Neiti Julie / Tampereen työväen teatteri 20.9.2019

En ole aiemmin nähnyt August Strindbergin klassikkoa Neiti Julie, joten korkea aika paikata tämä aukko sivistyksessäni. Lisäbonuksena Työviksellä oli kasassa hieno työryhmä sitä toteuttamassa. Ilmeisestikin arvostelut ovat olleet ristiriitaisia (koitan parhaani mukaan välttää niiden lukemista ennen kuin itse näen esityksen) mutta niitähän maailmaan mahtuu.

Strindbergin näytelmä ilmestyi 1888, ja tämä Michael Baranin suomentama ja ohjaama versio on samalla moderni ja myös hyvin ajaton tulkinta siitä. Näemme lavalla vain kolme näyttelijää, ja kaikkiin muihin henkilöihin vain viitataan. Upean lisämausteensa tuo erinomainen muusikko Nanna Ikonen, joka puhaltelee jazzahtavia, ja hetkittäin riipiviäkin Juhani Nuorvalan sävelmiä eri saksofoneistaan. Surumielisyyttä ja kaihoa oikein korostaen. Lisäksi esityksessä on vain yksi näytös (vajaa 2 tuntia), ja se oli 1800-luvulla vallan poikkeuksellista.

Tapahtumat sijoittuvat juhannusyöhön, varakkaan kreivin keittiöön. Kreivi itse on poissa ja keittäjä Kristin (Emmi Kaislakari) laittaa kreivin tyttären neiti Julien (Eriikka Väliahde) Diana-koiralle ruokaa. Henkilökuntaan kuuluva Jean (Janne Kalliomäki) saapuu, kreivin saappaita kiillottaen. Jonkunlainen on-off suhde Kristinin ja Jeanin välillä, ovatkohan he oikeasti kihloissa. Pohtivat miten neiti Julie on käyttäynyt niin oudosti, palvelusväen kanssa tanssien. Eihän sellainen nyt sovi! Sitten neiti Julie itse saapuu pyörremyrskyn lailla paikalle, viettelevänä ja kaappaa Jeanin mukaansa tanssimaan. Valta-asetelma on selvä - palvelusväki tottelee kun isäntäväki käskee. Jean koittaa muodollisesti estellä argumentillaan "mitä ihmisetkin ajattelevat". Neiti Julie tuntuu hullaantuneelta, juhannuksesta juopuneelta. Ja mitä siinä tilanteessa voi vähäinen palvelija tehdä? Varsinkin kun on vielä hieman ihastunut Julieen. Neiti Julie haluaa alistaa ja näyttää valtaansa, ja Jean alistuu, antautuu. He päätyvät sänkyyn, intohimoisen saksofonin soidessa ja valkoisten lavaelementtien noustessa ilmaan.

Jälkeenpäin he suunnittelevat karkaamista, hotellin perustamista Sveitsiin. Kuin kuumehoureisia haaveita. Tietävätkö he kumpikin että nämä ovat haaveita, vailla toteutumisen mahdollisuuttakaan? Toinen koittaa hillitä, toinen jatkaa utopistisia ajatuksia. Jotenkin yhteiset lemmenhetket muuttavat asetelmia kaksikon välillä. Jeanille selviää ettei Juliella olekaan omaisuutta, ja siten yhteiset haaveet hotellista murenevat. Nyt vasta elämän realiteetit palaavat mieleen. Jean ottaa nyt valta-aseman, siirtyy teitittelystä sinutteluun ja suorastaan komentelee neitiä. Hän nöyryyttää, sekä neitiä että ylempiluokkaisia ylipäätään, ja neiti ottaa tämän kaiken mukisematta vastaan. Jean kapinoi viskaamalla kreivinsä saappaat maahan ja Julie varastaa isältään rahaa. Pakomatka kuitenkin keskeytyy kreivin yllättävään paluuseen. Loppu jää vihjailevan avoimeksi.

Mitä tekee Kristin tänä aikana kun neiti Julie ja Jean flirttailevat ja vatvovat tulevaisuuttaan? Hän on nukkumassa, mutta loikoilee keittiön taustalla aina jossain. Jatkuvasti taustalla, venytellen. Eihän hän voi välttää huomaamasta mitä Jeanin ja Julien välillä tapahtuu. Ja kun Kristiniä pyydetään mukaan pakomatkalle, niin syvä paheksunta ja usko, ja varmaan pettymys kihlattuunkin, torppaavat tämän ajatuksen. Hän ei katso voivansa työskennellä talossa minkä isäntäväkeä ei voi kunnioittaa ja missä palvelusväki veljeilee ylempiarvoistensa kanssa.

Esityksessä on paljon pitkiä, näennäisesti tapahtumattomia kohtia. Kohtia kun ei puhuta, vaan katsoja saa vajota omiin mietteisiinsä, ja katsella mitä lavalla tapahtuu. Myös puhetta on paljon, ja toimintaa vähemmän. Aika moni katsomossa vilkuili kelloaan, ja vieressäni istuva nainen alkoi tekstaamaan jonnekin, kesken esityksen! Eli moni katsoja herpaantui hetkittäin - odottaako nykyajan ihminen teatterissakin jatkuvaa tykitystä, ettei hermo kestä hiljaisia hetkiä?

Teemat ovat niin nykyaikaisia: alaisen ja esimiehen suhde, vallan käyttö ja alistaminen, roolileikit. Neiti Julie on hyvin ristiriitainen persoona, jotenkin hän haluaa rikkoa perinteisiä ajatuksia vastaan, olemalla äijämäinen, mutta naisellisilla keinoilla. Hän keimailee ja viettelee, alistaa miespuolisen palvelijan (seksi)orjakseen, mutta sitten on taas voihkiva ja valittava, heikko nainen. Hän haluaisi olla vapaa, ja kapinoi, varmaan sekä isäänsä että koko yläluokkaa vastaan. Jean on melko sivistynyt ja unelmoi paremmasta, vauraammasta elämästä. Jean ja Julie viljelevät ranskan sanoja ja nokittelevat tiedoillaan. Lemmikkilintunsa kohtalo avaa jotenkin Julien silmät - mihin kaikkeen Jean oikein on valmis päästäkseen määränpäähänsä? Vain Kristin tuntuu olevan jotenkin tyytyväinen elämäänsä, vaikka jääkin juhannusyönä yksi keittiöön, tekemänsä seppele päässään. Vahva näyttelijäkolmikko tekee tasaisen varmaa työtä, enkä vähempää odottaisikaan.

Neiti Juliessa on mielenkiintoinen ristiriita vanhahtavan tekstin ja luokka-asemien korostamisella, ja Janne Viskarin hyvin modernilla puvustuksella ja lavastuksella. Modernin keittiön ja valkoisten vanhanaikaisten seinäelementtien kontrasti on suuri. Palvelusväen mustien ja runsaiden muovisolkien koristamat asut ja Jeanin sotilaiden luotiliiviä muistuttava hökötys luovat pelkistetyn taustan Julien keltaiselle sporttimekolle ja dreams of dreams tekstisille rintaliiveille.

Neiti Julie on kamarinäytelmä, joka saa kuitenkin 2000-luvun käsittelyn. Esitys jätti minut hieman hämmentyneeksi, ehkä se oli se vanhahtavan tekstin ("hedelmäni himoitsi sinun siementäsi") ja modernin ylöspanon liitto. Voin vain kuvitella miten rohkea teksti on ollut 1800-luvulla. Ei tämä Työviksen versio ehkä helpoin ole katsojalle, mutta lopussa palkitseva.


Kuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.