Haapajärven Elvis / Lahden kaupunginteatteri 13.3.2026

En ole mikään true crime -genren ystävä, en lainkaan. Dekkareista tykkään, mutta ei kiinnosta yhtään lukea kotimaisten (saatikka ulkomaisten) huumehemmojen, korruptoituneiden poliisien tai minkään valtakunnan rikollisten toiminnasta. Skippaan tämmöiset uutisoinnitkin useimmiten. Näin ollen minulta on kokonaan mennyt ohi 90-luvun kuohuttava uutinen Haapajärveltä. Katariina Vuori kuvailee koko jutun kirjassaan Erään tapon tarina, ja sen pohjalta ohjaaja Lauri Maijala on tämän näytelmän Haapajärven Elvis kirjoittanut. 

Koska mukana ovat Lahden kaupunginteatterin suosikkinäyttelijäni, ja koska ohjaaja on Lauri Maijala, niin päätin lähteä kurkkaamaan suomalaista true crime -näytelmää. 

Vaikka eihän Haapajärven Elvis sellainen ole, ainakaan kokonaan. Sen sijaan se on inhimillinen, jos kohta todella synkeä, tarina yhdestä perheestä ja sen tragediasta. Perheväkivallasta pienellä paikkakunnalla. Asiasta jonka kaikki tietävät, mutta mihin kukaan ei puutu. Kunnes yksi puuttuu, lopullisin seurauksin.  

Lauri Maijala on kirjoittanut ja ohjannut huikean hienon näytelmän. Koska en tiennyt tarinaa, istuin penkin reunaa puristaen koko esityksen ajan. Jännite oli käsin kosketeltavaa. Ruuvi kiristyi ja kiristyi, ja kauhulla odotin miten tilanne päättyy. Kuten arvata saattaa, eihän se hyvin voi päättyä.

 

Asko (Vilma Kinnunen) on pieni poika, jolla on äiti Ulla (Anna Pitkämäki) ja isä Esko (Tapani Kalliomäki). Vanhemmat ovat päätyneet yhteen varsin nuorina, ja liitto on ollut alusta asti myrskyisä. Isälle on maistunut niin viina kuin muutkin päihteet ja tämän vankilakierre rytmittää perheen arkea. Kun isä on vankilassa on elämä kotona suht normaalia. Asko leikkii parhaan ja ainoan kaverinsa Kimmon (Jari-Pekka Rautiainen) kanssa, käy koulua, puuhailee äidin mukana, ja sellaista tavallista. Kimmon kanssa seikkaillaan, pelataan Afrikan tähteä (Kimmo ei ole kovin reilu pankkiiri muuten) ja lasketaan liukurilla.

Mutta kun isä on kotona on jännite jatkuvasti läsnä. Mies istuu kauhtuneessa nojatuolissa ja kyttää pistävin silmin kaikkea. Istuu hiljaa ja tarkkailee. Ja hiiltyy. Turpaan tulee herkästi. 

 

Asko pakenee huutoa ja lyöntejä musiikin maailmaan. Elvis (Teemu Palosaari) laulaa vain hänelle ja vie pois perhehelvetistä. Päivisin poika nukkuu koulussa luokan perälle tuodun patjan päällä, mikä toki herättää närää luokkakavereissa. Kiltti ja nössykkä opettaja (Aki Raiskio) ymmärtää ja säälii, mutta ei tee mitään. Kuten ei kukaan muukaan. On muuten kiinnostavaa että sama opettaja on ollut aikoinaan myös Eskolla. Ehkä hän koittaa hyvittää asioita Askon erikoiskohtelulla. Myös poliisi vaikuttaa olevan aika kädetön, vaikka sekä Ulla että Helvi ovat tehneet lukuisia ilmoituksia Eskon väkivaltaisuudesta.

Askon lähipiiriin kuuluu myös ihana äidinäiti Helvi (Lumikki Väinämö), ja täti Leena (Liisa Vuori) miehineen (JP Rautiainen) jotka hössöttävät, mutta tyytyvät vetämään tupakkaa pastellivärisissä neuleissaan. Eskon veli Mika (Jori Halttunen) on samanlainen hanttapuli kuin Eskokin, ja juopporemmiin kuuluu mm. mainio (joskin säälittävä) Puujalka-Vesku (Aki Raiskio).

 

Tarina etenee kuten arvata saattaa. Väkivalta kotona pahenee, ja Askon kasvaessa lyönnit kohdistuvat myös häneen. Sellaista normaalia pikkupojan arkea sävyttää jatkuva varpaillaan olo. Asiat eskaloituvat tappoon, ja koko yhteisö huokaa helpotuksesta. Katsojakin. 

On ihanaa saada kuulla miten näille ihmisille oikeasti kävi. Että Asko on tänä päivänä aikuinen mies, jolla on oma perhe ja bändi (aiemmin hän oli myös Elvis-imitaattori!) ja asiat hyvin. Myös äiti ja mummo ovat hengissä ja hyvinvoivia.

      

Näyttelijät tekevät käsittämättömän hienoa työtä. Vilma Kinnunen on niin upea pienen herkän pojan roolissaan ettei ole tosikaan. Ainoa mikä pisti silmään oli liian sliipatut kulmakarvat. Mutta mikä roolityö! Myös Tapani Kalliomäen Esko on niin paha että pahuus suorastaan valuu katsomoon. Koko esitys alkaa hänen laulunumerollaan millä hän karismaattisesti hurmaa katsojat. Mutta sitten kun hän on paha, hän on todella paha ja minä en todellakaan haluaisi kohdata tätä miestä pimeällä kujalla enkä missään muuallakaan. Painajaismaista kamaa. Mutta ihan huikeaa näyttelemistä. 

Myös Anna Pitkämäen Ulla on liikuttava. Hän kyllä eroaa ja koittaa päästä eroon Eskosta, mutta Eskostapa ei niin vaan eroon pääse. Mies piinaa koko perhettä vuosikausia eron jälkeenkin. Teemu Palosaaren Elvis on varsin katu-uskottava! Pakko mainita myös bingoemäntä Helena (Liisa Vuori) joka on aikas rääväsuinen. Helvi-mummon monologi poliisikuulustelussa menee suoraan sydämeen, Lumikki Väinämö tekee tässä koskettavaa työtä. Monologia korostaa taustan hiljaisuus, ei ole muuta kuin Helvin hiljaisella äänellä kerrottu puhe.

 

Lauri Maijala on tehnyt myös lavastuksen. Varsin vaatimaton koti räsymattoineen ja aavistuksen nukkavieruine huonekaluineen. Taustalla moninaiset verhokankaat. Ainoa normaalista poikkeava asia on Askon Elvis-nurkkaus. Tiina Hauta-ahon puvustus on upea, kasarin tuulipukuestetiikkaa ja kamalia logocollegepaitoja. Nämä ihmiset ovat tavallisia tyyppejä, käyvät porukalla bingossa ja saunovat. Ottavat saunakaljan tai pari. Ja sitten suljettujen ovien takana hakataan perhe.

Kati Kerosen naamiointi on myös hienoa, peruukit ajanmukaiset ja muutenkin. Jouni Nykoppin valot ja Jukka Vierimaan äänet sopivat kokonaisuuteen. Studionäyttämö on pieni ja katsojat istuvat kahdella puolella esiintyjiä. Näin ollen esitys tulee ihan iholle. 

Erityismaininta Pohjois-Pohjanmaan murteen tavoittamisesta kaikille näyttelijöille.

 

Vaikka esitys on fiktiota, se perustuu tositapahtumiin. Ja kymmeniin, satoihin, tuhansiin vastaaviin kaltaisiinsa tarinoihin. Useimmiten ne varmasti päättyvät toisin eli perheen äidin kuolemaan. Vaikka aihe on näin vakava, niin esityksessä on mukana kasapäin lämpöä, huumoria ja muuta kevyempää. Haapajärven Elvistä on ilo katsoa vaikka aika raskas aihe onkin. Tämmöisiä näytelmiä varten teatteria tehdään. Kiiruhtakaa siis katsomaan kun vielä ennättää. 

 

Esityskuvien copyright Janne Vasama.
Näin esityksen alennushintaisella lipulla, kiitos JP! 

Kuninkaan puhe / Lahden kaupunginteatteri 3.2.2024

Aivan vahingossa vietinkin Lahdessa Tommi Kainulaisen teemaviikonloppua, sillä lauantai-illan esityksenä oli hänen ohjaamansa Kuninkaan puhe. Taas elokuvana tuttu, mutta edellisen päivän Tootsieen verrattuna pidin sekä elokuvasta että Kainulaisen tulkinnasta siitä. David Seidlerin näytelmä pohjaa siis elokuvaan ja noudattelee sitä aika uskollisesti, sikäli kuin oikein muistan. Mitäpä sitä hyvää muuttamaan, varsinkaan hyvää brittiepookkidraamaa. Tampereen työväen teatteri teki tästä myös erinomaisen version 10 vuotta sitten.

Näytelmä alkaa mahtipontisesti Brittien merivoimien suosimalla Rule Britannia -laululla ja heti ollaan asioiden ytimessä. Päähenkilöt esitellään katsojille näppärästi. Yskivä brittikuningas Yrjö V (Aki Raiskio) alkaa olla iäkäs, ja hänen impulsiivinen poikansa David (Joni Leponiemi) tulee jatkamaan pestiä. Mutta sitten David sattuu rakastumaan amerikkalaiseen "onnenonkijaan" Wallis Simpsoniin (Saara-Elina Partanen) eikä sovikaan kuninkaaksi. Onneksi on pikkuveli Bertie (Teemu Palosaari) joka voisi astua remmiin. Epäonneksi tämä kärsii änkytyksestä ja eihän se nyt sovi, koska puheiden pito on oleellinen osa kruunupäiden työnkuvaa. Varsinkin David kiusaa pikkuveljeään änkytyksestä ilkeästi. 

Onneksi Bertien tukena on vaimo Elisabeth (Laura Huhtamaa), joka lopulta hankkii eksentrisen puheterapeutin, kun kaikki muut keinot on jo kokeiltu. Tämä australialainen Lionel Logue (Tapani Kalliomäki) käyttää hieman epätavallisia hoitomenetelmiä, mutta viis siitä jos ne tuottavat tulosta. Loguen vaimo Myrtle (Krista Putkonen-Örn) haaveilee paluusta Australiaan, mutta matka viivästyy koska onhan nyt kruunun asiat tärkeämpiä.

Varsinaisesti näytelmä käsittelee työväenluokkaisen amatöörinäyttelijä Loguen ja tulevan kuninkaan suhdetta. Siihen kuuluu monenlaisia kahnauksia ja yhteenottoja, mutta myös edistymistä änkytyksen hallintaan. Kaiken taustalla kuplii Davidin ja Wallisin suhde ja sen nostattamat laineet niin kirkon kuin brittihallinnonkin riveissä. Sekä toki maailmanpolittinen tilanne. Kirkkoa näytelmässä edustaa kärttyisä ja luihuisa Canterburyn arkkipiispa Cosmo Lang (Jori Halttunen) ja hallintoa pääministeri Stanley Baldwin (Olli Paakkanen) ja valtiovarainministeri Churchill (Mikko Jurkka).

Tämä tositapahtumiin perustuva tarina on koskettava mutta myös hauska. Käänteitä riittää, ja jännitettävääkin. Saako David Walliksensa, ja joutuuko hän luopumaan kruunusta? Saako Logue parannettua Bertien änkytyksen? Brittihistorian ja -kuninkaallisten suurena ihailijana tämä oli varsinainen täsmäesitys minulle. Kainulainen ohjaa kauniisti, antaen kaikille tilaa, mutta toki tämä aikalailla kahden kauppa on. 

Milja Ahon lavastus on ihana! Sopivan majesteetillista ja pompöösiä kuninkaallisten tiloja ja Westminster Abbey pylväineen ja lasimaalauksineen. Vastakohtana lavan etuosasta nouseva Loguen vastaanotto mukavine nojatuoleineen ja pienoislennokkeineen. Mikrofonin suuri punainen silmä muuntuu änkyttävän silmissä jättiläismäiseksi ja sama kuvio toistuu takaseinän pyörylässä. Kuin Sauronin silmä se vaanii ja tuijottaa Bertietä.

Sitten on toki puvut, Riikka Aurasmaan käsialaa. Kuninkaallisilla on viimeisen päälle komeat asut ja Loguen parilla mukavan arkiset. Todella onnistunutta pukusuunnittelua.

Myös Jukka Vierimaan äänisuunnittelu on todella toimivaa. Kirkossa kaikuu, ja musiikit kuuluvat juuri sopivasti. Musiikkivalinnat ovat juuri piste iin päällä, Elgarin Nimrod, aah! On mielenkiintoista että Wallisille ei anneta ääntä lainkaan, ja hän ilmaisee itseään mm. tanssin keinoin. Saara-Elina Partanen on laatinut koreografiat, ja Wallis pyörähtelee näyttävästi Davidinsa kanssa. Myös Harri Peltosen valosuunnittelu on upeaa katsottavaa. Myös videot/projisoinnit ovat näyttävät. Lähikuvat änkyttävistä huulista heijastettuina takaseinään konkretisoivat ongelman.

Näyttelijät ovat kaikki erinomaisia rooleissaan, mutta kyllä kaksikko Palosaari & Kalliomäki vievät potin. Bertie on jäyhä ja muodollinen, mutta pikkuhiljaa hänestä paljastuu uusia kerroksia. Logue on boheemi ja rento tyyppi, joka ei paljoa kuvia kumarra. Mutta hän on tavattoman tarkkanäköinen ja hyvä työssään. Miten tarkasti molemmat näyttelijät rakentavat roolinsa ja miten hienosti heidän hahmonsa heräävät eloon ja kehittyvät esityksen edetessä. Kuin tarkkaan koreografioitu ottelu missä kumpikin pistää parastaan. Nautinto katsoa. Kun Kalliomäki pistää hurmausvaihteen päälle pyörivät myös minun sukkani katsomossa. Bertien ja Lionelin bromance on ihanaa katsottavaa. 

Krista Putkonen-Örn oli myös pistämättömän taitava Myrtle Loguena. Yksi tärkeä rooli oli myös alati läsnä oleva, äänetön miespalvelija jota Eerik Kuronen hyvin tulkitsee. Aki Raiskiota on myös aina ilo nähdä lavalla, vaikka kuinka pienessä roolissa.

Näytelmä alkaa kuninkaan puheella ja siihen se myös päättyy. Välillä on kuljettu pitkä matka. Logue ei palauttanut ainoastaan puhekykyä vaan itsetunnon. Jotenkin koko toteutus oli hyvin koskettava ja inhimillisen lämmin. Kuninkaan puhe on erinomaista puhedraamaa kaikille hyvän näytelmän ystäville, ja erityisesti toki brittiasioista pitäville. Hieno näytelmä ja erinomainen versio.

Esityskuvien copyright Tommi Mattila.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Totuuden hinta / Lahden kaupunginteatteri 4.3.2023

Brittiläinen näytelmäkirjailija ja käsikirjoittaja Lucy Prebble on tehnyt upealla kirjoitustaidollaan minuun ennenkin vaikutuksen. Olen nähnyt hänen neljästä näytelmästään aiemmin ENRON ja The Effect - ja nyt oli vuorossa viimeisin, A Very Expensive Poison eli Totuuden hinta. Ensi-ilta oli Lontoon Old Vicissä 2019 eli aika tuoreeltaan se Suomeen saatiin. Ville Koskivaaran suomennos ja Anne Rautiaisen taitava ohjaus toivat tämän taiten punotun juonikuvion Lahden kaupunginteatterin katsojien iloksi. Juuri sen kaltaista teatteria mitä toivoin ja mitä kaipasin. Sielu ihan lepäsi - ja viime aikoina koetut teatterilliset pettymykset olivat kuin pois pyyhkäistyjä. 

Venäläisen Litvinenkon murhasta on saatu punottua todella ajankohtainen esitys, vaikka hänen kuolemastaan vuonna 2006 onkin jo aikaa. Vaan Venäjän ja Putinin toimet jatkuvat ennallaan, uusilla kierroksilla ja uusilla pelaajilla. Yksi Litvinenko on pelattu pois, ja toki häntä ennen ja jälkeen kymmenet muut. Kuka myrkytetty, kuka pudonnut ikkunasta, kuka muuten vaan kadonnut. Putinin vaikutusvalta ulottuu laajalle. Vaan kun lavalla seuraa näiden tumpeloiden palkkamurhaajien toimintaa, sitä ihmettelee miten ketään on koskaan saatu hengiltä. Huumoriakin toki tarvitaan muuten aika vakavaan aiheeseen.

Tapahtumat alkavat keriytyä auki kun Litvinenkon leski Marina (Saana Hyvärinen) haluaa jatkaa miehensä kuoleman selvittelyä. Mutta koska Venäjää ei haluta provosoida, tutkintaa ei jatketa. Ollaan siis Briteissä, missä Litvinenkon pariskunta asui vuodesta 2000. Hypätään vuoteen 2006 ja sairaalaan missä Litvinenkon (Mikko Pörhölä) outoja oireita tutkitaan ja minne hän lopulta kuolee. Mutta ennen sitä etsivä Hyatt (Jari-Pekka Rautiainen) alkaa selvittämään asiaa. Takaumina käydään läpi koko mielenkiintoinen tarina, Litvinenkon ura Venäjän tiedustelupalvelussa, ja kahnaukset mm. Putinin kanssa. Ne seikat mitkä saivat hänet poistumaan kotimaastaan, ja jatkamaan toimintaansa Englannissa. Kertomus on koukuttava ja jännittävä, kuin suoraan agenttitarinasta. Mikä se toki onkin. 

Näytelmä perustuu Luke Hardingin tietokirjaan (saa suomennettuna kirjastosta, ja nyt näemmä kustantaja Sammakon verkkokaupasta kympillä!) eli faktat ovat oikein. Sitä en tiedä (koska kirjan lukeminen on vielä kesken) tuleeko Litvinenkon omien toimien eräänlainen kaunistelu ja hänet sankariuhriksi nostaminen Hardingin kirjasta vai Prebblen kynästä. Jotenkin se hänen kyseenalaisempi toimintansa sivuutetaan ja korostetaan asemaa Putinin vastapuolena ja toimintaa FSB:n järjestäytyneen rikollisuuden yksikössä. 

Toki nykymittapuulla hän varmaan olisi enemmän hyvis kuin pahis, ja pistihän hän Putinille kampoihin mm. kieltäytymällä salamurhaamasta vaikutusvaltaista Berezovskia. Sankariroolia korostaa mm. halu korjata sairaalan rikkinäinen suihku, vaikka on juuri kuolemassa polonium-myrkytykseen. Hetkeksi unohtaa että hän oli agentti ja se miten hän elantonsa ansaitsi Lontoossa sivuutetaan liki kokonaan.

Litvinenko haluaa että koko maailma saa kuulla Venäjän korruptiosta ja rikollisuudesta - siksi hänet on vaiennettava. Kukaan ei hypi Putinin nenälle tällä tavalla. Tai ei ainakaan hypi kovin kauaa.

Näytelmä sivuaa hieman myös venäläisten vaikutusvaltaa Lontoossa, mikä on minua alati kiinnostava aihe. Miten sinne on muodostunut pieni oligarkkien ja muiden siirtokunta, ja miten Putinin lonkerot ulottuvat sinnekin. Ja miten tämä on muuttunut nyt Ukrainan tilanteen vuoksi. 

Aivan mahdottoman ajankohtainen veto Lahden kaupunginteatterilta ottaa tämä näytelmä ohjelmistoon nyt (vaikka toki nämä päätökset on tehty ennen Ukrainan tilannetta). Myös Venäjän asemaa maailmanpolitiikassa käsitellään ja venäläistä kansanluonnetta yleisemminkin.

Välillä roolihenkilöt kommentoivat yleisölle tapahtumia, varsinkin Jarkko Lahden hyytävästi esittämä Putin. Yksi viime vuosien parhaimmista näyttelijäsuorituksista tämä, vieläkin menee kylmät väreet selkäpiissä. Pienillä tehokeinoilla Prebble ja Lahti tekevät Putinista pilkkaa, mutta on tämä pelottava, vaikka välillä naurattaakin. Huh! 

Kun Putin ensimmäisen kerran saapuu näyttämölle, ja ripustaa Pietari Suuren kuvan työhuoneensa seinälle, mutta tarvitsee lyhyytensä vuoksi mappeja avuksi... katsomosta kuuluu hörähtelyä ja hihitystä. Vaan kyllä se hymy vielä hyytyy... Kylmäkiskoinen ja omille jutuilleen hekotteleva Putin tihkuu peiteltyä uhkaa ja Lahti näyttelee mestarillisesti. Toisessa näytöksessä hän siirtyy kokonaan "yläilmoihin" kommentoimaan asioiden kulkua, enimmäkseen sarkasmilla.

Aika paljon näin synkeään aiheeseen on saatu mukaan huumoriakin. Alkaen Litvinenkon isän homssuisesta naisystävästä ja tanssivien ex-presidenttinukkien kautta pölhöileviin salamurhaajiin. Teemu Palosaari ja Tomi Enbuska on kyllä varsin koomillinen kaksikko, ja aika ällölipeväkin. Toinen Litvinenkon listimisen aivot ja toinen... ei. 

Lisäksi tanssin ja laulun keinoin kerrottu pieni esitys poloniumin synnystä on mainio, kasakkatansseineen kaikkineen. Muutaman kerran otetaan vakavan aiheen keskelle kevennys, kuin hypättäisiin toiseen näytelmään kokonaan. Näytelmä on siis hyvin teatterillinen, mutta se sopii hyvin tähän.

Roolisuorituksista on pakko vielä mainita Aki Raiskion muhkea Berezovski! Mahtipontisen överi mies näyttää olleen. Kun mies puhkeaa yhtäkkiä laulamaan Minä soitan harmonikkaa keskellä kaiken kullan ja kimalluksen niin huh! Raiskio on kyllä just nappivalinta tähän rooliin. Koko muukin ensemble (Jori Halttunen, Tuomas Korkia-Aho, Mari Naumala, Nenna Tyni, Lumikki Väinämö, Henna Wallin, Miikka Wallin ja Aarre Reijula sekä lapsiroolissa Lenni Penttinen tai Aatu Kirén) tekevät lukuisissa rooleissaan tasaisen varmaa työtä. Sairaalakohtaukset ovat visuaalisesti näyttäviä.

Olen kovasti tykästynyt Anne Rautiaisen töihin. Hänen ohjauksissaan on monesti mukana nukkeja, muodossa tai toisessa, ja niin nytkin. Koska tykkään kovasti myös (aikuisten) nukketeatterista, on kyllä hienoa että meillä on näitä tekijöitä jotka integroivat nuket mukaan valtavirran esityksiin. Nyt nähtiin tanssivien Gorban, Jeltsinin ja Breznevin lisäksi blondeja tanssiparinukkeja juhlissa ja venäläisiä karhuja Lontoon maisemissa. 

Ai miten nautinnollista oli bongailla pieniä viittauksia ja nyökkäyksiä tekstissä ja myös esillepanossa, sinne ja tänne. Tykkäsin hurjasti siitäkin kun kunnon dekkarin hengessä seurattiin geigermittarin kanssa Litvinenkon liikkeitä ja missä ja miten hänet lopulta myrkytettiin. Herkullista teatteria! Vaikkakin Lahti-Putinin mielestä ihmiset on tulleet viihtymään teatteriin eivätkä katsomaan jotain tylsää tutkintaa. 

Kaiken ytimessä on hieno teksti ja kiinnostava aihe, mutta ei siitä saisi näin toimivaa kokonaisuutta ilman taiteellisen henkilökunnan panostusta ja hyvää ohjaajaa. Minna Välimäen vaikuttava lavastus ja ajanmukainen puvustus toimii hienosti. Soholaiset ravintolat, FSB:n toimistot, sairaalamiljööt, kaikki saadaan hienosti ja nopeasti esille. Kari Laukkasen hienot valot ja Tatu Virtamon äänisuunnittelu pelaavat hyvin yhteen. Jenni Nikolajeffin koreografiat olivat näyttäviä tanssinumeroissa.

Joten ellet ole vielä hankkinut lippuja niin nyt on korkea aika (esityksiä 20.5. asti). Odotukseni olivat korkealla ja ne jopa ylittyivät. Korkeatasoista ja erittäin ajankohtaista teatteria, mukana draamaa, komediaa ja tragediaakin. Monipuolisen kiinnostava liki kolmetuntinen, jossa ei tullut kertaakaan mieleen edes vilkaista kelloa. 

Vaikka normaalisti marmatankin ylipitkistä kolmetuntisista näytelmistä, niin tässä ei ollut tyhjäkäyntiä tai tiivistämistä, vaan sujuvaa ja toimivaa alusta loppuun. Bravo Totuuden hinta! Kuten Rautiainen itse haastattelussa sanoo, teatterin on uskallettava avata suutaan ja ottaa kantaa - ja sitä tämä näytelmä todellakin tekee.

Esityskuvien copyright Tommi Mattila.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Sota ja rauha / Lahden kaupunginteatteri 25.9.2021

Tolstoin Sota ja rauha, massiivinen suurteos Napoleonin varjossa! Lahden kaupunginteatteri on kunnostautunut isojen tuotantojen laadukkaan esittämisen kanssa, joten odotukset olivat korkealla. Tämäkin esitys lykkääntyi koronan takia, mutta vihdoin tänä syksynä se päästiin katsomaan. 

Pasi Lampelan sovittama ja ohjaama teos oli tietenkin suurella Juhani-näyttämöllä. Visuaalisesti esitys oli näyttävä, juuri sopivan mahtipontinen ja rouhea. En tiedä missä ongelma oli, mutta kaikesta jäi vähän laimea ja lattea fiilis.

En tempautunut mukaan Bezuhovin (Mikko Pörhölä) olemisen kriiseihin, en Marian (Saana Hyvärinen) elämän ankeuteen, en Lisen (Miila Virtanen) surulliseen kohtaloon. Näyttelijätyössä ei sinällään ollut mitään vikaa, mutta hahmot eivät heränneet henkiin. Kahdellatoista näyttelijällä ei näin isoa lavaa täytetä, ja kaikenlaiset joukkokohtaukset tanssiaisista taisteluihin oli karsittukin aikalailla kokonaan pois. Tapahtumat vyöryivät eteenpäin välillä aika hengästyttävää tahtia, ja en saanut otetta ihmisistä. Ymmärrän että näin mittavasta teoksesta on jätettävä ihmisiä pois, ja tapahtumiakin. Tietynlainen slaavilainen henki on kyllä säilynyt vodkan juomisineen, kortinpeluineen ja pelivelkoineen, ylhäisine ihmisine kummallisine koukeroineen.

Esityksen päähenkilö on Pierre Bezuhov,  hieman eksyksissä oleva aatelisarvon perivä mies, joka ajelehtii, ei löydä elämänsä tarkoitusta. Hänen päänsä sisällä kaikuva isän ääni ei ainakaan helpota elämää. Sitä ei tee myöskään nautinnonhaluisen vaimon Helenen (Laura Huhtamaa) naiminen. Perinnön turvin miehestä tulee rikas, mutta ei tunnu suovan mitään helpotusta elämään sekään. Hän on edistysmielinen, mutta seuraako siitäkään mitään. Näytelmän alussa hän ihailee Napoleonia, mutta sekin ihailu karisee matkan varrella. Varsinkin kun Napoleon valtaa Moskovan ja Pierre päätyy vankileirille. 

Samalla kuin seuraamme Bezuhovin ajelehdintaa ja elämäntuskaa, näemme juonittelua, politikointia, romansseja ja parisuhteiden muodostumista, itsemurhayrityksiä ja pettämistä. Mutta myös sotaa ja kuolemaa. Monenlaisia tunteita.

Natasha (Janna Räsänen) on myös näytelmän tärkeä henkilö, musikaalinen nuori nainen jossa kapinallisuus ja sovinnaisuus kamppailevat. Monikin mies haluaisi Natashan, mutta huoliiko hän kenestäkään? 

Upean roolityön tekee Aki Raiskio, pikku hiljaa höpertyvänä ruhtinas Bolkonskina. Mahtipontinen ja tytärtään Mariaa ilmaisena piikanaan pitävä mies hyppyyttää myös poikaansa Andreita (Tapani Kalliomäki), mutta tämä pistääkin hanttiin. Ketkumaiset Anatol Kuragin (Henri Tuominen) ja Dolohov (Tomi Enbuska) harrastavat uhkapeliä ja viinanjuontia muita innokkaimmin, mutta taistelevat myös urhoollisesti. Tosin Dolohov on kyllä aika inhottava hahmo; provosoi Bezuhovin haastamaan itsensä kaksintaisteluunkin.

Kreivitär Rostova (Eeva-Kirsti Komulainen) on surullinen näky kun hän koittaa haalia mukaan omaisuuttaan siinä vaiheessa kun koti pitäisi jättää. Sen sijaan lapset Natasha ja Nikolai (Tuomas Korkia-aho) vaativat kärryihin pakattaviksi haavoittuneita sotilaita. Järjen ääntä sotaan ja koko kaaokseen) tuo kenraali Kutuzov (Mikko Jurkka) joka on tyynen rauhallinen Napoleoninkin edessä.

Minna Välimäen karhea lavastus pääsi hienosti oikeuksiinsa isolla näyttämöllä. Betoni ja teollisuuselementit toivat hienoa kontrastia samettiverhoihin ja kattokruunuihin. Rappuset ja lavan korkeuserot muuntelivat tilaa hyvin. Välimäen kädenjälki näkyi myös pukusuunnittelussa. Lilan eri sävyt jäivät mieleeni. Jossain kohdassa muistan ajatelleeni värien kontrastia, mustaa ja valkoista vaatetta vierekkäin. Ja tietenkin näimme komeita univormuja. Lisää kontrasteja oli myös Natashan punk-henkisessä tyylissä, kuin huutomerkki perinteisemmän puvustuksen ja maskeerauksen rinnalla. 

Tatu Virtamon äänisuunnittelu lisäsivät rouheaa teollisuusvaikutelmaa ja sodan melskeet tulivat katsojille lähinnä kuulokuvina. Musiikkivalinnat olivat välillä hieman yllätyksellisiä. Kari Laukkasen valosuunnittelu sykähdytti!

Ensimmäinen näytös oli kamalan pitkä, puolitoista tuntia ja sitten taas toinen vähään lyhyt (40 minuuttia). Hienoa on silti että Lahden kaupunginteatteri ei epäröi tarttua näihin isoihin esityksiin. Kun Natasha laulaa lopuksi Joan Baezin tunnetuksi tekemän Here's to you, niin kylmät väreet menevät selkääni pitkin. Lumi putoaa taivaalta, Moskova palaa ja taivas hehkuu oranssina. Pierre on pelännyt elämää, ilmeisen turhaan.

Eihän tässä muuta ongelmaa ollut kuin tietynlainen hengettömyys. Olisiko enemmän väkeä lavalla auttanut asiaa? Huippuhieno viiden vuoden takainen BBC:n suursarja kummitteli mielessäni. Ja vaikka onkin epäreilua verrata teatteriesitystä ja tv-sarjaa, niin se sai puhallettua klassikon henkiin hienosti. Hyvää perusteatteria tämä silti oli.

Kuvien copyright Tommi Mattila.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kultarinta / Lahden kaupunginteatteri 7.11.2020

Kun Lahden kaupunginteatteri ilmoitti tekevänsä Anni Kytömäen huimaavan hienosta kirjasta Kultarinta uuden kantaesityksen näyttämölle syksyllä 2020, niin äimistelin hetken. Enkö minä nähnytkin tämän jo Porin teatterissa 2,5 vuotta sitten? Ja sitä ennen se meni vielä Kokkolassa pari vuotta aiemmin. Mutta koska dramaturgia on eri, niin perustellusti kantaesityksestä voidaan puhua. Porissa dramatisoinnista vastasi Anni Kytömäki, Hanna Ojala ja ohjaajana toiminut Maija Sallas (Kokkolassa muuten dramatisoi ja ohjasi Hanna Ojala). Sen sijaan Lahden kaupunginteatterissa Ari-Pekka Lahti vastaa dramatisoinnista ja Heidi Räsänen ohjauksesta. Uusia tuulia.

Kun romaani on rakastettu, massiivinen ja monitahoinen, niin sen sovittaminen näyttämölle on haastava suoritus. Miten poimia ne pääteemat, mitä jättää pois, mikä on tärkeää ja mikä ei? Ei käy kateeksi. Näytelmä on kuitenkin oma itsenäinen teoksensa ja se voi (ja usein/joskus jopa kannattaakin) lähteä ihan omille poluilleen kirjasta. Miten Lahden kaupunginteatteri onnistuu Kultarinnan kanssa?

Mielestäni enimmäkseen hyvin. Tämä on kiinnostava esitys, hyvin fyysinen ja liikunnallinen. Lavastaja Pekka Korpiniitty on tuonut maagisen metsän lavalle, ja metsä on täynnä lintuja ja myös hieman salaperäisiä elementtejä. Metsä on oikeasti läsnä. Nimenomaan sellainen vanha metsä, ikimetsä. Lavan takaosan metsän erottaa muusta osasta lavaa iso epäsäännöllisen muotoinen metsäreliefi/väliseinä, joka on tosi näppärä ratkaisu. Yksi kiinnostava pieni yksityiskohta lavastuksessa on irtonaisten lautojen käyttö. Kuin siltoina kohtausten, ihmisten ja paikkojen välillä.

Metsä on läsnä myös äänissä. Tatu Virtamon äänisuunnittelu (ja musiikki) täydentää metsän katsojan mieleen. Jos sulkee silmät, ei puuttuisi kuin havun ja sammaleen kostea tuoksu. Äänistö kuuluu pitkin teatterisalia, eli on sellainen olo kuin olisi oikeasti siellä metsässä sisällä. Lintujen naksahdukset, laululuritukset, siipien iskut, tuulen humina... ja aina välillä kuultavat karhun puhinat ja ruhinat. Niin metsä kuin sen edustalla oleva näyttämön etuosa on paljolti hämyssä ja hämärässä. Usva kietoutuu ihmisten ja tapahtumien päälle. Jouni Nykopp on onnistunut siis hyvin valosuunnittelussaan, jättämällä sen hämyisäksi. Myös Erikin pidätyskohtaus taskulamppuineen toimii valojen osalta upeasti. Pukusuunnittelija Minna Välimäki on tuonut metsällisyyden sävyt myös vaatteisiin. Lintuhahmoja haahuaa lavalla, haaleisiin popliinitakkeihin verhoutuneet tyypit, ei räiskyviä värejä tai kuoseja. Arkea, mutta historiallisessa viitekehyksessä.

Koreografi Jyrki Karttunen on loihtinut kohtauksia ja koko esitystä eteenpäin vievän liikekielen. Käsien liikkeet, jalkojen ojennukset. Pakkopaidoissa liihottavat raukat vankimielisairaalassa ojentelevat avuttomina käsivarsiaan. Paljon lintumaisuutta, ihmistenkin liikkeissä. Lintusymboliikka näkyy kauniisti myös esimerkiksi siinä miten palokärki hakee Lidian pois ja Stella kutsuu pajulintuna miestään kuoleman takaa.

Kultarinta kertoo luokkarajat ylittävästä rakkaudesta ja tytön (ja myös isänsä) kasvutarinan, ja taustalla häälyy Suomen omine tarinoineen. Se on perhedraama, sukukertomus. Mutta se on tmyös todella vahvasti luontokokemus sanallistettuna, rakkauslaulu metsälle. Erikin, ja myöhemmin Mallan, luontosuhde on kaiken keskiössä. On myös kiinnostavaa nähdä miten Lidian tapaaminen muuttaa Erikiä; enää hän ei olekaan valmis tappamaan viirupöllöä saadakseen sen yliopiston kokoelmiin. Näytelmässä on monta tasoa ja monta suuntaa mihin kulkea. Poliittiset kuohunnat kansalaissotineen ja IKL:nineen vaikuttavat kaikkeen. Kansanperinne ja maaginen realismi lyövät kättä metsäosioissa, ja tämä onnistuu Räsäsen ohjauksessa hyvin. Ja vaikka hahmoja, tapahtumia ja kohtauksia on jouduttu jättämään paljon pois, ja oikomaan tarinan mutkiakin hieman, niin tästä jää kuitenkin vahvasti se tarinan ydin näkyville. Ihminen on hauras ja kuoleva olento, siinä missä luontokin. 

Jotenkin Erikin repliikissä tiivistyy koko esityksen sanoma: "Minua ei enää tarvita, metsä jää".

Päähenkilö Malla (ihastuttava Mari Naumala) toimii kertojana, ihan sujuvasti, vaikkei näytelmän alussa ole vielä syntynytkään. Tavallaa ihan kiinnostava ratkaisu, ja katsojille kyllä kerrotaan heti kuka hän on. Ehkä voisi olla hieman sekavaa jos kirja ei ole tuttu. Se ohjaajan ratkaisu että Erik Stenfors nähdään sekä pikkupoikana (Kaapo Aro / Viljami Loponen) että aikuisena (Teemu Palosaari) lavalla yhtäaikaa ei minusta toiminut. Tavallaan joo, aikuisen sisällä on se pikkupoikakin, mutta silti en nyt ihan saanut otetta tästä.

Ensemble vaihtaa soljuvasti rooleista toisiin, ja siellä on todella nautittavia pikkurooleja yhdellä jos toisella. Aki Raiskio on aina parhaimmillaan hyytävissä ja pelottavina rooleissa, vahvoissa ja uhkaavissa hahmoissa. Niin nytkin. Karisma ja läsnäolo on mukana tämän esittämissä jykevissä miehissä. Henri Tuominen tekee hienot roolit myös, ystävällisenä maisteri Linnaksena ja metsässä piileksivänä, salaperäisenä Joelina. Raisa Vattulainen Lidiana on sekä herkkä että vahva. Myös rehvakas Seth (Mikko Porhola) ja uhriutuva Aune (Anna Pitkämäki) jäivät mieleeni moniuloitteisina hahmoina. 

Mutta Mari Naumala on kyllä oikea löytö Mallan rooliin. Hän teki minuun suuren vaikutuksen muutama vuosi sitten Tehdas Teatterin upeassa Värit ovat vapauden -näytelmässä ja väläytti koomisempia puoliaan Lahden kaupunginteatterin Tuhkimossa. Raikasta ja hienovaraista näyttelijätyötä!

Niin kiehtova ja taianomainen kuin Kultarinta onkin, en koe saavani yhteyttä näihin ihmisiin. He jäävät liian pinnallisiksi ja tapahtumat etenevät liian nopeasti. Monta asiaa sivuutetaan turhan vauhdikkaasti. Ne kohdat mihin jäädään viipyilemään ja viivähtämään toimivat paremmin. Toki ymmärrän kun vajaaseen kolmeen tuntiin koitetaan puristaa yli 600-sivuinen kirja, niin karsintoja on tehtävä ja tahtia kiristettävä. Olisiko ratkaisuna jakaa teos kahteen osaan, kuten kirjakin? Mene ja tiedä. Komeaa katsottavaa Kultarinta silti on.

Esityskuvien copyright Tarmo Valmela.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Juoruja / Lahden kaupunginteatteri 31.1.2020

Perjantain ratoksi vähän jotain kevyempää, tuumasin kun teatterikalenteriani kokosin. Enpä ihan näin kevyttä osannut odottaa, mutta näillä nyt mentiin. Toissa vuonna kuollut tuottelias näytelmäkirjailija Neil Simon kirjoitti kaikenlaisia näytelmiä, mutta vain yhden farssin. Juoruja (Rumors) valmistui 1988 ja ei se kai mikään supermenestys ollut, koska Simon ei palannut enää farssien pariin. Nyt kuitenkin se nähdään Lahden kaupunginteatterissa, Tommi Kainulaisen tuoreena käännöksenä ja ohjauksena.

En ole farssien ylin ystävä, mutta tässä esityksessä oli se hyvä juttu, että juoni perustui muuhun kun suhdesuhmurointeihin ja siihen kuka pettää kenenkin kanssa. No oli sitäkin siellä taustalla hieman. Joukko ystävyksiä on kokoontunut juhlimaan New Yorkin varapormestarin Charleyn ja hänen vaimonsa Myran 10-vuotishääpäivää. Jostain syystä juhlakodista ei löydy ketään muita kuin itseään korvalehteen ampunut Charley. Missä on palveluskunta, saatikka vaimo? Pikkuhiljaa vieraat saapuvat ja selvittelevät asiaa. Minkä omalta sähläilyltään kerkeävät. Tapahtuma kulminoituu poliisipartion vierailuun ja kaikenlaista selitystä heillekin koitetaan keksiä. Vaan mahtaako poliisi uskoa juhlaseurueen selitykset, ja mikä olikaan totuus alkuillan tapahtumista?

Ensimmäinen näytös on ihan lämmittelyä, aika höttöistä ja heppoista. Ei kauheasti naurata. Mutta onneksi toisessa näytöksessä pistetään kunnon vaihde päälle ja sitten kyllä huvittaa. Monenlaista juonenmutkaa ja kommervenkkiä on luvassa ennenkuin päästään jonkunlaiseen loppuratkaisuun. Puhelin soi tiuhaan ja monenlaiset juorut ja huhupuheet vellovat ja aiheuttavat mutkia matkaan.

Henkilöt ovat hieman liian liioiteltuja ja epäaitoja ollakseen ihan normaaleita. Hauskoja tyyppejä kyllä. Ja ei kai kukaan odotakaan että farssissa olisi "normaaleita" ihmisiä? Yksi juttuhan on se liioitellut piirteet.

Lipevä Glenn (Mikko Jurkka) vehkeilee selkeästi jotain ja kristallia hierovan puolisonsa Cassien (Saana Hyvärinen) kanssa taitaa olla jonkunlaisia aviollisia ongelmia. Teemu Palosaari vetäisee koko näytelmän huipentavan soolonumeron Lennynä - ja se onkin huikea esitys! Tämän vaimo (Laura Huhtamaa) ei sen sijaan taida olla ihan penaalin terävin kynä. Tapani Kalliomäki kuulonsa menettävänä ja turbaani päässä kekkuloivana moppitukkana huvittaa jo pelkällä olemuksellaan. Liisa Vuori tämän vaimon roolissa on nokkela. Juhlaseurueen täydentää siperialaiseen perintökolttuun sonnustautunut selkävaivainen superkokki Cookie (Raisa Vattulainen) ja tämän terapeuttipuoliso Ernie (Jori Halttunen). Lopuksi koko show'n huipentaa Aki Raiskio, joka on todella vakuuttava poliisi. Tämä vaikuttaa leppoisalta, mutta sisus on täyttä terästä. "Nämä eivät taida olla kaksiset pirskeet" konstaapeli toteaa - ja on kyllä aika oikeassa. Toisena poliisina mukana hengailee Marko Nurmi.

Kunnon farssiperinteitä noudattaen tässäkin lavalla on paljon ovia (7 kpl). Yllättävän vähän niistä silti tullaan ja mennään. Vaan tekisikö joku joskus farssin vain yhdellä ovella? Muutoin Pekka Korpiniityn suunnittelema lavastus on aika ökyhenkinen koti. Samoin Tiina Hauta-ahon vaatteet ovat mallia erittäin juhlavat. Naisilla kilometrin pituiset korot kengissä ja tällättyjä viimeisen päälle muutenkin.

Juoruja on ihan hauskan viihdyttävä ja tarjoaa helppoja nauruja - sitten kun pääsee vauhtiin. Säätöä, suhmurointia ja suhdesoppaa luvassa eli oiva irtiotto arjesta.


Kuvien copyright Tarmo Valmela.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Tuhkimo / Lahden kaupunginteatteri 29.4.2019

Joskus on ihana mennä fiilistelemään hyvää teatteriesitystä uudelleen. Lahden kaupunginteatterin Tuhkimo oli juuri tälläinen näytelmä. Niin hyvä mieli siitä jäi - näin sen lokakuussa viimeksi - että halusin tulla toistekin. Ja kun vielä kummitytön Nooran synttärit osuivat melkein samalle päivälle, niin sai Lahden reissulla kaksi kärpästä yhdellä iskulla.

Ei tästä vaan voi olla tykkäämättä. Sali täynnä kolmosluokkalaisia ja meitä aikuisia muutama. Kaikilla on kivaa, varsinkin meillä aikuisilla!

Prinssi Hildebert (Teemu Palosaari) on edelleen komea ja pakoilee hovinarrejaan pilkettä silmäkulmassaan, Tuhkimo (Liisa Vuori) taas sopivan viaton ja herkkä - ja lopussa suorastaan säkenöivä! Mutta esityksen helmi on kyllä Tuhkimoa piinaava naiskolmikko eli ilkeät sisarpuolet Toora (Tapani Kalliomäki) ja Superba (JP Rautiainen) sekä heidän palvelijansa Trilla (Aki Raiskio). Tämän trion elkeet ja koko lavapreesens on kyllä aikamoista! Hykerryttävää! Varsinkin Tooran onneton riimittely herätti paljon hilpeyttä.

Ja tässä on vaan NIIN upea pukusuunnittelu, kiitos Riikka Aurasmaa!

Tämä esitys oli järjestyksessään 50. ja samalla toiseksi viimeinen. Porukka lavalla on kyllä tehnyt hienoa työtä ja saanut varmasti paljon uusia faneja teatterille. Kiva nähdä miten lapsikatsojat eläytyivät, ja kun he lopussa saivat kysellä näyttelijöiltä niin ah! Erityisesti mieltä lämmitti pienen tytön palaute, missä hän kertoi tykkäävänsä teatterista ja haluavansa isona myös näyttelijäksi! Voiko sitä parempaa palautetta saada?

Lahden Tuhkimossa on sopivassa suhteessa teatterin taikaa, sadun mystiikkaa, pahiksia hahmoja ja kaikki esteet voittavaa rakkautta (hivenen siirappistakin, mutta sillain sopivasti).

Iso kiitos ohjaaja Olka Horila ja koko oivallinen Tuhkimon työryhmä - tämmöistä lastenteatteria lisää!


Kuvien copyright Aki Loponen.
Näin esityksen ilmaisella henkilökuntalipulla.

Ikitie / Lahden kaupunginteatteri 2.3.2019

Toissasyksynä Lahden kaupunginteatteri teki kulttuuriteon eli esitti Väinö Linnan klassikon Täällä Pohjantähden alla kaksiosaisena upeana teatteritoteutuksena. Suomen historiaa valotettiin kauniisti ja koskettavasti. Tänä keväänä ensi-iltaan saapui Antti Tuurin kirjaan pohjautuva Ikitie. Minä näen sen jonkunlaisena henkisenä  ja historiallisena jatko-osana Pohjantähdelle. Siis siinä missä Pohjantähti kuvaili Suomen historiaa 1880-luvulta aina 1950-luvulle asti, niin Ikitiessä liikutaan 1930-luvulla ja aika paljon myös Suomen rajojen ulkopuolella. Mutta se mielenmaisema oli mielestäni näytelmissä sama.

Hanna Kirjavainen ohjaa Ikitien, ja päällimmäinen vaikutelma on vaisuus ja sekavuus. Lavalla on paljon kaikkea, ja ellen olisi nähnyt AJ Annilan erinomaista, syksyllä 2017 ensi-iltaansa saanutta elokuvaa, niin en olisi ollut niin kärryillä asioista kun nyt. Väkeä on lavalla hetkittäin paljon, mutta silti joukkokohtaukset ovat hieman pienen näköisiä. Tekstissä ei ole imua ja se on aika puuduttavaa hetkittäin. En ole lukenut Tuurin alkuperäisteosta, mutta tylsyyden uhallakin tämä osaa Suomen historia kiinnostaa.

Aihe sinällään on kyllä todella mielenkiintoinen; suomalaisten kommuunit 1920- ja 30- luvuilla Neuvostoliitossa. Minusta on tosi kiehtovaa ajatella että amerikan- ja kanadansuomalaiset tulivat sinne sankoin joukoin (siis tuhansittain!) paremman elämän toivossa. Näin jälkikäteen ajateltuna olisi ollut parempi kun olisivat jääneet sijoilleen, mutta näin se historia vaan meni. Ei tullut onnelaa, tuli nappi otsaan tai menolippu Siperiaan. Jotkut selviytyivätkin.

Kuten päähenkilömme Ketolan Jussi (erinomaisesti roolinsa sisäistävä Jori Halttunen). Mies muilutetaan kotoaan perheensä luota Pohjanmaalta, mutta onnistuu pakenemaan kaappaajiltaan rajalla ja päätyy Petroskoihin. Sieltä hän joutuu suomalaisten kolhoosiin Hopeaan, jossa toipuu pikkuhiljaa vammoistaan ja samalla sopeutuu elämään ihan toisenlaista arkea. Uuteen elämään kuuluu myös leskirouva Irina (Saana Hyvärinen) tyttärineen. Kolhoosielämään tuo vaihtelua Petroskoin kansainvälinen meno. Siellä vaikuttaa myös Kallonen (hyytävän hienon roolin tekevä Aki Raiskio), jolla on valta päättää ihmisten elämästä ja kuolemasta. Stalinin asialla kun ollaan.

En oikein saanut kiinni tarinasta, kun se tuntui dynaamisen alun jälkeen haahuavan sinne ja tänne. Välillä käydään muissa kolhooseissa (hilpeä karjakkokohtaus!!), välillä Petroskoissa, välillä taas Stalinin kätyrit käyvät Hopeassa. Vähän sellaista ajelehtimista. Välillä kolhoosissa rakennetaan ja puhalletaan yhteiseen hiileen, sitten taas tunteet kuohuvat. Väkivaltaakin on, aika suoraa sellaista.  Ei sovi siis ehkä ihan herkimmille katsojille. Outoja irrallisia kohtauksia kuten vaikkapa maatuskan pitämä herkkukauppa, joka ilmaantuu ankeuden keskelle värivaloineen ja yltäkylläisine tiskeineen (sinällään hauska kohtaus, mutta aika absurdi muun keskellä). Ja sitten en kyllä lainkaan ymmärtänyt sieltä täältä esille pompahtavaa Kullervoa (Henri Tuominen), jonkunlaisena kommentaattorina tai omanatuntona tai jopa riivaajana Ketolalle. Käsittääkseni hän ei alkueteoksessa esiinny lainkaan. En tiedä mikä ajatus tässä oli, mutta minulle ei ainakaan tuonut mitään lisäarvoa tai syvyyttä näytelmään. Juu, hän huuteli siellä (Ketolan päässä?) toimintaohjeita mm. Kallosen ampumiseen, mutta...

Ketolan pitäisi ilmiantaa ihmisiä, mutta hän haluaisi vaan pitää matalaa profiilia ja päästä kotiin. Siis Suomen-kotiin. Vaikkakin kohtalo ajaa hänet lopulta Irinan sänkyyn ja lapsenkin he saavat, niin koti-ikävä vaivaa. Monenmoisia käänteitä, aika traagisiakin, koetaan ennen loppuratkaisun kiertymistä takaisin siitä mistä lähdettiin, Kauhavalle, omaan tuttuun makuukammariin. Ketola ei ole mielestään kommunisti, taistelihan hän sisällissodassakin valkoisten puolella, mutta niin vaan kommunistina häntä Suomessa pidetään. Neuvostoliitossa taas sitten hän ei ole tarpeeksi kommunisti. Miehen sisäinen ristiriita kumpuaa halusta elää omaa elämäänsä rauhassa. Tätä ei suvaita, kummallakaan puolella rajaa.

Näyttelijäjoukko urakoi paljon rooleja, ja siitä hatunnosto ensemblelle. Varsinkin JP Rautiaisen, Mikko Pörhölän ja Mikko Jurkan monet roolit jäivät mieleen. Pekka Korpiniityn lavastuksesta jäi mieleeni erityisesti Kallosen huone valtavine seinineen, mikä oli ämuistioita ja paperilappuja. Arvatenkin ilmiantolappuja ja likvidointikäskyjä. Jyri Suomisen valot olivat dramaattisia, varsinkin kun vangitut Hopean miehen on sullottuja valoilla rajattuun vankikoppiin. Sami Järvinen loihti synkeän äänimaiseman ja Sari Salmelan monipuoliset puvut toivat ajan eläväksi. Nähtiin lavalla muuten näyttelijöistä koostuva livebändikin, aina silloin tällöin piristämässä esitystä.

Ei Ikitie mikään hilpeä perhenäytelmä ole, ja katsomossakin lauantaisena iltapäivänä oli aika iäkkäänpuoleista väkeä. Jostain syystä eivät hahmot kuitenkaan uineet ihoni alle, saaneet minua tuntemaan empatiaa heitä kohtaan. Eivät heränneet eloon siten kuin vain teatterissa voisi. Kunnianhimoa on, mutta liki kolmetuntinen kokonaisuus hieman lässähtää. Ei Ikitie kuitenkaan huono esitys ole, mutta minuun se ei nyt iskenyt.


Kuvien copyright Lauri Rotko.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.