Nukketeatteria aikuisille. Kas siinäpä houkutteleva sanapari, joka saa ainakin minut raivaamaan allakasta oitis tilaa. Vaikka tietämykseni ukrainalais-ranskalaisesta runoilija Irène Némirovskystä ja suomalaisesta Elvi Sinervosta ovatkin minimaaliset (jälkimmäisen nimi on sentään tuttu) niin katsoin sen seikan olevan ennemmin ehkä seikkailu, mahdollisuus oppia jotain uutta. Toki hienon nukketeatterielämyksen siivittämänä.
Tunnin mittainen Pilvien paino sai ensi-iltansa vasta nyt lokakuussa, koronan takia tietenkin. Monipuolinen nukketeatteritaiteilija Mila Nirhamo on ilahduttanut minua useilla esityksillä viime vuosina. Likka, Vedenalainen ja Kohtauspaikkoja kadonneille nyt ainakin tulee mieleen. Monilla nukketeatterin parissa toimiville tuntuu olevan yhteistä tehtävästä toiseen sujuvasti liukuminen. Käsikirjoittajasta ohjaajaksi, nukettajasta nukenrakentajaksi. Nyt Pilvien painossa Nirhamo vastaa käsikirjoituksen, ohjauksen ja lavastuksen lisäksi esiintymisestä, yhdessä Perrine Ferrafiatin kanssa. Vaaleiden paperisuikaleiden taustoittamalla lavalla nähdään kaksi naista, erilaisia mutta samankaltaisissa elämäntilanteissa. Némirovsky ja Sinervo heräävät henkiin, niin näköisnukkien kuin herkkien näyttelijöiden tulkinnassa.
Koko esitys on eteerisen kaunis ja verkkainen. Osuvat musiikkivalinnat ja Ferrafiatin konstailematon äänisuunnittelu on kuin piste iin päällä. Valtteri Bruunin soittama kitaramusiikki, venäläinen mieskuorolaulu - kaikki kuin tähän tehtyä. Jere Suontaustan valot luovat papereihin kauniita kontrasteja. Monikielisyys kuulostaa kauniilta, vaikken ranskaa tai venäjää ymmärräkään.
Irene pelkää (ja tietää) ettei ehdi saada teostaan valmiiksi, koska kaikesta on pula. Oikeassahan hän olikin, koska lavantauti vei lahjakkaan naisen 1942 Auschwitzissä. Perinnöksi jäi matkalaukullinen tekstejä, jotka toinen tyttäristä piti lukematta hallussaan 50 vuotta. Tämä matkalaukku, ja kengät, jää myös katsojan verkkokalvoille Irenen poistuessa näyttämöltä.
Näyttämön kirjapinot muuntuvat moneen, ja paljastavat sisuksistaan kaikenlaisia yllätyksiä. Paperinuket, esineteatteri ja nuket muodostavat harmonisen kokonaisuuden jota Nirhamon ja Ferrafiatin näyttelijäntaidot täydentävät. Naiset esiintyvt ajattomissa mekoissa (tai harmaassa vankipuvussa) ja paljain jaloin. Äiti-lapsisuhteet, tasapainon löytäminen elämässä, oma kirjallinen työ - monenlaisia teemoja tulee mieleen. Antisemitismi nostaa päätään. Pariisin pommitukset vuonna 1940 on upeasti toteutettu kohtaus, kirjoituskoneella luotuine konekivääritulineen.
Jokaisella tavaralla ja esineellä on paikkansa lavastuksessa, samoin kuin jokaisella lauseellakin. Millintarkkaa työtä. Kirjailijanaisten saamat kritiikit ovat kauniita sanoja täynnä, mutta mitä apua siitä loppujen lopuksi oli. Kumpikin päätyi vangiksi, ja vaikka Sinervo vapautettiinkin myöhemmin, niin kommunistileima istui. Pahinta oli kun leirillä menetti ihmisarvonsa. Haaveet muuttuivat pieniksi, kunpa tulisi kuulluksi ja nähdyksi. "Luomishalu etsii aina jonkun reiän".
Esitys pohjautuu Sinervon ja Némirovskyn kirjeisiin, muistiinpanoihin ja kaunokirjallisiin teoksiin. Hienosti sieltä kaikesta on poimittu yhtäläisyyksiä kahden lahjakkaan kirjailijan ja runoilijan elämästä. Maailma ympärillä mullistui ja siinä naispuolinen luova taiteilija oli kuin lastu laineilla. Halu kirjoittaa ihmisille on kova, kuten myös usko sodan loppumiseen. Pienet lappuset puun oksilla koskettavat.
Olo jää haikeaksi. Samalla myös oudon toiveikkaaksi, kun naiset leijuvat yhdessä pilvenhattaralla pois. On toivoa, silti.
Lämmin kiitos työryhmälle kauniista ja herkästä teoksesta; teoksesta jolle toivon pitkää ikää.
Kuvien copyright Miso Macura.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti