Vaimoni, Casanova / Tampereen teatteri 4.9.2024

Kovasti kiinnostuin Tampereen teatterin syksyn uutukaisesta eli Vaimoni, Casanova - näytelmästä Tampereen teatterissa. Leea Klemolan näytelmä vallankäytöstä, hillittömästä rakkaudenkaipuusta, yksin jäämisen pelosta, työyhteisön dynamiikasta, teatterin tekemisestä... Tätä esitetiin alunperin Kuopiossa Minimin ja Kuopion kaupunginteatterin yhteistuotantona 2016, ja se vieraili monella muullakin paikkakunnalla. Antti Mikkolan ohjaustyöt kiinnostavat myös. 

Kyllikki (Mari Turunen) on jo kypsään ikään ehtinyt teatterintekijä. Viimeiset pari vuotta hän on viettänyt sairauslomalla, saatuaan potkut teatterinjohtajan tehtävästä. Potkut aiheutti seksuaalinen häirintä ja nuorempaan miesalaiseen sekaantuminen. Mutta nyt Kyllikki palaa estradille, pääosaan teatterin narikkatyöntekijän Antero (Lari Halme) dramatisoimaan Casanova-näytelmään. Selkäkivuista huolimatta nainen sonnustautuu susiturkkiin ja valmistautuu kohtaamaan teatterin arjen ja entiset alaisensa. Häirintäsyyte on vaikuttanut koko työyhteisöön ja siksikin Casanovassa Kyllikin on tarkoitus esittää "panemisen lopettanutta mummoa" ja Antero sitten on esityksessä se seksi. Näin toteutuu miesten työturvallisuus, vai toteutuuko?

Kyllikin aikoinaan häiritsemä Ari (Kai Vaine) tunnustaa että hän halusi ja haluaa yhä, ja joutui vain silloisen vaimonsa takia valehtelemaan ja syyttämään Kyllikkiä. Tilanteet eskaloituvat, ja moneen kertaan. Kyllikin seksiä vonkaava puoliso Jukka (Matti Hakulinen) häälyy taustalla, vaikka tunkee harjoituksiin ja potkaisee Kyllikin kotoaankin välillä.  Silti hän ei lakkaa rakastamasta. Viidentenä lusikkana sopassa on hoivataideharjoittelussa oleva ja naamioteatterista innostunut Maaria (Katriina Lilienkampf) jolla on tai on olematta suhde Ariin.

Tämä viisikko säätää lavalla, harjoittelee esitystä, ruotii suhteitaan toisiinsa. Välillä, tai oikeastaan aika usein, meno äityy sellaiseksi meuhkaamiseksi ja tekopeniksen heilutteluksi että alkaa jo hymy katsomossa hyytyä. On tässä paljon hauskaa, ja nauran ääneen monta kertaa. Taikaluukku! Mutta sitä kohkaamista ja hillumista on niin paljon, että se taitaa jäädä päällimmäisenä mieleen. Myös karkea kielenkäyttö alkaa puuduttaa. Toki se kuuluu Klemolan tyyliin, mutta silti. 

Teksti on kyllä ehtaa Klemolaa: napakkaa, räävitöntä, suorapuheista ja kantaaottavaa, mutta Mikkolan ohjaustyönä tämä ei nyt ihan ole mun teekupillinen. Kohkaamista on liikaa.

Esityksen alussa kuulemme Heikki Kinnusen pienen esittely aiheeseen, että saadaanko me epäonniset enää toista mahdollisuutta? Näytelmässä ihmiset ovat hieman elämässään sivuraiteilla. Tykkään teoksista missä tehdään teatteria, ja tässäkin teatterin arki toimii mainiona taustana ihmissuhdesopalle. Kaikki haluavat Kyllikkiä, mutta ketä Kyllikki haluaa? Riittääkö seksi suhteen perustaksi?

Mari Turunen on vallan erinomainen väkevässä roolissaan. Vahva Kyllikki, joka kaipaa vaan niitä elämän perusasioita kuten kaikki muutkin, ennenkaikkea rakkautta. Onhan se kova paikka palata työyhteisöön asemastaan pudonneena. Kai Vainen Ari on fyysisesti viehättävä (ja tietää sen) mutta sisäisesti vain seksin riivaama ressukka. Ei saa minun sympatioitani. Kyllikin mies Jukka on aika reppana, ja kykenemätön ymmärtämään puolisoaan. Vai onko hän sittenkin tarkkanäköinen? Hakulinen onnistuu oivallisesti tässä tapettiin sulautuvan perisuomalaisen miehen esittämisessä. Maaria on hössöttävä ja jotenkin anteeksipyytävä hahmo, kunnes lopulta hänelläkin tulee mitta täyteen. Lilienkampf on minulle uusi tuttavuus teatterin lavalla, ja jään odottamaan herkullisempia rooleja. Maarian monologi freelancernäyttelijöiden asemasta on kyllä hyvä!

Lari Halmeen Antero aiheutti minulle eniten päänvaivaa. Todella ärsyttävä tyyppi, marttyyrimainen "taiteilija" joka luulee itsestään vaikka mitä, kun on päässyt narikkatyönsä ohella lavalle ja ohjaamaan. Mutta jotenkin Halmeen sinällään erinomaiset komediallisen taidot ja maneerit on niin samanlaisia kuin olen häneltä nähnyt jo lukuisia kertoja. Tosin tämä että yrittää osua dildollaan Kyllikin taikaluukkuun oli entuudestaan näkemättä, että on tässä se! Anteron alter egon Agnetan hautajaiset narikassa on myös vaikuttava performanssi.

Mikko Saastamoisen lavastuksessa osa katsomosta sijaitsee näyttämöllä. Muuten on aika pelkistettyä. Kaiken keskellä on liikuteltava vesisänky, mikä muuntuu nopeasti Kyllikin aviovuoteesta levyjen avulla Casanova-näytelmän lavastuselementiksi. Kaikki on muunneltavaa ja pyörillä liikuteltavaa, ja näyttämömiehet Antti Palo ja Ahmed Issa niitä siirtelevät, ollen isosti mukana esityksessäkin. Mari Pajulan pukusuunnittelussa näyttävintä on Casanovan periodivaatteet ja erityisesti se uuninluukku nimihenkilön etumuksessa! Sekä Kyllikin susiturkki, ja toppasaappaat. Muuten mennään aika arkisilla vaateparsilla. Kirsi Rintalan maskeeraus ja kampaukset täydentävät esiintyjien ulkomuodon; erityisesti Anteron keskijakaus on hieno.

Opa Pyysingin äänet ja Tuomas Vartolan valot myötäävät hyvin näytelmän harjoituksia ja todellisuutta. Pimeyttä ja hämäryyttä käytetään paljon. 

Huvittaa kun tässä moneen kertaan viitataan suuren näyttämön fantasiamusikaalin vievän kaikki resurssit, tuulikoneenkin, ja sitten tätä Casanovan esitystä räpelletään kasaan niillä voimilla mitä on. Kuten hyödyntämällä narikkatyöntekijää. Anteron esittämä markiisi de Volvo haluaa sukeltaa Casanovan taikaluukkuun muuttuakseen naiseksi. 

Kun Kyllikki kipuilee tylsän avioliittonsa kanssa, ja haluaa seikkailua nuoren ja salskean miehen kanssa, niin, siihen on monen katsojan helppo samaistua. Kukapa ei haluaisi "olla spontaani, ja astua elämän virtaan". Mutta mistä se arjen onni löytyy? Ehkä Kyllikkikin se lopuksi tajuaa.

Vaimoni, Casanova on aikamoinen sekametelisoppa, mistä en oikein saa kiinni. Ymmärrän jollain tasolla mitä sillä halutaan sanoa, mutta sitten taas toisaalta en ymmärrä lainkaan. Pituudesta olisi voinut jättää reilusti pois (kill your darlings, kuten Antero toteaa) ja sitä meuhkaamista myös vähentää hieman. Ja ihan aiheesta se K16 rajoitus on. Mutta kyllä tämä oli aikamoinen piristys harmaassa syksyssä tarpoville (vaikka vielä onkin kesäkelit). Ja lippua valitessa ota se lavalla oleva paikka jos haluat olla enemmän tapahtumien ytimessä.

Kuvien copyright Heikki Järvinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Idän pikajunan arvoitus / Tampereen teatteri 1.11.2023

Hetkinen piti miettiä että muistankos juonen (tai siis, murhaajan) mutta kyllä mä sitten muistin. Onneksi se ei haitannut menoa lainkaan, sillä Laura Raatikaisen suomentama ja Antti Mikkolan ohjaama Idän pikajunan arvoitus piti otteessaan hienosti. Agatha Christien suljetun tilan mysteeri ilmestyi 1934 ja Ken Ludwigin näytelmäsovitus Christien perikunnan pyynnöstä 2017, aika tuoretta tavaraa siis. Kirjan henkilöitä on poistettu ja yhdistelty näytelmäsovitukseen, joka jättää muutamia hieman hassuja ratkaisuita (miksi ruotsalainen lähetystyöntekijä matkustaa prinsessan kanssa, tai miten kreivitär onkin samalla myös lääkäri). Mutta ei anneta pikkuseikkojen häiritä, vaan heittäydytään junamatkan, ja murhamysteerin, riemuihin!

Tarinahan menee näin: juna lähtee puksuttamaan Istanbulista kohti Pariisia, kyydissään mestarietsivä Hercule Poirot (Ville Majamaa) ja kansainvälinen joukko kaikenlaisia 1-luokan matkustajia. Aluksi katsojille esitellään hahmoja, osa jo istanbulilaisen hotellin aulassa. Lumisateen tihentyessä (kas miten sopivasti ensi-ilta oli ajoitettukaan, Pirkanmaata piinaavan lumimyräkän keskelle, täydet pisteet Tampereen teatterille ajoituksesta) juna juuttuu kinokseen, ja samaan syssyyn tapahtuu murha. Poirot joutuu hieman vastentahtoisesti sitä selvittämään, ja vuorotellen katsojan epäilyt kohdistuvat eksentrisiin matkustajiin. Joiden välillä on toki monenlaisia jännitteitä.

Oliko murhaaja junayhtiön pomo ja Poirotin kamu monsieur Bouc (Kai Vanne)? Vai kenties salaperäinen kotiopettajatar Mary Debenham (Pia Piltz)? Vai vaitonainen ja nukkavieru yksityissihteeri Hector MacQueen (Jukka Leisti)? Junassa matkustaa myös teräväkielinen maanpaossa elävä prinsessa Dragomirov (Tanjalotta Räikkä) ja huikentelevainen ja viinaanmenevä Helen Hubbard (Elisa Piispanen) sekä syvästi uskonnollinen lähetystyöntekijä Greta Olsson (Anna Ackerman) - voisiko jollakulla heistä olla syynsä murhata väärällä henkilöllisyydellä matkaava niljake. Vai oliko se sittenkin kiivasluontoinen eversti Arbuthnot (Ville Mikkonen) tai kreivitär Andrenyi (Aino Karlstedt)? Eikä junahenkilökuntaakaan voi sulkea epäilyiden ulkopuolelle - konduktööri Michel (Arttu Ratinen) voi myös olla murhaaja.

Katsojalle syötetään vihjeitä samaan tahtiin kuin Poirotille, mutta toki meillä ei ole ihan samanlaisia pieni harmaita aivosoluja kuin tällä, joten ratkaisua saamme odotella aina loppuhuipentumaan asti. Mutta sitä ennen on monta kuulustelua, ahaa-elämystä, väärää johtolankaa jos kohta oikeitakin ja vielä toinenkin murhayritys. Ja kaiken aikaa lumisade sakenee, yhteyttä Zagrebiin ei saada ja kaikki matkustajat ovat vaarassa! 

Näytelmän tempo on välillä aika verkkainen, pitäähän toki Poirotin saada työskennellä rauhassa.

Näyttelijäntyö oli vallan laadukasta, tottakai. Eniten minuun kolahti Tanjalotta Räikän ja Elisa Piispasen räväkät naiset, joilla oli sana hallussaan. Ville Majamaa on toki aina todella taitava, mutta nyt hänen Poirotinsa oli sellainen tasainen perussuoritus. Ehkä istuin liian kaukana (parven viidennellä rivillä) enkä nähnyt kaikkia pieniä eleitä ja ilmeitä. Se että fyysisesti iso Majamaa ei ihan istunut pienikokoiset Poirotin saappaisiin ei minua häirinnyt, teatterissahan ei tämmöisillä seikoilla ole väliä. Vielä huomio että jestas kun Ackerman osaa kiljua!

Teppo Järvinen on toteuttanut työryhmänsä kanssa upean lavastuksen. Hieno 30-lukulainen art deco-koristeornamentti toistuu niin alun hotellin aulassa kuin junassakin, jatkuen näyttämön ulkopuolellekin. Itse juna sitten, monta erilaista elementtiä, niistä saadaan ravintolavaunu, hyttikäytävä ja pienellä laajennuksella myös murhahytti. Aivan käsittämättömän nerokasta ja taitavaa työtä! Paljon pieniä kauniita yksityiskohtia, kuten pienet lampetit ja naisten hattulaukut. Bravo! 

Autenttisuutta junamatkustukseen tulee hienosta valosuunnittelusta (Tiiti Hynninen) ja äänistä (Hannu Hauta-aho). Projisoinneilla (Hynnisen luomuksia nekin) tehdään lumisateet ja muut, mutta matkustajien = epäiltyjen kasvojen ylenmääräinen projisointi alkoi vähän loppua kohti jo ärsyttää. Mutta visuaalisesti tämä oli kokonaisuutena todella komeaa katsottavaa ja kuunneltavaa. 

Äänisuunnittelussa oli jo heti alusta asti synkkä tatsi, jousia ja pianomusiikkia hillityn harkitusti, kokoajan siellä taustalla luomassa pahaenteistä tunnelmaa. Poirotin ladellessa loppuratkaisuaan, Beethovenin 7. sinfonian hidas osio pianosovituksena tahdittaa tätä. Aivan nappivalinta.

Oma lukunsa ovat Mari Pajulan suunnittelema puvustus. Ihanaa pukudraamaa jossa sukelletaan suoraan sinne 30-luvulle. On iltapukua ja timantteja, napakkaa uniformua ja kauniisti leikattuja miestenpukuja. Kun tehdään periodidraamaa niin tehdään sitten kunnolla. Myös Erja Mikkolan loihtimat peruukit, kampaukset ja maskeeraus olivat näyttäviä.

Kyllä tämä pikajuna tempaisee hienosti mukaansa, jo hyvin elokuvallisesta alustaan alkaen. Varsin toimiva murhamysteeri, jossa on kaikki elementit kunnossa. Lopuksi voi jäädä pohtimaan tapahtuiko ja toteutuiko oikeus, sitä se Poirotkin pohti. 

Esityskuvien copyright Maria Atosuo.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Saatana saapuu Moskovaan / Tampereen teatteri 18.2.2021

Bulgakovin klassikkokirja Mestari ja Margarita tunnetaan Suomessa ehkä paremmin nimellä Saatana saapuu Moskovaan. Rakkaalla lapsella voi hyvinkin olla monta nimeä, ja molemmat kuvaavat kirjaa hieman eri kantilta. Siinä on enemmän tasoja ja tahoja kuin hallituksen sotehimmelissä tai Inception-elokuvan juonenkiemuroissa. Toisaalla on mystisen Wolandin saapuminen Moskovaan monenkirjavan seurueensa kanssa, toisaalla kirjailija Bezdomnyin kokemukset mielisairaalassa, toisaalla kauniin Margaritan ja tämän rakastetun Mestarin romanssi, ja sitten myös Pontius Pilatuksen mietinnöt kaukana menneisyydessä. Mukana pyörii monenkirjava kirjailijajoukko, höpsähtäneitä teatterintekijöitä, tavallisia moskovalaisia sekä paljon muuta porukkaa. Maaginen realismi lyö kättä 1930-luvun neukkuestetiikan kanssa ja kaikkea kuorruttaa absurdi, jopa psykedeelinen meno.

Antti Mikkola on siitä taitava ja lahjakas ohjaaja että hän ei todellakaan epäröi tarttua haasteisiin. Ei voi auttaa, sori tarjoili 2 erilaista loppuratkaisua, riippuen siitä katsoiko sen Työviksellä vai Telakalla. Huojuva talo käännätti totutut roolit rohkeasti päinvastaisiksi ja nyt se olikin vaimo joka pahoinpiteli puolisoaan. Piinassa oli hyytävä tunnelma (ja samansorttisia visuaalisia elementtejä kuin tässä Saatanassakin). Avustettu itserakkaus taas oli näennäisen kepeä, mutta aika syviä asioita luotaava draamakomedia. Noh, haasteita Saatanassa kyllä piisaa. Lisäksi hengästyttävä kaarti henkilöhahmoja, ja monilla vielä kilometrin pituiset venäläiset nimet. Teoksen dramatisointi ei toden totta onnistuisi ihan joka iikalta. 

Pituutta Tampereen teatterin kevään suursatsaukselle on silti jäänyt vielä 3 tuntia ja vartti, mikä kyllä on himppasen liian paljon. Toisaalta, mistä sitä sitten karsisi ilman että kaikki absurdit juonenkäänteet tulevat mukaan? Itse nipistäisin Pontius Pilatus -osioista (vaikka täytyy sanoa että Jukka Leisti tekee todella hienon roolityön päänsärkyisenä ja jahkailevana hegemonina). Mutta sitten: esitys oli vielä valmistavissa harjoituksissa puolisen tuntia pidempi... Vähän sinällään kiehtovia rönsyjä pois ja kokonaisuus olisi napakampi.

Mutta toisaalta, kun kerran näinä tautisina aikoina pääsee teatteriin, niin kivahan siellä on istua koko rahan edestä :-) Varsinkin kun vinkistä (kiitos Sanna!) oivalsi pukea pitkät kalsarit ja villapaidan katsomoon. Kymmenen katsojaa ei paljoa lämmitä isoa tilaa. Oli muuten aika erikoinen tunnelma ensi-illassa, kun läsnä oli vain 10 ihmistä (ja olipa hienoa tulla kutsutuksi tähän joukkoon). "Meidät" mainittiin ihan Ylen uutisissakin! Ohjaaja ja muut tekijät seurasivat esitystä kameroiden välityksellä Kulttuuriravintola Kiven puolella ja tulivat sitten loppukiitoksiin.

Täytyy kyllä sanoa että Mikkolan Saatana on todella komeaa katsottavaa. Hyvin elokuvamaista paikoitellen, ja nimenomaan mustavalkoisen elokuvan estetiikkaa. Teppo Järvisen innovatiivinen lavastus muuntuu nopeasti kohtauksesta ja aikakaudesta toiseen. Irtopylväillä luodaan muinaiskuvasto, ja kulmikkailla elementeillä Moskova. Stalinin ummehtunut henki leijailee läsnä niin väreissä kuin kuoseissakin sekä kaikenlaisessa pikkutilpehöörissä. Sadovajakadun huoneisto numero 50 muuntuu pienestä ja ahtaasta kopperosta joksikin paljon suuremmaksi - varsinkin sen jälkeen kuin Woland joukkioineen asettuu sinne asumaan. Siirtyvät seinät ovat ihanat! Saumattomasti lavastuselementteihin liittyy Tiiti Hynnisen loihtimat projisoinnit. Henkilöt kulkevat sillalla, joka hajoaa pirstaleiksi. Tämä pirstaloituminen, kuin kuvastaakseen Mestarin (ja Bezdomnyin) mielen hajoamista, toistuu teemana läpi esityksen. Myös Hynnisen valosuunnittelu on huippuluokkaa. Paljon sirottuvia, kylmiä valoja, prismamaisia. Taskulamppujen spottivalot kohdentavat huomion hyvin haluttuun suuntaan. Ja sitten on kynttilät! Tokihan Wolandin kuuluu kynttiläkehässä istuakin, ja tämä näky piirtyy kyllä verkkokalvoille tehokkaasti. Muistiinpanoissani mainitaan valot kyllä harvinaisen monta kertaa. Toisessa näytöksessä käytetyt UV-valot ja strobot viimeistelivät elämyksen.

Mari Pajulan pukusuunnittelu on myös täysin nappisuoritus. Ruskeasävyiset arkivaatteet kaupungin asukkailla, Lihodejevin nukkavieru, sopivasti lököttävä alusasu, pompöösit miliisiunivormut, valkosävyiset miestenpuvut teatterin päättäjillä ja kirjailijoilla. Kuin olisi oikeasti siirtynyt 30-luvun Moskovaan! Sitten Woland! Liituraitapuku, mustat hansikkaat, teräväkärkiset kiiltävät buutsit, musta huopahattu ja koirapäinen kävelykeppi, Ja iso rubiinisormus! Sekä taskunauris kultaketjuineen. Hillitty ja tyylikäs brittilook, jossa yhdistyy myös ripaus gangsteria. Kaiken kruunaa Jonna Lindströmin peruukkisuunnittelu ja maskeeraus. Suonikkaat kasvot, pitkä viimeistelty letti ja pistäväkatseiset silmät saavat kylmät väreet selkäpiihini. En todellakaan haluaisi kohdata tätä miestä edes päivänvalossa, pimeästä puhumattakaan. Muutenkin Lindströmin kampaukset, peruukit ja maskit ovat upea piste iin päälle komeassa näyttämökuvassa. Irtopäistä lisäpisteet. Kaiken kruunaa Hannu Hauta-ahon äänisuunnittelu ja oivalliset musiikkivalinnat (taas elokuvamaista). Sähköshokkikoneen ääniefektit riipivät.

Lavalla nähdään koko Tampereen teatterin näyttelijäensemble, täydennettyinä Suomen Teatteriopiston opiskelijajoukolla. Moni venyy useaan, erilaiseenkin rooliin - ja tämä pitää puvustajat ja maskeeraajat esityksen aikana kiireisinä. Esa Latva-Äijö tuo Wolandiinsa jyhkeyttä omalla verkkaisella ja muka-leppoisellaan tavalla. Pinnan alla on paljon uhkaa ja hillittyä voimaa. Tämä Woland ei turhia flirttaile vaan luottaa omaan voimaansa. Kätyreinään mukana Moskovassa on ensinnäkin mustanpuhuva kissansa Begemot (Elisa Piispanen), joka viettelee Wolandinkin edestä. Kissa ihan tursuaa erotiiikkaa, varsinkin vaihtaessaan vapaalle kissapuvustaan. Piispasen liikunnallisuus pääsee hyvin oikeuksiinsa. Välillä riettaus ihan ryöpsähtää käpälistä. Toinen apuri on erehdyttävästi teatteriohjaaja Tuomas Parkkista muistuttava Korovjev (Matti Hakulinen), joka lyhytpunttisessa tweedpuvussaan, pyöreissä silmälaseissaan ja pystypörrötukassaan pyllistelee, kiekuu ja kekkaloi pitkin lavaa kuin adrenaliinipistoksen saanut jänis. Sympaattinen hahmo, jos kohta aika karmaiseva myös. Jengiin kuuluu myös hieman sivummalle jäävä liituraitaheppu Azazello (Eeva Hakulinen) epämuodostuneine kasvoineen.

Säteilevä Pia Piltz on omimmillaan esittäessään elegantteja leidejä, kuten tässä kaunista Margaritaa. Mutta ehkä vieläkin sykähdyttävämpi roolityö on uhriutuva ja hyvyyttä säteilevä Jesua Ha-Notsri. Resuinen ja takkutukkainen mies haluaa hyvää muille vielä ristillä riippuessaankin ja hänen katseensa kärsimys iskee suoraan sydämeen. Huh! Koko ristiinnaulitsemiskohtaus säväyttää kyllä. Muutenkin naiset vetävät mainiot miesroolit. Ritva Jalonen kröhivänä ja pönöttävänä kirjailijaliiton puheenjohtaja Berliozina on aivan pistämätön. Kolmikko Mari Turunen, Kirsimarja Järvinen ja Elina Rintala turhamaisina kirjailijamiehinä olivat hulvattomia karikatyyrejä, mutta sujuivat ne muutkin roolit heiltä, mm. Turusen hillitty professori Stravinski ja Rintalan helppoheikkimäinen Bengalski.

Antti Tiensuu henkisesti kärsivänä kirjailija-Mestarina teki riutuvan roolin sopivalla intensiteetillä. Ja Ville Majamaa on aina taiturillinen, tällä kertaa kirjailija Bezdomnyinä. Ola Tuominen oli hersyvä niin virkaintoisena miliisiupseeri Zelbybinä että Varietee-teatterin hieman hysteerisenä talousjohtajana. Sokerina pohjalla moni-ilmeinen Arttu Ratinen, joka päätyi lopulta Jaltalle rasvailemaan tatuoitujen merimiesten selkiä! Varietee-teatterin viinaanmenevä johtaja Lihodejev, pokkuroiva miliisikapteeni sekä akustiikkakomission puheenjohtaja - kaikki hieman erilaisia roolitöitä.

Joitain hahmoja oli jätetty pois, joitain yhdistelty (esimerkiksi Wolandin kätyrit Begemot ja Hella sulautettu samaksi), mutta kokonaisuus on sekavan tasapainoinen. Tämä toimi oikein hyvin, vaikka venäläisklassikkotapaan ihmisiä on kuin Vilkkilässä kissoja.

Yksi kiinnostava yksityiskohta ensimmäisen näytöksen lopussa oli näyttämön ylärivin teatterisuuruuksien "nimivaakunat". Normaalistihan ne siellä pönöttävät paikoillaan ja ennen joka esitystä suon niille hellän katseen: Molière ja Shakespeare, Kivi ja Canth sekä moni muu. Mutta nyt oli 3 vaakunoista nytkähtänyt alas, paljastaen raamatunjakeen: Markus 5, säkeet 1-20. Kannattaapa käydä pläräämässä Raamatusta mitä siellä sanotaan (ja jos ei hyllystä löydy niin kirja löytyy myös netistä). Ihana pieni yksityiskohta!

   

Todellisuuden ja projisointien saumaton sulautuminen toisiinsa heijasti hienosti Pilatuksen ajan ja siitä kirjoittavan Mestarin kokemuksia ja miten ne limittyivät. Aika suodattuu ja sulautuu mielisairaalan ja todellisuuden välillä samalla tavalla. Kaikkea hämmensi Woland, joka oli kuiskuttamassa jo Pilatuksen korvaan mielipiteitään Jesuasta ja jatkoi tihutöitään sujuvasti Moskovassa Mestarin ja Margaritan (sekä toki viattomien moskovalaisten) parissa. Kaikki huipentui koreisiin kevättanssiaisiin, missä Margarita muuntui leiskuvatukkaiseksi noidaksi ja lensi ilmojen halki (upea kohtaus tämäkin) hulppeassa sulkapäähineessään. "Olen noita, olen vapaa ja rakastan. Minä lennän!" Savun keskellä, Margaritan jalkojen juuressa, ryömivät hahmottomat, kasvottomat syntiset, ilmiantajista sotarikollisiin ja raiskaajiin.Nämä toivat lisää goottilaista kauhua lavalle. 

Saatana saapuu Moskovaan on riemastuttava ja monitahoinen, visuaalisesti paikoitellen jopa shokeeraava, täydellinen irtiotto arjesta. Shamanistinen iloittelu, joka saa taatusti ajatukset irti korona-arjesta. Se näyttää miten hyvätkin saadaan tekemään pahoja asioita, esimerkiksi uskonnon tai aatteen vanavedessä. Rippunen elokuvallisuutta (lopun hulvaton ammuntaräiskintäkohtaus miliisien ja Wolandin joukkojen välillä meni jo vähän överiksi, mutta sillä tavalla sopivasti) sopi tähän esitykseen paremmin kuin hyvin. 

Kun lopussa miliisi haastattelee Bezdomnyitä ja tämä toteaa olevansa parantunut, eikä enää kirjailija, ja Mestari ja Margaritakin ovat kadonneet... katsoja voi myös ihmetellä. Oliko tämä kaikki unta, vai näinkö ja koinko tämän oikeasti? Minne Woland katosi porukoineen? Miltä maa näyttäisi jos sieltä katoaisivat varjot?

Todella vaikuttavaa teatteria.

Maalis-huhtikuussa on teatterilla live-esityksiäkin (jos tautitilanne suinkin sallii), mutta kannattaa varmistaa katsomiskokemuksensa ostamalla striimilippu. Striimistä ei jää tallennetta. Virittäydy siis katsomaan 11.3., 9.4. tai 14.4.

Kuvien copyright Maria Atosuo. Näin esityksen ilmaisella pressilipulla - valtavan iso kiitos Tampereen teatteri mahdollisuudesta!

Piina / Tampereen teatteri 14.2.2020

Joskus teini-ikäisenä ja sitä vähän vanhempana luin ahkerasti Stephen Kingin kirjoja, ostinkin niitä paljon. Luulin lukeneeni tämänkin, mutta nyt en ole enää varma asiasta. Enkä ole tainnut nähdä myöskään vuoden 1990 leffasovitustakaan, vaikka Cathy Bates sai naispääosa-Oscarin. Siispä  Tampereen teatterissa nähtävä Antti Mikkolan ohjaama Piina (Misery) on tuore kokemus. Ja oikeastaan hyvä etten muistanut tarinaa, näin näytelmän jokainen käänne tuli yllätyksenä.

Menestyskirjailija Paul Sheldon (Esa Latva-Äijö) herää autokolarin jälkeen jossain, mutta missä? Käy ilmi, että erakkona asuva nainen, sattumalta myös sairaanhoitaja, Annie Wilkes (Mari Turunen) on hänet pelastanut, kursinut kokoon ja majoittanut. Ja miten sopivaa että Annie on myös kirjailijan ykkösfani, varsinkin suosittujen Misery-kirjojen. Aika pian selviää myös, ettei nainen lupauksistaan huolimatta aiokaan kertoa kenellekään miehen siellä olosta, saatikka päästää tätä vapaaksi. Jalat murskana on paha paetakaan. Annie käyttää valtaansa ja kiristää kipulääkkeillä miestä jatkamaan jo lopetettua kirjasarjaansa ja tuomaan päähenkilö-Miseryn takaisin henkiin. Mitä siinä muuta voi kun kirjoittaa.

Tämä ei varsinaisesti ole kauhutarina, vaan enemmänkin psykologinen jännityskertomus. Jännite näiden kahden välillä on käsinkosketeltava. Annie on fanaattinen ja harhainen, ja Sheldon joutuu käyttämään oveluutta mikäli mielii selvitä. Välillä ovia käy kolkuttelemassa virkaintoinen seriffi (Jukka Leisti), mutta harmillisesti Annie on myös aika hyvä puhumaan lööperiä. Loppua kohti jännitysruuvia kiristetään ja kaikki eskaloituu loppukohtauksessa. Tiivis ja intensiivinen tunnelma on kyllä koko reilun kahden tunnin ajan mitä näytelmä kestää.

Turunen on kyllä huikea äkkipikaisena ja todellisuudesta hieman irtautuneena Anniena. Annie on niin hyytävä että selkäpiitä karmii, varsinkin niinä hetkinä kun hänellä kilahtaa. Eikä Latva-Äijö jää jälkeen. Sovitteleva ja luoviva kirjailija oppii pian miten puhua, miten käyttäytyä ja mitä kirjoittaa, että Annie pysyy tyytyväisenä. Heidän välillään on sellainen kissa-hiiri -tanssi, jossa kumpikin koittaa olla aina askeleen edellä. Ei ihme että tämä näytelmä toimii Turusen 25-vuotistaiteilijajuhlanäytöksenä 22.3.2020 klo 14.30.

Frenckellin pienellä näyttämöllä on hetkittäin liki klaustrofobinen tunnelma. Täysin valkoiseen huoneeseen heijastuu hienosti ikkunan valot. Ja kun Sheldonin painajaiset tulevat, ne todellakin ravistelevat ja hyökkäävät päälle. Tiiti Hynninen on suunnitellut erinomaiset valot ja videot, jotka tukevat toisiaan. Kirjojen Misery piirrettynä silhuettina ilmaantuu taustalle kuin kummittelemaan. Mikko Saastamoisen lavastus on potilashuoneessa pelkistetty ja kääntösysteemin takana Annien puolella taas värikästä ja oikeastaan aika kodikasta.

Näin Piinan perjantain arki-iltanäytöksessä ja kiitettävän paljon katsojia oli löytänyt tiensä teatterille ei-niin-normaaliaikaan. Hienoa! Ei tätä ihan lapsille, tai muuten herkille katsojille ole tarkoitettu, teatterin ikäsuosituskin on 14. Kiva ja karmiva irtiotto arjesta!


Esityskuvien copyright Harri Hinkka.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Avustettu itserakkaus / Tampereen työväen teatteri 15.1.2019

Kotimainen teatterivuoteni pyörähti käyntiin vasta tammikuun puolivälissä. Joulun ja uudenvuoden väli oli kiireistä 4,5 esityksen parissa, joten tammikuun alku olikin sitten teatteritaukoa. Sitten 9.1. matkasin Lontooseen ja siellä koin kymmenen esitystä lyhyessä ajassa, mutta niistä lisää tuonnempana. Aloitamme kiinnostavan vuoden Tampereen työväen teatterin kantaesityksen kanssa!

Antti Mikkolan ja Hanna Sepän käsikirjoittama ja Mikkolan ohjaama Avustettu itserakkaus on vinksahtanut ja aika raadollinenkin komedia draamavivahteella. Päähenkilö on itsekeskeinen mulkvisti, laskusuhdanteisen stand up -koomikkouransa kanssa kipuileva Jari (Tommi Raitolehto) joka tutustuu hömppämäisen ihanaan kampaajaan Seljaan (Emmi Kaislakari) tämän leikatessa korvasta palan parturikäynnin yhteydessä. Parisuhdehan siitä seuraa, mutta kaikki ei sitten menekään ihan putkeen. Jarin vanhemmat viinisieppo Inkku (Teija Auvinen) ja sananmuunnoksia rakastava Pöpi (Auvo Vihro) ovat päätyneet tekemään avustetun itsemurhan belgialaisen järjestön kautta, vaikkeivat ole erityisen vanhoja tai sairaitakaan. Mutta eivät halua olla vaivaksi kenellekään. Yhtäkkiä tämän nelikon elämään pöllähtää ongelma: tuhovimmainen tablettiinsa uponnut häirikköpoika Väinö-Kai (Petra Ahola), jonka Jari sysää vanhempiensa riesaksi.

Kaikki hahmot ovat aika hysteerisiä ja heidän leimaa-antavimmat ominaisuutensa on venytetty ihan äärimmilleen, aina absurdiuteen asti. Kenessäkään ei ole vikaa, vaan ne on ne olosuhteet kun ovat kaikesta vastuussa. Senjan erityisherkkyys, Jarin ja Pöpin miesvauvamainen asenne; nämä ihmiset ovat oikeasti aika kamalia. Mutta ehkä juuri siksi niin hauskoja. Juuri kun katsoja alkaa tuntemaan rahtusen sympatiaa jotakuta kohtaan, niin seuraavassa hetkessä tämä vetää maton jalkojen alta. Pöpi on selkeästi vaikuttanut poikansa maailmakuvaan vahvasti. Itsekkyys ja narsismi on viety isän ja Pöpin hahmoissa ihan toiselle tasolle. Jostain syystä Inkku-vaimo on tämän sallinut, niin isän kuin pojankin kohdalla. Ja vanhempien elämä meni nyt näin, kaikkea peläten. Siksikin haluavat nyt kerrankin päättää jostain itse, edes kuolemastaan. Inkku päättää nyt rakastaa itseään, vaikka sitten kaatamalla toisenkin viinilasin. Mikä jottei, koska aika käy vähiin.

Välillä me katsojat olemme stand-upkoomikon pään sisällä, ja hän puhuu meille suoraan. Välillä taas tarkkailemme tapahtumia lavalla. Hieman sekavaa. Lapsiasiat ovat koko ajan pinnalla, koska Seljalla vauvakello tikittää, mutta Jari ei lapsia halua. "Minä haluan  ihmissuhteen ilman vaikeutta" kiteyttää hyvin Jarin ajatuksia. Sen sijaan Selja jaksaa vatvoa suhteen eri vaiheita. Kodinsisustaminen tilpehöörillä on parisuhteen analysoinnin lisäksi on Seljan sydäntä lähellä, ja koska hän on Turusta, hän osaa myös käyttäytyä (!). Kaksi vinksahtanutta parisuhdetta, ja kumpikin saa katsojan pohtimaan omia ihmissuhteitaan ja tutkailemaan olisiko vastaavia piirteitä minussakin.

Karmo Mende on tehnyt mielenkiintoisen lavastuksen. Keskeneräisen oloinen ja viittellinen, jatkuvassa liikkeessä ja muutoksessa oleva lavastus on samaan aikaan ruma ja hieno. Lavasteita siirrellään ja ihmisetkin liukuvat rullakoissa halki näyttämön. Kaikki muuttuu, kuten elämässäkin.

Avustettu itserakkaus on hetkittäin järkyttävän hauska, mutta hetkittäin hieman tylsäkin. Väinö-Kain äidin Hilun (Petra Ahola) monologi toisen näytöksen alussa elämästään ja parisuhteistaan on kuin toisesta näytelmästä. Muuten pituus on kyllä ihan passeli (2 h 20 min) mutta hienoinen epätasaisuus vaivaa koko teosta jossain määrin. Välillä juostaan pitkin lavaa kuin sähköiskun saaneina, farssi ylikierroksilla, ja sitten välillä vaivutaan tylsään puhetulvaan. Pääsääntöisesti dialogi on kyllä hauskaa ja oivaltavaa. Vaikka aiheet avustetusta itsemurhasta ikääntymiseen ja parisuhdevaikeuksista lapsi-vanhempi -suhteisiin ovatkin aika vakavia ja isoja niin käsittelytapa on kevyt ja ilmava. Vakavistakin asioista voi tehdä toimivaa komediaa. Hieman epätasainen kokonaisuus, mutta kyllä tämän parissa viihtyi!


Kuvien copyright Kari Sunnari
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.