tuli taas Tampereelle, kirjoittajan itsensä ohjaamana ja upean näyttelijäjoukon esittämänä. Tämä on samaan aikaan haikea perhetragedia että hersyvä komedia.
Näytelmä tapahtuu vuonna 1999, mutta Peltola ei halunnut päivittää tekstiä tähän aikaan. Niinpä moni asia kuulostaa korviin aikansa eläneeltä, mutta samalla jotenkin niin nostalgiselta. Eletään vielä markka-aikaa, asioidaan Tiimarissa ja Aholaidassa, levitetään leivän päälle Voimariinia, päällystetään hyllypaperilla kaapiston hyllyjä (tai saattaahan moni tehdä näin vieläkin). Mutta on niin paljon niitä juttuja mitkä ovat ihan tätä päivää. Perheen isän Veinin lomautus, vanhempien avuttomuus lastensa kanssa, perheen kommunikointiongelmat, koulukiusaaminen... Siinä mielessä hyvin ajaton näytelmä.
Valjunvärisessä rintamamiestalomiljöössä asuu perhe jolta on elämän eväät kadonneet jonnekin. Ei meidän poika ja ei meidän perheessä -argumentit kuulostavat aika ahdistavilta. Miksi nämä vanhemmat, vaikka kuinka paljon puhuvat, eivät puhu oikeista asioista? Miten voi olla niin vaikea uskoa ettei pojalla ole kavereita ja että tätä kiusataan? Sitten sitä pohditaan missä näitä ongelmanuoria oikein kasvaa - no jospa katsoisit Veini vaikka peiliin. Ihan vihaksi melkein pistää tämä vanhempien avuttomuus! Tunteisiin menee siis eli hyvän näytelmän merkki sekin.
Ja kun tytär noin vain ilmoittaa muuttavansa poikaystävän luo (siis ovella mennessään makuupussin kanssa ulos), niin äiti tuputtaa mukaan pöytäliinoja ja omenoita. Ehkä tämä on sellainen perisuomalainen reaktio. Kun ei osata sanoin kertoa välittämisestä niin koitetaan edes teoilla.
Hannu Lindholmin lavastus on hailakka ja aneeminen, kuvastaen hyvin koko tätä porukkaa. Tytär Janitan leiskuvanpunainen tukka on ainoa väriläikkä koko näyttämökuvassa. Rintamamiestalon valokuva taustalla sulautuu orgaanisesti kalliorinteen kautta keittiö/olohuoneeseen. Teksti on elämänmakuista ja todentuntuista, ja siten siis hyvin sirkkupeltosmaista. Samaan aikaan pakahduttavaa ja hersyvän hauskaa. Kaisa Savolaisen puvut ovat sopivan ysäriä (kuten myös Shakiran ja TikTakin biisit) ja sopivan valjuja tälle perheelle.
Näyttelijät ovat hyviä, tottakai. Aimo Räsänen on aina varma valinta, ja tuttuja maneereita katsoessa tulee turvallinen olo. Tasaisen hyvä ja juuri sellainen mitä odottaakin näkevänsä. Toisaalta se hieman ehkä ärsyttääkin, onko hän liian tuttu ja turvallinen? Miia Selin tekee tosi hienon roolityön vaisun ja alistuneen äidin roolissa. Upean suorastaan. Parin välillä on kemiaa ja lämpöä, Veini ja Moonika ovat hitsautuneet hyvin yhteen. Välillä kipinät sinkoavat, mutta sitten taas syödään appelsiineja yhdessä. Marika Heiskasen joraukset ja ahdistumiset ovat teinikäytöksen ytimessä. Tuukka Huttunen on liikuttava (liikunnallinen myös) opettaja, joka kokee romahduksen sohvalla sekä jämäkkä poliisi, jota mökin rakennushommat taitavat kiinnostaa sittenkin enemmän kuin huumekaupat. Opettaja tuo esille hyvin miten työyhteisöissäkin kiusataan ja miten vähän asiat ovat kouluyhteisössäkin muuttuneet parinkymmenen vuoden aikana.
Niin paljon turhaa puhetta, niin vähän oikeaa välittämistä. Ehkä siinä on kiteytettynä tämän perheen ongelma.
Mutta tämä on silti ihana näytelmä katsoa! Ei ihme että esitykset ovat olleet loppuunmyytyjä järjestään.
Ainoa mikä jäi harmittamaan oli oman rivin päädyssä, siellä ei-käytävän-päässä, istuva mieshenkilö, jolla oli niin kiire väliajalle että halusi tunkea käytävälle ohitsemme. Sanoin että etkö näe että täältä poistutaan rivi kerrallaan, henkilökunnan ohjeistuksessa ja katsomosta takaapäin aloittaen. Mies ryysi silti ohitse, ennenkuin ehdin seisten antamaan tietä - ja jäi jumiin keskikäytävälle. Naispuoleinen seuralaisensa odotti fiksumpana omaa vuoroaan, kuten me kaikki muutkin. Toivottavasti hän antoi moukkamiehelleen palautetta (koska kuuli varmasti omat kommenttini aiheesta kävellessämme peräkkäin ulos katsomosta, mieshän kiiruhti edellämme). No, ehkä tyypillä oli vaan kiire vaikka vessaan, ajatellaan näin, niin ei ärsytä niin paljon. Käytöstavat (tai tässä tapauksessa niiden puute) oikein korostuvat näin korona-aikana.
Valokuvien copyright Harri Hinkka.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti