Haapajärven Elvis / Lahden kaupunginteatteri 13.3.2026

En ole mikään true crime -genren ystävä, en lainkaan. Dekkareista tykkään, mutta ei kiinnosta yhtään lukea kotimaisten (saatikka ulkomaisten) huumehemmojen, korruptoituneiden poliisien tai minkään valtakunnan rikollisten toiminnasta. Skippaan tämmöiset uutisoinnitkin useimmiten. Näin ollen minulta on kokonaan mennyt ohi 90-luvun kuohuttava uutinen Haapajärveltä. Katariina Vuori kuvailee koko jutun kirjassaan Erään tapon tarina, ja sen pohjalta ohjaaja Lauri Maijala on tämän näytelmän Haapajärven Elvis kirjoittanut. 

Koska mukana ovat Lahden kaupunginteatterin suosikkinäyttelijäni, ja koska ohjaaja on Lauri Maijala, niin päätin lähteä kurkkaamaan suomalaista true crime -näytelmää. 

Vaikka eihän Haapajärven Elvis sellainen ole, ainakaan kokonaan. Sen sijaan se on inhimillinen, jos kohta todella synkeä, tarina yhdestä perheestä ja sen tragediasta. Perheväkivallasta pienellä paikkakunnalla. Asiasta jonka kaikki tietävät, mutta mihin kukaan ei puutu. Kunnes yksi puuttuu, lopullisin seurauksin.  

Lauri Maijala on kirjoittanut ja ohjannut huikean hienon näytelmän. Koska en tiennyt tarinaa, istuin penkin reunaa puristaen koko esityksen ajan. Jännite oli käsin kosketeltavaa. Ruuvi kiristyi ja kiristyi, ja kauhulla odotin miten tilanne päättyy. Kuten arvata saattaa, eihän se hyvin voi päättyä.

 

Asko (Vilma Kinnunen) on pieni poika, jolla on äiti Ulla (Anna Pitkämäki) ja isä Esko (Tapani Kalliomäki). Vanhemmat ovat päätyneet yhteen varsin nuorina, ja liitto on ollut alusta asti myrskyisä. Isälle on maistunut niin viina kuin muutkin päihteet ja tämän vankilakierre rytmittää perheen arkea. Kun isä on vankilassa on elämä kotona suht normaalia. Asko leikkii parhaan ja ainoan kaverinsa Kimmon (Jari-Pekka Rautiainen) kanssa, käy koulua, puuhailee äidin mukana, ja sellaista tavallista. Kimmon kanssa seikkaillaan, pelataan Afrikan tähteä (Kimmo ei ole kovin reilu pankkiiri muuten) ja lasketaan liukurilla.

Mutta kun isä on kotona on jännite jatkuvasti läsnä. Mies istuu kauhtuneessa nojatuolissa ja kyttää pistävin silmin kaikkea. Istuu hiljaa ja tarkkailee. Ja hiiltyy. Turpaan tulee herkästi. 

 

Asko pakenee huutoa ja lyöntejä musiikin maailmaan. Elvis (Teemu Palosaari) laulaa vain hänelle ja vie pois perhehelvetistä. Päivisin poika nukkuu koulussa luokan perälle tuodun patjan päällä, mikä toki herättää närää luokkakavereissa. Kiltti ja nössykkä opettaja (Aki Raiskio) ymmärtää ja säälii, mutta ei tee mitään. Kuten ei kukaan muukaan. On muuten kiinnostavaa että sama opettaja on ollut aikoinaan myös Eskolla. Ehkä hän koittaa hyvittää asioita Askon erikoiskohtelulla. Myös poliisi vaikuttaa olevan aika kädetön, vaikka sekä Ulla että Helvi ovat tehneet lukuisia ilmoituksia Eskon väkivaltaisuudesta.

Askon lähipiiriin kuuluu myös ihana äidinäiti Helvi (Lumikki Väinämö), ja täti Leena (Liisa Vuori) miehineen (JP Rautiainen) jotka hössöttävät, mutta tyytyvät vetämään tupakkaa pastellivärisissä neuleissaan. Eskon veli Mika (Jori Halttunen) on samanlainen hanttapuli kuin Eskokin, ja juopporemmiin kuuluu mm. mainio (joskin säälittävä) Puujalka-Vesku (Aki Raiskio).

 

Tarina etenee kuten arvata saattaa. Väkivalta kotona pahenee, ja Askon kasvaessa lyönnit kohdistuvat myös häneen. Sellaista normaalia pikkupojan arkea sävyttää jatkuva varpaillaan olo. Asiat eskaloituvat tappoon, ja koko yhteisö huokaa helpotuksesta. Katsojakin. 

On ihanaa saada kuulla miten näille ihmisille oikeasti kävi. Että Asko on tänä päivänä aikuinen mies, jolla on oma perhe ja bändi (aiemmin hän oli myös Elvis-imitaattori!) ja asiat hyvin. Myös äiti ja mummo ovat hengissä ja hyvinvoivia.

      

Näyttelijät tekevät käsittämättömän hienoa työtä. Vilma Kinnunen on niin upea pienen herkän pojan roolissaan ettei ole tosikaan. Ainoa mikä pisti silmään oli liian sliipatut kulmakarvat. Mutta mikä roolityö! Myös Tapani Kalliomäen Esko on niin paha että pahuus suorastaan valuu katsomoon. Koko esitys alkaa hänen laulunumerollaan millä hän karismaattisesti hurmaa katsojat. Mutta sitten kun hän on paha, hän on todella paha ja minä en todellakaan haluaisi kohdata tätä miestä pimeällä kujalla enkä missään muuallakaan. Painajaismaista kamaa. Mutta ihan huikeaa näyttelemistä. 

Myös Anna Pitkämäen Ulla on liikuttava. Hän kyllä eroaa ja koittaa päästä eroon Eskosta, mutta Eskostapa ei niin vaan eroon pääse. Mies piinaa koko perhettä vuosikausia eron jälkeenkin. Teemu Palosaaren Elvis on varsin katu-uskottava! Pakko mainita myös bingoemäntä Helena (Liisa Vuori) joka on aikas rääväsuinen. Helvi-mummon monologi poliisikuulustelussa menee suoraan sydämeen, Lumikki Väinämö tekee tässä koskettavaa työtä. Monologia korostaa taustan hiljaisuus, ei ole muuta kuin Helvin hiljaisella äänellä kerrottu puhe.

 

Lauri Maijala on tehnyt myös lavastuksen. Varsin vaatimaton koti räsymattoineen ja aavistuksen nukkavieruine huonekaluineen. Taustalla moninaiset verhokankaat. Ainoa normaalista poikkeava asia on Askon Elvis-nurkkaus. Tiina Hauta-ahon puvustus on upea, kasarin tuulipukuestetiikkaa ja kamalia logocollegepaitoja. Nämä ihmiset ovat tavallisia tyyppejä, käyvät porukalla bingossa ja saunovat. Ottavat saunakaljan tai pari. Ja sitten suljettujen ovien takana hakataan perhe.

Kati Kerosen naamiointi on myös hienoa, peruukit ajanmukaiset ja muutenkin. Jouni Nykoppin valot ja Jukka Vierimaan äänet sopivat kokonaisuuteen. Studionäyttämö on pieni ja katsojat istuvat kahdella puolella esiintyjiä. Näin ollen esitys tulee ihan iholle. 

Erityismaininta Pohjois-Pohjanmaan murteen tavoittamisesta kaikille näyttelijöille.

 

Vaikka esitys on fiktiota, se perustuu tositapahtumiin. Ja kymmeniin, satoihin, tuhansiin vastaaviin kaltaisiinsa tarinoihin. Useimmiten ne varmasti päättyvät toisin eli perheen äidin kuolemaan. Vaikka aihe on näin vakava, niin esityksessä on mukana kasapäin lämpöä, huumoria ja muuta kevyempää. Haapajärven Elvistä on ilo katsoa vaikka aika raskas aihe onkin. Tämmöisiä näytelmiä varten teatteria tehdään. Kiiruhtakaa siis katsomaan kun vielä ennättää. 

 

Esityskuvien copyright Janne Vasama.
Näin esityksen alennushintaisella lipulla, kiitos JP! 

Kuninkaan puhe / Lahden kaupunginteatteri 3.2.2024

Aivan vahingossa vietinkin Lahdessa Tommi Kainulaisen teemaviikonloppua, sillä lauantai-illan esityksenä oli hänen ohjaamansa Kuninkaan puhe. Taas elokuvana tuttu, mutta edellisen päivän Tootsieen verrattuna pidin sekä elokuvasta että Kainulaisen tulkinnasta siitä. David Seidlerin näytelmä pohjaa siis elokuvaan ja noudattelee sitä aika uskollisesti, sikäli kuin oikein muistan. Mitäpä sitä hyvää muuttamaan, varsinkaan hyvää brittiepookkidraamaa. Tampereen työväen teatteri teki tästä myös erinomaisen version 10 vuotta sitten.

Näytelmä alkaa mahtipontisesti Brittien merivoimien suosimalla Rule Britannia -laululla ja heti ollaan asioiden ytimessä. Päähenkilöt esitellään katsojille näppärästi. Yskivä brittikuningas Yrjö V (Aki Raiskio) alkaa olla iäkäs, ja hänen impulsiivinen poikansa David (Joni Leponiemi) tulee jatkamaan pestiä. Mutta sitten David sattuu rakastumaan amerikkalaiseen "onnenonkijaan" Wallis Simpsoniin (Saara-Elina Partanen) eikä sovikaan kuninkaaksi. Onneksi on pikkuveli Bertie (Teemu Palosaari) joka voisi astua remmiin. Epäonneksi tämä kärsii änkytyksestä ja eihän se nyt sovi, koska puheiden pito on oleellinen osa kruunupäiden työnkuvaa. Varsinkin David kiusaa pikkuveljeään änkytyksestä ilkeästi. 

Onneksi Bertien tukena on vaimo Elisabeth (Laura Huhtamaa), joka lopulta hankkii eksentrisen puheterapeutin, kun kaikki muut keinot on jo kokeiltu. Tämä australialainen Lionel Logue (Tapani Kalliomäki) käyttää hieman epätavallisia hoitomenetelmiä, mutta viis siitä jos ne tuottavat tulosta. Loguen vaimo Myrtle (Krista Putkonen-Örn) haaveilee paluusta Australiaan, mutta matka viivästyy koska onhan nyt kruunun asiat tärkeämpiä.

Varsinaisesti näytelmä käsittelee työväenluokkaisen amatöörinäyttelijä Loguen ja tulevan kuninkaan suhdetta. Siihen kuuluu monenlaisia kahnauksia ja yhteenottoja, mutta myös edistymistä änkytyksen hallintaan. Kaiken taustalla kuplii Davidin ja Wallisin suhde ja sen nostattamat laineet niin kirkon kuin brittihallinnonkin riveissä. Sekä toki maailmanpolittinen tilanne. Kirkkoa näytelmässä edustaa kärttyisä ja luihuisa Canterburyn arkkipiispa Cosmo Lang (Jori Halttunen) ja hallintoa pääministeri Stanley Baldwin (Olli Paakkanen) ja valtiovarainministeri Churchill (Mikko Jurkka).

Tämä tositapahtumiin perustuva tarina on koskettava mutta myös hauska. Käänteitä riittää, ja jännitettävääkin. Saako David Walliksensa, ja joutuuko hän luopumaan kruunusta? Saako Logue parannettua Bertien änkytyksen? Brittihistorian ja -kuninkaallisten suurena ihailijana tämä oli varsinainen täsmäesitys minulle. Kainulainen ohjaa kauniisti, antaen kaikille tilaa, mutta toki tämä aikalailla kahden kauppa on. 

Milja Ahon lavastus on ihana! Sopivan majesteetillista ja pompöösiä kuninkaallisten tiloja ja Westminster Abbey pylväineen ja lasimaalauksineen. Vastakohtana lavan etuosasta nouseva Loguen vastaanotto mukavine nojatuoleineen ja pienoislennokkeineen. Mikrofonin suuri punainen silmä muuntuu änkyttävän silmissä jättiläismäiseksi ja sama kuvio toistuu takaseinän pyörylässä. Kuin Sauronin silmä se vaanii ja tuijottaa Bertietä.

Sitten on toki puvut, Riikka Aurasmaan käsialaa. Kuninkaallisilla on viimeisen päälle komeat asut ja Loguen parilla mukavan arkiset. Todella onnistunutta pukusuunnittelua.

Myös Jukka Vierimaan äänisuunnittelu on todella toimivaa. Kirkossa kaikuu, ja musiikit kuuluvat juuri sopivasti. Musiikkivalinnat ovat juuri piste iin päällä, Elgarin Nimrod, aah! On mielenkiintoista että Wallisille ei anneta ääntä lainkaan, ja hän ilmaisee itseään mm. tanssin keinoin. Saara-Elina Partanen on laatinut koreografiat, ja Wallis pyörähtelee näyttävästi Davidinsa kanssa. Myös Harri Peltosen valosuunnittelu on upeaa katsottavaa. Myös videot/projisoinnit ovat näyttävät. Lähikuvat änkyttävistä huulista heijastettuina takaseinään konkretisoivat ongelman.

Näyttelijät ovat kaikki erinomaisia rooleissaan, mutta kyllä kaksikko Palosaari & Kalliomäki vievät potin. Bertie on jäyhä ja muodollinen, mutta pikkuhiljaa hänestä paljastuu uusia kerroksia. Logue on boheemi ja rento tyyppi, joka ei paljoa kuvia kumarra. Mutta hän on tavattoman tarkkanäköinen ja hyvä työssään. Miten tarkasti molemmat näyttelijät rakentavat roolinsa ja miten hienosti heidän hahmonsa heräävät eloon ja kehittyvät esityksen edetessä. Kuin tarkkaan koreografioitu ottelu missä kumpikin pistää parastaan. Nautinto katsoa. Kun Kalliomäki pistää hurmausvaihteen päälle pyörivät myös minun sukkani katsomossa. Bertien ja Lionelin bromance on ihanaa katsottavaa. 

Krista Putkonen-Örn oli myös pistämättömän taitava Myrtle Loguena. Yksi tärkeä rooli oli myös alati läsnä oleva, äänetön miespalvelija jota Eerik Kuronen hyvin tulkitsee. Aki Raiskiota on myös aina ilo nähdä lavalla, vaikka kuinka pienessä roolissa.

Näytelmä alkaa kuninkaan puheella ja siihen se myös päättyy. Välillä on kuljettu pitkä matka. Logue ei palauttanut ainoastaan puhekykyä vaan itsetunnon. Jotenkin koko toteutus oli hyvin koskettava ja inhimillisen lämmin. Kuninkaan puhe on erinomaista puhedraamaa kaikille hyvän näytelmän ystäville, ja erityisesti toki brittiasioista pitäville. Hieno näytelmä ja erinomainen versio.

Esityskuvien copyright Tommi Mattila.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Tootsie / Lahden kaupunginteatteri 2.2.2024

Tommi Kainulainen ohjaa, joo kyllä kiinnostaa. Mutta omat muistikuvat 80-luvun alun Tootsie-leffasta olivat jotenkin tunkkaiset. Tai eivät siis muistikuvat ole, vaan muistan leffan jotenkin tunkkaisena (enkä pidä Dustin Hoffmanista). Sattuman oikusta ja aikataulusyistä päädyin sitten lopulta katsomaan tätä Robert Hornin käsikirjoittamaa ja David Yazbekin säveltämää musikaalikomedia Tootsieta Lahden kaupunginteatteriin. Olisi pitänyt ehkä uskoa muistikuviini ja jättää väliin, koska ei tämä nyt vakuuttava ollut. Tai oli siinä paljon ihan hyvääkin, mutta kokonaisuutena ei kuitenkaan iskenyt.

Päähenkilö Michael (Joel Mäkinen) on ärsyttävä pilkunviilajahenkinen musikaaliartisti, joka onnistuu riitaantumaan kaikkien työryhmien kanssa, eikä kukaan ohjaaja halua tehdä hänen kanssaan töitä. Naissuhteetkin menevät myttyyn. No kukapa tuollaisen mulkvistin kanssa haluaisi ollakaan. Sitten eräänä päivänä hän keksii kuningasidean ja päättää hakea töitä naiseksi pukeutuneena. Ja avot, heti tärppää. 

Naisroolissaan Dorothynä hän on empaattinen ja kiva, mutta ohjaajan työhön puuttumistaan ei saa lopetettua. Työn alla on jatko-osa Romeolle ja Julialle ja pikkuhiljaa Dorothy saa sitä muokattua omasta mielestään paremmaksi. Tässä hänen puolellaan on kovanaamainen tuottaja Rita (Lumikki Väinämö) ja näyttelijäkolleegatkin. Varsinkin Juliaa esittävä ihana Julie (Petra Pääkkönen), johon Michael toki tykästyy. Ja mokaa senkin.

Esityksen ohjaaja Ron (Teemu Palosaari) on ällöttävä naistennaurattaja, joka ei todellakaan ilahdu että imettäjän rooliin pestattu kulahtanut akka (kyllä, Michael on jo 40 v!) alkaa ohjailla hänen esitystään. Mutta asioilla on taipumus mennä solmuun ja sitten vielä pahemmin. Soppaa hämmentää Michaelin symppis kämppis Jeff (Miikka Wallin) ja wannabe-tyttöystävä Sandy (Henna Wallin) joka hakee myös musikaalirooleja (ja keltä Michael imettäjän roolin nappasi). Kirsikkana kakun päällä Romeon veljeä esittävä hömelö Max (Tuomas Korkia-Aho), joka tykästyykin Dorothyyn ihan täysillä. 

Musiikki oli vähän sellaista toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Ainutkaan biisi ei jäänyt mieleen, vaikka Antti Vauramon kipparoima bändi parastaan pistelikin. Mikko Koivusalon suomentama teksti oli niin täynnä kirosanoja ja alatyylisiä ilmaisuita että korvia alkoi kuumottamaan. Tosin se oli tuotu hieman tähän päivään sieltä 80-luvulta, mutta oli silti aika kliseinen ja tunkkainen. Pikkutuhmuuksia oli makuuni liikaa. Ei kyllä kielen puolesta mikään lastenmusikaali.

Kasariestetiikka oli läsnä myös puvuissa (Riikka Aurasmaan käsialaa) kuin lavastuksessakin (Pekka Korpiniitty). Varsinkin ihmisten puvut olkatoppauksineen ja salihousuineen herätti myötähäpeistä nostalgiaa. Ei siis pukusuunnittelua kohtaan vaan, sitä että tuommoiset vaatteet oikeasti olivat muotia. Kati Marika Kerosen naamiointisuunnittelu (ja peruukit) oli kyllä hienoa.

Yksi mikä oli Tootsiessa toimivaa oli Jyri Nummisen näppärät koreografiat. Ilo katsoa!

Näyttelijät olivat oivallisia. Joel Mäkinen on aina ihana, mutta tässä lopulta ehkä hieman vaisu. Petra Pääkkönen oli raikas tuulahdus ja Tuomas Korkia-Aho kaikessa överiydessäänkin vallattoman mainio. Myös Michaelin manageri Mikko Jurkka on tosi passeli roolissaan. 

Pakko sanoa vielä erikseen että käsiohjelmassa on mainittu myös sukupuolen representaation konsulttina Miiko Toiviainen. Ohjaaja Kainulaista tuntien tiedän että näitä representaatioasioita on kyllä mietitty. Esityksessä ei oleellisina juttuna olekaan se että mies pukeutuu mekkoon, hihihi, vaan se miten ihmiset näkevät eri sukupuolien sosiaaliset roolit. Ja myös se miten erilailla Michaelkin käyttäytyy pukeutuneena mieheksi kuin naiseksi. Miehen roolissa hän on täysi törppö ja naisena taas tosi kiva kenestä kaikki tykkäävät.

Liki kolmetuntinen esitys loppuu tosi töksähtäen ja hämmentyneinen mielin poistun katsomosta. Tässä ei tainnut olla yhtään kivaa ja sympaattista henkilöä, paitsi ehkä Julie, ja hänkin oli vähän reppana. Harmiksi myös valtavan suuri katsomo oli perjantai-iltana melkoisen tyhjä, joten tunnelma yleisössäkin oli vaisu. Sen verran Tony-palkintoehdokkuuksia ja -voittojakin Tootsie kuitenkin sai, että vika lienee minussa kun en kerran tykännyt.

Kuvien copyright Aki Loponen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Minä, Tellervo / Lahden kaupunginteatteri, Tampereen teatteri 19.4.2023

Tämän esityksen halusin nähdä, mutta en saanut aikaiseksi mennä Lahteen sitä katsomaan. Joten aivan mahtavaa että Lahden kaupunginteatterin esitys saapui vierailulle Tampereen teatteriin muutaman esityksen verran. Anna Krogeruksen kirjoittama Minä, Tellervo kertoo Tellervo Koivistosta, naisesta joka oli paljon enemmän kuin presidentin puoliso. Tärkeää katsottavaa, koska minulle hän oli aiemmin ensisijassa juuri sitä. Esitys kirjaimellisesti avasi silmäni - miten monipuolisen uran hän teki ennen puolisonsa presidenttiyttäkin.

Hilkka-Liisa Iivanainen ohjaa taitavasti eri-ikäisiä Tellervoja. Näytelmä ei (onneksi) etene kronologisesti. Ismo Alangon Kun Suomi putos puusta aloittaa ja vanha Tellervo etsii tavaroita. He ovat muuttaneet takaisin omaan kotiin, kahdentoista presidenttivuoden jälkeen, ja tavarat ovat hieman hukassa. Kuka nyt voisikaan muistaa mitä tarvikkeita kotoa löytyy niin pitkän ajan jälkeen. Ovi tuntuu raskaalta, onhan sitä nyt itsekin 12 vuotta vanhempi kuin viimeksi. Sitten teatterin katsomosta talutetaan vanha rouva näyttämölle, hauska käänne!

Kehyskertomuksena on nuoren näytelmäkirjailijan tekemä henkilökuva rouva Tellervo Koivistosta. Hän haastattelee, pohtii ja kyseenalaistaa - ja Tellervo kertoo, jos kohta ihmettelee miten hänen elämästään saisi aikaan draamaa. Lapsuudestaan, ahdistavasta uskonnonopettajasta, Maunon tapaamisesta, perhe-elämästä, omasta kirjoittajaurasta, kunnallispolitiikasta, mökkielämästä... No kyllä siitä saa, koska tämä on todella kiinnostavaa! Ensinnäkin koska Tellervo Koiviston elämä on minulle vieras ja toisekseen koska toteutustapa on sydämellinen, lämmin ja rikas. Tellervo ei halunnut olla kotirouva, hän pääsi toteuttamaan itseään monella eri tavalla. Eri-ikäiset Tellervot vuorottelevat ja on kivaa nähdä miten eri asiat korostuvat. Vanha Tellervo on seesteinen ja kiltti, siinä missä nuori on idealisti. 

On todella kiinnostava (ja hieno) valinta että näytelmässä ei käsitellä juuri lainkaan niitä kahtatoista vuotta mitkä Tellervo vietti valtakunnan ykkösnaisena. Tämä seikka oikein korostaa sitä että muutakin hänen elämässään tapahtui ja mikä oli merkityksellistä. Pidin kovasti siitä ratkaisusta että eri-ikäiset Tellervot voivat olla lavalla myös yhtäaikaa. Esimerkiksi vanhempi Tellervo luomassa hyväksyvän katseen nuoreen Tellervoon. 

Minä, Tellervo on vahvaa ja ajatonta puhedraamaa, mikä tarjoilee uusia näkökulmia asioihin, sekä erittäin miellyttävän teatterikokemuksen. Se näyttää miten vahva nainen Tellervo Koivisto on ollut ja on edelleen, ja mitä kaikkea hänen elämäänsä on mahtunut, presidentin puolison pestin ohella. Pääsemme kurkistamaan niin valtuustosaleihin kuin yksityisiin kampaamotuokioihin ja nämä henkilökohtaiset ja inhimilliset väläykset avaavat Tellervon persoonaa ja yksityisminää upeasti. 

Annukka Blomberg vanhana Tellervona, Laura Huhtamaa keski-ikäisenä ja Liisa Vuori nuorena tekevät kaikki todella taitavaa ja tarkkanäköistä työtä. Heidän näyttelemistään ja Tellervon rakentamista on ilo seurata. Tapani Kalliomäelle lankeavat kaikki näytelmän miesroolit ja hyvin ne sujuvat. Hänen Maunonsa ei ole mikään näköispatsas, vaan ihan omannäköinen tulkintansa. Anna Pitkämäki näytelmäkirjailijan roolissa on aika räiskyvä tapaus, ja välillä koko tyyppi meinaa dominoida lavaa. Mutta rauhallinen Tellervo on vahva ja vie taas asiat oikeille urilleen.

Annukka Pykäläisen lavastus muuntuu moneen, kesämökistä Kultarannaksi. Paula Varis on suunnitellut hillityt ja arvokkaat puvut; Tellervo luottaa siniseen ja vihreään. Toki eri vuosikymmenten muotia noudatellen.

Hyvä teksti kantaa ja 2,5 tuntia menee nopeasti. Kyllä tämä oli arvokas näytelmä, kaikessa monimuotoisuudessaan. Huumoriakin mahtuu mukaan, esimerkiksi valtuustokokous on hulvaton. Hyvä puhedraamaa.

Kuvien copyright Aki Loponen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Totuuden hinta / Lahden kaupunginteatteri 4.3.2023

Brittiläinen näytelmäkirjailija ja käsikirjoittaja Lucy Prebble on tehnyt upealla kirjoitustaidollaan minuun ennenkin vaikutuksen. Olen nähnyt hänen neljästä näytelmästään aiemmin ENRON ja The Effect - ja nyt oli vuorossa viimeisin, A Very Expensive Poison eli Totuuden hinta. Ensi-ilta oli Lontoon Old Vicissä 2019 eli aika tuoreeltaan se Suomeen saatiin. Ville Koskivaaran suomennos ja Anne Rautiaisen taitava ohjaus toivat tämän taiten punotun juonikuvion Lahden kaupunginteatterin katsojien iloksi. Juuri sen kaltaista teatteria mitä toivoin ja mitä kaipasin. Sielu ihan lepäsi - ja viime aikoina koetut teatterilliset pettymykset olivat kuin pois pyyhkäistyjä. 

Venäläisen Litvinenkon murhasta on saatu punottua todella ajankohtainen esitys, vaikka hänen kuolemastaan vuonna 2006 onkin jo aikaa. Vaan Venäjän ja Putinin toimet jatkuvat ennallaan, uusilla kierroksilla ja uusilla pelaajilla. Yksi Litvinenko on pelattu pois, ja toki häntä ennen ja jälkeen kymmenet muut. Kuka myrkytetty, kuka pudonnut ikkunasta, kuka muuten vaan kadonnut. Putinin vaikutusvalta ulottuu laajalle. Vaan kun lavalla seuraa näiden tumpeloiden palkkamurhaajien toimintaa, sitä ihmettelee miten ketään on koskaan saatu hengiltä. Huumoriakin toki tarvitaan muuten aika vakavaan aiheeseen.

Tapahtumat alkavat keriytyä auki kun Litvinenkon leski Marina (Saana Hyvärinen) haluaa jatkaa miehensä kuoleman selvittelyä. Mutta koska Venäjää ei haluta provosoida, tutkintaa ei jatketa. Ollaan siis Briteissä, missä Litvinenkon pariskunta asui vuodesta 2000. Hypätään vuoteen 2006 ja sairaalaan missä Litvinenkon (Mikko Pörhölä) outoja oireita tutkitaan ja minne hän lopulta kuolee. Mutta ennen sitä etsivä Hyatt (Jari-Pekka Rautiainen) alkaa selvittämään asiaa. Takaumina käydään läpi koko mielenkiintoinen tarina, Litvinenkon ura Venäjän tiedustelupalvelussa, ja kahnaukset mm. Putinin kanssa. Ne seikat mitkä saivat hänet poistumaan kotimaastaan, ja jatkamaan toimintaansa Englannissa. Kertomus on koukuttava ja jännittävä, kuin suoraan agenttitarinasta. Mikä se toki onkin. 

Näytelmä perustuu Luke Hardingin tietokirjaan (saa suomennettuna kirjastosta, ja nyt näemmä kustantaja Sammakon verkkokaupasta kympillä!) eli faktat ovat oikein. Sitä en tiedä (koska kirjan lukeminen on vielä kesken) tuleeko Litvinenkon omien toimien eräänlainen kaunistelu ja hänet sankariuhriksi nostaminen Hardingin kirjasta vai Prebblen kynästä. Jotenkin se hänen kyseenalaisempi toimintansa sivuutetaan ja korostetaan asemaa Putinin vastapuolena ja toimintaa FSB:n järjestäytyneen rikollisuuden yksikössä. 

Toki nykymittapuulla hän varmaan olisi enemmän hyvis kuin pahis, ja pistihän hän Putinille kampoihin mm. kieltäytymällä salamurhaamasta vaikutusvaltaista Berezovskia. Sankariroolia korostaa mm. halu korjata sairaalan rikkinäinen suihku, vaikka on juuri kuolemassa polonium-myrkytykseen. Hetkeksi unohtaa että hän oli agentti ja se miten hän elantonsa ansaitsi Lontoossa sivuutetaan liki kokonaan.

Litvinenko haluaa että koko maailma saa kuulla Venäjän korruptiosta ja rikollisuudesta - siksi hänet on vaiennettava. Kukaan ei hypi Putinin nenälle tällä tavalla. Tai ei ainakaan hypi kovin kauaa.

Näytelmä sivuaa hieman myös venäläisten vaikutusvaltaa Lontoossa, mikä on minua alati kiinnostava aihe. Miten sinne on muodostunut pieni oligarkkien ja muiden siirtokunta, ja miten Putinin lonkerot ulottuvat sinnekin. Ja miten tämä on muuttunut nyt Ukrainan tilanteen vuoksi. 

Aivan mahdottoman ajankohtainen veto Lahden kaupunginteatterilta ottaa tämä näytelmä ohjelmistoon nyt (vaikka toki nämä päätökset on tehty ennen Ukrainan tilannetta). Myös Venäjän asemaa maailmanpolitiikassa käsitellään ja venäläistä kansanluonnetta yleisemminkin.

Välillä roolihenkilöt kommentoivat yleisölle tapahtumia, varsinkin Jarkko Lahden hyytävästi esittämä Putin. Yksi viime vuosien parhaimmista näyttelijäsuorituksista tämä, vieläkin menee kylmät väreet selkäpiissä. Pienillä tehokeinoilla Prebble ja Lahti tekevät Putinista pilkkaa, mutta on tämä pelottava, vaikka välillä naurattaakin. Huh! 

Kun Putin ensimmäisen kerran saapuu näyttämölle, ja ripustaa Pietari Suuren kuvan työhuoneensa seinälle, mutta tarvitsee lyhyytensä vuoksi mappeja avuksi... katsomosta kuuluu hörähtelyä ja hihitystä. Vaan kyllä se hymy vielä hyytyy... Kylmäkiskoinen ja omille jutuilleen hekotteleva Putin tihkuu peiteltyä uhkaa ja Lahti näyttelee mestarillisesti. Toisessa näytöksessä hän siirtyy kokonaan "yläilmoihin" kommentoimaan asioiden kulkua, enimmäkseen sarkasmilla.

Aika paljon näin synkeään aiheeseen on saatu mukaan huumoriakin. Alkaen Litvinenkon isän homssuisesta naisystävästä ja tanssivien ex-presidenttinukkien kautta pölhöileviin salamurhaajiin. Teemu Palosaari ja Tomi Enbuska on kyllä varsin koomillinen kaksikko, ja aika ällölipeväkin. Toinen Litvinenkon listimisen aivot ja toinen... ei. 

Lisäksi tanssin ja laulun keinoin kerrottu pieni esitys poloniumin synnystä on mainio, kasakkatansseineen kaikkineen. Muutaman kerran otetaan vakavan aiheen keskelle kevennys, kuin hypättäisiin toiseen näytelmään kokonaan. Näytelmä on siis hyvin teatterillinen, mutta se sopii hyvin tähän.

Roolisuorituksista on pakko vielä mainita Aki Raiskion muhkea Berezovski! Mahtipontisen överi mies näyttää olleen. Kun mies puhkeaa yhtäkkiä laulamaan Minä soitan harmonikkaa keskellä kaiken kullan ja kimalluksen niin huh! Raiskio on kyllä just nappivalinta tähän rooliin. Koko muukin ensemble (Jori Halttunen, Tuomas Korkia-Aho, Mari Naumala, Nenna Tyni, Lumikki Väinämö, Henna Wallin, Miikka Wallin ja Aarre Reijula sekä lapsiroolissa Lenni Penttinen tai Aatu Kirén) tekevät lukuisissa rooleissaan tasaisen varmaa työtä. Sairaalakohtaukset ovat visuaalisesti näyttäviä.

Olen kovasti tykästynyt Anne Rautiaisen töihin. Hänen ohjauksissaan on monesti mukana nukkeja, muodossa tai toisessa, ja niin nytkin. Koska tykkään kovasti myös (aikuisten) nukketeatterista, on kyllä hienoa että meillä on näitä tekijöitä jotka integroivat nuket mukaan valtavirran esityksiin. Nyt nähtiin tanssivien Gorban, Jeltsinin ja Breznevin lisäksi blondeja tanssiparinukkeja juhlissa ja venäläisiä karhuja Lontoon maisemissa. 

Ai miten nautinnollista oli bongailla pieniä viittauksia ja nyökkäyksiä tekstissä ja myös esillepanossa, sinne ja tänne. Tykkäsin hurjasti siitäkin kun kunnon dekkarin hengessä seurattiin geigermittarin kanssa Litvinenkon liikkeitä ja missä ja miten hänet lopulta myrkytettiin. Herkullista teatteria! Vaikkakin Lahti-Putinin mielestä ihmiset on tulleet viihtymään teatteriin eivätkä katsomaan jotain tylsää tutkintaa. 

Kaiken ytimessä on hieno teksti ja kiinnostava aihe, mutta ei siitä saisi näin toimivaa kokonaisuutta ilman taiteellisen henkilökunnan panostusta ja hyvää ohjaajaa. Minna Välimäen vaikuttava lavastus ja ajanmukainen puvustus toimii hienosti. Soholaiset ravintolat, FSB:n toimistot, sairaalamiljööt, kaikki saadaan hienosti ja nopeasti esille. Kari Laukkasen hienot valot ja Tatu Virtamon äänisuunnittelu pelaavat hyvin yhteen. Jenni Nikolajeffin koreografiat olivat näyttäviä tanssinumeroissa.

Joten ellet ole vielä hankkinut lippuja niin nyt on korkea aika (esityksiä 20.5. asti). Odotukseni olivat korkealla ja ne jopa ylittyivät. Korkeatasoista ja erittäin ajankohtaista teatteria, mukana draamaa, komediaa ja tragediaakin. Monipuolisen kiinnostava liki kolmetuntinen, jossa ei tullut kertaakaan mieleen edes vilkaista kelloa. 

Vaikka normaalisti marmatankin ylipitkistä kolmetuntisista näytelmistä, niin tässä ei ollut tyhjäkäyntiä tai tiivistämistä, vaan sujuvaa ja toimivaa alusta loppuun. Bravo Totuuden hinta! Kuten Rautiainen itse haastattelussa sanoo, teatterin on uskallettava avata suutaan ja ottaa kantaa - ja sitä tämä näytelmä todellakin tekee.

Esityskuvien copyright Tommi Mattila.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Something Rotten / Lahden kaupunginteatteri 9.10.2022

Ah, tämä on kyllä eittämättä yksi hulvattomimpia ja hauskimpia tuoreehkoja musikaaleja mitä olen päässyt näkemään. Mainiota että toiveeni toteutui näin pian, nimittäin kun Something Rotten nähtiin Seinäjoella Törnävän kesäteatterissa kesällä 2021, niin toivoin että joku toinenkin teatteri tarttuisi siihen ja tekisi vielä ei-kesäteatteriversionkin. Ja hienoa että Lahden kaupunginteatteri toteutti tämän! 

Juonihan on ihan hömppää, mutta kaiken ytimessä on musikaali, miten se saa taiteenlajina alkunsa ja millaisia kliseitä musikaalit sisältävät. Something Rotten nauraa remakkaasti itselleen ja koko genrelle. Mikko Koivusalon ansiokas suomennos jaksaa edelleen hykerryttää, ja Ilkka Laasonen ohjaa porukkaa taiten.

Shakespearen aika oli monellakin tavalla kiinnostavaa ja isot yhteiskunnalliset kontrastit tulevat tässäkin esityksessä hyvin esiin. Meillä on hanttihommia tekevä vähävarainen veljeskaksikko, ketkä koittavat saada jalansijaa Lontoon teatterimaailmassa. Mutta kun pahuksen Shakespeare (Tuomas Korkia-aho), tuo armoitettu lyyrikko ja kansan rakastama diiva, vie aina voiton, suosion - ja naiset. Vaan ovatko kaikki hienot näytelmät ja sonetit todellakin lähtöisin hänen omasta sulkakynästään, vai alkaisiko mestarin runosuoni hieman ehtyä? Ja mistä ihmeestä voisi löytää uutta hyvää kamaa julkaistavaksi?

Retu Perä (Mikko Pörhölä) on teatterimies ja Ruune Perä (Mikael Saari) tämän runoja rustaava velipoika, joka asustaa Retun ja tämän maanläheisen Bea-vaimon (Henna Wallin) nurkissa poikamiehenä. Veljekset kehittelevät musikaalihommia hieman ehkä arveluttavinkin keinoin, Retun turvautuessa asiassa jopa Nostradamukseen (Tomi Enbuska). Vaan ei siitäkään hyvää koidu, ja kieltämättä tulevaisuuden näkeminen voi olla vähän utuista ja näinpä Omelet-musikaali jää ilahduttamaan vain meitä katsojia. Sen lisäksi haluaisin kovasti nähdä musikaalin nimeltään Musta Surma.

Oman lisänsä maukkaaseen soppaan tuovat puritaanit ja erityisesti ihastuttava Portia (Tuuli Paju) johon Ruune kirjaimellisesti törmää, sekä tämän jyrkkämielipiteinen isä Veli Jeremia (Mikko Jurkka). Värikästä sakkia täydentää myös esiintyjänurasta haaveileva rahanlainaaja Shylock (Aki Raiskio), mesenaatti Lordi Clapham  (Teemu Palosaari) ja välisoittoja lurautteleva minstreli (Miikka Wallin). Ja sitten on vielä loistava 12-henkinen ensemble joka taipuu moneen, ennenkaikkea näyttäviin joukkokohtauksiin. Jyri Numminen on laatinut niihin lennokkaat koreografiat; erityisesti steppinumerot sykähdyttivät sydänalaa.

Näyttelijäjoukko tekee tasaisen varmaa työtä. Erityisesti Aki Raiskio teatteriin intohimoisesti suhtautuvana Shylockina iskee, samoin Mikko Jurkan kiihkoisa kirkonmies. Henna Wallinilla oli mukavasti lavakarismaa ja lauluääntä ja Mikael Saari on oivallinen hieman neuroottisena runosieluna.

Sari Suomisen värikylläinen, kekseliäs ja ajan henkeä kunnioittava puvustus on silmäkarkkia ja erilaisia pukuja kyllä nähdään valtava määrä. Erityisesti lordi Claphamin pinkki röyhelöpuku jäi mieleen. Ei kaikki toki pelkkää brokadia ja samettia ole, mutta rahvaankin rytkyt ovat pieteetillä suunniteltuja. Pekka Korpiniityn lavaste-elementit liikkuvat näppärästi ja luovat hyvin autenttisen Lontoo-tunnelman, pienellä Broadway-twistillä.

Something Rotten on erityisen hauska jos on musikaalien ja/tai Shakespearen ystävä (ja tietää tämän tuotannostakin jotain). Bongattavaa nimittäin löytyy. Musiikki on monipuolista ja tyylisuuntia laidasta laitaan edustavaa. Kyllä nämä biisit jäävät jopa päähän soimaan. Moitittavaa löydän paikoitellen heikosta miksauksesta/äänentoistosta, koska sanoista sai paikoitellen aika huonosti selkoa.

Kyllä nyt kannattaa siis piipahtaa Lahdessa nauttimassa. Svengiä ja silmäkarkkia koko rahalla!

Esityskuvien copyright Aki Loponen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Sota ja rauha / Lahden kaupunginteatteri 25.9.2021

Tolstoin Sota ja rauha, massiivinen suurteos Napoleonin varjossa! Lahden kaupunginteatteri on kunnostautunut isojen tuotantojen laadukkaan esittämisen kanssa, joten odotukset olivat korkealla. Tämäkin esitys lykkääntyi koronan takia, mutta vihdoin tänä syksynä se päästiin katsomaan. 

Pasi Lampelan sovittama ja ohjaama teos oli tietenkin suurella Juhani-näyttämöllä. Visuaalisesti esitys oli näyttävä, juuri sopivan mahtipontinen ja rouhea. En tiedä missä ongelma oli, mutta kaikesta jäi vähän laimea ja lattea fiilis.

En tempautunut mukaan Bezuhovin (Mikko Pörhölä) olemisen kriiseihin, en Marian (Saana Hyvärinen) elämän ankeuteen, en Lisen (Miila Virtanen) surulliseen kohtaloon. Näyttelijätyössä ei sinällään ollut mitään vikaa, mutta hahmot eivät heränneet henkiin. Kahdellatoista näyttelijällä ei näin isoa lavaa täytetä, ja kaikenlaiset joukkokohtaukset tanssiaisista taisteluihin oli karsittukin aikalailla kokonaan pois. Tapahtumat vyöryivät eteenpäin välillä aika hengästyttävää tahtia, ja en saanut otetta ihmisistä. Ymmärrän että näin mittavasta teoksesta on jätettävä ihmisiä pois, ja tapahtumiakin. Tietynlainen slaavilainen henki on kyllä säilynyt vodkan juomisineen, kortinpeluineen ja pelivelkoineen, ylhäisine ihmisine kummallisine koukeroineen.

Esityksen päähenkilö on Pierre Bezuhov,  hieman eksyksissä oleva aatelisarvon perivä mies, joka ajelehtii, ei löydä elämänsä tarkoitusta. Hänen päänsä sisällä kaikuva isän ääni ei ainakaan helpota elämää. Sitä ei tee myöskään nautinnonhaluisen vaimon Helenen (Laura Huhtamaa) naiminen. Perinnön turvin miehestä tulee rikas, mutta ei tunnu suovan mitään helpotusta elämään sekään. Hän on edistysmielinen, mutta seuraako siitäkään mitään. Näytelmän alussa hän ihailee Napoleonia, mutta sekin ihailu karisee matkan varrella. Varsinkin kun Napoleon valtaa Moskovan ja Pierre päätyy vankileirille. 

Samalla kuin seuraamme Bezuhovin ajelehdintaa ja elämäntuskaa, näemme juonittelua, politikointia, romansseja ja parisuhteiden muodostumista, itsemurhayrityksiä ja pettämistä. Mutta myös sotaa ja kuolemaa. Monenlaisia tunteita.

Natasha (Janna Räsänen) on myös näytelmän tärkeä henkilö, musikaalinen nuori nainen jossa kapinallisuus ja sovinnaisuus kamppailevat. Monikin mies haluaisi Natashan, mutta huoliiko hän kenestäkään? 

Upean roolityön tekee Aki Raiskio, pikku hiljaa höpertyvänä ruhtinas Bolkonskina. Mahtipontinen ja tytärtään Mariaa ilmaisena piikanaan pitävä mies hyppyyttää myös poikaansa Andreita (Tapani Kalliomäki), mutta tämä pistääkin hanttiin. Ketkumaiset Anatol Kuragin (Henri Tuominen) ja Dolohov (Tomi Enbuska) harrastavat uhkapeliä ja viinanjuontia muita innokkaimmin, mutta taistelevat myös urhoollisesti. Tosin Dolohov on kyllä aika inhottava hahmo; provosoi Bezuhovin haastamaan itsensä kaksintaisteluunkin.

Kreivitär Rostova (Eeva-Kirsti Komulainen) on surullinen näky kun hän koittaa haalia mukaan omaisuuttaan siinä vaiheessa kun koti pitäisi jättää. Sen sijaan lapset Natasha ja Nikolai (Tuomas Korkia-aho) vaativat kärryihin pakattaviksi haavoittuneita sotilaita. Järjen ääntä sotaan ja koko kaaokseen) tuo kenraali Kutuzov (Mikko Jurkka) joka on tyynen rauhallinen Napoleoninkin edessä.

Minna Välimäen karhea lavastus pääsi hienosti oikeuksiinsa isolla näyttämöllä. Betoni ja teollisuuselementit toivat hienoa kontrastia samettiverhoihin ja kattokruunuihin. Rappuset ja lavan korkeuserot muuntelivat tilaa hyvin. Välimäen kädenjälki näkyi myös pukusuunnittelussa. Lilan eri sävyt jäivät mieleeni. Jossain kohdassa muistan ajatelleeni värien kontrastia, mustaa ja valkoista vaatetta vierekkäin. Ja tietenkin näimme komeita univormuja. Lisää kontrasteja oli myös Natashan punk-henkisessä tyylissä, kuin huutomerkki perinteisemmän puvustuksen ja maskeerauksen rinnalla. 

Tatu Virtamon äänisuunnittelu lisäsivät rouheaa teollisuusvaikutelmaa ja sodan melskeet tulivat katsojille lähinnä kuulokuvina. Musiikkivalinnat olivat välillä hieman yllätyksellisiä. Kari Laukkasen valosuunnittelu sykähdytti!

Ensimmäinen näytös oli kamalan pitkä, puolitoista tuntia ja sitten taas toinen vähään lyhyt (40 minuuttia). Hienoa on silti että Lahden kaupunginteatteri ei epäröi tarttua näihin isoihin esityksiin. Kun Natasha laulaa lopuksi Joan Baezin tunnetuksi tekemän Here's to you, niin kylmät väreet menevät selkääni pitkin. Lumi putoaa taivaalta, Moskova palaa ja taivas hehkuu oranssina. Pierre on pelännyt elämää, ilmeisen turhaan.

Eihän tässä muuta ongelmaa ollut kuin tietynlainen hengettömyys. Olisiko enemmän väkeä lavalla auttanut asiaa? Huippuhieno viiden vuoden takainen BBC:n suursarja kummitteli mielessäni. Ja vaikka onkin epäreilua verrata teatteriesitystä ja tv-sarjaa, niin se sai puhallettua klassikon henkiin hienosti. Hyvää perusteatteria tämä silti oli.

Kuvien copyright Tommi Mattila.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kultarinta / Lahden kaupunginteatteri 7.11.2020

Kun Lahden kaupunginteatteri ilmoitti tekevänsä Anni Kytömäen huimaavan hienosta kirjasta Kultarinta uuden kantaesityksen näyttämölle syksyllä 2020, niin äimistelin hetken. Enkö minä nähnytkin tämän jo Porin teatterissa 2,5 vuotta sitten? Ja sitä ennen se meni vielä Kokkolassa pari vuotta aiemmin. Mutta koska dramaturgia on eri, niin perustellusti kantaesityksestä voidaan puhua. Porissa dramatisoinnista vastasi Anni Kytömäki, Hanna Ojala ja ohjaajana toiminut Maija Sallas (Kokkolassa muuten dramatisoi ja ohjasi Hanna Ojala). Sen sijaan Lahden kaupunginteatterissa Ari-Pekka Lahti vastaa dramatisoinnista ja Heidi Räsänen ohjauksesta. Uusia tuulia.

Kun romaani on rakastettu, massiivinen ja monitahoinen, niin sen sovittaminen näyttämölle on haastava suoritus. Miten poimia ne pääteemat, mitä jättää pois, mikä on tärkeää ja mikä ei? Ei käy kateeksi. Näytelmä on kuitenkin oma itsenäinen teoksensa ja se voi (ja usein/joskus jopa kannattaakin) lähteä ihan omille poluilleen kirjasta. Miten Lahden kaupunginteatteri onnistuu Kultarinnan kanssa?

Mielestäni enimmäkseen hyvin. Tämä on kiinnostava esitys, hyvin fyysinen ja liikunnallinen. Lavastaja Pekka Korpiniitty on tuonut maagisen metsän lavalle, ja metsä on täynnä lintuja ja myös hieman salaperäisiä elementtejä. Metsä on oikeasti läsnä. Nimenomaan sellainen vanha metsä, ikimetsä. Lavan takaosan metsän erottaa muusta osasta lavaa iso epäsäännöllisen muotoinen metsäreliefi/väliseinä, joka on tosi näppärä ratkaisu. Yksi kiinnostava pieni yksityiskohta lavastuksessa on irtonaisten lautojen käyttö. Kuin siltoina kohtausten, ihmisten ja paikkojen välillä.

Metsä on läsnä myös äänissä. Tatu Virtamon äänisuunnittelu (ja musiikki) täydentää metsän katsojan mieleen. Jos sulkee silmät, ei puuttuisi kuin havun ja sammaleen kostea tuoksu. Äänistö kuuluu pitkin teatterisalia, eli on sellainen olo kuin olisi oikeasti siellä metsässä sisällä. Lintujen naksahdukset, laululuritukset, siipien iskut, tuulen humina... ja aina välillä kuultavat karhun puhinat ja ruhinat. Niin metsä kuin sen edustalla oleva näyttämön etuosa on paljolti hämyssä ja hämärässä. Usva kietoutuu ihmisten ja tapahtumien päälle. Jouni Nykopp on onnistunut siis hyvin valosuunnittelussaan, jättämällä sen hämyisäksi. Myös Erikin pidätyskohtaus taskulamppuineen toimii valojen osalta upeasti. Pukusuunnittelija Minna Välimäki on tuonut metsällisyyden sävyt myös vaatteisiin. Lintuhahmoja haahuaa lavalla, haaleisiin popliinitakkeihin verhoutuneet tyypit, ei räiskyviä värejä tai kuoseja. Arkea, mutta historiallisessa viitekehyksessä.

Koreografi Jyrki Karttunen on loihtinut kohtauksia ja koko esitystä eteenpäin vievän liikekielen. Käsien liikkeet, jalkojen ojennukset. Pakkopaidoissa liihottavat raukat vankimielisairaalassa ojentelevat avuttomina käsivarsiaan. Paljon lintumaisuutta, ihmistenkin liikkeissä. Lintusymboliikka näkyy kauniisti myös esimerkiksi siinä miten palokärki hakee Lidian pois ja Stella kutsuu pajulintuna miestään kuoleman takaa.

Kultarinta kertoo luokkarajat ylittävästä rakkaudesta ja tytön (ja myös isänsä) kasvutarinan, ja taustalla häälyy Suomen omine tarinoineen. Se on perhedraama, sukukertomus. Mutta se on tmyös todella vahvasti luontokokemus sanallistettuna, rakkauslaulu metsälle. Erikin, ja myöhemmin Mallan, luontosuhde on kaiken keskiössä. On myös kiinnostavaa nähdä miten Lidian tapaaminen muuttaa Erikiä; enää hän ei olekaan valmis tappamaan viirupöllöä saadakseen sen yliopiston kokoelmiin. Näytelmässä on monta tasoa ja monta suuntaa mihin kulkea. Poliittiset kuohunnat kansalaissotineen ja IKL:nineen vaikuttavat kaikkeen. Kansanperinne ja maaginen realismi lyövät kättä metsäosioissa, ja tämä onnistuu Räsäsen ohjauksessa hyvin. Ja vaikka hahmoja, tapahtumia ja kohtauksia on jouduttu jättämään paljon pois, ja oikomaan tarinan mutkiakin hieman, niin tästä jää kuitenkin vahvasti se tarinan ydin näkyville. Ihminen on hauras ja kuoleva olento, siinä missä luontokin. 

Jotenkin Erikin repliikissä tiivistyy koko esityksen sanoma: "Minua ei enää tarvita, metsä jää".

Päähenkilö Malla (ihastuttava Mari Naumala) toimii kertojana, ihan sujuvasti, vaikkei näytelmän alussa ole vielä syntynytkään. Tavallaa ihan kiinnostava ratkaisu, ja katsojille kyllä kerrotaan heti kuka hän on. Ehkä voisi olla hieman sekavaa jos kirja ei ole tuttu. Se ohjaajan ratkaisu että Erik Stenfors nähdään sekä pikkupoikana (Kaapo Aro / Viljami Loponen) että aikuisena (Teemu Palosaari) lavalla yhtäaikaa ei minusta toiminut. Tavallaan joo, aikuisen sisällä on se pikkupoikakin, mutta silti en nyt ihan saanut otetta tästä.

Ensemble vaihtaa soljuvasti rooleista toisiin, ja siellä on todella nautittavia pikkurooleja yhdellä jos toisella. Aki Raiskio on aina parhaimmillaan hyytävissä ja pelottavina rooleissa, vahvoissa ja uhkaavissa hahmoissa. Niin nytkin. Karisma ja läsnäolo on mukana tämän esittämissä jykevissä miehissä. Henri Tuominen tekee hienot roolit myös, ystävällisenä maisteri Linnaksena ja metsässä piileksivänä, salaperäisenä Joelina. Raisa Vattulainen Lidiana on sekä herkkä että vahva. Myös rehvakas Seth (Mikko Porhola) ja uhriutuva Aune (Anna Pitkämäki) jäivät mieleeni moniuloitteisina hahmoina. 

Mutta Mari Naumala on kyllä oikea löytö Mallan rooliin. Hän teki minuun suuren vaikutuksen muutama vuosi sitten Tehdas Teatterin upeassa Värit ovat vapauden -näytelmässä ja väläytti koomisempia puoliaan Lahden kaupunginteatterin Tuhkimossa. Raikasta ja hienovaraista näyttelijätyötä!

Niin kiehtova ja taianomainen kuin Kultarinta onkin, en koe saavani yhteyttä näihin ihmisiin. He jäävät liian pinnallisiksi ja tapahtumat etenevät liian nopeasti. Monta asiaa sivuutetaan turhan vauhdikkaasti. Ne kohdat mihin jäädään viipyilemään ja viivähtämään toimivat paremmin. Toki ymmärrän kun vajaaseen kolmeen tuntiin koitetaan puristaa yli 600-sivuinen kirja, niin karsintoja on tehtävä ja tahtia kiristettävä. Olisiko ratkaisuna jakaa teos kahteen osaan, kuten kirjakin? Mene ja tiedä. Komeaa katsottavaa Kultarinta silti on.

Esityskuvien copyright Tarmo Valmela.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Jekyll & Hyde / Lahden kaupunginteatteri 18.9.2020

Kahdesti olen onnistunut tämän musikaalin Suomessa näkemään: Turussa 2013 ja Jyväskylässä 2015. Nyt sitten Lahden kaupunginteatterissa Jukka Keinosen ohjaamana. Kauhuromanttiset kertomukset ovat aina viehättäneet minua ja Stevensonin alkuperäiskertomus on yksi 1800-luvun lopun helmiä. Musikaaliversio on sen sijaan aika tuore ilmiö lukuisten tulkintojen parissa. Ensi-ilta oli niinkin myöhään kuin 1990. Erityisesti Euroopassa tämä on ollut suosittu.

Jekyll & Hyde ei ole musiikillisesti minulle mikään kauhean suuri kokemus; mahtipontiset biisit vuorottelevat herkkien balladien kanssa kunnon musikaalityyliin. Frank Wildhornin musiikki on asteikolla "ihan kivaa", mutta Antti Vauramo on sovittanut tämän kyllä hyvin ja johtamansa iso orkesteri kuulostaa muhealta. Ja koska esiintyjät ovat niin hyvä-äänisiä, niin tulkinnat kyllä kantavat.

Visuaalisesti esitys on upea yhdistelmä viktoriaanista synkkyyttä ja scifististä tiedettä. Todella hienoja näyttämökuvia Minna Välimäki tiimeineen on lavalle loihtinut. Sateinen Lontoo, pahennusta herättävä kapakka ja ennenkaikkea Jekyllin koti hulppeine kirjastoineen ovat silmäkarkkia parhaimmillaan. Ja hienosti Kari Laukkasen valosuunnittelu pelaa yhteen lavastuksen kanssa. Erityisesti Jekyllin laboratorio on upea, kaikkine valoineen ja systeemeineen. Myös hienot projisoinnit vakuuttavat. Ja tottakai on pakko kehua myös puvustusta, Sari Suomisen suunnittelemia. Sopivasti gootahtavaa ja epookkia.

Vaikka tässä on aika verisiäkin tapahtumia, niin ne on lavalla toteutettu iisisti, ei siis graafista väkivaltaa tai mässäilyä verellä. Teatterin ikäsuositus on 12. Tykkäsin kovasti myös miten peilejä käytettiin monessakin kohtaa. Jos nyt jotain jättäisin pois koko esityksestä, on se teennäinen loppukohtaus kirkossa.

Hieman Nightwishin Tuomas Holopaista muistuttavaksi maskeerattu Joel Mäkinen on häikäisevän upea kaksoisroolissaan. Tohtori Jekyll on siististi pukeutuva herrasmies, hillitty ja hallittu. Mutta isän kurja kohtalo ajaa hänet pakkomielteisesti tutkimaan persoonan kaksijakoisuutta. Ja kun sairaalan nuiva johtokunta ei anna rahaa tutkimukselle, koehenkilöistä puhumattakaan, hänen on pakko suunnata testaus itseensä. Näin saa alkunsa herra Hyde, epäsiisti ja mörisevä mies, jonka aggressiot purkautuvat johtokunnalle kostamisena. Murha-aalto järkyttää Lontoota. Mäkinen vaihtaa taitavasti sivupersoonasta toiseen ja hienosti Hyden laulamatkin osuudet kuulostavat erilaiselta. Fyysisestikin tämä on vaativa rooli. Toki tiesin miehen hyväksi laulajaksi monesta aiemmasta roolista, mutta tämän Jekyll ja Hyde vetävät kyllä hyvin.

Siinä missä nuhteettomalla Jekyllillä on ihana raikas kihlattu Emma (Anna-Sofia Tuominen) niin Hyde löytää mielitiettynsä Lontoon alamaailman kaduilta. Lucy (Miila Virtanen) on kovia kokenut prostituoitu, jonka elämä kietoutuu myös Jekyllin kanssa yhteen. Kumpikin naisista oli kaunisääninen ja  karismaattinen esiintyjä. Emma jäi hahmona hieman etäisemmäksi, mutta Lucyssä oli kivaa särmää ja elämänmakua. Naisten äänet sopivat vieläpä kivasti yhteen duetossa.

Jekyllin luottoystävä Utterson (Mikko Pörhölä) jää myös hieman vaisuksi tässä versiossa. Tomi Enbuskan sutenööri Lukki täräyttää hienon pienen rocknumeron ja Mikko Jurkka tekee aina kiinnostavia sivurooleja, niin nytkin. Ensemblessä nähtiin paljon TAMK:in opiskelijoita, ja kyllä joukkokohtaukset olivatkin todella näyttäviä. Jouni Prittisen koreografioissa oli vauhtia ja dramatiikkaa.

Katsoja ei tiedä kumman puolella olisi, kirkasotsaisen Jekyllin, joka oikeasti uskoo tieteeseen ja kokeeseensa, ja siihen että hän löytää parannuksen mielisairauteen. Aika puhtoinen ja kiltti hahmo mielestäni, vähän tossukkakin. Vaiko synkeän Hyden, joka haluaa kostaa vääryydet ja halveksii kaksinaismoralistisia sairaalan johtokunnan tyyppejä. Näistä on kieltämättä tehty todella lipeviä ja vastenmielisiä; piispa käy porttolassa ja rahalahjoituksilla selvitään omista synneistä.

Välillä kyllä Kari Arffmanin kääntämät lyriikat naurattavat hieman kömpelöine riimeineen.

Ei tämä ole mikään suosikkimusikaalini, muttei mikään inhokkikaan. Jonnekin sinne puoliväliin asettuu, mutta ehkä kuitenkin paremmalle puolelle. Lahden versio oli visuaalisesti erittäin kivaa katsottavaa ja hyvä-äänisiä ja karismaattisia esiintyjiä kuuntelee aina mielellään. Hyvää viihdettä kyllä, tosin 2 h 40 min riitti. Näinä aikoina kaivataan eskapismia, ja sitä saatiin!


Esityskuvien copyright Aki Loponen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Juoruja / Lahden kaupunginteatteri 31.1.2020

Perjantain ratoksi vähän jotain kevyempää, tuumasin kun teatterikalenteriani kokosin. Enpä ihan näin kevyttä osannut odottaa, mutta näillä nyt mentiin. Toissa vuonna kuollut tuottelias näytelmäkirjailija Neil Simon kirjoitti kaikenlaisia näytelmiä, mutta vain yhden farssin. Juoruja (Rumors) valmistui 1988 ja ei se kai mikään supermenestys ollut, koska Simon ei palannut enää farssien pariin. Nyt kuitenkin se nähdään Lahden kaupunginteatterissa, Tommi Kainulaisen tuoreena käännöksenä ja ohjauksena.

En ole farssien ylin ystävä, mutta tässä esityksessä oli se hyvä juttu, että juoni perustui muuhun kun suhdesuhmurointeihin ja siihen kuka pettää kenenkin kanssa. No oli sitäkin siellä taustalla hieman. Joukko ystävyksiä on kokoontunut juhlimaan New Yorkin varapormestarin Charleyn ja hänen vaimonsa Myran 10-vuotishääpäivää. Jostain syystä juhlakodista ei löydy ketään muita kuin itseään korvalehteen ampunut Charley. Missä on palveluskunta, saatikka vaimo? Pikkuhiljaa vieraat saapuvat ja selvittelevät asiaa. Minkä omalta sähläilyltään kerkeävät. Tapahtuma kulminoituu poliisipartion vierailuun ja kaikenlaista selitystä heillekin koitetaan keksiä. Vaan mahtaako poliisi uskoa juhlaseurueen selitykset, ja mikä olikaan totuus alkuillan tapahtumista?

Ensimmäinen näytös on ihan lämmittelyä, aika höttöistä ja heppoista. Ei kauheasti naurata. Mutta onneksi toisessa näytöksessä pistetään kunnon vaihde päälle ja sitten kyllä huvittaa. Monenlaista juonenmutkaa ja kommervenkkiä on luvassa ennenkuin päästään jonkunlaiseen loppuratkaisuun. Puhelin soi tiuhaan ja monenlaiset juorut ja huhupuheet vellovat ja aiheuttavat mutkia matkaan.

Henkilöt ovat hieman liian liioiteltuja ja epäaitoja ollakseen ihan normaaleita. Hauskoja tyyppejä kyllä. Ja ei kai kukaan odotakaan että farssissa olisi "normaaleita" ihmisiä? Yksi juttuhan on se liioitellut piirteet.

Lipevä Glenn (Mikko Jurkka) vehkeilee selkeästi jotain ja kristallia hierovan puolisonsa Cassien (Saana Hyvärinen) kanssa taitaa olla jonkunlaisia aviollisia ongelmia. Teemu Palosaari vetäisee koko näytelmän huipentavan soolonumeron Lennynä - ja se onkin huikea esitys! Tämän vaimo (Laura Huhtamaa) ei sen sijaan taida olla ihan penaalin terävin kynä. Tapani Kalliomäki kuulonsa menettävänä ja turbaani päässä kekkuloivana moppitukkana huvittaa jo pelkällä olemuksellaan. Liisa Vuori tämän vaimon roolissa on nokkela. Juhlaseurueen täydentää siperialaiseen perintökolttuun sonnustautunut selkävaivainen superkokki Cookie (Raisa Vattulainen) ja tämän terapeuttipuoliso Ernie (Jori Halttunen). Lopuksi koko show'n huipentaa Aki Raiskio, joka on todella vakuuttava poliisi. Tämä vaikuttaa leppoisalta, mutta sisus on täyttä terästä. "Nämä eivät taida olla kaksiset pirskeet" konstaapeli toteaa - ja on kyllä aika oikeassa. Toisena poliisina mukana hengailee Marko Nurmi.

Kunnon farssiperinteitä noudattaen tässäkin lavalla on paljon ovia (7 kpl). Yllättävän vähän niistä silti tullaan ja mennään. Vaan tekisikö joku joskus farssin vain yhdellä ovella? Muutoin Pekka Korpiniityn suunnittelema lavastus on aika ökyhenkinen koti. Samoin Tiina Hauta-ahon vaatteet ovat mallia erittäin juhlavat. Naisilla kilometrin pituiset korot kengissä ja tällättyjä viimeisen päälle muutenkin.

Juoruja on ihan hauskan viihdyttävä ja tarjoaa helppoja nauruja - sitten kun pääsee vauhtiin. Säätöä, suhmurointia ja suhdesoppaa luvassa eli oiva irtiotto arjesta.


Kuvien copyright Tarmo Valmela.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Opus Deus - kuinka tullaan jumalaksi / Musiikkiteatteri NYT, Lahden kaupunginteatteri 29.10.2019

Suosikkimusiikkiteatterilaisteni eli Musiikkiteatteri NYT:in uutukaista on kypsytelty ja valmisteltu kaikessa rauhassa pari vuotta, muiden töiden ohella. Ensi-iltaan Lahden kaupunginteatteriin saatiin normimittainen esitys, eli 2,5 tuntia uutta ja raikasta musiikkiteatteria. Siinä missä ryhmän ensimmäinen oma tuotanto Photo Sapiens oli fragmentaarinen ja saman teeman ympärille rakennettu ja toinen Vain Jouluelämää jouluhenkinen sketsishow, niin Opus Deus kertoo meille jo ihan kunnon tarinan! Biisithän on hienoja olleet aina.

Esityksen alanimi Kuinka tullaan jumalaksi kuvastaa kyllä hyvin sen henkeä. Jos oma elämäsi on ankeaa eikä kovin hohtoisaa, niin tämän päivän maailmassa voi tulla hinkua saavuttaa ystäviä, vaikutusvaltaa ja ennenkaikkea somenäkyvyyttä keinolla millä hyvällä. Tai ainakin tuntuu siltä että se on monen (nuoren) ihmisen tavoite elämässä - olla joku! Esityksen päähenkilö Kaija (Anni Kajos) on kirjoihin hurahtanut ja hieman epävarma nuori aikuinen, joka päättää kirjavloggaamisen avulla päästä sinne jonnekin, suosituksi nyt ainakin. Lempeä poikaystävä Jukka (Petteri Hautala) työskentelee kukkakaupassa ja perjantaisin pidetään leffailtoja. Kun Kaija yhtäkkiä törmää Opus Deukseen (Sini Koivuniemi) eli kirjaan joka mahdollistaa menestyksen ja muutoksen, niin onhan siihen tartuttava kaksin käsin. Vaan mitä kaikkea tästä seuraa, sille matkalle pääsemme mukaan. Matkalla törmätään mm. menestyvään e-urheilija Andersiin (Petri Knuuttila), kukkakaupassa työskentelevään biologi-Heimoon (Panu Kangas) ja moneen muuhun hahmoon. Näistä kaikista syntyy sujuva kertomus, henkinen kasvukertomus ja elämän kylmiäkin lainalaisuuksia ruotiva esitys.

Osittain jatketaan Photo Sapiensin teemoilla, eli ruoditaan minäkuvaa, menestymistä, somemaailmaa ja nuoren aikuisen paineita tämän päivän markkinoilla. Mutta tässä sukelletaan kyllä syvemmällekin. Trollitehdas-kohtaus on kerrassaan loistava ja kutkuttava, ja vähän selkäpiitäkin karmiva. Mikä kaikki on mahdollista tuolla internetin ihmemaailmassa, mihin kaikkeen näillä välineillä pystytään ja päästään.

Musiikki on tasapuolisesti koko ryhmän säveltämää ja sanoittamaa ja ihania biisihelmiä joukossa on. Tyylikirjo vaihtelee laidasta laitaan, ja instrumenttivalikoima myös. Luottomies Matti Hussi on koskettimien takana, ja Lari Lius lyömäsoittimissa. NYTtiläiset piipahtavat lavan soittonurkassa aina hetkittäin, ja kyllä niitä soittimia lavallakin nähdään. Petteri kitarassa, Panu sellossa ja Petri bassossa. Lavastukseen ja pukusuunnitteluun on saatu Tiina Hauta-aho ja hienoltahan tämä näyttää. TV-ruudut ja tietokoneen näytöt luovat sitä osittain keinotekoistakin maailmaa ja niiden kautta pääsemme katsomaan Kaijan muuttuvaa olemusta ja kehittyvää vlogia. Tykkäsin kovasti myös varjoteatterin käytöstä sen isoimman valkokankaan avulla.

Kaijan muutosta, ainakin sitä pinnallista, nähdään hyvin myös hänen pitämistään vaatteista, ja lookista muutenkin. Varsinkin itse Opus Deuksen kirjallinen asustus on upea! Valosuunnittelu on Hauta-ahon ja Jouni Nykoppin käsialaa ja äänistä vastaa Sami Järvinen. Kaikkea ei tarvitse lahjakkaidenkaan esiintyjien tehdä siis itse. Tosin Hautalan Petteri vastaa monenlaisista videoista, kuten niistä vloggauksista. Ja sittenhän on lavalla on kävelykone, vai mikä traineralusta lieneekin nimeltään nykyään. Kävelymatto? Sitä käytetään paljon ja monenlaiseen. Elämä menee eteenpäin kiihtyvällä nopeudella, koita pysyä mukana!

Mutta takaisin vielä musiikkiin. Panun esittämä markkinamyyntimieslaulu Supertarjous sisältää nokkelia riimejä "astu tavallisuudesta taivaallisuuteen", sitä kivaa riimittelyä on kyllä havaittavissa muissakin biiseissä. Yleisesti ottaen musiikki on sellaista hyvin rullaavaa mitä haluaa kuulla uudelleen, koska kerta ei vaan riitä, eikä ehkä toinenkaan. Toivotaan että myös Opus Deuksen musiikkia saataisiin kuulla, jos ei nyt CD:llä niinkuin Photo Sapiensin, niin ainakin jossain netissä? On hiphoppia, Eliminaatio-valssi, akustista balladia ja kaikkea. Toisen näytöksen avaava Suuri kirjan laulu hauskoine silmäkirjoineen ja vauhdikkaine koreografioineen (a'la Sami Ulmanen) on pistämätön. Kyllä self help/elämäntaito/kehitysoppaillakin on sanottavaa...  Voimaballadi Me ollaan jumalankuvii vetää maton alta kaikilta yksinäisiltä ihmisiltä, keitä tässäkin esityksessä on, yksi jos toinenkin. Ja trollitehdasbiisi Mikä on totta? on kerrassaan mainio rypistys! Myös tanssikohtaus Punatossuisten baletti-biisissä on hilpeää katsottavaa. Mulle tuli mieleen Nina Simonen Sinnerman-biisistä joku osio, kun lattaribiisi Kuninkaan laulu soi, ehkä se oli se kertosäkeen riffi? Hieno vaikute kumminkin, jos se siitä on.

Se Kaijan muutos kirjanörtistä kamalaksi pimuksi on huvittava, ja jotenkin niin todentuntuinen. Tätäkö somejulkisuus tekee ihmiselle? Onko seuraajien lisäys se tärkein juttu, eikä itse elämä? Kun e-urheilija Anders haluaa elää ja jättää kaiken somehörhöilyn taakseen niin se kuulostaa normaalilta. Ei se Kaijan reaktio... Mutta mikä määrä seuraajia on tarpeeksi, riittääkö mikään? Jos omatunto alkaa naputtaa, se pitää tappaa, onhan toki ilman omaatuntoa helpompi elää.

Koko nyt lavalla nähtävä Musiikkiteatteri NYT-viisikko (kuudes jäsen Linda Hämäläinen ei tällä kertaa kerennyt mukaan muiden kiireiden takia) on kyllä monipuolisesti lahjakasta sakkia. Sen lisäksi että he ovat pistäneet koko homman kasaan, siis säveltäneet, sanoittaneet, käsikirjoittaneet ja ohjanneet, niin lavakarismaa ja ääntä piisaa kaikilla. Panun esittämä lipevä managerihahmo on juurikin niin ärsyttävä markkinamies kun pahimmillaan voi olla, ja Petrin Kuningas myös ääreishieno karikatyyrityyppi. Päähenkilöinä laulavat Anni ja Sini ovat kerrassaan hurjaan lentoon yltäviä tässä. Tosin Sinin Opus Deus on kyllä piilareineen aika karmiva.

Kerrassaan hauska ilta, ja parasta nähdä lahjakkaiden ja ihanien ihmisten yksi unelma taas toteutuneena lavalla. Toivotaan että näitä nähdään paljon vielä lisääkin. Ja vaikka isot musikaalituotannot tätä kuusikkoa vievätkin eteenpäin omilla urillaan, niin haluan/toivon että Musiikkiteatteri NYT:ille riittää aina hieman aikaa, että pääsemme nauttimaan myös näistä omista helmituotannoista.

Esityksiä on Lahden kaupunginteatterissa vielä kolme tänä syksynä, ja jatkoa nähdään toivon mukaan ensi vuonna, ja muuallakin päin Suomea. Menkää katsomaan, ja tukemaan omintakeista, ja omaäänistä musiikkiteatteria!


Kuvien copyrigh Harri Knuuttila, kiitoskiuva oma
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.