Hylkäämisen päivät / Tampereen teatteri 7.2.2023

Heti kärkeen tunnustus: en ole ikinä lukenut yhtään Elena Ferranten kirjaa. Olkoonkin suosittu ja ties mitä, mutta jostain syystä en vaan ole lukenut. Ja jotenkin tuntuu ettei ole mitään kiirettä tutustua hänen teksteihinsä. Tämä Tampereen teatterin uutuus Hylkäämisen päivät pohjautuu varhaistuotantoon, ajalle ennen menestynyttä Napoli-sarjaa.

Liisa Mustosen ohjaama näytelmä kertoo keski-ikäisestä Olgasta (Mari Turunen) jonka elämässä on kaikki hyvin. On kiva mies Mario (Henry Hanikka), kaksi teini-ikäistä lasta Gianni (Ville Mikkonen) ja Ilaria (Elina Hietanen), on Otto-koira ja kiva koti. Eräänä kauniina päivänä mies vaan ottaa ja lähtee, ilman mitään ennakkovaroituksia. Tästä alkaa Olgan kiirastuli, missä nainen käy läpi sen seitsemän tunnetta, joista katsojalle päällimmäisenä välittyy raivo ja sekopäisyys. Kun aikaa kuluu hän löytää taas itsensä ja elämänsä, mutta helppoa se ei ole. Katsojallekaan. 

Mari Turunen on kyllä ihan loistava, mutta Olgan mieletön kohkaaminen, huuto, hysteerinen käytös ja meuhkaaminen on tosi raskasta katsottavaa. Hän muuttuu hahmona niin ärsyttäväksi että huomaan ajattelevani ettei ihme että ukko lähti. Hän on kamala lapsilleen, koiralle, naapurin muusikolle Carranolle (Tomi Alatalo) ja koko naapurustolle. Ystävä kuuntelee kyllä kärsivällisesti mutta minä en jaksaisi sympatiseerata. Näytelmä on sekä kasvutarina, perhedraama että avioerokuvaus.

Vaikka koiralle käy huonosti, lapset sairastavat ja lisää vettä myllyynsä Olga saa kun hän huomaa kenen naisen tähden hänet on jätetty (sillä aina kuvioissa on se toinen nainen, eikös) niin en tunne lainkaan sympatiaa tätä pimahtanutta naista kohtaan. Ymmärrän hänen vahvat tunteensa ja reaktionsa, mutta minusta hän on vaan tosi rasittava.

Mario piipahtelee välillä kotona lapsia katsomassa ja tämä ei tunnu auttavan Olgan mielenterveyttä lainkaan. Se vuorottelu normaaliuden kulissien pitämisessä ja todellisuudessa on ristiriitaista. Vaikka Olga koittaa koota itsensä ja noudattaa tiukkaa itsekuria, ei se onnistu lainkaan. Lapset ovat myös todella rasittavia ja hälyisiä. Mutta se täytyy sanoa että upeasti Mikkonen ja Hietala teini-ikäisiä näyttelevät. 

Tiiti Hynnisen kaunis valosuunnittelu jäi kauniina mieleen. Paljon varjoja ja hämäryyttä.

Minun tämä ei nyt vedonnut. Liikaa huutoa ja kohellusta. Onneksi mukana oli hieman huumoriakin, ja hiljaisempiakin hetkiä. Loppu konserttikohtauksineen oli seesteinen ja kaunis. Kaikki saavat rauhan, niin Olga kuin katsojatkin. Ja kuten jo todettu, Mari Turunen on se luonnonvoima joka tässä loistaa. Tai ehkä loistaminen on väärä sana. Vyöryy, mylvii, raivoaa ja temmeltää kuvaa ehkä paremmin. Hieno roolityö!

Mahdoinko olla väärää kohderyhmää, oliko oma mielentila ihan vinksallaan, vai mikä tässä nyt mätti. Uskoisin että moni tästä pitää, ja samaistuukin Olgaan. Minä en löytänyt mitään mihin tarttua, mitään kiinnekohtaa. 

Esityskuvien copyright Heikki Järvinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Jumalainen näytelmä / Espoon teatteri 7.10.2022

Kulttuurin monitoimimies Juha Hurme jatkaa sivistävää polkuaan suomalaisten (hieman jo unohdettujen) suurmiesten parissa. Aiemmin käsittelyssä ovat olleet Daniel Juslenius (Suomalaisten puolustus -niminen näytelmä vuodelta 2013, jonka harmikseni missasin), D.E.D. Europaeus (Europaeus 2014), Jaakko Juteini (Maailmankaikkeus 2015). Tämän alkuperäisen trilogian jälkeen on käsitelty Ilmari Rantamala/Algot Untola/Maiju Lassila (Harhama 2020) ja nyt sitten Valter Juva (Juvelius) tässä Espoon kaupunginteatterin Jumalainen näytelmä -teoksessa. Sen lisäksi että Juveliuksen monivaiheinen elämä kiinnostaa, niin kyllä tekijäjoukkokin oli vakuuttavaa.

Vaan valitettevasti jouduin hieman pettymään. Aineksia oli vaikka mihin, ja aikamoinen runsaudensarvi Jumalainen näytelmä olikin. Lavalla musisoitiin (siitä aina iso plussa), kohellettiin, sählättiin, juostiin ja meuhkattiin niin että katsomossakin tuli hiki. Punainen lanka oli ainakin hetkittäin kadoksissa. Siis joo, Juveliuksen elämän käänteitä tässä puidaan, ensimmäisessä kohtauksessa hänen väitöstilaisuudessa ja toisessa ollaan Liitonarkun kaivauksilla Jerusalemissa. Hurmemaiseen tapaan kielellä leikittely ja paikoin jopa ilotulittelu on runsasta. Samalla kun opimme Juveliuksen elämästä, sivuutamme paljon muitakin asioita kuten teologiaa ja filosofiaa, runo-oppia ja uskontoa. 

Juvelius (1865-1922) oli runoilija, kääntäjä, kirjailija, maanmittari, harrastaja-arkeologi, työväenopiston johtaja ja näitä hänen monia ammattejaan ruoditaan esityksessäkin. Juveliuksen (Eetu Känkänen) väitöstilaisuudessa hänen ansioitunut maanmittari-isänsä (Antti Laukkarinen) riehuu ja rellestää kännissä, vaatien poikaansa jatkamaan maanmittarihommia ja unohtamaan kirjailijahöpsötykset. Laukkarisen tulkinta on hersyvä ja hulvaton, kaikessa yliampuvuudessaankin ihana. Vieraina juhlissa ovat myös Eino Leino (Roosa Söderholm) ja tämän rakastettu L. Onerva (Enni Ojutkangas) sekä Kasimir Leino (Tomi Alatalo). Välillä lauletaan Juveliuksen sanoittama Karjalan kunnailla, sitten seurataan lisää pappa-Juveliuksen sekoilua ja sisko-Esterin (Cécile Orblin) jeesustelua. Ihan viihdyttävää mutta kovin sekavaa. Nauratti pappa-Juveliuksen kommentti "teatteri on maailman turhinta touhua" - joskus siltä todellakin vaikuttaa.

Toisessa näytöksessä oli lavalle luotu hieno illuusio jerusalemilaisesta hotellihuoneesta 1900-luvun alusta. Erityisesti pitää kehua Jarkko Lievosen valosuunnittelua tässäkin. Valo siivilöityy huoneeseen ristikkoikkunoiden välistä, tunnelma on kellertävän unenomainen, suorastaan helteinen. Iso tuuletin pyörii laiskasti katossa korostaen lämpöä ja pysähtyneisyyttä. Raisa Kilpeläisen lavastus ja pukusuunnittelu on vaaleaa, khakia, itämaista.

Juveliuksen kokoama kaivuusyndikaatti rakoilee ja ihmekös tuo kun mukana on suorastaan sirkusmainen kavalkadi ihmisiä. Juveliusten sisarusten mukana näemme brittiläisjäykän operatiivisen johtajan (Söderholm), mystisen dominikaanimunkin joka on se varsinainen asiantuntija (Ojutkangas), paikallisen virkamiehen ja kaivaushommien valvojan (Alatalo) ja vielä saksalaisen selvännäkijänkin (Laukkarinen). Juvelius itse jatkaa Faustin suomentamista ja kaikki kriiseilevät, kuka mistäkin syystä. Ja Liitonarkkua ei vaan löydy. Selkkausta ei voida välttää vaikka kuinka aamuvoimistelisi arjalaiseen tyyliin.

Esityksessä oli paljon hyvää (mm. musiikit, joista iso kiitos Iida Savolaiselle, näyttelijäntyö, rento ote, valosuunnittelu) mutta silti se oli omituisen kiireinen antaen hätäisen ja keskeneräisen vaikutelman. Välillä meno äityi komediashow-kohellukseksi (monelle muullekin on tullut mieleen Indiana Jones-elokuva Kadonneen aarteen metsästäjät sekä Monty Python -ryhmän meno) ja välillä taas puhuttiin sekavia. Suosittelen lukemaan Timo R. Stewartin kirjan Juveliuksen seikkailuista liitonarkin kanssa! Se inspiroi vahvasti myös Hurmetta tämän näytelmän kirjoittamisessa.

Erityiskiitos Espoon kaupunginteatterille suussasulavista mantelicroissanteista!

Esityskuvien copyright Darina Rodionova.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Huomenna hän tulee / Tampereen teatteri 9.3.2022

Samuel Beckettin klassikkonäytelmä Huomenna hän tulee on kyllä yksi maailmankaikkeuden haastavimpia näytelmiä - ainakin minulle. Ymmärrän miksi se on suosittu, miksi se on monen niin katsojan kuin teatterintekijänkin mielestä yksi maailman hienoimpia ja parhaimpia näytelmätekstejä. Ja tässäkään, Pentti Kotkaniemen ohjaamassa versiossa, ei ole mitään vikaa. Hienohan se on kuin mikä. Minä en vaan ymmärrä. En lainkaan. 

Huomenna hän tulee on taas kiinnostava yhteistuotanto, joka sai ensi-iltansa loppuvuonna Turun kaupunginteatterissa ja nyt maaliskuussa sitten Tampereen teatterissa. Espoon kaupunginteatterin esitykset siirtyivät koronan vuoksi ensi syksylle. Tekijäporukka on meritoitunutta ja taitavaa. Miksi minä sitten aina änkeydyn tätäkin katsomaan, vaikka tiedän etten pidä tekstistä? Kai sitä jaksaa toivoa, että nyt se loksahtaisi, nyt minä ymmärrän ja näen valon. 

Vaan ei, ei näkynyt valoa eikä kuulunut loksahdusta. Aika kuluu (kovin hitaasti), olen tylsistynyt ja pikkuhiljaa enemmän ja enemmän ärtynytkin. Katselen kelloa, huokailen ja siirtyilen. Onneksi istun niin takana ja seinän vieressä, ettei se toivon mukaan häiritse muita katsojia. Jotka nauttivat; nauravat ja tykkäävät. Koen itseni vialliseksi. Kukaan ei tule, ei tietenkään, eikä ainakaan Godot. Enkä minäkään pääse pois. Sisu kun ei anna periksi lähteä väliajallakaan kotiin.

Olen koittanut miettiä paljon mikä tässä näytelmässä niin paljon tökkii. Ei minua auta huippunäyttelijät: yhtä tylsää on ollut katsoa Kansallisteatterissa Esko Salmisen ja Eero Ahon tähdittämää, kuin Lontoossa Ian McKellenin ja Patrick Stewartinkin. Nyt lavalla Martti Suosalo ja Mika Nuojua, sekä Ville Majamaa ja Tomi Alatalo. Varsinkin kaksi viimeksimainittua ovat ihan suosikkejani, ja koko nelikko loistavia näyttelijöitä. Tunnistan mykkäelokuvaperinteestä ammentavan liikekielen, ja fyysinen ulottuvuus onkin hienoa. Mutta kun se teksti vaan junnaa ja junnaa, tuleeko se Godot vai ei? Eikö se jo tule. 

Jani Uljas on tehnyt pelkistetyn ja tyylikkään lavastuksen, jonka keskellä on puu ja kivi. Muuta ei sitten tarvitakaan, platkun värinen taustakangas. ja halkeileva lattialaatoitus (sekä kuu!). Myös nuhruisen yksinkertaiset kulkurilook-vaatteet on hänen käsialaansa. Jari Sipilän valosuunnittelu on myös aika pelkistettyä. Tommi Koskisen äänisuunnittelu muuttuu loppua kohti monimuotoisemmaksi, äänet tulevat ja menevät, himmeinä ja kirskuvina.

Kotkaniemellä on pitkä historia Suosalon ja Nuojuan kanssa (Kiviä taskussa on pyörinyt pitkin Suomen teatterilavoja jo vuodesta 2002), ja hän osaa ottaa heistä irti hienovaraisia pieniä juttuja. Hatuilla kikkailut ja pakkoliikkeenomaiset kuviot käsillä, loistava yhteenpelaaminen, pohdinta siitä voisivatko he paremmin yksin vai yhdessä (yhdessä!). Tomi Alatalon Lucky on myös mainiosti monelle mutkalle taipuva ja kaatuileva surullisen hahmon ritari. Mikä esimerkillisen upea tanssi- ja lausuntakohtaus; sai ihan ansaitut väliaplodit! Oli esityksen kohokohta kyllä, kuten koko Luckyn fyysillinen habitus.

Ovatko Estragon ja Vladimir suuria filosofeja vai ainoastaan reppanoita kulkumiehiä, sen saa jokainen katsoja päättää tykönään. Onhan tässä paljon eksistentiaalisia kysymyksiä: "maailman kyyneleet ovat vakio, sama pätee nauruun" (Pozza). Vaan on 2,5 tuntia liikaa, varsinkin esityksessä jossa vain odotetaan. Onhan siellä kaikkea pientä jippoa ja säätöä, joka varmaan riittäisi pitämään normaalit katsojat innostuneina. Oma ajantaju menee jo ihan sekaisin kaikessa tässä verkkaudessa.

Maailmanluokan teatteriesitys - heille keille se kolahtaa! Ehkäpä voisin jo todeta, ettei mun tartte tätä enää nähdä koskaan? Aika näyttää... ja ehkäpä se Godot tosiaan joskus tuleekin?

Esityskuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Syd Barrett / Teatteri Telakka 29.9.2020

Tämän Juha Hurmeen kirjoittaman ja ohjaaman pienimuotoisen musiikidraaman piti saada ensi-iltansa jo keväällä, mutta korona. Onneksi aikataulut saatiin natsaamaan ja Syd Barrett pääsi ensi-iltaan syyskuun lopulla. Neljän hengen miehityksestä puolet esiintyvät parhaillaan myös Hurmeen ohjaamassa Harhamassa Espoon kaupunginteatterissa. No, taitavilla miehillä on kysyntää.

Kuka oli Syd Barrett saatat kysyä? No, vanhan brittiprogebändi Pink Floydin alkuperäisjäsen, pääasiallinen biisinikkari ja laulaja-kitaristi. Kunnes ensimmäisen levyn jälkeen muut kyllästyivät miehen hörhöilyyn ja pistivät tämän pihalle. Mies kärsi mielenterveysongelmista ja yltiöpäinen huumeidenkäyttö ei niitä ainakaan auttanut. Parin soololevyn jälkeen mies lopetti musisoinnin kokonaan ja keskittyi puutarhanhoitoon äitinsä kanssa, kunnes ensin kuoli äitee ja sitten Barrett. Kaikenkaikkiaan aika surullinen ja ahdistavakin elämänkerta. Ja tämä Hurmeen esitys alleviivaa miehen outoutta. 

Janne Laurilan erinomaisen vähäeleisesti tulkitsema Barrett tuntuu olevan ihan omissa maailmoissaan. Ei ota kontaktia muihin, tiluttelee kitarallaan outoja biisejä ja vielä oudompia sanoituksia. Muut eli basisti Roger Waters (Tomi Alatalo), rumpali Nick Mason (Antti Laukkarinen) ja kosketinsoittaja Richard Wright (Kaisa Sarkkinen) seisovat lähinnä monttu auki että mitä hittoa se nyt taas tekee. Soittelee samaa sointua ikuisuuden ja vaan tuijottelee. Välillä osallistutaan äidin (Sarkkinen) kanssa hulvattoman hauskaan teatteriterapiaan ja leikitään Ruohometsän kansaa. Eipä taida sammakon esittäminenkään Barrettia auttaa. Mutta onneksi äiti huolehtii ja paapoo...

Esiintyjäkaarti vetää hienosti, niin näyttelemisen kuin soittamisenkin. Muusikkona paremmin tunnettu Laurila on kyllä hyvä löytö Barrettin outoiluun. Ja Hurmeen luottomiehet Alatalo ja Laukkarinen klaaravat bändihommat kuin vettä vaan. Sarkkinen on erityisen koskettava rouva Vinifred Barrettina.

Tunnin mittaiseen esitykseen oli saatu mahdutettua melko hyvä kattaus Barrettin tekemiä biisejä, sekä Pink Floyd-tuotantoa että sooloja. Esitys toi mieleeni vahvasti muutaman vuoden takaisen musiikkiteatteriesityksen Täynnä elämää, jossa pureuduttiin Ratsian nokkamiehen Jyri Honkavaaran elämään - joka sekään ei mennyt ihan ns. putkeen. Lavalla ja vauhdissa silloinkin Alatalo ja Laukkarinen. Samalla tämä oli jonkunlainen jatkumo Hurmeen omaelämäkerralliseen Hullu-esitykseen. Telakan katsomo on intiimi ja sopii tämmöisiin hieman erilaisiin juttuihin.

Hurmeen tekstin kanssa saattoi myös leikkiä "bongaa Pink Floydin biisinnimi suomennettuna" -leikkiä. Erityismaininta Henna Mustamo ajankuvaa henkivästä puvustuksesta ja Perttu Sinervo itämaisia sävyjä henkivästä yksinkertaisesta lavastuksesta. Huonekasvilla tuntuu olevan suuri merkitys Sydin sielunelämälle. Sinervon käsialaa ovat myös hetkittäin aika psykedeeliset valotkin. Ääniefektit ovat kyllä aika mainiot; kuulen kuinka ovi Barrettin mieleen sulkeutuu lopullisesti.

Tätä voi suositella ennenkaikkea Pink Floydin ystäville, mutta myös elävää musiikkia elämäänsä kaipaavalle. 

Esityskuvien copyright Petteri Aartolahti.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Harhama / Espoon kaupunginteatteri 16.9.2020

Tarttee tunnustaa heti kärkeen että Ilmari Rantamalan (a.k.a. Algot Untola ja Maiju Lassila) esikoisteos Harhama on lukematta. Mutta veikkaanpa että valtaosalla suomalaisista on sama juttu. Onneksi Juha Hurme on mestari löytämään näitä unohdettuja klassikoita ja muokkaamaan niistä kelpo teatteriesityksiä. Harhaman (ilmestynyt 1909) kaksi osaa olivat näytillä Espoon kaupunginteatterin aulassa, ja sen verran niitä selailin että aikamoista tajunnanvirtaa tuntui olevan (kirja löytyy muuten kokonaisuudessaan PDF-muodossa netistä, googleta!). Pituuttakin on reippaanlaisesti. Saattaisipa jäädä lukematta.

Mutta tämä esitys sitten; tätä en halunnut jättää näkemättä! Hurme on viime vuosien varrella loihtinut teatterilavoille monenlaisia esityksiä, ja kaikki ovat olleet erittäin kiinnostavia. Hän tekee hyvin omannäköistään teatteria. Niinkuin nyt Harhamakin; Hurme-leima näkyy hyvin selkeästi. Liki kolme tuntia kaikenlaista hurlumheitä. Hetkittäin menee yli hilseen (ei harvinaista toki minulle) mutta lavalla on sellainen into ja tekemisen meininki että ihan sama ymmärränkö kaikkea. Harhama on ilmeisesti jossain määrin omaelämäkerrallinen. Päähenkilö Harhama (Tomi Alatalo) pohtii lapsuudestaan asti uskonasioita, ja käy jatkuvaa pohdintaa ja kamppailua asian tiimoilta. Jehova ja piru kamppailevat miehen sielusta, ja esityksen loppuun asti täytyy odottaa tietoa voittajasta. Alatalo on huikean hyvä niinkuin aina, ja taas kerran Hurme hyödyntää hyvin miehen pituutta ja elastista olemusta.

Ensimmäisessä näytöksessä kuullaan ensemblen upeaa modernia musiikkiteatteria, urkuharmoonilla ja kaikenlaisilla hilavitkuttimilla säestettynä. Petra Poutasen säveltämä musiikki on monenkirjavaa, kansanmusiikkipoljentoista ja näyttelijäkuusikon moniääniseen lauluun sopivaa. Gregory Maissen äänisuunnittelu on kuin piste iin päällä hienoon musiikkiin ja äänimaisemaan. Äänet kaikuvat ja kertautuvat, kuuluvat katsomosta ja monesta eri suunnasta. Korvia hivelevää.

Harhama on outo heppu. Uskonasiat ahdistavat, viittovat elämälle suuntaa ja manifestoituvat kaikenlaisina hahmoina lavalle. Kirjaakin pitäisi kirjoittaa, mutta aiheet kai pakenevat ja tyhjä paperi lie ahdistaa miestä. Ei vaan saa aikaiseksi, miten moderni ongelma! Elämänmatka vie Pietariin ja sieltä takaisin, välillä noidat ennustavat ja lopulta löytyy emäntäkin. Esempio (Cécile Orblin) on suuri näyttelijädiiva, vaan moni kakku päältä kaunis jne. Totuutta jumalasta ei vaan löydy, ja sosialismikaan ei taida olla uusi vapahtaja. Elämän palkka on kuolema ja uskonto on käärmeestä punottu kahle.

Köyhyydestä mies ponnistaa rikkauksiin, kunnes Japanin sota vie kaiken omaisuuden. Perunanviljelyllä saadaan taas talous tasapainoon, vaikka rahaa pitää syytää niin Esempiolle kuin ennustajillekin. Siperialaisella ennustajalla on muuten vinkeä papukaija (Eetu Känkänen). Nähdään tässä esityksessä muitakin kiinnostavia eläinhahmoja. Ensemblen täydentää Enni Ojutkangas. Kaikilla on lukuisia ja toinen toistaan kiinnostavampia rooleja.

Kyllä tämä ensemble on vaan niin hieno! Välillä mesotaan kuin työväentalon lavalla, kansanteatteria parhaimmillaan, ja välillä mellastaa lauma tarhaikäisiä kevätjuhlassa. Saara Hurmeen laatimat koreografiat ovat milloin vauhdikkaita, milloin lapsekkaan hauskoja. Kun Esempio esittää plastista ilmaisuaan saa nauraa kippurassa. Huumoria on muutenkin mukana paljon. Kyllä tämä esitys viihdyttäisi perinteisissä iltamissakin.

Raisa Kilpeläisen lavastus on varsin pelkistetty. Lava, siinä kaikki. Toisessa näytöksessä saadaan lisäksi se perinteinen työväentalon näyttämö, ihanine simpukanmuotoisine näyttämövaloineen. Kilpeläisen käsialaa ovat myöskin valot, aika ajoin melko häikäisevätkin.

Eihän teksti ihan pelkkää Rantamalaa ole, vaan mukana on myös Hurmetta. "Itsekin hämmästelen tämän matskun ihanuutta" toteaa Harhama valmistuvasta teoksestaan jossain vaiheessa. No niinpä! Hetkittäin tulee mieleen jopa Peer Gunt, harhailuista maailmalla ja monimuotoisista kuvitelmista. Mukana on myös kaikenlaisia Hurmeen viittauksia asioihin ja ihmisiin, joita vain niihin vihkiytyneet ymmärtävät.

Piruja ja perkeleitä nähdään monenlaisissa olomuodoissa, erityisesti Roosa Söderholmin Piru on muikea suoritus. Maisteri Sala (Antti Laukkarinen) ja taiteilija Halla (Känkänen) vierailu Harhaman luona on hulvaton taiteilijakuvaus (ja se perinteinen ryyppykohtaus). Kummallakohan herroista on vaikeampaa, kärpästen vai kuumuuden riivaamalla? Ettei vaan taas perkeleellä olisi näppinsä pelissä... Ja olisiko tämä hienoimpia lauseita ikinä: "Nuoralla kuivuvat kylmät kalman sukat". Harhaman monologi, tai oikeastaan muistopuhe Ritvalle, on runollinen ja koskettava.

Kertakaikkisen hauska ja hulvaton esitys. Aavistuksen liian pitkä, mutta silti toimiva. Ja niin, emätin-sana mainittiin esityksessä 9 kertaa, pidin ihan tukkimiehenkirjanpitoa, koska Talle asetti haasteen. Teatterilla on myynnissä Hurmeen uutta Suomi-kirjaa (edulliseen 25 euron hintaan) sekä Harhama-kahvia! Ja huom. 9.10. järjestetään tuoksuton näytös!

Kiitos Hurme ja kiitos moneen taipuva ensemble!


Esityskuvien copyright Stefan Bremer.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Pelle / Kansallisteatteri 14.9.2019

Melli Maikkulan kirjoittama ja Kaisa-Liisa Logrénin ohjaama Pelle Willensaunassa oli kiinnostava teatterielämys. Hieman hämmentävä ja outo, absurdeja käänteitä saava tarina terapeuttityttärestä ja tämän isäsuhteesta, tuoreesta parisuhteesta ja elämästä noin niinkuin ylipäätään. Riippuvuudesta ja arjesta sattumuksineen. Joskus ihmiselle tapahtuu pieniä asioita, joskus suuria. Kaikki eivät jätä samanlaista isoa jälkeä sieluun. Pelle ei ole varsinaisesti komedia, mutta en osaa sanoa mikä se on. Elämys. Matka. Esitys. Ei se tragediakaan ole.

Melli Maikkula oli vieraana Bloggariklubilla elokuun lopussa ja siellä hän kyllä määritteli itse Pellen komediaksi, vaikka siinä on mukana omat kipeimmät asiat. Ehkä esitys kiteytyy tähän: "miten tullaan toimeen asian kanssa mitä ei voi muuttaa". Tässä tapauksessa se on Julian (Anna Ackerman) isä, joka on pelle (Olli Ikonen). Siis sellainen perinteinen pelle, jolla on punainen nenä ja valkoiseksi maalatut kasvot, hassut vaatteet ja isot kengät. Ja joka temppuilee. Jatkuvasti. Isän identiteetti on määrittävä tekijä isän ja tyttären kompleksisessa suhteessa. Tai oikeastaan, suhdetta ei ole, sillä välit ovat katkipoikki. Lähestyvät häät liittymämyyjä-Kentin (Tomi Alatalo) kanssa tuovat isän ajankohtaiseksi - kai nyt morsiamen isäkin pitää kutsua. Sulho ei tahdo ymmärtää miksei Julia ole asiasta kovin innostunut.

Veera-Maija Murtolan lavastus ripottelee pieniä maagisen realismin rippusia katsojille löydettäväksi, ja esiin kääntyvät pellemaalaukset takaseinässä ovat hieman, no ei nyt pelottavat, mutta jotain sinne päin. Visuaalisesti Pelle sopii intiimiin Willensaunaan hyvin.  Ja se koko sirkussysteemi lopussa, vau!

Näytelmässä siirrytään ripeästi kohtauksista toiseen; Julian vastaanotolle missä käy ihmisistä ahdistunut potilas (Jukka-Pekka Palo) puhumassa aivan absurdeja juttuja, takaumina Julian lapsuuteen, pellen pieniin sirkusnumeroihin. Menneisyys ja nykyisyys limittyy ja lomittuu ja herättää paljon kysymyksiä. Mitä ihmettä mahtoi tapahtua isän ja tyttären välillä, kun välit ovat hiertyneet rikki? ehdin jo pelätä insestiäkin. Isän veljen saapuessa häihin pohditaan sitäkin että miksei tästä tullut pelle, vaan isästä. Kaikilla meillä on salaisuuksia, joista olisi ehkä hyvä kertoa toiselle. Varsinkin jos suhdetta on takana vasta muutama kuukausi, kuten Julian ja Kentin tapauksessa. On Kentilläkin omat luurankonsa kaapissaan, mutta pelle isänä on toki eri mittakaavan asia kuin tupee.

Tuntuu että Julia oli onnellinen lapsi. Isän kanssa temppuiltiin ja naurettiin paljon, ja nyt aikuisena ei nauru enää kupli. Jäikö se isän myötä unholaan? Jos terapeutilla on paljon käsittelemättömiä asioita ja henkistä kuormaa itsellään, niin varmaan on vaikea auttaa muitakaan. Silti Julia onnistuu tekemään jotain oikein asiakkaansa kanssa - tämä alkaa maalaamaan ja uskaltautuu lopulta Prismaankin!

Näyttelijät ovat kaikki erinomaisia. Ackerman tuo ilmi Julian ristiriitaisuuden herkillä kasvonilmeillään ja muutenkin eloisalla näyttelemisellä. Jotenkin mä niin symppaan tätä hahmoa. Alatalon fyysisyyttä hyödynnetään hyvin, ja muutenkin kyllä tykkään hänen tavastaan tehdä rooleja. Ikonen on vähäpuheisena pellenä mielenkiintoinen. Pellehahmoonsa kasvanut, mutta haluaako ihminen olla pelle koko ikäänsä ja naurattaa muita? Voiko pelle jäädä eläkkeelle ja lopettaa? Pelle-hahmon kautta pohditaan ylipäätään viihdyttäjän uraa, mikä siinäkin on että pelleltä (koomikolta) edellytetään aina hauskuutta, siviilissäkin. Ja miksi niin moni koomikko päätyy itsemurhaan? Näitä asioita pohdin pelleyttä mielessäni käsitellessäni. Palo oli superhyvä potilaana, mutta myös muissa rooleissaan (Herkko Kentin polttareissa!). Hyvät roolitukset!

En ole koskaan nähnyt saksalaista elokuvaa Isäni Toni Erdmann mutta silti se pulpahti jossain vaiheessa mieleeni. Ehkä eksentrisen isän ja uraohjautuneen tyttären ongelmallinen suhde yhdistää näitä kahta teosta. Pitääpä tutustua siihenkin.

Pelle on pienisuuri näytelmä, joka avaa itseltäkin jotain sellaisia muistoja ja mielleyhtymiä mihin en varautunut. Absurdi ja erikoinen. Elämässä meillä kaikilla voi olla oma "pellemme" mitä kannamme mukanamme, ja mistä ei haluta puhua muille. Pieneneekö häpeä jos sen jakaa... Pidemmän päälle vaikeneminen ei voi olla se ratkaisu. Ei tämä mikään helppo ole tai yksiselitteisen viihdyttävä ole, mutta itse tykkään kun esityksestä jää pohdittavaakin. Tyhmä pelkää. Ja ehkä vielä tyhmempi ei pelkää mitään.


Kuvien copyright Cvijeta Miljak.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla. 

Nälkäteatteri: Lea / KOM-teatteri 9.3.2019

Aivan loistavaa, että ennen KOM-teatterin uutuutta eli Making of Leaa on mahdollisuus nähdä Nälkäteatterin tulkinta Aleksis Kiven Leasta. Kovin usein tätä Suomen ensimmäistä suomenkielistä ammattilaisten esittämää teatterikappaletta ei lavalla olekaan nähty. Nälkäteatteri esittää nimenomaan Kiveä ja myös Volter Kilven draamatuotantoa, aika satunnaisesti ja vaihtelevilla kokoonpanoilla. Näitä Lean esityksiä oli vain yksi tällä erää, ja siksi valitsin oman Making of Leankin sen mukaan että saisin molemmat samana päivänä. Ja lisäksi Lean jälkeen oli keskustelutilaisuus aiheesta, ylimääräisenä bonuksena.

Lea kertoo raamatullisen tarinan. Luukkaan evankeliumissa kerrotaan Jeesuksesta ja puuhun kiivenneestä Sakkeuksesta. Hänellä oli Lea-niminen tytärkin, jolla on kaksi kosijaa, toinen fariseus (kauhea tyyppi, mutta isän mieleen) ja toinen juutalainen (johon Lea on rakastunut, mutta ei kelpaa isälle). Mutta sitten Sakkeus löytää myös Jeesuksen, ja katala Joas koitaa ryövätä Sakkeuksen rahat (joiden perässä hän alunperin olinkin. Joten Sakkeus hyväksyy Aramin Lean sulhoksi. Kaikessa mukana säätää palvelija Ruben. Ei kuulosta kovin hauskalta tekstiltä, mutta tämä porukka sai siihen kyllä mukaan hirveästi huumoriakin. Kroonista rahapulaa poteva Kivi koitti saada jostain rahaa Seitsemän veljeksen viimeistelyyn. Näytelmän teosta ja harjoitusprosessista tarkemmin Making of Lea-jutussa...

Juha Hurme on dramatisoinut ja ohjannut Lean ja esittää itse Sakkeusta. Tämän Sakkeus on rahanahne ja saita tyyppi, joka potkii ja läpsii palvelijaansa Rubenia (Ida Sofia Fleming) ja ajaa Aramia (Tomi Alatalo) pois pirtistään. Hykerryttävä tyyppi! Tytär Lea (Onerva Kärkkäinen) inhoaa lipevää kosijamiestä Joasta (Eetu Känkänen) ja vaikka tämä yllättää Lean ja Aramin jättämässä jäähyväisiä hieman liian intiimistikin, niin nuoripari onnistuu puhumaan senkin parhainpäin. Lea pitää muutaman pitkän ja tärkeän monologin, varsinkin lopussa - ja hienosti Kärkkäinen ne vetää.

Joas on mahtipontinen öykkäri ja tekopyhä kiipijä ja Känkänen naulaa roolinsa kerrassaan hersyvästi. Hän puhuu yleisölle monologejaan ja pään sisäisiä ajatuksiaan. Joas on niin karikatyyrimäinen tyyppi kyllä. Kun hänet on dumpattu niin siinä ei pillimehu kauheasti auta. Samoin Alatalon näennäisen nöyrä ja korviaan myöten Leaan rakastunut Aram on huimasti tehty rooli. Taas kerran Alatalo käyttää pitkää ja honkkeloa olemustaan hyvoin roolin tekemiseen. Nähdään lavalla leijonakin (Timo Torvinen)! Kerrassaan riemullista näyttelijätyötä kyllä kaikilta! Juuri sopivan liioteltua ja dramaattista, tuoden 1860-luvun fiilistä lavalle. Kaikki oli sopivan överiä ja teatraalista. Kieli on kivimäisen vanhahtavaa ja välillä olen kuulevani Shakespearemäisiä rönsyjäkin siinä. "Totisesti, oletpa kohottanut masentunutta mieltä!" Välillä puhallellaan saippuakuplia!

Puvustus on sekalainen kokoelma vähän mitä sattuu. Tulee mieleen että KOM:in varastosta on vaan napattu ensin käteen osuvia vaatekappaleita, sortseja ja hassuja hattuja. Mutta eiköhän Anne Kotolalla ole ollut tässä sellainen sopivan anarkistinen ja myös anakronistinen ajatus. Ja esitys vedetään Making of Lean lavasteissa - varsin sopivaa, vaikkei nyt ehkä ihan sovikaan.

Kertakaikkisen riemastuttava esitys, vaikka välillä teksti oli aika koukeroista ja muutenkin raamatusta napatut höpötykset eivät nyt niin normaalisti kiinnostaisi. Mutta onhan tää varsinainen kulttuuriteko, tämän esittäminen! Isot aplodit työryhmälle!

Esityksen jälkeen oli vuorossa Hurmeen ja tietokirjailija/historioitsija Teemu Keskisarjan jutustelua aiheesta Aleksis Kivi. Mukaan Hurme nappasi vielä yleisössä istuneen Hanna Suutelan (professori/tutkija Tampereen yliopiston Teatterin ja draaman tutkimuksessa), keskustelemaan nimenomaan Leasta ja tuon ajan suomalaisesta näytelmäkirjallisuudesta ylipäätään. Keskisarjan uudehko Kivi-elämämerta Saapasnahkatorni oli Hurmeellakin iso lähdeteos kun hän kirjoitti Making of Leaa. Keskustelussa puhuttiin alkoholista, miten se oli siihen aikaan (ja osittain toki vieläkin) tärkeä osa suomalaista, mutta myös maailmankirjallisuutta. Tšehov juoti hahmoilleen votkaa että sai ne puhumaan paljon. Kiven isä oli tuurijuoppo ja äiti keitteli sitten puolisolleen antabusliemiä. Kivi keräili juopoilta sananparsia ja hyödynsi niitä sitten teoksissaan. Omaa esiintymiskammoaan hän lääkitsi viinalla.

Kivi oli myös aikaansa edellä eli "työnteon totaalikieltäytyjä". Hurmeen mukaan hän ei tehnyt elämässään päivääkään rehellistä työtä (no nuorena oli paimenessa). Aikamoinen saavutus sekin. kiven näytelmiä ja novelleja on kadonnut paljon, mutta sitten esimerkiksi hänen suomentamansa maalinsekoitusohje on säilynyt. Aina eivät aikalaiset siis ymmärrä mitä kannattaa säästää tulevaisuuden tutkijoille.

Suutela sanoi että mikään näytelmä ei ole koskaan ajaton, vaan se tulee aina päivittää. Jollain tavalla ankkuroida tähän päivään (siis esitysaikaan). Kuulimme myös Kiven yhteydestä Shakesperen sonetteihin 17 ja 18. Kivi ei lainaa suoraan Shakespearea, vaan epäsuorasti. tai siten että hän on kuullut ruotsin- tai tanskankielistä raakakäännöstä ja tämä on vaikuttanut hänenkin tekstiinsä. Tämä oli tosi kiinnostavaa!

Lea-näytelmän viimeinen monologi jota Lea lausuu, ei oikein alunperin käynyt järkeen (Lea kuvailee lapsuuden kokemustaan), mutta sillekin saadaan selitystä lean äidittömyydestä. Hurme korostaa miten kukaan muu kuin Kivi ei olisi laittanut tämmöistä monologia näytelmän loppuun. Kuulimme myös yleisesti Lea-näytelmistä; ne olivat tavattoman suosittuja 1800-luvun lopulla. Niitä oli noin nelisenkymmentä erilaista, eri variaatioita juutalaistyttönäytelmistä. Ja niissä oli itämaisen eksotiikan ja erotiikan aspektia, mikä tietysti houkutteli katsojia. Keskisarja korostaa että Kiven on täytynyt olla hauska seuramies, koska ei häntä olisi muuten Helsingin kulttuuripiireissä jaksettu katsella. Kirjeissään tällä kun oli aina vain kolme pääkohtaa: voin huonosti, kirjoituksiani ei tajuta ja vippaa rahaa. Antoisaa keskustelua, jota olisi kuunnellut vielä lisääkin!



Esityksen kiitoskuva (ainoa mikä löytyi koko internetin ihmeellisestä maailmasta, Leasta tällä kokoonpanolla) otti p. himb, napattu Instagramista, muut kuvat omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Lemminkäinen / Kansallisteatteri 26.9.2018

Kyllähän näin hulvaton esitys kun Hurmeen Juhan Lemminkäinen pitää uudelleen kokea. Näin sen viime helmikuussa ensimmäisessä ennakossa, ja heti tiesin että tämän tulen katsomaan uudelleen kunhan esityskertoja on takana muutamia. Ilokseni Lemminkäinen jatkui vielä nyt syksylle, jotta oli oivallinen hetki mennä tsekkamaan onko mitään muutoksia tapahtunut. 

No eihän sitä valmiissa esityksessä isoja juttuja ollut muuttunut. Miksi pyörää keksisi uudelleen. Yhtä mielettömän anarkistista ja vauhdikasta meno oli kun esityskauden alussakin. Fyysisyys on läsnä vahvasti kaikkien lavallaolijoiden olemuksessa. Juha Hurme on mestarillinen kielenkäyttäjä ja Lemminkäisessä se kieli yhdistyy saumattomasti näyttelijöiden läsnäoloon. Tykkäsin edelleen ihan täysillä.

Esiintyjien ammattitaitoa voi taas kerran ihmetellä suu ammollaan. Miten näppärästi Cécile Orblin haltsaa toimimattoman piirtoheittimen (töpseli ei ollut seinässä), ihan kuin se kuuluisi esitykseen. Veikkaan että valtaosa katsojista ei ehtinyt edes huomaamaan minkään olevan oudosti. Miten näppärästi Orblin ylipäätään liikkuu, elehtii, ääntelee ja tanssahtelee. Kuin kaikkia muita marionettimestarina johdatellen. Ihanaa katseltavaa! Koko porukka on alkuvoimaisen vahvaa ja väkevää, niin sanoissaan kuin teoissaankin. Tomi Alatalon honkkeloa olemusta ja käsittämätöntä ulottuvuutta hyödynnetään hyvin pitkin esitystä. Tämmöistä teatteria lisää Suomeen ja sassiin!

Katsomo ei ihan täynnä enää ollut, joten kai melkein kaikki halukkaat ovat tämän sitten jo nähneet. Esityksetkin loppuvat joulukuussa ja niitä on vielä jäljellä yhdeksän. Jos et ole tätä vielä nähnyt, niin nyt sitten lippukaupoille ja äkkiä. Kenenkään teatterin ystävän ei kannata missata Lemminkäistä. Eikä oikeastaan kenenkään muunkaan ihmisen...


Kuvien copyright Tommi Mattila.
Näin esityksen alennushintaisella lipulla.

Pukkila / Volter Kilpi Kustavissa 14.7.2018

Lauantai-illaksi vielä Turusta Kustaviin katsomaan yksi Volter Kilpi-esitys. Kolmas ja viimeinen. Pukkila. Pitihän tämä nähdä, koska jotenkin tämä Alastalon salissa -kirjan henkilö teki vaikutuksen nukketeatteriversiossa. Mikäs mies se tämmöinen on. Jospa tämä keskiviikkona kantaesityksensä saanut mininäytelmä valottaisi minulle lisää tätä ilmeisen kiehtovaa hahmoa. Ja koska nimiroolissa oli ilmiömäinen Tomi Alatalo, niin senkin vuoksi halusin nähdä.

Tuttuun tapaan Juha Hurme dramatisoinut ja ohjannut tämänkin, ja esityspaikkana oli Tuulentuvan pihapiirin kalliokatsomo. Onneksi oli hattua ja huivia mukana, koska mitään aurinkosuojaa ei ollut aukealla paikalla. Kuuma tuli katsomossa, mutta ihan varmaan myös lavalla. Alatalo heilui, huitoi ja hyppi siihen malliin että hiki virtasi vuolaana. Ilmeisen juro ja hiljainen Pukkila on sitä vain ulospäin. Mutta sisällä kiehuu ja kuohuu ja energia virtaa. Mitään tästä ei vaan näy muille.

Venäläistä turvamiestä tummassa puvussaan ja jähmeässä olemuksessaan muistuttava Alastalo (Toni Harjajärvi) ja räyheässä parrassaan keekoileva Härkäniemi (Juha Hurme) taitavat pitää Pukkilaa hyvinkin jäyhänä tyyppinä, mutta tämän esityksen jälkeen katsoja on nähnyt sinne sisimpään. Huvittaa kun kaiken Pukkilan hihkumisen ja hyppimisen jälkeen Alastalo toteaa Mitäs sinä Pukkila kelaat? - päällepäin kun tämä on vaan jurottanut hiljaisena.

En ymmärrä miten kukaan voi muistaa ulkoa tommosta määrää tekstiä mitä Alatalon Tomi kykenee vetämään. Alatalo avaa hyvin tätä Pukkilan juroa mielenmaisemaa. Pogoava Pukkila on kuin jossain herätyskokouksessa. Jään katsomaan monttu auki tätä energiapurkausta ja iso osa tekstistä menee ohi. Tämä pitää selkeästi siis nähdä uudelleen. Ja koska Alatalo on niin fyysinen näyttelijä, niin Pukkilan rooli sopii miehelle kuin nenä päähän. Lyhyttä, intensiivistä ja tavattoman energistä menoa. Eiköhän tämä Pukkila nähdä lavoilla tulevina vuosina vielä moneen kertaan.

Monista muistakin kirjan sivuhahmoista opimme asioita, vaikkei heitä lavalla nähdäkään. Karjamaan Eenokkikin kuulemma ei raaski polttaa piippua koska varrestakin saa maun.

Ihana haitari- ja kitaraduo säestää sopivissa kohdissa ja Perttu Suomisen musiikki sopii tähän kuin nenä päähän. Pukkilan anarkistisen perseen/keskisormennäyttö sopisi paremmin punkjuhlille, mutta musiikki ankkuroi esityksen saaristolaismaisemiin.

Läheiseltä terassilta kantautuu puheensorinaa, mutta sekin sopii tähän ihan hyvin taustalle.

Millainen oli siis kolmen esityksen ensitutustumiseni Kustavin maineikkaisiin Volter Kilpi -päiville? Hyvinkin positiivista! Esiintymispaikat olivat ihania ja kaikki kohtaamani ihmiset rentoja ja leppoisia. Sellainen hyvin pienimuotoinen festari, jossa ilmeisesti samat ihmiset käyvät vuodesta toiseen. Kirjallisuusihmisiä, mökkiläisiä, kulttuuriväkeä. Tämmöinen sivistynyt ja rauhallinen festari, missä on toki paljon muutakin ohjelmaa kuin teatteriesityksiä. Inspiroiduinko lukemaan Alastalon salissa? Ehkä, kenties. Kunhan olisi aikaa...

Mutta kyllä. Eiköhän tänne pidä palata takaisin. Tulevina vuosina festivaalin taiteellisena johtajana toimii Anni Mikkelsson, ja kun kerran Raili W. lupaili yöpaikkaakin, niin saatanpa palata hyvinkin pian! Ensi vuonna kaksikymppisille vaikka...


Kuvien copyright omia, paitsi tuon ensimmäisen kunnon kuvan on ottanut Juha Karikoski.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Lemminkäinen / Kansallisteatteri 26.2.2018

Nyt oli sellainen meno ja meininki Pienellä näyttämöllä että oksat pois. Juha Hurme on palannut Kansallisteatteriin, ja millä tavalla! Vaikka kyse oli vasta ensimmäisestä ennakosta, niin nyt on pantu poikki ja pinoon suomalainen kansalliseepos ihan uudella tavalla. Lemminkäinen on suorastaan hengästyttävä esitys, niin katsomossa kuin näyttämöllä.

En oikein tiedä mitä tästä sanoisi, joten siksi jutun kirjoittaminen on viivästynyt viikkokausia. Kun joku esitys on poikkeuksellinen, hyvässä tai huonossa, niin siitä on vaikea kirjoittaa mitään järkevää. Menee helposti vain siihen ylistykseen, että tässä oli kaikki hyvää. Mutta kun tässäkin tapauksessa asian laita on juuri niin. Poikkeuksellinen esitys, ja nimenomaan hyvässä.

Lisäbonusta Hurmeelle runsaista Shakespeare-viittauksista!

Hurmeen Lemminkäinen on samaan aikaan kansalliseepoksestamme ammentava veijaritarina, mutta silti täysin omille laduilleen sukeltava komedia. Täynnä ihanaa hurmemaista kielellä kikkailua, jota kuunnellessaan voi vain hykerrellä penkissään. Kalevalainen poljento sekoittuu nykykieleen saumattomasti. Reilussa parissa tunnissa ehditään seurata näiden sankarien (ja antisankarien) kohellusta ja säätämistä vanhojen työväennäyttämöiden ja seurojentalojen henkisisissä lavasteissa. Muinaisella piirtoheittimellä kelataan kaksikielinen tekstityskin peliin (lungiutukaa - lugna er) kun gootit valtaavat Naissaaren! Kaikkea tahdittaa ja säestää kahden lyömäsoittajan uskomattoman upea musisointi, jonka sävellystyöstä vastaa Petra Poutanen-Hurme ja muusikkoina säkenöivät monipuolisen lahjakkaat Oskari Lehtonen ja Jesse Ojajärvi. Shamanistiset herrat ovat mukana esityksessä monin eri tavoin muutenkin. Ja musiikki muutenkin, upeaa menoa, mm. pullo ja puteli -biisin muodossa. On vähän rappia ja kansanlaulua ja kuoromeininkiä ja diskobiittiä. Nämä välillä dervissimäisiin sfääreihin nousevat tanssi- ja laulusysteemit iskee meikäläiseen. Jotta suvussa pysytään niin tanssikoreografiat ovat Saara Hurmeen käsialaa. Ei pillu ole pahoista tehty!

Heini Maaranen on yksi Suomen huippuja mitä tule nukketeatteriosaamiseen, mutta eipä nämä lavastushommatkaan tai pukusuunnittelupuoli tunnu vieraalta kentältä. Sen verran rosoisen kaunista jälkeä saamme nähdä; vaatteissa pieniä kalevalaviitteitä mm. solkien muodoissa. Ja Tieran itämaiset haaremihousut ja pieni liivi! Varsinkin saamelaishenkiset puiset pelottelunuket, joita katosta lasketaan karkottamaan vihulaisia, tekivät vaikutuksen. Myös valoista vastasi yksi Suomen parhaista eli Kalle Ropponen. Välkkyviä, kylmävaloisia loisteputkia, sinihohtoista kuutamoa, hienoja heijastuksia.

Roolitukset toimivat kyllä loistavasti, mutta en vähempää odottanutkaan. Koska mikään tavallinen ei riitä, niin toki Lemminkäisiäkin pitää olla kaksi. Tomi Alataloa on tullut nähtyä isoissakin rooleissa (mm. Hamletin nimiroolissa ja Nummisuutarien Eskona), joten sujuupa tämä hunsvottimaisen Fleming-Lemminkäisenkin esittäminen mieheltä mainiosti. Alatalon honkkelimaista olemusta ja notkean fyysistä ilmaisua hyödynnetään taitavasti. Välillä nuoren hirven koikkelehtimista muistuttava liikunta täyttää hetkittäin koko lavan. Oivana vastaparina toimii Marja Salon Lemminkäinen, joka on se järkevämpi ja hillitympi puolisko (tosin vähän angsti-teinimäisenä). Fyysisesti Lemminkäisen jako kahtia toimii myös, koska Salo on taas Alatalon rinnalla varsin eri kokoluokkaa. Hahmon eroavaisuuksia korostetaan siis myös näin.

Aisaparina tällä duolla on aseenkantaja Tiera (Antti Pääkkönen), joka on imenyt oppejaan itäisiltä mailta. Sieltä on tarttunut matkaan yhtä jos toista osaamista ja outoja tapoja, käärmeenlumoamisesta rukousasentoihin. Avicennan ylistystäkään ei ole unohdettu! Välillä Tieran puheeseen tulee se tietynlainen hurmemainen nuotti (josta tykkään kauheasti). Enkä nyt tarkoita veristä, vaan Hurmemaista. Tieran K-runo saa ihan ansaitusti väliaplodit. Muutenkin yleisö on jo ekassa ennakossa ihan pähkinöinä! Miten sitten jatkossa...

Ema (Kristiina Halttu) on synnyttänyt nämä Lemminkäiset, ja toimii koko jengin johtajana. Ai mikä jengi, kysytään siellä? No, tämä Lemminkäisten klaani ryöstelee, huijaa ja puijaa ja diilaa väärennettyjä miekkoja. Tuoteväärennöstä muinaiseen tapaan. Vastavoimana ketkusakille toimii kutkuttavan ihastuttava Louhivuori, jota Cécile Orblin antaumuksella tulkitsee. Joka kerta kun hän ilmaantuu kultalameepöksyissään lavalle, niin huomio siirtyy siihen suuntaan. Alkuperäisen Louhen lailla hahmo on alkukantaisen sensuelli ja räväkkyydessään väkevä kuin hirvi. Tulee jotenkin mieleen Voldemort Harry Pottereista; hänenkään nimeä ei saa ääneen mainita. Tai erään skottilaisen näytelmän... Tosin tämä Louhivuori on hekumallisen hurmaava, jonka esikuva ilmenee petolintumaisina piirteinä ja äännähdyksinä.

Jotenkin tämä Lemminkäinen on vahvasti naisten näytelmä. Vahvoja naisia on nimittäin Eman ja Louhivuoren lisäksi Tieran puoliso Tuira (Terhi Panula) ja Fleming-Lemminkäisen vaimo Kyllikki (Saara Kotkaniemi). Lopulta Kyllikki keksii ovelan juonen, väsyttyään miehensä kynnysmattona toimimiseen ja anoppinsa vähättelyyn: Louhivuoren organisaation kaappaus Pälkäneellä! Mutta mitä muut tuumaavat tästä ideasta? Loppu on historiaa, veristä sellaista (ja taas Shakespearelta ammennettua; Coriolanus tuli mieleen puolien vaihtamisesta, ja aika monta muuta näytelmää verisestä lopusta).

Näytelmässä on kalevalaisia elementtejä tottahan toki; Tuonelan joutsenkin nähdään lipumassa lavan poikki. Mutta vaikutteita on monesta muustakin. Shakespearen Macbeth-noidatko siellä lietsovat ja riekkuvat? Macbeth kummittelee näytelmänä mukana monessa kohdassa ja Hamletista Kuolla, nukkua; niin, nukkua! ja kenties uneksia? -pätkä... Shakespeare-fanille tämä oli siis todellinen aarreaitta koko näytelmä!

Perisuomalainen kännikohtauskin pitää mukana toki olla! Mutta sitten on moderniakin meininkiä; surffaamisesta hiphop-henkiseen musisointiin. Tour de ski ja hirvenhiihdot. Burleskia lavashow'ta mihin muusikot yhtyvät. Nokkelia liitoksia uutta ja vanhaa. Ihana sekametelisoppa kaikenlaista, mistä tarkkasilmäinen ja -korvainen katsoja saa poimia täkyjä kuin rusinoita pullasta. Ja toki ensi-ilta oli taktisesti Kalevalan päivänä.

Lemminkäinen on niin runsas ja rikas, että siitä riittää katsottavaa useammaksikin kerraksi. Itse ainakin haluan nähdä tämä uudelleen, ja uudelleen, ja uudelleen. Esitykset onneksi jatkuvat syksyllä, eli jos et onnistunut saamaan lippua tälle keväälle, niin syksylle sitten! Toki keväällekin on hajapaikkoja vielä, kannattaa kurkata Kansallisteatterin sivuilta. Näytelmätekstiä saa muuten ostaa kanssa; siitä kiitos!

Aivan loistava veto koko työryhmältä, ja erityisesti yleisnero Juha Hurme ansaitsee aplodit seisaallaan. Bravo!

Ennen esitystä Lavaklubilla Kirsikka Moring haastatteli Hurmetta ja valoguru Kalle Ropposta. Kolmikon puheet avasivat teosta aika paljonkin. Hurme totesi mm. Lemminkäisen olevan "aika käyttämätön resurssi"; heikko mies vahvojen naisten ympäröimänä. Hurme myös tunnustaa siirtäneensä Lemminkäisen Don Juan -piirteet tässä Louhivuoreen. Ja väittipä hän 1800-luvun partaäijien muuttaneen Louhen demonisoiduksi ja koukkukyntiseksi rumaksi ämmäksi! Ja nyt Hurme suorittaa emansipatorisen korjausliikkeen - Louhi onkin viettelevä ja varsin eroottinenkin hahmo. Alusta asti Hurmeelle oli selvää että Tomi Alatalo on Lemminkäinen, mutta pari vuotta sitten selvisi että Marja Salokin pääsee mukaan näytelmään. Salon persoona mahdollisti sen että Lemminkäisen hahmo jaettiin kahtia. Koko näytelmä on ollut nelivuotinen projekti, ja samaan aikaan Hurme kirjoitti sittemmin Finlandia-palkittua romaaniaan Niemi.

Haastattelu oli antoisa ja hersyvä, rönsyten käsittelemään myös "oman elämänsä performanssitaitelija" Ior Bockia ja "sekopäisen huuhaan aateliin" kuuluvaa Sigurd Wettenhovi-Aspaa. Hurmetta lämmittää kuulemma hautaan asti se, että rakennusyritys Lemminkäinen meni mukaan Bockin Lemminkäisen temppelin kaivauksiin. En koskaan osallistunut Bockin Suomenlinna-opastuksiin itse, mutta muistan kyllä hyvin nuo Lemminkäisen temppelin kaivaukset ja Bockin huuhailut. Liki koko haastattelu on nähtävillä Kansallisteatterin FB-sivuilla - kannattaa katsoa, hauskaa ja informatiivista.


Kuvien copyright Tommi Mattila, paitsi Lavaklubin kuva oma.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Ulkomaalainen / Tampereen teatteri 30.12.2017

Kolmas kerta toden sanoo. Kyllähän Tampereen Teatterin Ulkomaalainen sen verran hyvä näytelmä on, että se kestää kolmannenkin katselukerran. Sitäpaitsi oivallisena tekosyynä oli vielä se, että miehityksessä oli tapahtunut pieniä muutoksia sitten viime kertaan. Viime kertahan oli melko tarkkaan vuosi sitten! Ensi-illasta on toki jo hieman enemmän aikaa. Mutta koska joulun ja uuden vuoden välissä on aina hieman hiljaista teatterikentällä, niin joutaahan sitä katsomaan taas hyväksi tiedettyä näytelmää.

Ilkka Uolevi jatkoi Ellardin roolissa loistokkaasti, ja nyt vuodessa tähän on tullut mukaan paljon lisää rentoutta, kujeilevuutta ja irrottelua. Hienoa! Tukkakin on muuten näistä syksyllä 2016 otetuista kuvista kasvanut. Uutena niljakkaana pastori Leenä nähdään Esa Latva-Äijö, tuo aina taitava näyttelijä. Tämän esittämä pastori on lirkutteleva kihlatulleen, piiloilkeä Ellardille, mielistelevä Owenille ja alentuvan sovitteleva kaikille muille. Kunnes ei enää olekaan. Ja nyt on sitten Markku Thure uinut vastenmielisen Owenin nahkoihin, kuin kyy nielee maan ikään. Hyvinpä sekin rooli sujuu, tosin viimeinen pelottava loppurutistus jää ehkä uupumaan.

Tomi Alatalo irrottelee Froggynä aiempaa rennommin, jos mahdollista, ja Aliisa Pulkkisen Betty on herttaisuuden perikuva, ehkä jo rasittavuuteen asti. Ja Eeva Hakulisen Catherine kokee isoja tunteita ja kasvaa henkisesti näytelmän edetessä. Kuten muuten Ellardkin. Mutta vaikka kaikki ovat niin erinomaisia, niin suurimmassa roolinsa loistaa taas kerran Ville Majamaan Charlie! Uskomatonta heittäytymistä ja eläytymistä. Mikä merkkihenkilö!

On se kumma, että vaikka tämän osaa jo likipitäen ulkoa, eikä mitkään tapahtumat tule sinällään yllätyksenä, niin silti sitä voi nauraa niin että melkein luulee tukehtuvansa. Välillä hävetti istua siinä 5-rivin keskellä hirnumassa, mutta onneksi vieressä istui teatteribloggaajakollega Laura, ja nauroimme molemmat yhtä lailla.

Edelleen jaksan ihmetellä miten tällä porukalla pysyy pokka. Ellardin ja Charlien aamupalakokemus ja kielikoulutus, Charlien uskomaton kielen omaksuminen. Kaikki Charlien "omalla kielellään" kertovat jutut.... Ja se Owenin kiusaaminen, puhumattakaan nerokkaasta loppuhuipentumasta, kun Owen kätyreineen ajetaan lopullisesti matkaan. Aah, ihanaa katsottavaa!

Toivon hartaasti että Ulkomaalainen pyörisi Tampereen Teatterin ohjelmistossa vielä pitkään! Minä ainakin voisin hyvin kuvitella katsovani sitä säännöllisin väliajoin. Aina voisi vaihtaa 1-2 esiintyjää silloin tällöin ja täten tuoreistaa porukkaa. Mutta Ville Majamaata ei saa tuoreistaa!

Tällä haavaa esityksiä on myynnissä vappuaattoon asti - enkä voisi enempää suositella. Ulkomaalainen on pirullinen näytelmä, sillä hysteerisen huutonaurun lisäksi se tarjoilee aika ajankohtaista asiaa "muukalaisiin" eli siis erilaisiin ihmisiin suhtautumisesta. Mitä tapahtuu kun se suhtautuminen viedään ääripäästä toiseen. Tässä Betty ja Owen edustavat niitä ääripäitä, ja se jännite on kutkuttavaa. Menkää ihmeessä katsomaan!

Tähän oli hyvä päättää kiireinen teatterivuoteni.


Kuvien copyright Harri Hinkka.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Sanamyrsky / Otava Ensemble, Pukstaavi 3.8.2017

Lyhyestä virsi kaunis. Puolessa tunnissa ehtii kyllä käymään läpi Algot Untolan, tuon tuotteliaan kirjallisuusmiehen kymmenien nimimerkkien takaa, lyhyen päätoimittajavierailun Satakunta-lehteen 1908-1909. Ainakin jos on Juha Hurme, joka näin taas jatkaa sekä minun että muidenkin suomalaisten sivistämistä. Hurme on nimittäin käsikirjoittanut ja ohjannut Otava Ensemblen pienimuotoisen Sanamyrskyn, jota esitettiin neljästi heinä-elokuun vaihteessa.

Itse näin esityksistä viimeisen, Sastamalassa kirjamuseo Pukstaavin pihassa. Mikäs sen sopivampi paikka! Edellisenä iltana esitys oli kerännyt Tampereelle Sara Hildenin museon pihalle parisataa kiinnostunutta, mutta Pukstaavissa meitä oli paljon pienempi porukka. Keli suosi.

Skandaalinkäryinen Algot Untola, jota tässä esittää kaksi erinomaista herraa Tomi Alatalo ja Joni Seppälä, suoltaa tekstiä semmoisella vimmalla että oksat pois. Sitä tursuaa niin turpavärkistä kuin kirjoitetussa muodossakin. Arkit lentelevät, ruttaantuvat, ja niitä piisaa. Journalistina Untola sanoo olevansa tyly ja suora, mutta runous on intohimonsa! Mutta todettakoon että raumankielinen murrerunous on korvia raastavaa.

Kaksipäinen Untola siteeraa Hamletia (Shakespearestä muistuttaa myös kaksiselkäinen mies, vaikka se onkin Otellosta, ja viittaa ihan muuhun toimintaan... "making the beast with two backs"), mylvii naurusta ja raapustaa kuumeisesti tekstiä sulkakynällä. Mielenterveys ei vaikuta olevan kaikkein tasapainoisempia. Kaksiajakautunut... Kamala käsialakin viittaisi "impulsiiviseen ilmaisutulvaan" (herranjee miten Hurme kirjoittaa hienosti!). Ylitsepursuava kaksikko Alatalo & Seppälä mylvii, pyörittelee silmiään ja heiluu kuin heinämiehet.

Salaperäinen nainen (Ida Sofia Fleming) tulee Poriin haastamaan Untolaa käräjille, toimittaja Airio (Taru Huokkola) piilottelee kulissipäätoimittajaansa. Olivatko Jeesus, Tolstoi tai Sokrates täydellisiä ihmisiä? Summa summarum: Untola päättää jättää päätoimittajahommat ja keskittyä kirjoittamaan suuria teoksiaan! Poistuessaan paikalta hän keksii vielä yhden uuden nimimerkin; Maiju Lassilan. Loppu on historiaa - Tulitikkuja lainaamassa ilmestyi jo 1910.

Esitys on intensiivinen, outo, hörhöilevä. Mutta vilpittömän raikas ja hauskakin. Hienoa työtä koko työryhmältä! Kyllä sitä puolessakin tunnissa saa hyvin pienen ja intensiivisen näytelmän esitettyä.


Kuvien copyright Katariina Fleming (2 vikaa) ja omia (2 ekaa).

Kullervo / Oklahoman ulkoilmateatteri, Sara Hildenin taidemuseo 20.6.2017

Kullervo on juupelin hieno tarina, joten tykkään katsoa ja kuunnella sitä eri muodoissa. Juha Hurmeen johtama Oklahoman Ulkoilmateatteri esiintyi juhannusviikolla Sara Hildenin taidemuseossa, ja koska esitykseen pääsi museolipun hinnalla… Museokortti vinkumaan! Lämpimissä sisätiloissa olikin sateisen ja kolean kelin aikana oikein viihtyisää nauttia tunnin mittaisesta matkasta Kiven ja Kalevalan maisemiin.

Kolmella näyttelijällä pystyy esittämään Kullervonkin hyvin. Varsinkin kun kyseessä on juhlavaatteisiin pukeutunut kolmikko. Juha Hurmeen sliipattu tukka ei kyllä kauaa pysy kuosissa kertojan, Ajattaren ja monen muun roolissa. Tomi Alatalo keekoilee Kullervona pitkillä koivillaan, temppuileepa tuolinkin kanssa. Hurmeen toinen luottonäyttelijä Onerva Kärkkäinen loistaa nais- ja vähän miesrooleissakin. Hienoa, suorastaan hurmaavaa näyttelijätyötä.

 Mutta mitä ihmettä Kullervo teki tuolilla?

Aleksis Kiven kaunis Kalevala-sävytteinen teksti pääsee hyvin oikeuksiinsa kun ei ole mitään ylimääräisiä härpäkkeitä lavalla. Kullervon traaginen tarina on täynnä angstia, ahdistusta ja surullisia tapahtumia. Kaikesta synkistelystäänkin huolimatta joukkoon on riputeltu myös pieniä huumoripaloja, niin tekstiin kuin esittämiseenkin. Juha Hurmeen omanuottinen puhetyyli ja artikulointi tuo myös oman viehätyksensä. Pientä paikallisväriäkin saadaan, kun tapahtumapaikkana onkin yhtäkkiä Särkänniemi.

Esiintyjäkolmikko Tomi Alatalo, Juha Hurme ja Onerva Kärkkäinen

Nummisuutarit ja Seitsemän veljestä pääsevät kumpikin aika usein näyttämölle, varsinkin näin Suomi100-vuonna. Mutta kiitos Juha Hurmeen, nämä Kiven pienemmät, harvinaisemmat ja vähemmän esitetytkin näytelmät eivät ole jääneet unholaan.

Näin esityksen Museokortilla.

Kuvatkin on omia.

Karkotetut / Rakastajat-teatteri 2.3.2017

Nyt on rankka esitys. Vaikka seuraankin uutisia ja luen lehtiä, niin poistuin esityksestä järkyttyneenä. Tapahtuuko tämmöistä oikeasti Suomessa, vuonna 2017? Kyllä vain. Porilainen Rakastajat-teatteri on ajan hermolla ja asian ytimessä. Karkotetut saattaa olla yksi tämän vuoden tärkeimpiä näytelmiä, ja sitä soisi esitettävän myös pääkaupunkiseudulla (koska sieltä harvaa tulee lähteneeksi Poriin "asti" teatteriin). Ja jokaisen suomalaisen pitäisi nähdä tämä.

Käsiohjelmassa käsikirjoittaja ja ohjaaja Elina Izarra vastaa kysymykseen "Onko tämä näytelmä totta?" (on ja ei). Hän valottaa taustoja ja monivuotista hanketta näytelmän taustalla.

Karkotetut ruotii ei vain Suomen, vaan koko Euroopan (ja itse asiassa maailmanlaajuista) ongelmaa. Miljoonat ihmiset asuvat siirtolaisina ja osa ilman minkäänlaisia lupia vieraissa maissa. Vuosittain lähetetään/karkotetaan suuri määrä ihmisiä pois asuinmaastaan. EU käyttää valtavia summia rahaa vuodessa näihin palautuksiin. Ja mitä näille ihmisille sitten tapahtuu? Minne he joutuvat ja miten heidän elämänsä järjestyy? Seuraako mikään taho mitä näille karkotetuille tapahtuu sen jälkeen kun heistä on päästy eroon? (vastaus: ei seuraa).

Karkotetut-näytelmässä seurataan tarkemmin kahden perheen kohtaloa. Kumpikin tarinoista pohjautuu oikeisiin ihmisiin ja oikeisiin tapahtumiin. Toisaalta on Ugandasta lähtenyt Kabiite, joka on päässyt uuden elämän syrjään uudessa kotimaassaan. Mutta millä todistat paluun Ugandaan olevan vaarallista? Millä todistat suhteesi rakkaaseen, koska tämä on naimisissa toisen kanssa, ja vielä samaa sukupuolta kuin sinä? Tytön kohtalo on raastava, epäreilu ja silti kaikessa kurjuudessaankin jollain tavalla lohdullinen.

Toisessa perheessä on Kolumbiasta aikoinaan Suomeen muuttanut Salma ja tämän Suomessa syntynyt tytär Maria. Äiti opiskelee, elättää perhettään siivoamalla ja on naimisissa irakilaisen miehen kanssa. Sitten juuri ennen äidin maisteriopintojen päättymistä (kirjaimellisesti JUURI ennen publiikkia) perhe karkotetaan. Pelkästään jo se tuntuu uskomattomalta, mutta vielä pahemmalta tuntuu seurata perheen arkea takaisin Kolumbiassa. Miten Mariaa kiusataan koska tällä ei ole mitään yhteistä paikallisten lasten kanssa, miten tämä ikävöi Suomea ja lumea. Lopuksi perhe pääsee takaisin Eurooppaan, edes hieman lähemmäksi Suomea.

Esityksen jälkeen olin vihainen, surullinen ja kauhistunut. Ymmärrän että karkotusasioissa toimitaan lain puitteissa, mutta missä on terve järki? Miksi laki on tämmöinen? Miten nämä asiat ovat edes mahdollisia? Miten eri virastot ja virkailijat pallottelevat ihmisiä luukulta toiselle ja siirtelevät ihmisiä kuin roskia. Poliisit, maahanmuuttovirasto, hallitus - kukaan ei ota vastuuta mistään. Kapulakielellä vaan suolletaan tekstiä ja täysin absurdeja päätöksiä ja lauselmia. Ihmisiä pidetään Suomessakin aidatuilla alueilla kuin karjaa, odottamassa vain kunnes heidät voidaan kipata jonkun muun maan murheeksi.

   

Tätä oli hetkittäin jopa vaikea katsoa, koska tuntui niin pahalta. Onneksi mukana on paljon huumoriakin, muuten ei tätä pystyisi käsittelemään. Osa hahmoista (kuten yli 150 saattolennolla mukana ollut pirtsakka poliisi tai EU:n kidutuksen vastaisen komitean todella salaperäinen jäsen toinen kulmakarva kohollaan tai pystyyn nukahtava poliisihallituksen poliisi - joita kaikkia muuten esittää mestarillisesti Tomi Alatalo) on vedetty niin överiksi että ne ovat jo huvittavia. Hyvä niin. Huumori keventää tätä sopivasti. Ilman huumoria tämä olisi kai liian ranteet auki -meininkiä. Osa asioista on kyllä semmosia ettei tiedä itkisikö vai nauraisiko (esimerkiksi suomalaisten poliitiikkojen lausunnot tai se virastojen pompottelu ja vastuun siirto). Mutta pakko se kai on nauraa, vaikka hysteerisenä, koska se toinen vaihtoehto on liian raskas.

Ruotsissa on sattunut myös kuolemantapaus saattokeikan yhteydessä. Mutta sehän on ihan ookoo, koska siellä on "suuremmat volyymit" näitä tapauksia. Ylilyöntejä sattuu. Yksi kuollut mutiainen sinne tänne.

Videoita käytetään myös aika paljon, haastatteluita, puheita ja muuta. Ja musiikkia! Helsingin poliisisoittokunta tahdittaa perinteisellä musiikillaan monia kohtia, muuttaen ne niin absurdeiksi että ihan kuin olisimme jossain toisessa todellisuudessa. Muutenkin hetkittäin tuntuu että tämä on täysin fiktiivistä, koska eihän tämmöistä voi oikeasti tapahtua tai olla olemassa. Miten joku ihmisen "toimeentuloedellytys" voi olla 2200€ KÄTEEN tienattua rahaa (ja vielä 400€ lapsesta). Kuinka moni suomalainenkaan saa sen verran? Voin valistaa että itse en ole koskaan tommoisia palkkoja nähnytkään, mutta ei mua ole vielä karkoitettu sentään pois tästä lintukodosta. Olenkin syntynyt tänne. Ai mutta niinhän tämän näytelmän Maria-tyttökin oli, mutta karkotetuksi tuli hänkin. Perusteena mm. ettei lapsella ole siteitä Suomeen. Kenellä niitä sitten on ellei täällä syntyneellä ihmisellä??? Ulkomaalaislaki menee kaikessa edelle, vaikka pitäisi ajaa lapsen etua. Huoh, raivo nousee taas pintaan, vaikka tämän näkemisestä on kohta kaksi viikkoa.

Koko näyttelijänelikko tekee hirveän hienoa työtä. Kaikilla on iso tukku rooleja klaarattavanaan, ja yksi isompi päärooli. Miia Lindström on koskettava Kabiite, Ulla Raitio upea kolumbialaistyttö Maria ja Angelika Meusel tämän äiti-Salma. Tomi Alatalo on Amir, mies joka varailee lentoja Suomeen tulijoille. Siihen ei tarvita kummia maskeja, vaatteita tai peruukkeja; taitava näyttelijäntyö riittää. Punatukkainen Raitio on täysin uskottava kolumbialaistaustaisena pikkutyttönä. En käsitä miten näin rankkaa aihetta käsitellessä voi näyttelijän psyyke pysyä kasassa. Hattua nostan koko porukalle. Pauliina Koivusen kuormalavoihin perustuva lavastus ja arkinen puvustus loivat hyvät puitteet. Johannes Vartolan valo- ja äänisuunnittelu (sekä yhdessä ohjaajan kanssa tehty videosuunnittelukin) täydensi petollisen yksinkertaisen näytelmän visuaalisen ilmeen.

Yhdessä kohdassa yleisön edustajat lukivat Marian suomalaisten luokkakaverien tälle lähettämiä kirjeitä. Mullekin lykättiin yksi luettavaksi, ja se oli aika vaikeaa, koska vain kovasti pinnistelemällä pystyin siihen ilman että olisin turskahtanut vollottamaan.

Teatterilla on jonkunlaista valtaa ja voimaa, ainakin vaikuttaa katsojiin. Olen hyvin iloinen, että tämä on yksi tapa toteuttaa sitä. Vaikka Karkotetut oli katsomiskokemuksena ahdistava ja raskas, niin olen enemmän kuin iloinen että sain nähdä tämän. Tämä haastoi ja kosketti, herätti ja vaikutti. Suosittelen rankkuudesta kaikille; esityksiä Porissa 5.4. saakka.


Kuvien copyright Eeva Meusel.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.