Illan aloitti maailmanensi-ilta! Meitä hemmoteltiin suomalaisen Elina Miettisen sooloteoksella Aave, jonka Jorma Elo oli koreografioinut Bachin musiikkiin. Miettinen lähti Kansallisbaletista parikymppisenä luomaan uraa American Ballet Theatreen, mutta jättäytyi sieltä viime keväänä vapaaksi taiteilijaksi ja tekee nyt tanssijan töiden ohella mallintöitä ja opiskelee myös näyttelijäksi. Monipuolinen lahjakkuus siis. Ja monipuolinen oli tämä lyhyehkö soolokin. Tanssi ja ilmaisu hehkuu eteerisen kauniina, kuulaana ja kirkkaana, mitä Bachin musiikki tukee hyvin. Hopeanharmaa harsomekko on yhtä yksinkertaisen elegantti kuin tanssikin. Esityksessä ei ole mitään krumeluureja, on vain tanssi. Lopuksi liike siirtyy lattialla makaavasta Miettisestä valkokankaalle Mikko Timosen ohjaamaan tanssivideolle, joka jatkaa saumattomasti esitystä. Kiinnostava ratkaisu. Todella hieno avaus illalle!
Eikä gaalaa ilman joutsenteemaa. Tällä kertaa siitä vastasivat Dortmund Balletin tanssijakaksikko Amelie Demont ja Duccio Tariello ja koreografi Marco Goecken laatima Black Swan. Ja olikin aikalailla erilainen tulkinta - vähän oli Petipan koreografiasta siirrytty tulevaisuuteen. Tykkäsin hurjasti! Vaikka musiikki on tuttua Tšaikovskia, niin ilmaisu jotain ihan muuta. Robottimaista viettelyä joutsenliikkeillä. Välillä tulee kyllä mieleen aavistuksen aggressiivisesta liikekielestä jopa taistelevat metsot. Mustat esiintymisasut ovat dramaattiset ja sitä on kyllä tämä tanssikin. Kulmikasta, lumoavaa - ja todellakin virkistävän erilaista.
Berlin State Balletin Daniil Simkin kuului eittämättä illan tähtiesiintyjiin, mutta hänen ensimmäinen soolonsa Pacopepepluto ei iskenyt niin syvälle sisimpääni kun toivoin. Teknisesti todella hienoa, ja koska vaatetuksena olivat vain ihonväriset tiukat bokserit, niin se vartalonhallinta ja tekninen osaaminen näkyi oikein kunnolla. Tosin hyvin himmeä valaistus kietoi kaiken hämyyn ja yhtä hyvin tanssija olisi voinut olla alastikin (mikä olikin alunperin koreografi Alejandro Cerrudon toiveena). Dean Martinin siirappi-iskelmä toi myös hieman syntisen tunnelman, mutta ehkä tämä olisi sopinut johonkin yökerhoon paremmin? Sen sijaan väliajan jälkeen nähty energinen Le Bourgeois-soolo oli nappivalinta! Kaksi vuotta sitten samaisessa balettigaalassa Latvian kansallisbaletissa tanssiva Avetik Karapetyan esitti saman tanssin, siis saman koreografin (Ben van Cauwenbergh) teoksen, Jacques Brelin musiikkiin. Se lumosi silloin ja se lumosi nytkin. Vauhdikas, hauska, riipaiseva - ja mitä hyppyjä! Kuin taitoluistelua, mutta ilman luistimia. Rento meno, mutta teknisesti huikean upeaa tanssia. Hieman pilkettä silmäkulmassa klassisen baletin liikekielelle, ja mikä lopetus! Ehkäpä illan kohokohta!
Kaunis, kevyt ja klassinen, mutta ei silti mitenkään henkeäsalpaava oli Maria Baranovan (Bavarian State Ballet) ja Lasha Khozashvilin (Boston Ballet) duetto Adagio, osa teoksesta Fragment from Dream of Dream. Jorma Elon koreografia piti sisällään paljon nostoja, kantamista ja lähikontaktia, mutta ei luonut kontaktia minuun sen kummemmin. Pari tanssi myöhemmin myös La Corsaire-klassikkobaletista grand pas de deuxin, ja sitä vaivasi hieman sama. Näyttävää kyllä ja suuria tunteita, kaunista ja teknistä - mutta hieman sielutonta. Yleisö kyllä villiintyy taputtamaan tahtia Khozashvilin hypyille ja pirueteille.
Shostakovichin musiikkiin pohjautuva Vertigo oli mystinen sekoitus piinaavaa goottilaisen kauhuelokuvan tunnelmaa ja intiimin intohimoista tanssia. Musiikki toi painostavan fiiliksen ja taitava valosuunnittelu loi outoja muotoja, jotka tanssissa huomioitiin. Tanssijat sooloilevat vuorotellen, ja välillä mies toimii naisen tulipylväänä. Dramaattistakin. Mutta tuntui ettei tällä Mauro Bigonzettin teoksella ollut oikein alkua eikä loppua. Tanssija Alina Nanu (Czech National Ballet) on kyllä mainittu käsiohjelmassa, mutta miestanssijan nimeä ei löytynyt mistään, ei googlenkaan avulla. No, joku mies siinä mukana kyllä oli myös!
Ensimmäisen näytöksen päätti toinen illan suosikkitanssijoistani eli hollantilainen Marijn Rademaker, kertaalleen uransa polvivammaan jo lopettanut, mutta sittemmin paluun tehnyt freelancer. Chopinin musiikkiin on Edward Clug tehnyt mielenkiintoisen koreografian Ssss... mikä antoi hienosti tilaa taitavalle tanssijalle toteuttaa itseään. Hyvin arkisen näköisissä vaatteissa esiintynyt tanssija ei ole enää mikään poikanen, vaan neljääkymppiä lähestyvä kypsä taiteilija. Välillä tulee mieleen miimikko tai nukketeatteritaiteilijakin, kädenliikkeistä ehkä. Ei tanssissa tarvitse aina olla mahtavia loikkia tai kummallisia kuvioita, vaan tämmöinen pienimuotoisempikin toimii. Raajojen hallinta on viety huippuunsa. Vaikken Chopinin musiikista niin perustakaan, niin tässä se toimi kyllä hyvin yhteen tanssin kanssa.
Myöhemmin Rademaker tanssi vielä Matteo Miccinin kanssa herrojen yhteiskoreografian What we've been telling you, Schubertin musiikkiin. Samanlaiset rennot treenivaatteet, ja nyt toisiaan hyvin tukevaa tanssia. Aluksi nysvätään yhdessä, mutta pikkuhiljaa tanssijoiden reviiri laajenee ja he erkanevat toisistaan enemmän. En tiedä oliko valosuunnittelu tarkoituksella näin hyppivää ja ei-synkassa tanssin kanssa, vai oliko valoissa joku vika. Luultavasti kuitenkin ensimmäinen vaihtoehto ja niillä haluttiin rikkoa esityksen tasaisuutta? Tämä duetto oli hyvin fyysinen ja intiimi, ja välillä pienet aggressiiviset sävyt sekä musiikissa että tanssissa nostivat päätään. Pidin kovasti.
Latvian kansallisbaletin ryhmä avasi toisen näytöksen koosteella Images of Presence -teoksesta. Elza Leimanen koreografia antoi tilaa kuudelle tanssijalle. Tästä jäi parhaiten mieleen sykkivän sydämen lailla tykyttävä musiikki ja tuulimyllyjä imitoivat huitovat kädet. Musiikissa oli myös outoa rytmikästä napsunaa, ja sitten myös kauniita jousia. Kolme paria tanssii kauniisti, partnereita lennossa vaihtaen. Hidasta ja riipivää, kaunista, mutta ei silti mitään ihmeellistä.
Varsinaisen ohjelman päätti illan ainoa hieman pidempi teos eli Katarzyna Kozielskan tekemä Aspects. Tšekin kansallisbaletin 13 tanssijan ryhmä oli kyllä hyvä, ja taitavia esiintyjiä täynnä, mutta pituus ja hetkittäinen staattisuus lamaannuttivat ainakin minut jo vilkuilemaan kelloa. Välillä yksi naistanssijoista sooloilee ja miesjoukko kantaa isoja peilejä, joista tämä voi tarkastella itseään. Ryhmäkuviot toimivat hienosti kyllä. Permantovoimistelu jostain 1950-luvultakin kävi mielessäni. En kai vaan ymmärtänyt. Ja ehkä tässä vaiheessa flunssani alkoi vaatimaan veroaan ja keskittyminen alkoi herpaantumaan.
Encorena ja yllärinä saimme vielä gaalan tuoreimman koreografian. Elza Leimane oli perjantaiaamuna "kursinut kasaan" lyhyen, ja kaikki tanssijat sisältävän esityksen, Glazunovin Raymondo-baletin musiikkiin. Kaikilla tuntui olevan mukana pieni pätkä omasta esityksestään, ja ne oli pantu peräkkäin. Ei mitään ihmeellistä siis, mutta ihan kiva tapa kiittää yleisöä. Simkinin hypyt olivat tässäkin se kohokohta. Ilta piti sisällään kaksi ja puoli tuntia hienoa ja monipuolista tanssia, kiitos kaikki hienot esiintyjät!
Kuvien copyright Ken Browar (Daniel Simkin, Elina Miettinen), Martin Divisek (Tšekin kansallisbaletti), loppukiitoskuva omani.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti