Melli Maikkula oli vieraana Bloggariklubilla elokuun lopussa ja siellä hän kyllä määritteli itse Pellen komediaksi, vaikka siinä on mukana omat kipeimmät asiat. Ehkä esitys kiteytyy tähän: "miten tullaan toimeen asian kanssa mitä ei voi muuttaa". Tässä tapauksessa se on Julian (Anna Ackerman) isä, joka on pelle (Olli Ikonen). Siis sellainen perinteinen pelle, jolla on punainen nenä ja valkoiseksi maalatut kasvot, hassut vaatteet ja isot kengät. Ja joka temppuilee. Jatkuvasti. Isän identiteetti on määrittävä tekijä isän ja tyttären kompleksisessa suhteessa. Tai oikeastaan, suhdetta ei ole, sillä välit ovat katkipoikki. Lähestyvät häät liittymämyyjä-Kentin (Tomi Alatalo) kanssa tuovat isän ajankohtaiseksi - kai nyt morsiamen isäkin pitää kutsua. Sulho ei tahdo ymmärtää miksei Julia ole asiasta kovin innostunut.
Veera-Maija Murtolan lavastus ripottelee pieniä maagisen realismin rippusia katsojille löydettäväksi, ja esiin kääntyvät pellemaalaukset takaseinässä ovat hieman, no ei nyt pelottavat, mutta jotain sinne päin. Visuaalisesti Pelle sopii intiimiin Willensaunaan hyvin. Ja se koko sirkussysteemi lopussa, vau!
Näytelmässä siirrytään ripeästi kohtauksista toiseen; Julian vastaanotolle missä käy ihmisistä ahdistunut potilas (Jukka-Pekka Palo) puhumassa aivan absurdeja juttuja, takaumina Julian lapsuuteen, pellen pieniin sirkusnumeroihin. Menneisyys ja nykyisyys limittyy ja lomittuu ja herättää paljon kysymyksiä. Mitä ihmettä mahtoi tapahtua isän ja tyttären välillä, kun välit ovat hiertyneet rikki? ehdin jo pelätä insestiäkin. Isän veljen saapuessa häihin pohditaan sitäkin että miksei tästä tullut pelle, vaan isästä. Kaikilla meillä on salaisuuksia, joista olisi ehkä hyvä kertoa toiselle. Varsinkin jos suhdetta on takana vasta muutama kuukausi, kuten Julian ja Kentin tapauksessa. On Kentilläkin omat luurankonsa kaapissaan, mutta pelle isänä on toki eri mittakaavan asia kuin tupee.
Tuntuu että Julia oli onnellinen lapsi. Isän kanssa temppuiltiin ja naurettiin paljon, ja nyt aikuisena ei nauru enää kupli. Jäikö se isän myötä unholaan? Jos terapeutilla on paljon käsittelemättömiä asioita ja henkistä kuormaa itsellään, niin varmaan on vaikea auttaa muitakaan. Silti Julia onnistuu tekemään jotain oikein asiakkaansa kanssa - tämä alkaa maalaamaan ja uskaltautuu lopulta Prismaankin!
Näyttelijät ovat kaikki erinomaisia. Ackerman tuo ilmi Julian ristiriitaisuuden herkillä kasvonilmeillään ja muutenkin eloisalla näyttelemisellä. Jotenkin mä niin symppaan tätä hahmoa. Alatalon fyysisyyttä hyödynnetään hyvin, ja muutenkin kyllä tykkään hänen tavastaan tehdä rooleja. Ikonen on vähäpuheisena pellenä mielenkiintoinen. Pellehahmoonsa kasvanut, mutta haluaako ihminen olla pelle koko ikäänsä ja naurattaa muita? Voiko pelle jäädä eläkkeelle ja lopettaa? Pelle-hahmon kautta pohditaan ylipäätään viihdyttäjän uraa, mikä siinäkin on että pelleltä (koomikolta) edellytetään aina hauskuutta, siviilissäkin. Ja miksi niin moni koomikko päätyy itsemurhaan? Näitä asioita pohdin pelleyttä mielessäni käsitellessäni. Palo oli superhyvä potilaana, mutta myös muissa rooleissaan (Herkko Kentin polttareissa!). Hyvät roolitukset!
En ole koskaan nähnyt saksalaista elokuvaa Isäni Toni Erdmann mutta silti se pulpahti jossain vaiheessa mieleeni. Ehkä eksentrisen isän ja uraohjautuneen tyttären ongelmallinen suhde yhdistää näitä kahta teosta. Pitääpä tutustua siihenkin.
Pelle on pienisuuri näytelmä, joka avaa itseltäkin jotain sellaisia muistoja ja mielleyhtymiä mihin en varautunut. Absurdi ja erikoinen. Elämässä meillä kaikilla voi olla oma "pellemme" mitä kannamme mukanamme, ja mistä ei haluta puhua muille. Pieneneekö häpeä jos sen jakaa... Pidemmän päälle vaikeneminen ei voi olla se ratkaisu. Ei tämä mikään helppo ole tai yksiselitteisen viihdyttävä ole, mutta itse tykkään kun esityksestä jää pohdittavaakin. Tyhmä pelkää. Ja ehkä vielä tyhmempi ei pelkää mitään.
Kuvien copyright Cvijeta Miljak.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti