Virne / Tanssiteatteri MD 19.2.2026

Koreografi/ohjaaja Samuli Roininen on yhdessä työryhmänsä kanssa loihtinut uuden tanssiteoksen Virne - Smirk. Sattumoisin osuin vasta viimeiseen esitykseen, jossa oli alkuperäisen kolmen tanssijan sijaan neljä. Ja miten kiehtova Virne oli! Upea tanssin, musiikin ja kuvataiteen liitto, kuten Tanssiteatteri MD:n teoksissa usein. 

Teatterin taitavat omat tanssijat Suvi Eloranta, Mari Rosendahl, Anniina Kumpuniemi ja Samuli Roininen pistävät parastaan. Monen mielikuva tanssijasta on nuori, atleettinen ja notkea, joten siksikin on hienoa miten MD:n tanssijat eivät ole enää ihan parikymppisiä. Tanssiin tulee erilaisia sävyjä kun nuoruus ja notkeus eivät enää määrittele tanssijaa. Teknisesti kaikki ovat toki taitavia, mutta ehkä tulkinta korostuu iän karttuessa. 

Alussa pienet ja hitaammat liikkeet, jähmeästi tanssijat hakeutuvat kohti valoa kuin jotkut muinaiset eläimet tai liskot. Pikkuhiljaa tulee enemmän vauhtia ja menoa, mutta alku on hyvin hitaasti käynnistyvä. Upeita duettoja ja kaikinpuolin häikäisevää nähdä miten saumattomasti tanssi limittyy projisointeihin. Kommunikointia mitä on kiehtova seurata. Tanssi on vaivatonta ja pakotonta, leijumista avaruudessa tai muinaisuudessa. Sellaista ajatonta. 

 

Minna Leinosen musiikki on hypnoottisen kiehtovaa, sellaista eteeristä. Välillä kuvittelen kauhuelokuvamaisuutta, välillä hyönteisiä. Haitari soi, ja lapsikuoro laulaa Hello from the children of planet earth, piiritanssia, ja Nälkämaan laulu! Miten hieno musiikki ja koko äänisuunnittelu, mistä vastaa Henri Puolitaival. Monimuotoinen kudelma josta yhdessä tulee lennokas kokonaisuus.

Petri Sepän liveprojisoinnit toimivat saumattomasti yhteen musiikin ja tanssin kanssa. Erityisesti mainiota on katsella miten tanssijat hyödyntävät projisointeja esityksessään.

Sem Sandisonin suunnittelemat valkoiset laatikot lavalla ja Ella Kauppisen valkoiset hieman riekaleiset asut sopivat hienosti yhteen. Asut ovat taas keskenään erilaisia, mutta samoja elementtejä (esimerkiksi outoja kiekuroita) sisältäviä. Raimo Salmen ja Sari Mayerin valot kruunaavat kaiken. Varjot ja hämärätkin ovat valoa, tai sen puutetta. 

 

Moneen muuntuvat laatikot muistuttavat välillä solariumista, välillä jopa kelkkailua vai avaruusrakettia.  Lopussa se on paasimaisesti pystyssä, ja sitä palvotaan. Muinaisriittejä vai visio tulevaisuudesta? Katsoja saa itse miettiä mitä tässä tapahtuu, mitä nämä ihmiset meille kertovat.

Virne on visuaalisesti todella kunnianhimoinen työ, kuin kuvitettu tanssinäytös tai musiikillinen ja tanssillinen matka kuvataiteeseen. Lisää tämmöistä!

 

Tanssiteatteri MD järjesti Virne-esityksen viimeiselle näytöskerralle jotain spesiaalia. Itse esityksen lisäksi oli tarjolla monenlaista muuta teokseen liittyvää. Huilisti Malla Vivolinin pieni taustaluento eri huiluista ja niiden moninaisesta äänimaailmasta oli todella kiehtovaa kuultavaa. Malla teki erilaisia ääniä sekä bassohuilulla, alttohuilulla ja tavallisella perushuilulla. Kummallisia suhinoita, vinkunoita ja kolinoita, joita en olisi arvannut tulevan huilusta vaan jostain tietokoneen uumenista. Toki tietokoneella saa sämplättyä ja tehtyä efektejä. Uutta minulle oli myös se että huiluun voi myös laulaa! Malla kertoi Minna Leinosen säveltämästä tilausteoksesta Maa jonka jätämme, jota kuullaan Virne-tanssiteoksessa, ja kuulimme siitä muutaman minuutin pätkän. Ääniä on prosessoitu ja muokattu. Olipas todella kiehtovaa ja silmiä (tai ehkä pikemminkin korvia) avaavaa. Ja esitystä katsoessa oivalsi mistä erilaiset äänet tulivat, esimerkkinä lapion ääni!

 

Kuvataiteilija Petri Seppä ja muusikko Petri Lahtinen ovat Dark Reindeer taidekollektiivin osanen ja demosivat hienosti miten musiikin ja livetaiteen liitto toimii. Petri L. teki viululla ja kitaralla ja pedaaleilla monimuotoista musiikkia ja erilaisia ääniä ja samalla Petri S. myttäsi paperia ja muuta piirtoheittimelle/videotykille ja alati muuttuvat muodot ja kuviot limittyivät hienosti musiikkiin ja taustan videoon. Hypnotisoivaa. Välillä tuli mieleen kalliopiirrokset ja välillä taas television takavuosien Kylli-täti - mutta psykedeelisiä sieniä nauttineena.

Esityksen jälkeen oli vielä mahdollisuus jutella tekijöiden kanssa, joka sekin oli tosi hienoa, koska kysyttävää ja kommentoivaa jäi. 

Tämmöinen teosesittely on kyllä tosi hieno ja oispa upeaa jos saisi joka esityksestä vastaavan. Erityisesti teoksiin missä ei puhuta tai missä on poikkitaiteellista sisältöä, eli mitkä jättävät enemmän tulkinnanvaraa katsojalle. Teosesittely auttaisi poimimaan sieltä esityksestä uutta ja syvemmältä. Ymmärrän toki ettei se ole mahdollista, mutta sitäkin tärkeämpi tämä ilta oli.

 

Kuvien copyright Heikki Järvinen
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla. 

Etiopialainen ystävä / Tanssiteatteri MD 29.8.2024

Tanssiteatteri MD:n esitykset ovat aina kiinnostavia tapauksia, ja tämä syksyn uutuus Etiopialainen ystävä sopii siihen jatkumoon erinomaisesti. Tanssiteatteri MD:n ja Kekäläinen Companyn yhteistuotanto käsittelee monenlaisia asioita, tanssin ja musiikin keinoin. Viiden tanssijan ja neljän muusikon voimin luodaan monimuotoinen esitys joka jättää katsojalle pohdittavaa vielä pitkäksi aikaa.

Ihmisoikeudet, massasukupuutto, ilmastonmuutos, paperiton maahanmuutto... isoja kysymyksiä ja jokainen itsessäänkin olisi jo riittävä aihe taideteokselle. Mutta kunnianhimoisesti Etiopialainen ystävä yhdistää nämä kaikki. Lavastuselementtinä on muovipressuja, öljypohjaisesta muovista tehtyjä, ja omalta osaltaan nekin ottavat kantaa maapallon tuhoutumiseen. Muovipressujen päällä hypitään, niitä raahataan pitkin lavaa, niitä mytytään ja levitetään, ja aina löytyy joku innokas sotkemaan koko pressun. Vaikka sisältäpäin potkien (erityisesti Anniina Kumpuniemi kunnostautui tässä).

Välillä niiden kantamisesta tulee mieleen puuvillapaalien kantaminen pään päällä, siis orjatyövoiman käyttö. Tai kuinka pakolaiset kantavat koko omaisuuttaan mukanaan. Monipuolinen elementti siis tuo muovipressu, ja yhdenlainen kannanotto ympäristön riistoon.

Esityksessä kuultu fraasi "Jokainen ihminen tulee Etiopiasta" viittaa ihmisen alkuperään, ja 1974 Etiopiasta löydettyyn Australopithecus afarensis -naisen luurankoon, joka sai nimen Lucy. Sitä pidetään ihmisen kantaäitinä, olihan se ensimmäinen kahdella jalalla kulkenut esiäitimme. Eli käytännössä jokainen ihminen tulee Etiopiasta, vaikkakin sieltä on lähdetty jo tovi sitten. Nykyisenkaltaiset rodut ja lajit ovat verrattain tuore ilmiö. 

Koreografi ja tanssija Sanna Kekäläinen on tämän esityksen luoja ja äiti ja myös tanssii mukana, ensimmäisen puolisen tuntia soolona. Lappuhaalareissa esiintyvä intensiivinen Kekäläinen on kuin riivattu, nykivää liikettä ja sopertavaa puhetta, yhden naisen pyörremyrsky. Hänen tehtävänsä on olla tuhkan ääni ja elämä. 

Käsiohjelmassa mainitaan kolme elementtiä mistä esitys koostuu: tuhka, jolla viitataan Lucyyn ja koko ihmisen historiaan, suomalainen joka kohtaa paperittoman siirtolaisen Etiopiasta sekä kuoro joka tanssillisesti laajentaa tapahtumat yleisiksi. Kiinnostava kombo, ja toteutus on aivan timanttinen. 

MD:n tanssijat Anniina Kumpuniemi, Suvi Eloranta ja Samuli Roininen liikkuvat välillä purskauksittain, kuin vailla mieltä, mutta silti määrätietoisesti. Janne Marja-aho laulaa, kommunikoi suomeksi ja englanniksi paperittoman kanssa, tanssii ja ilmaisee. Ihmiskeho on kyllä monipuolinen instrumentti, taipuu vaikka mihin. Kaikki liikekieli ei ole, eikä tarvitsekaan olla, aina niin sulavan kaunista. Se voi olla myös karkeaa, rajua, rujoa ja kulmikasta.

Kaikkea tätä hienoa liikettä säestää Jussi Tuurnan mestarillinen musiikki ja upean bändin soittamana. Sara Puljula ja Esko Grundström ovat tuttuja muusikoita kymmenistä (musiikkiteatteri)esityksistä ja esittämänsä musiikki svengaa aina yhtä upeana. Lavalla nähdään Tuurnan lisäksi myös teoksen äänisuunnittelija Jaakko Kulomaa, joka myös laulaa. Musiikki on ehtaa Tuurnaa, eli progevaikutteista jazzahtavaa, melodista ja harmonista musiikkia, joka kuulostaa ah niin hyvältä. Välillä sellaista 70-luvun poliittisen laululiikkeen (Agit-Prop) henkisen kuuloista myös. Mainion musiikin lisäksi muukin äänisuunnittelu on kohdillaan - kuulemme myös luonnonääniä tuulen huminasta lintujen ääniin, sillä ei bändi kokoaikaa soita.

Livemusiikin ja tanssin liitto toimii hienosti, kaikki täydentävät toisiaan ja tanssijatkin osallistuvat lauluun. Sari Mayerin kaunis valosuunnittelu loihtii sopivia varjoja ja hämäriä kohtia lavalle. Esityksessä kuullaan niin suomea kuin englantiakin. Suomalainen keskustelee pakolaisen kanssa, joka toteaa lakonisesti: "I'm nothing but thin air". Sydämessä on ontto olo, miten toinen voi tuntea näin? Teksti on monipuolisen tekstinikkarin Kari Hukkilan käsialaa, ja toisteisuus on hyvä tehokeino tässä. Voidaan kysyä mikä on näiden kotinsa jättämään joutuneiden ihmisten suurin rikos. Ja jos vastaus on se että sattui syntymään... Vetäkää omat johtopäätöksenne siitä.

Lopun luettelo eliöistä, meiltä ja muualta sukupuuttoon kadonneista, on aika pysäyttävä. 

Etiopialainen ystävä on yhtä aikaa kantaaottava ja ajankohtainen, esteettisesti kaunis ja karkea. Erityisen hieno esimerkki siitä mitä tärkeä teksti, hieno tanssiesitys ja svengaava musiikki yhdessä voivatkaan olla. Yksi syksyn tärkeimmistä tanssiteoksista, heittämällä. Esityskausi jatkuu joulukuun alkuun.

Valokuvien copyright Harri Hinkka.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Avaruus - self-made space & Sielunvaellusvuodet / KokoTeatteri 10.5.2024

No nyt oli kyllä tosi kiinnostava tuplaesityksen ilta! Kaksi erilaista tanssiteosta, tai oikeastaan poikkitaiteellista juttua. Pitkästä aikaa vierailulla KokoTeatterilla Hakaniemessä ja sain kyllä ihanan taide-elämyksen, tuplana. 

Illan ensimmäinen esitys Avaruus - self-made space oli Reetta-Kaisa Ilesin, Mika Juuselan ja Harry Bergmanin taiteellisen trion käsialaa, ja lavalla nähtiin heistä Iles & Juusela. Valoista, äänistä ja teknisestä toteutuksesta vastaa Janne Teivainen, Ville Rauhala ja Timo Saari. Tämä oli hypnoottinen esitys. Nainen aamutakissa, jotenkin tuli mieleen joku vanha amerikkalainen elokuva kotirouvan maailmasta. Absurdeja välähdyksiä arjesta johon yllättäen sotkeutuukin astronautti. Please don't smoke in the vacuum kuuluu, ja monenlaisia muitakin ohjeita. 

Äänisuunnittelu on vaikuttavaa. Korina, humina, lorina, vihellyksiä - kuin olisimme avaruudessa (vaikka aikuisten oikeasti siellä on äänetöntä) tai jopa meren alla. Musiikissa kaikuvat muinaiset huminat ja ajan kulku, jopa afrikkalaiset rytmit. Liike on verkkaista, robottimaista, ja puhelimenkaan luurissa ei ole ketään. Ei se auta kuin vetää lampunvarjostin päähän ja luopua aamutakista.

Valkoisiin puettu nainen hakee yhteyttä, turhaan. Onko nainen androidi? Viimeinen ihminen elossa? Monenlaisia mielleyhtymiä kimpoilee päässäni kun vajoan hitaasti transsinkaltaiseen tilaan. Esityksellä on vahva hypnotisoiva voima. Se on myös hauska, esimerkiksi kun nainen päässään lampunvarjostin kommunikoi astronautin kanssa. Kaksi pönttöpäätä kohtaavat. Esityksessä on pitkiä puhumattomia jaksoja ja sitten taas informaatiotulvaa. Miten kiinnostava kontrasti. Onko avaruus jokaisen oma henkilökohtainen tila vai yhteinen jaettu kokonaisuus? 

Reetta-Kaisa Iles on ilmeikäs ja varmaliikkeinen esiintyjä ja Mika Juuselan astronautti taas kulmikas ja hellyyttävä. Kömpelö paritanssi on sittenkin aika sujuvaa nostoineen kaikkineen. Mukana oli slapstick-henkistä iloittelua. Esityksestä jäi kyllä hykerryttävän kiva olo. Vajaassa tunnissa ehdittiin kokea monenlaista.

Pienen väliajan jälkeen oli toisen esityksen vuoro. Sielunvaellusvuodet oli hyvin erilainen, mutta silti hienosti täydentävä esitys. Teho Majamäki toimii kokoavana voimana, soittaen hyvinkin erilaisia instrumenttejä pitkin poikin esiintymisaluetta. Liisa Kyrönsepän valosuunnittelu on tosi mainioita, pikkuhiljaa paljastaen uusia soitinryppäitä jossain, ja sinnehän se Teho liitelee. Aivan älyttömän hienoa ja monipuolista soittoa. Erityisesti vaikutuin lintupillien äänistä sekä steel pan -soitoista. Mikä multi-instrumentalisti Majamäki onkaan, jos kohta ei se mikään yllätys ollut. Hän on kuin esityksen taikuri, maagikko, joka lumoaa tanssijan (ja yleisön) värikkäillä soinnuillaan.

Musiikki on siis monimuotoista ja varsin sykkivää, itämaisista meditaatio- ja tanssikuvioista linnunlauluun ja röhköpossuun. Äänen ja liikkeen liitto on niin upeasti limittynyt että moista ei usein näe. Enemmän ehkä näyttelijänä tunnettu Elsa Saisio onnistuu tekemään todella vaikuttavan tanssiroolin. Ari Numminen toimii koreografina sekä myös tanssijana. Tämän mystinen valkoisessa smokissa lipuva hahmo on ikiaikainen, houkutteleva, häilyvä. Ja silti todella läsnä, aina kun hän näyttämölle ilmaantuu. Tulee mieleen hovimestari, sellainen asioiden mahdollistaja.

Kahden hyvin erilaisen tanssijan välillä on villi kontrasti. Pieni ja siro Saisio kohtaa ison Nummisen hahmon. Erityisesti katseeni kiinnittyi Saision käsien pieniin liikkeisiin. Ne olivat kuin sirot linnut ja jotenkin ne kommunikoivat hienosti Majamäen lintusoiton kanssa. Välillä dervissimäisen nopeasti kieppuva Saisio tanssii riivattuna, mutta seestyy sitten taas. Elää monta elämää, kai hänen sielunsa sitten kulkee ajan ja avaruuden halki, Nummisen henkioppaan johdattamana.

Sielunvaellusvuodet on hurjan upea vuoropuhelu tanssin ja musiikin välillä. Liike ja ääni, siinä kaikki. Ella Kauppisen puvut ovat piste iin päälle. Saision musta housupuku sifonkimaisine yläosineen sopi kantajalleen erinomaisesti.

Molemmat teokset olivat upeita, ja en pysty valitsemaan kummasta pidin enemmän. Onneksi ei tarvitsekaan. Toivon että teospari nähtäisiin vielä joskus jossain uudelleen. Sielun syövereihin uivaa tanssitaidetta.

Kuvien copyright Mikko Mäntyniemi.
Näin esitykset ilmaisella pressilipulla.

Full Moon Effect / Tanssiteatteri MD 28.1.2024

Koskaan ei ole vielä tarvinnut lähteä Tanssiteatteri MD:stä pettyneenä pois, eikä tarvinnut nytkään! Joel Alalantelan kuusta ammentava henkeäsalpaavan kaunis Full Moon Effect on todella vaikuttava teos. Täysikuu vaikuttaa moniin luonnonilmiöihin ja myös ihmisiin, ja sitäkin Alalantela tutkiskelee teoksessaan. Itse ainakin lumouduin täysin.

Kaikki alkaa elektronisten ääniefektien säestyksellä. Kuulemme äänen joka kertoo kuun vaiheista ja merkityksistä. Tunnelma on scifimäinen. Vampyyrimäiset tanssijat lähestyvät katsojia lavan takaosasta ja tunnelma vaihtuu scifistä kauhuun. Uni Karinko on suunnitellut aivan mielettömän hienot äänet tähän teokseen! Musiikki alkaa oudoilla äänillä, siirtyen siitä industrialiseen meteliin ja siitä taas lipuen seesteiseen ja meditatiiviseen tunnelmaan, jousien siivittämänä. Välillä äänimaisema on aika massiivisen runsas, ehkä jo vähän liikaakin?

Ei nykytanssi ole aina helppoa katsojalle, enkä voi sanoa siitä juuri mitään ymmärtävänikään. Mutta kyllä tunnistan kauniin teoksen kun semmoinen kohdalle osuu.

Tanssijat liikkuvat yhdessä ja erikseen, räjähtävällä voimalla ja hiljaisella liikkeellä, mitä musiikki milloinkin ohjaa. Alalantelan liikekieli on varovaisen uteliasta ja todella oivaltavasti myös Lauri Järvisen suunnittelemat puvut otetaan mukaan tanssiin. Mustien asujen päällä olevat läpikuultavat kaavut ja myöhemmin organzamaiset ponchot heijastavat hienosti Sari Mayerin valoja. Valot ovat muutenkin isossa osassa, erityisesti näyttämön takaa ja sivuilta suunnatut toimivat tehokkaasti. Vaatteiden läpikuultavuus toteutuu hienosti. 

Yleensä valosuunnittelijana toimivan Elina Nopasen jättimäiset kuunkuvat liikkuvat lavalla hiljaa lipuen, ja tarjoavat kiinnostavia varjoja ja paikkoja tanssijoille. Isot sirpit ja kuunpuolikkaat yhdistyvät lopulta isoksi täysikuuksi. Visuaalisesti Full Moon Effect on siis todella tyrmäävä. 

Oman lisänsä tuovat taitavasti liikkuvat tanssijat, jotka välillä tuovat mieleen hitaasti huojuvat merikasvit, tai meressä leijuvat ameebat. Kuuta on vuosituhansien varrella palvottu ja siihen on liitetty maagisia voimia. Jotenkin tulee sellainen muinainen olo, kuin olisin katsomassa ikivanhaa riittiä. Tanssijat kietoutuvat kuunsirppeihin ja -puolikkaisiin, ottaen ne tiivisti mukaan esitykseen. Hetkittäin tanssi on kuin itämaista taistelulajinäytöstä. Veden kohina tuudittaa transsiin. Kaikki soljuu tasaisesti: tanssi, hengitys, musiikki, kuin yhtä alkumerellistä ainetta, jota kuu vetää puoleensa.

Suvi Eloranta, Klaara Haapanen, Anniina Kumpuniemi, Samuli Roininen ja Mari Rosendahl ovat tuttuja monista MD:n esityksistä. Hauskasti kolmella naistanssijalla on pitkä vaalea letti, joka pompahtelee painovoimaa uhmaten. Joustavasti ja tarkasti kaikki työskentelevät. En tiedä muuttiko yhden tanssijan poissaolo koreografiasta jotain, mutta tämä toimi minulle ainakin hyvin.

Alalantela sanoo käsiohjelmassa teoksen käsittelevän myös hänen guatemalalaisia ja suomalaisia juuriaan ja identiteettiään sekä Maya-kulttuuria. Ehkä tiettyä muinaistunnelmaa ja riittejä oli havattavissa. Mutta itsellä selkein mielikuva oli meri, ja sen eri vaiheet. Kuun vaikutus esimerkiksi vuoroveteen oli mielessä monessakin kohtaa. Tulkintoja on monia, mutta pääasia oli se monisyinen tunnelma minkä Full Moon Effect herätti. Minut Alalantela työryhmineen ainakin vakuutti!

Sattuneista syistä pääsin katsomaan tämän vasta nyt, ihan esityskauden loppuvaiheilla. Mutta vielä 

ennättää, esitykset Hällä-näyttämöllä 7.2. asti. Ei kannata jättää väliin.

Esityskuvien copyright Heikki Järvinen ja Emil Virtanen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Käärmeenpääntallaajat / Tampereen työväen teatteri 17.3.2023

Käärmeenpääntallaajat. Tämmöistä kyllä kaipaan lisää teatterilta. Erilaisten tahojen yhteistyötä ja koko teatteritaloon levittäytyvää mukaansatempaavaa esitystä, joka muistuttaa paikoitellen konserttia, paikoitellen tanssiperformanssia, ja myös uskonnollista herätyskokousta, mutta ilman ryppyotsaista saarnaamista. Vaan ilon ja tanssin kautta, yhdessä kokien. Aivan kuten vasulaiset sen halusivatkin.

Jaa mitkä ihmeen vasulaiset, kyselee siellä joku, tai varmaan useammatkin. Itsekin kuulin porukasta vasta tämän esityksen myötä, mutta tunnustankin etten ole kauhean hyvin perehtynyt vanhoihin suomalaisiin uskonlahkoihin. Vasulaiset vaikuttivat 1700-1800 -luvuilla Kuortaneella ja heidän salamyhkäisiin menoihinsa kuului monesta muusta hengellisestä liikkeestä poiketen laulu, tanssi ja ilonpito. Sekä käärmeenpääntallaaminen, jolla poljettiin synti symbolisesti maan rakoon, samalla ehkä myös edellisten sukupolvien vanhanaikaiset aatteet ja ajatukset. Kiinnostavaa ja kiehtovaa. 

Tampereen työväen teatterilla Marjo Kuuselan ohjaama ja dramatisoima esitys tuo yhteen tanssijoita, muusikkoja, laulajia, Tampereen yhteiskoulun lukion oppilaita ja ison joukon muita ammattilaisia. Lopputulemana on mainoslauseen mukainen uskomaton messu, jonka jälkeen olo on vapautunut ja rento. Ehkä tämmöinen olo oli vasulaisillakin, omien uskonmenojensa jälkeen? Minua jotenkin ilahduttaa että siinä kun jotkut uskovaiset sanovat tervehtiessään Jumalan terve, Shalom tai jotain muuta, niin vasulaisilla se oli Ol iloone!

Ehkä se onkin niin että kun oikein polskaa, ei siinä ehdi syntiä tehdä?

Anne-Mari Kivimäen säveltämä sähköinen kansanmusiikki tuo rytmin ja selkärangan, jota vastaan tanssijat pääsevät näyttämään osaamistaan. Pekko Käpin jouhikko ja Kivimäen haitari soivat hienosti yhteen ja Ville Rauhala takaa heille hyvän pohjan bassollaan. 

Myös äänisuunnittelusta vastannut Antti Puumalainen loihti syntikoista ja erilaisista elektronisista vempeleistä sen teknobiitin, ja paljon muuta.

 

Tanssijat Johanna Elovaara, Reetta-Kaisa Iles, Timo Saari, Patrik Riipinen, Altti Kiuru ja Riikka Puumalainen pistivät jalalla koreasti, kansanmusiikkia moderniin tanssiin yhdistellen. Koreografi Iles sanoo käsiohjelmassa, että "koreografiaa on synnytetty yhdessä tanssien", ja siihen on yhdistetty kunkin omaa liikemaailmaa ja neljän sukupolven osaamista. Lopputulema on hienoa katsottavaa; vaikuttavia joukkokohtauksia mutta myös pienempiä ja intiimimpiä kohtaamisia tanssijan ja yleisön kesken.

Lauluista vastasi pääsääntöisesti Suistamon Sähkön voimakaksikko Reetta-Kaisa Iles ja Tuomas Juntunen, Taito Hoffrenin myötävaikutuksella.

Esiintyjäjoukosta ei voi unohtaa vaikuttavan puheen pitänyttä Ari Nummista. Ja kyllä mies vähän tanssikin, vastauksenaan siihen mihin hän uskoo. Herkänkaunis lisäys hetkittäin aika massiiviseen teokseen. Toisaalta, vaikka väkeä on paljon, on tunnelma kevyt ja ilmava. Todellakin ilon kautta mennään! 

Mirkka Nyrhinen oli suunnitellut laajamittaisen puvustuksen, missä yhdisteltiin 1800-lukulaisia maalaisvaatteita ja glitteriä. Paljon keltaisia vaatteita, mikä on aina kivaa. Valosuunnittelu kiinnitti huomiota, erityisesti spottivalojen käyttö. Antti Teivainen vastasi niiden lisäksi aika minimalistisesta lavastuksesta ja videosuunnittelusta.

Liiku ja laula ja lävistä kuolema
tule tule tule, ole Jumala.

Näin laulaa Pekko Käppi Ikoni-biisissään, ja jumal-tematiikkaa kuullaan paljon muutenkin Kivimäen musiikissa.

Lavalla nähtiin paljon porukkaa, ja jo ennen esitystä sekä väliajalla lukiolaiset valtasivat teatterin isot lämpiötilat, tanssien, laulaen, musisoiden. Väliajalla jopa naistenhuoneessa oli esiintyjiä. Tunnelma oli iloisen riehakas, ja silti jotenkin harras. Katsojat otettiin mukaan laulamaan ja koskettamaan toisiaan. Työviksen suuren näyttämön ja katsomon muodostama kokonaisuus oli kuin yhtä suurta perhettä. Välillä tuntui että lavalla suoritettiin muinaisia riittejä ja palvontamenoja. Energialataus oli valtava. Katsomon keskelläkin oli pieni lava, jossa nähtiin niin soolotanssia kuin musiikillisia soolojakin. 

Kun kymmenet ihmiset hyppivät tahdissa ilmaan ja alas, niin siinä lava tömisee. Itse asiassa koko teatteritalo! Sielu ja kroppa ovat yhtä. Tämä esitys todellakin vei mukanaan, ja katsomossa sai kokea ehkä pienen rippusen siitä millaista vasulaisten (sala)seuroissa oikein oli kyse. Käärmeenpääntallaajat on todella vaikuttava esitys, joka jatkuu syksyllä Työviksessä muutaman esityksen verran. Sitä ennen sen voi kokea Espoon kaupunginteatterissa nyt huhtikuussa. Menkää, heittäytykää ja nauttikaa!

Kuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kansainvälinen balettigaala / Tampere-talo 1.9.2019

Taas oli aika käydä Tampere-talossa katsastamassa mitä hienoja esityksiä Lappeenrannan balettigaalassa nähtiin tänä vuonna. Tällä kertaa tanssijavieraat olivat ulkomaisia taiteilijoita ja ryhmiä, yhtä poikkeusta lukuunottamatta. Tämä onkin ollut itselleni varsin tanssipainotteinen kesä, ja hienoa päättää se korkeatasoiseen Tampereen balettigaalaan.

Illan aloitti maailmanensi-ilta! Meitä hemmoteltiin suomalaisen Elina Miettisen sooloteoksella Aave, jonka Jorma Elo oli koreografioinut Bachin musiikkiin. Miettinen lähti Kansallisbaletista parikymppisenä luomaan uraa American Ballet Theatreen, mutta jättäytyi sieltä viime keväänä vapaaksi taiteilijaksi ja tekee nyt tanssijan töiden ohella mallintöitä ja opiskelee myös näyttelijäksi. Monipuolinen lahjakkuus siis. Ja monipuolinen oli tämä lyhyehkö soolokin. Tanssi ja ilmaisu hehkuu eteerisen kauniina, kuulaana ja kirkkaana, mitä Bachin musiikki tukee hyvin. Hopeanharmaa harsomekko on yhtä yksinkertaisen elegantti kuin tanssikin. Esityksessä ei ole mitään krumeluureja, on vain tanssi. Lopuksi liike siirtyy lattialla makaavasta Miettisestä valkokankaalle Mikko Timosen ohjaamaan tanssivideolle, joka jatkaa saumattomasti esitystä. Kiinnostava ratkaisu. Todella hieno avaus illalle!

Eikä gaalaa ilman joutsenteemaa. Tällä kertaa siitä vastasivat Dortmund Balletin tanssijakaksikko Amelie Demont ja Duccio Tariello ja koreografi Marco Goecken laatima Black Swan. Ja olikin aikalailla erilainen tulkinta - vähän oli Petipan koreografiasta siirrytty tulevaisuuteen. Tykkäsin hurjasti! Vaikka musiikki on tuttua Tšaikovskia, niin ilmaisu jotain ihan muuta. Robottimaista viettelyä joutsenliikkeillä. Välillä tulee kyllä mieleen aavistuksen aggressiivisesta liikekielestä jopa taistelevat metsot. Mustat esiintymisasut ovat dramaattiset ja sitä on kyllä tämä tanssikin. Kulmikasta, lumoavaa - ja todellakin virkistävän erilaista.

Berlin State Balletin Daniil Simkin kuului eittämättä illan tähtiesiintyjiin, mutta hänen ensimmäinen soolonsa Pacopepepluto ei iskenyt niin syvälle sisimpääni kun toivoin. Teknisesti todella hienoa, ja koska vaatetuksena olivat vain ihonväriset tiukat bokserit, niin se vartalonhallinta ja tekninen osaaminen näkyi oikein kunnolla. Tosin hyvin himmeä valaistus kietoi kaiken hämyyn ja yhtä hyvin tanssija olisi voinut olla alastikin (mikä olikin alunperin koreografi Alejandro Cerrudon toiveena). Dean Martinin siirappi-iskelmä toi myös hieman syntisen tunnelman, mutta ehkä tämä olisi sopinut johonkin yökerhoon paremmin? Sen sijaan väliajan jälkeen nähty energinen Le Bourgeois-soolo oli nappivalinta! Kaksi vuotta sitten samaisessa balettigaalassa Latvian kansallisbaletissa tanssiva Avetik Karapetyan esitti saman tanssin, siis saman koreografin (Ben van Cauwenbergh) teoksen, Jacques Brelin musiikkiin. Se lumosi silloin ja se lumosi nytkin. Vauhdikas, hauska, riipaiseva - ja mitä hyppyjä! Kuin taitoluistelua, mutta ilman luistimia. Rento meno, mutta teknisesti huikean upeaa tanssia. Hieman pilkettä silmäkulmassa klassisen baletin liikekielelle, ja mikä lopetus! Ehkäpä illan kohokohta!

Kaunis, kevyt ja klassinen, mutta ei silti mitenkään henkeäsalpaava oli Maria Baranovan (Bavarian State Ballet) ja Lasha Khozashvilin (Boston Ballet) duetto Adagio, osa teoksesta Fragment from Dream of Dream. Jorma Elon koreografia piti sisällään paljon nostoja, kantamista ja lähikontaktia, mutta ei luonut kontaktia minuun sen kummemmin. Pari tanssi myöhemmin myös La Corsaire-klassikkobaletista grand pas de deuxin, ja sitä vaivasi hieman sama. Näyttävää kyllä ja suuria tunteita, kaunista ja teknistä - mutta hieman sielutonta. Yleisö kyllä villiintyy taputtamaan tahtia Khozashvilin hypyille ja pirueteille.

Shostakovichin musiikkiin pohjautuva Vertigo oli mystinen sekoitus piinaavaa goottilaisen kauhuelokuvan tunnelmaa ja intiimin intohimoista tanssia. Musiikki toi painostavan fiiliksen ja taitava valosuunnittelu loi outoja muotoja, jotka tanssissa huomioitiin. Tanssijat sooloilevat vuorotellen, ja välillä mies toimii naisen tulipylväänä. Dramaattistakin. Mutta tuntui ettei tällä Mauro Bigonzettin teoksella ollut oikein alkua eikä loppua. Tanssija Alina Nanu (Czech National Ballet) on kyllä mainittu käsiohjelmassa, mutta miestanssijan nimeä ei löytynyt mistään, ei googlenkaan avulla. No, joku mies siinä mukana kyllä oli myös!

Ensimmäisen näytöksen päätti toinen illan suosikkitanssijoistani eli hollantilainen Marijn Rademaker, kertaalleen uransa polvivammaan jo lopettanut, mutta sittemmin paluun tehnyt freelancer. Chopinin musiikkiin on Edward Clug tehnyt mielenkiintoisen koreografian Ssss... mikä antoi hienosti tilaa taitavalle tanssijalle toteuttaa itseään. Hyvin arkisen näköisissä vaatteissa esiintynyt tanssija ei ole enää mikään poikanen, vaan neljääkymppiä lähestyvä kypsä taiteilija. Välillä tulee mieleen miimikko tai nukketeatteritaiteilijakin, kädenliikkeistä ehkä. Ei tanssissa tarvitse aina olla mahtavia loikkia tai kummallisia kuvioita, vaan tämmöinen pienimuotoisempikin toimii. Raajojen hallinta on viety huippuunsa. Vaikken Chopinin musiikista niin perustakaan, niin tässä se toimi kyllä hyvin yhteen tanssin kanssa.

Myöhemmin Rademaker tanssi vielä Matteo Miccinin kanssa herrojen yhteiskoreografian What we've been telling you, Schubertin musiikkiin. Samanlaiset rennot treenivaatteet, ja nyt toisiaan hyvin tukevaa tanssia. Aluksi nysvätään yhdessä, mutta pikkuhiljaa tanssijoiden reviiri laajenee ja he erkanevat toisistaan enemmän. En tiedä oliko valosuunnittelu tarkoituksella näin hyppivää ja ei-synkassa tanssin kanssa, vai oliko valoissa joku vika. Luultavasti kuitenkin ensimmäinen vaihtoehto ja niillä haluttiin rikkoa esityksen tasaisuutta? Tämä duetto oli hyvin fyysinen ja intiimi, ja välillä pienet aggressiiviset sävyt sekä musiikissa että tanssissa nostivat päätään. Pidin kovasti.

Latvian kansallisbaletin ryhmä avasi toisen näytöksen koosteella Images of Presence -teoksesta. Elza Leimanen koreografia antoi tilaa kuudelle tanssijalle. Tästä jäi parhaiten mieleen sykkivän sydämen lailla tykyttävä musiikki ja tuulimyllyjä imitoivat huitovat kädet. Musiikissa oli myös outoa rytmikästä napsunaa, ja sitten myös kauniita jousia. Kolme paria tanssii kauniisti, partnereita lennossa vaihtaen. Hidasta ja riipivää, kaunista, mutta ei silti mitään ihmeellistä.

Varsinaisen ohjelman päätti illan ainoa hieman pidempi teos eli Katarzyna Kozielskan tekemä Aspects. Tšekin kansallisbaletin 13 tanssijan ryhmä oli kyllä hyvä, ja taitavia esiintyjiä täynnä, mutta pituus ja hetkittäinen staattisuus lamaannuttivat ainakin minut jo vilkuilemaan kelloa. Välillä yksi naistanssijoista sooloilee ja miesjoukko kantaa isoja peilejä, joista tämä voi tarkastella itseään. Ryhmäkuviot toimivat hienosti kyllä. Permantovoimistelu jostain 1950-luvultakin kävi mielessäni. En kai vaan ymmärtänyt. Ja ehkä tässä vaiheessa flunssani alkoi vaatimaan veroaan ja keskittyminen alkoi herpaantumaan.

Encorena ja yllärinä saimme vielä gaalan tuoreimman koreografian. Elza Leimane oli perjantaiaamuna "kursinut kasaan" lyhyen, ja kaikki tanssijat sisältävän esityksen, Glazunovin Raymondo-baletin musiikkiin. Kaikilla tuntui olevan mukana pieni pätkä omasta esityksestään, ja ne oli pantu peräkkäin. Ei mitään ihmeellistä siis, mutta ihan kiva tapa kiittää yleisöä. Simkinin hypyt olivat tässäkin se kohokohta. Ilta piti sisällään kaksi ja puoli tuntia hienoa ja monipuolista tanssia, kiitos kaikki hienot esiintyjät!

Tuttuun tapaan kuivakkaan humoristisena illan juontajana toimi Timo Sokura. On hienoa huomata että Tampere-talon kookas sali on parvia lukuunottamatta melkoisen täynnä, noin 900 paikkaa käytössä. Vaikka liput ovat tyyriihköt niin korkeatasoinen tanssi kiinnostaa myös Pirkanmaalla. Juttelin minua molemmin puolin istuneiden katsojien kanssa (kumpikin oli alaikäisen katsojan kanssa paikalla) ja hienoa että myös lapsia ja nuoria tuodaan katsomaan kun tämmöistä paikkakunnalle saadaan. Toivotaan että yhteistyö Lappeenrannan balettigaalan kanssa jatkuu tulevaisuudessakin!


Kuvien copyright Ken Browar (Daniel Simkin, Elina Miettinen), Martin Divisek (Tšekin kansallisbaletti), loppukiitoskuva omani.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Suo, guacamole ja Jussi / Tanssiteatteri Tsuumi 30.8.2019

Monenlaisia erikoisia esityksiä on tänäkin vuonna nähty, mutta saattaa olla että Suo, guacamole ja Jussi menee kärkeen tässä sakissa. Periaatteessa se on kai tanssiteos, mutta samalla myös yhteiskunnallinen manifesti, performanssi ja ties vaikka mitä. Ensi-iltansa se sai Ylävesien yö-tapahtumassa Ähtärissä ja saapa nähdä minne tämä retkue suuntaa bussinsa seuraavaksi. Toivottavasti suuntaa.

Suo, guacamole ja Jussi pohjautuu kirjailija Jani Niemisen Bigini-nimiseen runoteokseen, mitä en ole (vielä) lukenut. Nyt esityksen nähtyäni aionkin tutkailla teosta ja katsoa miten se päätyi toteutettavaksi näin monimuotoisesti. Työryhmä on kyllä tehnyt ohjaajansa Reetta-Kaisa Ileksen johdolla hienon poikkitaiteellisen esityksen, jonka he itse määrittelevät nimikkeellä "karnevalistinen esitystapahtuma". Sitä todellakin saatiin!

Ensin kokoontuminen ähtäriläisessä lähiöbaarissa, missä henkilöhahmot esittäytyivät tekijöidensä takaa. Illan viihdytyksestä vastasivat Reetta-Kaisa Iles (Bettina Wautola, viihdeohjelman tosi tyrkky juontaja), Teemu Kyytinen (kuvaaja), Hanna Korhonen (Ellen Troija, katuluutnantti), Jyrki Karttunen (runoilija Eminemi-Nieminen, edustaa punavihreää eliittiä Helsingin Kalliosta), Mirkka Nyrhinen (ihminen Nyrhinen, syrjäytynyt), Taito Hoffren (Jari Tolkku, tolkunihminen ja hoitelee musisoinnit) ja Karin Creutz (tutkija Karin Creutz). Tämä sakki huolehti meistä, kyseenalaisti, vänkäsi keskenään, ja tanssi, lausui ja lauloikin. Hienosti stereotyypitetyt hahmot, tukkaansa heiluttavasta hipsterirunoilijasta todella pinnalliseen talk show houstiin ja aggressiota pursuavaan katuluutnanttiin. Kyllä näistä jokainen katsoja samaistumispintaa löysi!

Välillä Eminemi-Nieminen puhkesi sanailemaan "multa tulee nyt runo"-lausahduksella, ja sitten taas katuluutnantti halusi pistää kaiken palasiksi. Taustalla milloin minkäkinlaista musiikkia, ja sitten taas kaikenlaista häröilyä. Sopivassa suhteessa. Kaikenlaista poetry battlea nähtiin; siinä oli punavihreän kuplan edustus kovassa paikassa kun maahanmuuttokriittinen aines pistää takasin.

Bussiajeluiden aikana työkseen paljon vihapuhetta tutkinut Karin Creutz kertoi meille työstään, siitä mikä saa aikaan ventovieraan vihaamista niin paljon että lähettää tälle tappouhkauksia, ylipäätään peloista ja vihasta, ja miten niistä pääsisi kenties eroon. Jollain matkalla saimme kyselläkin, ja kiinnostavaa keskustelua kyllä saimme aikaan. Jos suomalaiset selvisivät vuoden 1918 tapahtumista ja kansakunnan kahtia jakautumisesta, niin ehkä meillä on vielä toivoa tänäkin päivänä. Jos vankeinhoidon perusteet ovat eheyttäminen, palauttaminen yhteiskuntaan ja kuntouttaminen niin samoilla nikseillä voisi kenties lähestyä näitä maahanmuuttoasioitakin? Yhteiskunnallisuuden ja sosiologian oppien ohella tulivat Ähtärin reunamaisemat tutuiksi. Tämä oli hyvin kiinnostava osuus koko teosta, ja saattoipa avartaa jonkun maailmankuvaakin hieman.

Välillä saavuimme pop-up studioon missä yleisönä katsoimme paneelikeskustelua ja totesimme että jokainen on oman elämänsä aktiivimalli. Biginin agit-rap-runot on puettu kantaaottaviksi laulemiksi, toki nykyajan rap/hiphop-hengessä. Pyllistä mun ruutuun toimi kyllä! Juontaja-Bettinan romahdus ajoi meidät takaisin kiertämään Ähtäriä bussilla. Lopulta päädyimme kaupungin valtuustosaliin ja oikeusistuntoon ääriaines vs suvakkihyysärit. Laulua ja kaikenlaista, ja mekin pääsimme osallistumaan, huraa.

Esiintymisasut olivat kyllä oivalliset, erityisesti katuluutnantin maastohousut ja Hämeen kansallispuvun liivi sointuivat toisiinsa. Asuista, ja koko skenografiasta kiitos Mirkka Nyrhiselle!

Kävin seuraamassa porukan harjoituksia toukokuussa ja nyt oli hienoa nähdä miten silloin harjoitellut jutut istuivat kokonaisuuteen.

Suo, guocamole ja Jussi oli kyllä monimuotoinen ja monipuolisesti polveileva. Sekavakin (no se saattaa johtua myös omista kuumehouruistani), mutta sillain villillä ja vapaalla tavalla. Ajankohtainen ja kantaaottava, mutta ei itseään liian vakavasti ottava. Taide voi, ja sen pitääkin, ottaa kantaa. Sitä Suo, gucamole ja Jussi tekikin. Sai minut taas pohtimaan isoja ja tärkeitä asioita hieman eri vinkkelistä. Mihin ryhmään sinä kuulut: ääriainekseen, takinkääntäjiin, syntipukkeihin vai tolkunihmisiin?


Kuvien copyright ylin Maritta Laesmaa, kaksi keskimmäistä Matti-Johannes Udd ja alin oma.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Alpo Aaltokoski: Sisaret & Susanna Leinonen: Kenttä / Teatterikesä 10.8.2019

Sisaret ja Kenttä, kaksi erilaista ja lyhyttä tanssiteosta, mitkä on alusta asti tarkoitettukin esitettäväksi yhdessä. Jostain syystä en talvella näitä kerennyt näkemään, niin tosi kivaa että olivat nyt mukana Teatterikesän ohjelmistossa.

Ensimmäisenä vuorossa Alpo Aaltokosken vajaan puolen tunnin mittainen Sisaret on nimeltään monimerkityksellinen. Ovatko nämä kaksi lavalla esiintyvää naishahmoa (joita tulkitsevat Tanssiteatteri MD:n perustajajäsenet Elina Jakowleva ja Mari Rosendahl) sisaruksia, aate/sotatovereita, hengenheimolaisia, uskonsisaria? Vai kaikkea tätä? Marja Uusitalon suunnittelemissa vaatteissa on monenvärisiä tilkkuja, mutta niiden punainen ja valkoinen vievät ajatukseni sisällissotaan.

Koko esitys on verkkainen ja hidas, ja musiikkina kuultava Arvo Pärtin Für Alina tukee tätä hitautta. Unenomaista ja vähän unettavaakin. Esitys alkaa ja loppuu hämäryyteen; katsoja joutuu oikein pinnistelemään että näkisi jotain lavalla. Valot ovat muutenkin vinkeitä; Sari Mayerin valosuunnittelussa valot ja varjot vuorottelevat. Melankolia huokuu liikkeistä. Toisen läsnäolo toisen elämässä on käsin kosketeltavaa. Onko tässä sodan voittaja ja häviäjä?

Musiikki loppuu, mutta liike jatkuu, pakkoliikkeenomaisesti ja nykien.

Tämä oli hieman hämmentävä teos kokonaisuutena, mutta jotenkin hypnoottisen kiehtova.

Puolen tunnin tauon jälkeen oli vuorossa Susanna Leinosen Kenttä. Ja taas ajatukset menivät sotaan, sotimiseen, sotilaisiin. Alussa nimittäin marssitaan, neljän esiintyjän voimin. Suvi Eloranta, Anniina Kumpuniemi, Mari Rosendahl ja Samuli Roininen ovat vielä pukeutuneetkin mielikuvitusta ruokkiviin uniformuihin. Fantasiamaiset puvut on suunnitellut Anniina Kuula. On hiljaista, vain kenkien rytmikäs kopina täyttää tilan. Ilmeet ovat tiukat ja hymyttömät.

Kenttä on myös aika monipuolinen teoksen nimi. Taistelukentän lisäksi kyseessä voisi olla miinakenttä, voimakenttä, magneettikenttä. Mietin myös olisiko tässä kyseessä vieraan lajin tai rodun maanvalloitusyritys. Mutta ei, yhden esiintyjän "ampuminen" sarjatulella vie ajatukset takaisin sotamaisemiin. Myöhemmin luin käsiohjelmasta että vuosi 1918, ja varsinkin sen jälkimainingit, olivat toimineet Leinosen innoittajana.

Pikkuhiljaa robottimaisen ja mekaanisen tasaiseen marssiin tulee poikkeamia; joku lipeää. Ja tiet erkanevat. Outo äänimaisema alkaa kuulumaan jostain kaukaa. Napsunaa, rahinaa, huminaa, kiertävää ääntä. Tanssi on hyvin kävelyvoittoista, ei mitään heittoja tai nostoja. Lähikontakteissa on kaikuja jostain itsepuolustuslajeista. Välillä esiintyjät supattavat keskenään. Ja välillä poseeravat, kuin taisteluihin lähtevät sotilaat valokuvaamossa. Tarvitaan lääkäriäkin, kentällä ollaan.

Neljän tanssijan vuorovaikutus ja intensiivisyys oli tiivistä. Kasperi Laineen kilkattava ja kalkattava musiikki sopii hyvin tehdaskaupunki Tampereenkin historiaa käsittelemään teokseen. Ei musiikkia mitä kotona kuuntelisin, mutta lavalla kyllä.

Loppu on nopea ja äkillinen. Hyvä niin, ei tarvitse turhaan arpoa loppuiko se nyt. Kiehtova teos tämäkin. Ja Tanssiteatteri MD:n tanssijat ovat aina niin taitavia.


Kuvien copyright Harri Hinkka.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Postgenoma, Echoes from a Restless Soul, High Breed / Dresden Frankfurt Dance Company, Kuopion musiikkikeskus 17.6.2019

Jacopo Godanin johtama Dresden Frankfurt Dance Company esitti kolme lyhyempää teosta. Hienoja juttuja kyllä, mutta eivät nyt ainakaan minuun iskeneet. Kaikkien kolmen teoksen koreografiat on laatinut Godani, vastaten myös valoista, puvuista ja lavastuksesta.

Postgenomassa pari tanssi, nykien ja oudosti. Kokeellisen kilkattava musiikki (a'la 48nord) oli yhtä kulmikasta kuin tanssikin. Kesken kaiken lavan keskelle tipahtaa musta suorakulmainen kangas - se onkin jännittävintä mitä vartin aikana nähdään. Ehkä tämä on festivaaliväsymystä, mutta ei nyt lähde. Kangasseinän taakse voi piiloutua ja siihen voi heijastaa terävän valokolmion millä hypnotisoida naisen. Kumpikin voi tanssia soolon kankaan edessä, toisen ollessa taustalla. Esityksen loppu oli myös aika äkillinen. Yhtäkkiä verhot vain sulkeutuivat, vähän niinkuin kesken tanssin. Loppuun asti erikoinen teos siis.

Pienen tauon jälkeen seuraava lyhyt teos: Echoes from a restless Soul. Ja tässä on oikea elävä pianisti säestämässä, hienoa! Svjatoslav Korolev loihtii Ravelin Gaspard de la Nuit-säveliä, joka tukee tanssijoita. Teoksen valosuunnittelu on myös todella näyttävää; alkupuoliskolla nhtävät sulkamaiset sinertävät valopatsaat ja ylipäätään sinertävä valo oli seesteistä. Tanssiva pari pronssinvärisissä asuissaan tanssivat soljuvan kauniisti ja elegantisti; klassisen baletin muistumia on tanssissaan paljon. Hetken kuluttua toinen samanlaisesti pukeutunut pari ilmestyy lavalle. Osittain he tanssivat samanlaisia kuvioita, kuin kaikuna toistellen ensimmäistä paria, mutta sitten tiet erkaantuvat. Kaksikot näyttävät kilpailevan, ja luovat toisiinsa uhmakkaita katseita: tehkääpä perässä. Yhtäkkiä musiikissa tapahtuu jonkinlainen muutos ja ensimmäinen pari katoaa verhoihin. Nyt tanssi muuttuu hyvin eri näköiseksi; ei enää balettimaista, vaan hyvin hidasta ja paljon lähikontaktia. Saman mittainen tämä on kuin Postgenoma, eli vartin.

Väliajan jälkeen sukelletaan taas ihan erilaiseen maailmaan. High Breed on hieman pidempi teos (25 min) ja useammalle tanssijalle (18 kpl). Musiikkina taas jotain 48nord-duolta, eli konemusiikkia, outoine taukoineen. Musiikki on hetkittäin todella hätäistä ja kiireistä kuten tanssikin. Pinkkeihin läpikuultaviin kokotrikoisiin verhoutunut tanssijajoukko sihisee ja suhisee, hyppii ja kiemurtelee. Kuin lauma vaaleanpunaisia hyönteisiä tai riivattuja. Sähköisku ja huumeetkin käyvät mielessä syinä moiselle käytökselle. Tavallaan aika kiehtovaakin katsoa näin äkkinäistä liikettä. Välillä porukasta tulee mieleen robotitkin. Ehkä se on outo rytmitys ja tietynlainen nykivä kehonkieli. Valojen kanssa vedetään myös täysillä, äkkinäisiä väläyksiä ja pimeyden hetkiä.

Jotenkin kävi mielessä sekin että tässä on joukko avaruusolentoja vieraalla planeetalla, ja siksi liikkeet ovat niin erikoisia. Ehkeivät he ole vielä oppineet liikkumaan tässä erilaisessa painovoimassa? Teoksessa on erilaisia soolonumeroita, joita tanssitaan yksin, kaksin, tai pienissä ryhmissä. Välillä tanssijat luettelevat numeroita. Aika erikoinen oli tämä, mutta tykkäsin kuitenkin enemmän kuin kahdesta aiemmasta.

Hieman erilainen esitys kokonaisuuteena kuin aiemmat tällä festarilla. Eikä pelkästään sen takia että kyseessä oli kolme lyhyempää teosta. Epäilemättä Jacopo Godini on superlahjakas mies; koreografioiden lisäksi kun vastaa liki kaikesta muustakin näissä teoksissa. Mutta jotenkin tämä kokonaisuus ei puhutellut minua. Oliko se musiikki, liikekieli vai mikä, mutta ei ollut ihan minun juttuni tämä.


Kuvien copyright Petri Laitinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

#Orpheus#Eurydice / Zoltán Grecsó & Beatrix Simkó, Kulttuuriareena 44, 16.6.2019

No nytpä oli mielenkiintoinen lähestysmistapa vanhaan klassikkotarinaan eli rakastavaisten Orfeuksen ja Eurydiken kertomukseen. Unkarilainen duo Zoltán Grecsó ja Beatrix Simkó tanssivat teoksen nykyaikaan.

Aloitamme katsomalla videomateriaalia pariskunnan elämästä. Siinä rakastetaan, pussaillaan, ollaan niin purjehtimassa, kirjakaupassa kuin sängyssäkin. Paljon tuokiokuvia onnellisesta parisuhteesta. Jos kohta loppuvaiheessa mies vaikuttaa olevan se aktiivisempi osapuoli ja nainen ei enää niin innostunut. Yhtäkkiä pariskunta onkin edessämme, ilmielävinä, ja alkaa hidas, siis todella hidas, tanssi. Ehkä vain aavistus tanssista. Mutta heidän välillään kipinöi, ja se side on todella intensiivinen. Paljaat jalat hiipivät lähemmäksi toisiaan. Ambient-musiikki on yhtä hidasta kuin liike. Mielenkiintoista että musiikin on säveltänyt Ábris Gryllus eli sama mies kun vastasi Compagnie Pál Frenákin Lutte:n musiikista.

Tälläkin kertaa mies, siis Orfeus, on se aktiivisempi osapuoli ja vähitellen meno kiihtyy ja muuttuu kamppailuksi. Läpsimistä, taistelua, potkintaa, riuhtomista. Nykytanssia vai painia ilman sääntöjä? Silti se voimakas lataus ja jännite näiden kahden välillä kantaa. Vaikea tietää kumpi on voitolla, viha vai rakkaus. Taistelun tiimellyksessä molemmilta katoaa paidat ja paljas iho painautuu toista vasten. Mykkää huutoa. Katsojalle tulee hieman tirkistelijämäinen olo. Eurydiken pitkät hiukset ryöppyävät tämän paljaiden rintojen päälle; mieleeni tulee joku maalaus. Kamppailu jatkuu ikuisuudelta tuntuvan ajan, kunnes lopulta Eurydike ei enää liiku. Silti Orfeus jatkaa hänen riepotteluaan. Alkaa jo tuntumaan pahalta. Miten vaivattoman näköistä ja ilmavaa liikettä. Näinkö Eurydike joutuu manalaan nykyversiossa?

Katuva Orfeus on yksin ja lohduton, kunnes mustaan niukkaan toppiasuun pukeutunut nainen palaa. Mutta tällä kertaa kontakti on yleisöön. Julkeat katseet ja eleet, flirttailu ja tanssiminen tapahtuu meille. Orfeus on lakannut olemasta. Hän on hukassa, lamaantunut, haluaa jotain reaktiota rakkaaltaan, mutta turhaan. Orfeus takertuu, kyhnää naisen jaloissa, kaappaa syliinsä, vaan ei auta. Eurydike pysyy kylmänä. Hän ei ole Orfeuksen maailmassa enää läsnä. Vähän tulee Orfeusta jo surku, vaikka itsepä tilansa aiheutti. Sitten kamppailu alkaa alusta. Nyt huomio on taas sataprosenttisesti toisissaan ja yleisö unohtuu.

Musiikin biitti kovenee, valo vaihtuu punaiseksi ja taas olemme tirkistelijöitä. Suutelusta ei tule loppua. Se on ahnasta ja kiivasta, äänekästäkin. Siitä siirrytään lattialle kiemurtamaan, enimmäkseen erikseen. Tämä valtava värinätanssi jatkuu - kunnes kaikki toiminta katkeaa kuin seinään. Esitys loppuu jotenkin täysin yllättäen ja kesken.

Teoksen esittelytekstissä mainitaan että Eurydike karkoitetaan nykymaailmaan (helvetti) ja Orfeus ei voi tätä nykyisyyttä ymmärtää. Sympatiani ovat Eurydiken puolella - itselläkin nykyinen aika on aikamoinen manala toisinaan.

Hieman hämmentävä tämä oli, ja niin intiimi että olisiko ollut jo hieman liikaa sillä saralla. Luottamus partneriin on oltava valtavaa, että voivat esittää tämänkaltaisen työn. Siinä missä Simkó oli eleettömämpi niin Grecsón kasvoilta paistoivat kaikki tunteet hyvinkin selvästi. Kulttuuriareena 44 oli myös pieni tila ja katsojat olivat hyvin lähellä tanssijoita. Teoksen intiimiys siis vielä korostui. Pienimuotoisen kaunista.


Kuvien copyright Petri Laitinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kuopio Tanssii ja Soi 50-v gaala / Kuopion Musiikkikeskus, 14.6.2019

Viisikymppisgaala tarjosi hienon kattauksen erilaisia tanssityylejä ja läpileikkauksen siitä mistä festivaalissa on kyse. Korkealuokkaista, monipuolista ja hienoa katsottavaa. Vähän jokaiselle jotain.

Itselleni kohokohdaksi muodostui yllätysesiintyjä eli Atte Kilpinen! Yllätysesiintyjä siksi kun käsiohjelmassa ja ennakkotiedoissa ei häntä ollutkaan. Hänen huikean taitava soolonsa uuden taiteellisen johtajan Riku Lehtopolun teoksesta Sielulintu oli lyhyt ja säkenöivä. Eikä Jorma Uotisen ylistävistä sanoista meinannut tulla loppua sen jälkeen. Niin samaa mieltä Uotisen kanssa kyllä niin Aten herkkyydestä, teknisestä osaamisesta kuin läsnolostakin. Ja jos mä alan lisää Atesta kirjoittaa, niin ei tähän juttuun enää muuta mahdukaan. Onneksi Atte on mukana Au revoir, Jorma -gaalassakin sunnuntaina. Jean Philippe Rameaun Sarabande cembalolla sopi säestykseen myös hyvin.

Koko illan aloittanut kansantanssiryhmä Motoran nuorisoporukka Pelmakat veti kaksi lyhyttä ja vauhdikasta numeroa. Tsuliluikka näytti iloisesti hulmuavia helmoja, ihanasti rallattavaa Maria Kalaniemen haitarimusiikkia ja kaikin puolin vauhdikasta menoa. Hilppa Herdin koreografia ja viisi paria näyttämässä osaamistaan. Jokainen pari sai pienen soolo-osuudenkin. Höplä oli taas silkkaa iloa ja naurua, leikkimistä tanssin nimikkeen alle kätkeytyneenä. Petri Kauppinen ja Milla Korja olivat tehneet tämän koreografian. Notkeita ja näppäriä nuoria! Tulee tosi hyvä mieli kun näitä katsoo ja mieleen, että pitäisikö sitä mennä katsomaan Pispalan Sottiisiin jotain.

Minulle flamenco on aina ollut vieras tanssilaji. En kertakaikkiaan ole päässyt sisään siihen kiihkeään maailmaan. Kyllä, kaksikko Mariana Collado ja Carlos Chamorro olivat todella taitavia, ja iän tuoma kokemus näkyi kyllä. Ensimmäinen teos Bailes Robados oli perinteinen flamenco, ja taustalla säestivät José Almarcha kitaralla, Victor Guadina viululla ja Loreto De Diego laululla. Musiikki oli surumielisen kaihoisaa, kiihkeää ja hienosti tanssia myötäilevää. Ihmettelin miten naistanssija ei sotkeennu valkoiseen pitkähelmaiseen hameeseensa, mutta näppärästi hän sen potki aina pois altaan pyörähdyksissä. Ovat oikeasti varmaan tosi taitava pari, ja se intohimo suorastaan vyöryy katsomoon.

Mutta silti minusta ei tullut flamencofania. Esitys on täynnä flamenco"kliseitä": paljon käsien taputuksia ja läpsytyksiä reisiin, kastanjetit, ole-huutoja, vimmainen viulusoolo, ison huivin kanssa leikkimistä, kopsuvat kengät. Onkohan flamencolle omanlaisensa kengät (on varmaan) kun ne hieman mistuttavat steppikenkiä. Jossain vaiheessa nainen kuoriutuu pois valkeasta röyhelöhameesta ja  tanssiminenkin on siten helpomman oloista. Toisessa teoksessaan Los Dioses No Lioran Ni Vierten Lágrimas ollaan sitten enemmän tavallisemman tanssin äärellä, toki flamencovivahteilla. Tanssi on kiihkeää ja iloittelevaa, jatkuvaa kisailua ja kilvoittelua. Käheä-ääninen nainen laulaa, suurella tunteella. Pidin tästä kyllä paljon enemmän kuin flamencosta.

Kansallisbaletista piti nähdä kaksi esityspätkää eli pas de deux Tuonelan Joutsenesta ja pas de deux Romeo ja Juliasta. Jälkimmäinen jäi kokonaan pois (tilalla oli se Atte Kilpisen soolo) mutta Tuonelan Joutsen saatiin, Mai Komorin ja Jani Talon esittämänä. Imre Eckin koreografioima teos on nähty lukuisia kertoja Kuopio Tanssii ja Soi:ssa, siksikin Jorma Uotinen halusi sen mukaan gaalaan. Sibeliuksen musiikki nyt on ylimaallisen kaunista, ja riipaisevan surullista - ja hieman samaa tavoittivat tanssijatkin. Komori oli mustassa trikooasussaan ja voimakkaassa tummasävyisessä meikissään hyvin joutsenmainen, hieman synkällä tavalla. Miehen ja joutsenen monimuotoinen suhde tulee hyvin esiin. Mukana on paljon nostoja ja kantamista. Todella harmonista katsottavaa.

Viimeinen esitys ennen väliaikaa oli espanjalaisryhmä Iron Skulls, yleisön hurmaaja vuodelta 2017. Tanssijoiden taustat ovat mm. akrobatiassa, katutanssissa ja itsepuolustuslajeissa, ja se kyllä näkyy. Viisikko on taitava ja hauska. Vaikka vieressäni istuva miestoimittaja tuomitseekin tämän yleisönkosiskeluksi, niin yleisö oikeasti tykkäsi. Ensimmäinen biisi on tekno-mitä-lietä, ja tanssijat esittelevät upeaa lattiatyöskentelyään, hyppyjään, käsilläseisontaa ja kaikenlaisia "sirkus"temppuja. Sitten siirrytään kai siihen yleisönkosiskeluosioon eli Lentävään kalakukkoon! Homma menee aika hupailuksi ja suorastaan mykkäelokuvamaiseen slapstickiin.

Lopuksi vielä Mozartin Eine Kleine Nachtmusik ja tanssiin otetaan mukaan hieman myös balettijuttuja, pelleilysuodattimen kautta tosin. Okei, olihan tämä rentoa ja hauskaa, mutta teknisesti nämä miehet osaavat asiansa. Facundo Martín vetää niin upean lattiapyörähdyssoolon että oksat pois. Kyllä, Höplän lisäksi Kintsugi oli illan hulvattomin esitys.

Toisen puoliajan päätti jo vanha tuttu eli Sydney Dance Company, tällä kertaa hieman lyhyemmällä teoksellaan eli Lux Tenebris. Koreografina taas Rafael Bonachela ja musiikin säveltäjänä Nick Wales. Hyvin samanlainen oli tämä kuin edellisen päivän ab [Intra]kin. Teknisesti huippulaatuista, mutta ehkä hieman se tunne ja intohimo puuttui. Pidemmän päälle hieman puuduttava ambient-tekno täyttää korvat ja tanssijat tekevät sooloja, duettoja ja erilaisia pyrähdyksiä lavalle. Ja välillä taas koko sakki on tekemässä aivan täydellisessä synkassa ryhmäliikkeitä. Siis onhan tämä hienoa katsottavaa mutta tuntuu että olisin nähnyt tämän jo.

Isoimmat aplodit saa kyllä illan isäntä Jorma Uotinen, jonka viimeisen juonnon jälkeen (Nähdään taas kun nähdään!) kaikki nousevat ylös ja aplodeista ja huudoista ei meinaa tulla loppua millään. Ihan ansaitusti kyllä.

Kiinnostava ja monipuolinen ilta. 2,5 tunnin aikana opin ainakin monta asiaa: kansantanssiin pitää perehtyä enemmän ja flamenco ei ole mun juttuni (minkä toki tiesinkin). Opin myös sen että huipputekniikan lisäksi tanssissa pitää olla myös tunnetta, ja sen että tanssi voi (ja saa) olla myös hillittömän hauskaa. Hyviä valintoja olivat kaikki esitykset - kiitos Jorma Uotinen ja koko festaritiimi.


Kuvien copyright Petri Laitinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

ab [Intra] / Sydney Dance Company, Kuopion kaupunginteatteri 13.6.2019

Monta vuotta olen halunnut tulla Kuopioon katsomaan maailmanluokan tanssia. Vihdoin ja viimein se onnistuikin, eikä hetkeäkään liian myöhään, koska nyt on viimeinen vuosi kun Jorma Uotinen on festivaalin taiteellinen johtaja. Kuopio Tanssii ja Soi täyttää tänä vuonna viisikymmentä, ja 2020 tapahtumaa luotsaa Riku Lehtopolku.

Myös tänä vuonna viisikymppisiään viettävä Sydney Dance Companyn 17-päinen tanssijajoukko avasi teoksellaan ab [Intra] ensimmäisen festarinipäiväni kaupunginteatterilla. Ja miten upeasti avasikaan!

Mieletön sekoitus teknistä osaamista ja suuria tunteita tällä ryhmällä. Esityksessä vuorottelivat hienot, kellontarkat joukkokohtaukset ja mykistävän taitavat soolot tai duetot. Pienet intiimimmät hetket toivat hengähdystaukoja. Tanssijat venyivät sellaisiin suoritukseen että huh. Baletin kuvioista nähtiin pieniä muistumia, kuin heijastuksia. Mutta pääpaino oli teknisesti erittäin korkeatasoisessa nykytanssissa. Koreografi (ja koko SDC:n taiteellinen johtaja) Rafael Bonachela on tehnyt valtavan työn ja jokainen tanssija antoi kaikkensa.

Damien Cooperin taitava valosuunnittelu loi varjojen ja valojen kontrastia, ja antoi soolo-osuuksille omia sävyjään. Katosta noussut ja laskenut iso valorekki ja pari isoa ristikkoa loi varjoja lavalle. Kunnes ne häivytetään. Alussa on myös savua, mutta sekin hälvenee. Tyylikästä ja aika vähäeleistä tämä valosuunnittelu.

Teos käyttää hienosti tanssijoiden lukumäärää. Välillä he kävelevät tanssialueen reunoilla, välillä seisovat takarivissä, ja välillä osallistuvat. Harvoin koko seurue on yhtäaikaa lavalla, ja soolojen aikaan osa katoaa kulisseihin. Kaikki pääsevät kyllä esille.

Nick Walesin musiikki on huikeaa! Hieno yhdistelmä latvialaisen Pēteris Vasksin sellokonserttoa ja modernia syntikkamattoa. Selloa ja pianoa, välillä teknosävyjä Walesin kynästä (tai siis tietokoneesta), ja hetkittäin tuli mieleen dystooppiset scifielokuvatkin. Sellaista Blade Runnerin äänimattoa. Hitaampaa ja nopeampaa, ja välillä volyymit nousivat niin korkeiksi, että teki mieli virustoverin lailla tunkea sormet korviin. Ja miten upeasti musiikki ja tanssi pelasti yhteen! Sopivan kiihkeää, välillä seesteistä, ja sitten räjähtävän nopeaa. Tanssijat olivat täydellisessä sopusoinnussa musiikin nyanssien kanssa.

Osa duetoista kesti kauan, mutta koskaan niitä ei kyllästynyt katsomaan. Mestarillista. Tanssijat kokoontuvat, erkanevat, ovat erillään ja ryhmissä. Välillä synkronoidusti, sitten joku sekoittaa pakan ja rivit erkanevat. Osa puuhaa jotain lattialla, osa tarkkailee reunoilta. Muutama duetto oli enimmäkseen lattian rajassa, siellä nostoja ja taivutuksia ja outoja asentoja. Hypnoottista ja kiehtovaa.

Aluksi kaikilla on erilaisia komboja mustista, valkeista ja ihonvärisistä asuista, alusvaatteista pitkiin väljiin housuihin. Jossain vaiheessa kaikki vaihtavat samaan tyyliin: väljät mustat housut ja nuden-väriset topit, paitsi miehillä paljas ylävartalo. David Fleischer on mies pukujen (ja lavastuksen) takana. Taitavalla valosuunnittelulla kaikki näyttävät rivissä samalta.

Tämä on komeaa katsottavaa, mutta ei sillä tavalla elegantin kaunista. Robotinjäykät liikkeet vaihtuvat lennosta sulavuuteen, mutta semmoinen sievyys puuttuu. Eikä sitä jää kaipaamaankaan. Liike ei lopu, vaikka se hidastuu. Teknosävyistä siirrytään taas hitaasti sellon tai pianon maisemaan. Siilitukkaisen miehen soolo on henkeäsalpaavaa katsottavaa.

Kiva nähdä katsomossa paljon nuoria ja lapsiperheitäkin. Festivaalin taiteellinen johtaja istuu takanani ja huutaa lopussa seisaaltaan bravota. Eikä tarvitse Jorman yksin taputtaa ja hurrata, kyllä tämä uppoaa moneen muuhunkin. Liki täysi kaupunginteatterin katsomo on tunnin ja vartin jälkeen myyty, minä muiden mukana. Vanhasta kotikaupungistani Sydneystä tulee paljon hienoja asioita.


Kuvien copyright Petri Laitinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.