Haapajärven Elvis / Lahden kaupunginteatteri 13.3.2026

En ole mikään true crime -genren ystävä, en lainkaan. Dekkareista tykkään, mutta ei kiinnosta yhtään lukea kotimaisten (saatikka ulkomaisten) huumehemmojen, korruptoituneiden poliisien tai minkään valtakunnan rikollisten toiminnasta. Skippaan tämmöiset uutisoinnitkin useimmiten. Näin ollen minulta on kokonaan mennyt ohi 90-luvun kuohuttava uutinen Haapajärveltä. Katariina Vuori kuvailee koko jutun kirjassaan Erään tapon tarina, ja sen pohjalta ohjaaja Lauri Maijala on tämän näytelmän Haapajärven Elvis kirjoittanut. 

Koska mukana ovat Lahden kaupunginteatterin suosikkinäyttelijäni, ja koska ohjaaja on Lauri Maijala, niin päätin lähteä kurkkaamaan suomalaista true crime -näytelmää. 

Vaikka eihän Haapajärven Elvis sellainen ole, ainakaan kokonaan. Sen sijaan se on inhimillinen, jos kohta todella synkeä, tarina yhdestä perheestä ja sen tragediasta. Perheväkivallasta pienellä paikkakunnalla. Asiasta jonka kaikki tietävät, mutta mihin kukaan ei puutu. Kunnes yksi puuttuu, lopullisin seurauksin.  

Lauri Maijala on kirjoittanut ja ohjannut huikean hienon näytelmän. Koska en tiennyt tarinaa, istuin penkin reunaa puristaen koko esityksen ajan. Jännite oli käsin kosketeltavaa. Ruuvi kiristyi ja kiristyi, ja kauhulla odotin miten tilanne päättyy. Kuten arvata saattaa, eihän se hyvin voi päättyä.

 

Asko (Vilma Kinnunen) on pieni poika, jolla on äiti Ulla (Anna Pitkämäki) ja isä Esko (Tapani Kalliomäki). Vanhemmat ovat päätyneet yhteen varsin nuorina, ja liitto on ollut alusta asti myrskyisä. Isälle on maistunut niin viina kuin muutkin päihteet ja tämän vankilakierre rytmittää perheen arkea. Kun isä on vankilassa on elämä kotona suht normaalia. Asko leikkii parhaan ja ainoan kaverinsa Kimmon (Jari-Pekka Rautiainen) kanssa, käy koulua, puuhailee äidin mukana, ja sellaista tavallista. Kimmon kanssa seikkaillaan, pelataan Afrikan tähteä (Kimmo ei ole kovin reilu pankkiiri muuten) ja lasketaan liukurilla.

Mutta kun isä on kotona on jännite jatkuvasti läsnä. Mies istuu kauhtuneessa nojatuolissa ja kyttää pistävin silmin kaikkea. Istuu hiljaa ja tarkkailee. Ja hiiltyy. Turpaan tulee herkästi. 

 

Asko pakenee huutoa ja lyöntejä musiikin maailmaan. Elvis (Teemu Palosaari) laulaa vain hänelle ja vie pois perhehelvetistä. Päivisin poika nukkuu koulussa luokan perälle tuodun patjan päällä, mikä toki herättää närää luokkakavereissa. Kiltti ja nössykkä opettaja (Aki Raiskio) ymmärtää ja säälii, mutta ei tee mitään. Kuten ei kukaan muukaan. On muuten kiinnostavaa että sama opettaja on ollut aikoinaan myös Eskolla. Ehkä hän koittaa hyvittää asioita Askon erikoiskohtelulla. Myös poliisi vaikuttaa olevan aika kädetön, vaikka sekä Ulla että Helvi ovat tehneet lukuisia ilmoituksia Eskon väkivaltaisuudesta.

Askon lähipiiriin kuuluu myös ihana äidinäiti Helvi (Lumikki Väinämö), ja täti Leena (Liisa Vuori) miehineen (JP Rautiainen) jotka hössöttävät, mutta tyytyvät vetämään tupakkaa pastellivärisissä neuleissaan. Eskon veli Mika (Jori Halttunen) on samanlainen hanttapuli kuin Eskokin, ja juopporemmiin kuuluu mm. mainio (joskin säälittävä) Puujalka-Vesku (Aki Raiskio).

 

Tarina etenee kuten arvata saattaa. Väkivalta kotona pahenee, ja Askon kasvaessa lyönnit kohdistuvat myös häneen. Sellaista normaalia pikkupojan arkea sävyttää jatkuva varpaillaan olo. Asiat eskaloituvat tappoon, ja koko yhteisö huokaa helpotuksesta. Katsojakin. 

On ihanaa saada kuulla miten näille ihmisille oikeasti kävi. Että Asko on tänä päivänä aikuinen mies, jolla on oma perhe ja bändi (aiemmin hän oli myös Elvis-imitaattori!) ja asiat hyvin. Myös äiti ja mummo ovat hengissä ja hyvinvoivia.

      

Näyttelijät tekevät käsittämättömän hienoa työtä. Vilma Kinnunen on niin upea pienen herkän pojan roolissaan ettei ole tosikaan. Ainoa mikä pisti silmään oli liian sliipatut kulmakarvat. Mutta mikä roolityö! Myös Tapani Kalliomäen Esko on niin paha että pahuus suorastaan valuu katsomoon. Koko esitys alkaa hänen laulunumerollaan millä hän karismaattisesti hurmaa katsojat. Mutta sitten kun hän on paha, hän on todella paha ja minä en todellakaan haluaisi kohdata tätä miestä pimeällä kujalla enkä missään muuallakaan. Painajaismaista kamaa. Mutta ihan huikeaa näyttelemistä. 

Myös Anna Pitkämäen Ulla on liikuttava. Hän kyllä eroaa ja koittaa päästä eroon Eskosta, mutta Eskostapa ei niin vaan eroon pääse. Mies piinaa koko perhettä vuosikausia eron jälkeenkin. Teemu Palosaaren Elvis on varsin katu-uskottava! Pakko mainita myös bingoemäntä Helena (Liisa Vuori) joka on aikas rääväsuinen. Helvi-mummon monologi poliisikuulustelussa menee suoraan sydämeen, Lumikki Väinämö tekee tässä koskettavaa työtä. Monologia korostaa taustan hiljaisuus, ei ole muuta kuin Helvin hiljaisella äänellä kerrottu puhe.

 

Lauri Maijala on tehnyt myös lavastuksen. Varsin vaatimaton koti räsymattoineen ja aavistuksen nukkavieruine huonekaluineen. Taustalla moninaiset verhokankaat. Ainoa normaalista poikkeava asia on Askon Elvis-nurkkaus. Tiina Hauta-ahon puvustus on upea, kasarin tuulipukuestetiikkaa ja kamalia logocollegepaitoja. Nämä ihmiset ovat tavallisia tyyppejä, käyvät porukalla bingossa ja saunovat. Ottavat saunakaljan tai pari. Ja sitten suljettujen ovien takana hakataan perhe.

Kati Kerosen naamiointi on myös hienoa, peruukit ajanmukaiset ja muutenkin. Jouni Nykoppin valot ja Jukka Vierimaan äänet sopivat kokonaisuuteen. Studionäyttämö on pieni ja katsojat istuvat kahdella puolella esiintyjiä. Näin ollen esitys tulee ihan iholle. 

Erityismaininta Pohjois-Pohjanmaan murteen tavoittamisesta kaikille näyttelijöille.

 

Vaikka esitys on fiktiota, se perustuu tositapahtumiin. Ja kymmeniin, satoihin, tuhansiin vastaaviin kaltaisiinsa tarinoihin. Useimmiten ne varmasti päättyvät toisin eli perheen äidin kuolemaan. Vaikka aihe on näin vakava, niin esityksessä on mukana kasapäin lämpöä, huumoria ja muuta kevyempää. Haapajärven Elvistä on ilo katsoa vaikka aika raskas aihe onkin. Tämmöisiä näytelmiä varten teatteria tehdään. Kiiruhtakaa siis katsomaan kun vielä ennättää. 

 

Esityskuvien copyright Janne Vasama.
Näin esityksen alennushintaisella lipulla, kiitos JP! 

Ei kertonut katuvansa / Tampereen teatteri 18.1.2024

Minulla on outo tapa. Tai en tiedä miten outo, minusta se kuulostaa tosi järkevältä. Nimittäin semmoinen, että kun mulla on omana joku hyvä kirja, siis sellainen minkä tiedän olevan hyvä, niin en raaski lukea sitä. Panttaan sitä ”pahan päivän varalle”, siihen kun tiedän tarvitsevani oikein hyvää kirjaa. Että sitten on oikein hyvä lukukokemus jemmassa. Mulla on kotona useita sellaisia kirjoja, ja Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa on yksi sellainen. 

Tiedän että pidän siitä, koska aikaisemmat Kinnusen kirjat ovat olleet loistavia. Joten en ole halunnut vielä lukea. Vaikka mieli tekisi. Jonkun mielestä tämä on tosi typerää, mitä jos vaikka kuolen ennenkuin ehdin lukea kirjan. No, minusta tämä on järkevää: jos tulee rutto tai en pääse talostani tulvan takia mihinkään, mulla on monen keskivertokirjan lisäksi näitä helmiä! 

Mutta onpa ihana nähdä tämä Mikko Roihan dramatisoima ja ohjaama teos vihdoin Tampereen teatterin näyttämöllä! Usean teatterin yhteistyö sai ensi-iltansa viime kesänä Berliinissä ja sen jälkeen se on nähty jo Kouvolassa, Turussa ja Lahdessa. Tampereen jälkeen vuorossa on vielä Seinäjoki ja Hämeenlinna. Seitsemäs yhteistyöteatteri on Vapaa Teatteri. Aivan mahtavaa tämmöinen teatterien välinen kimppa, ja Roihalla onkin asiasta hyvä kokemus. Kuudesta eri teatterista tulevat näyttelijät ovat työstäneet esitystä Berliinissä Roihan johdolla. Hyvin porukka on hioutunut yhteen. Viime keväänä Helsingin kaupunginteatteri toteutti Susanna Airaksisen version romaanista, ja hieno oli sekin, mutta toki hyvin erilainen.

Tarinan keskiössä on viisi naista, jotka kaikki lähtivät saksalaisten mukaan sodan loppuvaiheilla, näiden siirtyessä Norjaan. Sodan päätyttyä naisten kohtalona on palautus Suomeen, vankileirille. Mutta sattuman oikusta ja ystävällisen kuskin ansiosta he pääsevät pakenemaan ja päättävät patikoida poltetun Lapin halki kotikonnuilleen. Matka ei ole millään mittapuulla helppo. Nälkä, miinat, luonnonolot ja kunkin persoonallisuus tuovat omat haasteensa reissulle. Porukka kohtaa niin ystävällisiä kuin vihamielisiäkin maanmiehiä, mutta kaikesta selvitään. Tarina on rankka ja intensiivinen, ja niin myös teatterisovitus. Naisviisikko hitsautuu siinä määrin yhteen kun se on mahdollista.

Ei kertonut katuvansa on eräänlainen sotanäytelmä, näyttämättä lainkaan itse sotaa, ainoastaan sen karuja seurauksia. Naisten näkökulma unohtuu kovin usein sotakuvastossa, ja Tommi Kinnunen osaa kyllä hienosti kertoa vähemmistöjen vinkkelistä. Ja sodassa jos missä naiset ovat vähemmistö, jonka ääni ei juuri kuulu. Hiusten ajelu ja huorittelu satuttaa, mutta varmasti moni koki pahempaakin.

Mari Pöytälaakso (Seinäjoen kaupunginteatteri), Tiina Winter (Kouvolan teatteri, Ulla Koivuranta (Turun kaupunginteatteri), Mari Turunen (Tampereen teatteri) ja Liisa Peltonen (Hämeenlinnan kaupunginteatteri) tekevät todella vahvaa ja koskettavaa työtä. Kukin on joutunut selviytymään sodasta parhaansa mukaan; sairaanhoitajana, kanttiinissa, saksalaissotilaan naisystävänä… yhteisellä taipaleella naisten taustoja ja tarinoita avataan, sopivassa määrin. Koskettavia ja niin kovin inhimillisiä tarinoita. Odotettavissa on vaan vihaa ja häpeää; saksalaisten huorilla ei ole helppoa. Ihan sama vaikka oltiin aseveljiä aiemmin.

Erityisesti hieman vanhemman ja huonojalkaisen Ailin kohtalo on karu. ”Kyllä se ikä saa teidätkin kiinni jokaisen” Aili toteaa, ja niinhän se on, vaikka nuorena sitä kai luulee elävänsä ikuisesti. Aborttikohtaus on myös hyytävä. Kyllä tässä saa liikuttua moneen kertaan. Realismi ja solidaarisuus kantaa naisia eteenpäin, ehkä ihan suomalainen sisukin.

Tämä on ennenkaikkea naisten näytelmä, mutta mukana on yksi mieskin. Jari-Pekka Rautiainen (Lahden kaupunginteatteri) venyy moneen, saksalaisupseerista suomalaisiin rajamiehiin ja miinanraivaajiin. Peräti 12 roolia, kaikki pieniä, mutta tärkeitä. Hienoa muuntautumiskykyä ja heittäytymistä! Myös Ulla Koivuniemi ennättää vielä muutamiin muihin rooleihin, Ailin lisäksi. Varsinkin miinanraivaajien kohtaaminen on tärkeä muistutus miten vaarallinen ympäristö Lappi saksalaisten jäljiltä on.

Tampereen teatterin Frenckell-näyttämö ei ole suurensuuri, mutta Roihan yksinkertainen lavastus toimii siellä hyvin. Laudoista tehdyt ”pitkospuut” ovat naisten loppumattoman marssin pohjana, ja muuntuvat ne moneen muuhunkin. Toinen muuntautuva elementti on ruumisarkkumaiset puulaatikot. Naisten synkronoidut liikkeet ja edestakainen huojunta kävellessä on hienoa katsottavaa, kuin pelkistettyä nykytanssia.

Kuka sanoo että naisten unelmat olivat vääriä? Voiko entiseen elämään enää palata, tai edes tavalliseen elämään, pohtii näytelmässä Irene. Meille jää muiden naisten kohtalo avoimeksi, mutta Irenen ratkaisu selviää, ja antaa esityksen nimenkin. Samaan aikaa itketti ja nauratti kun naiset Rovaniemeä lähestyessään kaivavat huulipunan esille, pitäähän se nyt ihmisten ilmoille mennä nättinä! Ja vastassa on vain törröttäviä savupiippuja ja vihaisia ihmisiä. Pääseekö tästä häpeästä koskaan?

Moe Mustafan hienot projisoinnit Lapin luonnosta toimivat taustalla, välillä aika psykedeelisestikin. Musiikin käyttö on oivaltavaa, kuten vaikkapa saksankielisten iskelmien rytmikkyys tahdittaa naisten loputonta kävelyä. Välillä musiikki on pahaenteistä, valmistaen katsojaa pahimpaan. Taina Sivosen puvustus oli korutonta ja tunnelmaan sopivaa.

Ei kertonut katuvansa kosketti monella tavalla. Se tarkkuus ja taito mitä sekä ohjaaja että esiintyjät katsojille tarjoilivat oli upeaa. Vaikka ryhmä on tätä jo veivannut kymmeniä esityksiä, niin leipääntyminen tai rutinoituminen ei todellakaan näkynyt. Päinvastoin, lavalla on hienosti yhteen hitsautunut ryhmä. Korutonta ja koskettavaa teatteria, jota kannattaa mennä katsomaan. 2,5 tuntia ei tuntunut pitkältä koska tapahtumat tempaisivat kokonaan mukaansa. 

Ja kai se kirjakin nyt pitää lukea kun tiedän tarinankin jo.

Esityskuvien copyright Moe Mustafa.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Tuhkimo / Lahden kaupunginteatteri 29.4.2019

Joskus on ihana mennä fiilistelemään hyvää teatteriesitystä uudelleen. Lahden kaupunginteatterin Tuhkimo oli juuri tälläinen näytelmä. Niin hyvä mieli siitä jäi - näin sen lokakuussa viimeksi - että halusin tulla toistekin. Ja kun vielä kummitytön Nooran synttärit osuivat melkein samalle päivälle, niin sai Lahden reissulla kaksi kärpästä yhdellä iskulla.

Ei tästä vaan voi olla tykkäämättä. Sali täynnä kolmosluokkalaisia ja meitä aikuisia muutama. Kaikilla on kivaa, varsinkin meillä aikuisilla!

Prinssi Hildebert (Teemu Palosaari) on edelleen komea ja pakoilee hovinarrejaan pilkettä silmäkulmassaan, Tuhkimo (Liisa Vuori) taas sopivan viaton ja herkkä - ja lopussa suorastaan säkenöivä! Mutta esityksen helmi on kyllä Tuhkimoa piinaava naiskolmikko eli ilkeät sisarpuolet Toora (Tapani Kalliomäki) ja Superba (JP Rautiainen) sekä heidän palvelijansa Trilla (Aki Raiskio). Tämän trion elkeet ja koko lavapreesens on kyllä aikamoista! Hykerryttävää! Varsinkin Tooran onneton riimittely herätti paljon hilpeyttä.

Ja tässä on vaan NIIN upea pukusuunnittelu, kiitos Riikka Aurasmaa!

Tämä esitys oli järjestyksessään 50. ja samalla toiseksi viimeinen. Porukka lavalla on kyllä tehnyt hienoa työtä ja saanut varmasti paljon uusia faneja teatterille. Kiva nähdä miten lapsikatsojat eläytyivät, ja kun he lopussa saivat kysellä näyttelijöiltä niin ah! Erityisesti mieltä lämmitti pienen tytön palaute, missä hän kertoi tykkäävänsä teatterista ja haluavansa isona myös näyttelijäksi! Voiko sitä parempaa palautetta saada?

Lahden Tuhkimossa on sopivassa suhteessa teatterin taikaa, sadun mystiikkaa, pahiksia hahmoja ja kaikki esteet voittavaa rakkautta (hivenen siirappistakin, mutta sillain sopivasti).

Iso kiitos ohjaaja Olka Horila ja koko oivallinen Tuhkimon työryhmä - tämmöistä lastenteatteria lisää!


Kuvien copyright Aki Loponen.
Näin esityksen ilmaisella henkilökuntalipulla.

Ikitie / Lahden kaupunginteatteri 2.3.2019

Toissasyksynä Lahden kaupunginteatteri teki kulttuuriteon eli esitti Väinö Linnan klassikon Täällä Pohjantähden alla kaksiosaisena upeana teatteritoteutuksena. Suomen historiaa valotettiin kauniisti ja koskettavasti. Tänä keväänä ensi-iltaan saapui Antti Tuurin kirjaan pohjautuva Ikitie. Minä näen sen jonkunlaisena henkisenä  ja historiallisena jatko-osana Pohjantähdelle. Siis siinä missä Pohjantähti kuvaili Suomen historiaa 1880-luvulta aina 1950-luvulle asti, niin Ikitiessä liikutaan 1930-luvulla ja aika paljon myös Suomen rajojen ulkopuolella. Mutta se mielenmaisema oli mielestäni näytelmissä sama.

Hanna Kirjavainen ohjaa Ikitien, ja päällimmäinen vaikutelma on vaisuus ja sekavuus. Lavalla on paljon kaikkea, ja ellen olisi nähnyt AJ Annilan erinomaista, syksyllä 2017 ensi-iltaansa saanutta elokuvaa, niin en olisi ollut niin kärryillä asioista kun nyt. Väkeä on lavalla hetkittäin paljon, mutta silti joukkokohtaukset ovat hieman pienen näköisiä. Tekstissä ei ole imua ja se on aika puuduttavaa hetkittäin. En ole lukenut Tuurin alkuperäisteosta, mutta tylsyyden uhallakin tämä osaa Suomen historia kiinnostaa.

Aihe sinällään on kyllä todella mielenkiintoinen; suomalaisten kommuunit 1920- ja 30- luvuilla Neuvostoliitossa. Minusta on tosi kiehtovaa ajatella että amerikan- ja kanadansuomalaiset tulivat sinne sankoin joukoin (siis tuhansittain!) paremman elämän toivossa. Näin jälkikäteen ajateltuna olisi ollut parempi kun olisivat jääneet sijoilleen, mutta näin se historia vaan meni. Ei tullut onnelaa, tuli nappi otsaan tai menolippu Siperiaan. Jotkut selviytyivätkin.

Kuten päähenkilömme Ketolan Jussi (erinomaisesti roolinsa sisäistävä Jori Halttunen). Mies muilutetaan kotoaan perheensä luota Pohjanmaalta, mutta onnistuu pakenemaan kaappaajiltaan rajalla ja päätyy Petroskoihin. Sieltä hän joutuu suomalaisten kolhoosiin Hopeaan, jossa toipuu pikkuhiljaa vammoistaan ja samalla sopeutuu elämään ihan toisenlaista arkea. Uuteen elämään kuuluu myös leskirouva Irina (Saana Hyvärinen) tyttärineen. Kolhoosielämään tuo vaihtelua Petroskoin kansainvälinen meno. Siellä vaikuttaa myös Kallonen (hyytävän hienon roolin tekevä Aki Raiskio), jolla on valta päättää ihmisten elämästä ja kuolemasta. Stalinin asialla kun ollaan.

En oikein saanut kiinni tarinasta, kun se tuntui dynaamisen alun jälkeen haahuavan sinne ja tänne. Välillä käydään muissa kolhooseissa (hilpeä karjakkokohtaus!!), välillä Petroskoissa, välillä taas Stalinin kätyrit käyvät Hopeassa. Vähän sellaista ajelehtimista. Välillä kolhoosissa rakennetaan ja puhalletaan yhteiseen hiileen, sitten taas tunteet kuohuvat. Väkivaltaakin on, aika suoraa sellaista.  Ei sovi siis ehkä ihan herkimmille katsojille. Outoja irrallisia kohtauksia kuten vaikkapa maatuskan pitämä herkkukauppa, joka ilmaantuu ankeuden keskelle värivaloineen ja yltäkylläisine tiskeineen (sinällään hauska kohtaus, mutta aika absurdi muun keskellä). Ja sitten en kyllä lainkaan ymmärtänyt sieltä täältä esille pompahtavaa Kullervoa (Henri Tuominen), jonkunlaisena kommentaattorina tai omanatuntona tai jopa riivaajana Ketolalle. Käsittääkseni hän ei alkueteoksessa esiinny lainkaan. En tiedä mikä ajatus tässä oli, mutta minulle ei ainakaan tuonut mitään lisäarvoa tai syvyyttä näytelmään. Juu, hän huuteli siellä (Ketolan päässä?) toimintaohjeita mm. Kallosen ampumiseen, mutta...

Ketolan pitäisi ilmiantaa ihmisiä, mutta hän haluaisi vaan pitää matalaa profiilia ja päästä kotiin. Siis Suomen-kotiin. Vaikkakin kohtalo ajaa hänet lopulta Irinan sänkyyn ja lapsenkin he saavat, niin koti-ikävä vaivaa. Monenmoisia käänteitä, aika traagisiakin, koetaan ennen loppuratkaisun kiertymistä takaisin siitä mistä lähdettiin, Kauhavalle, omaan tuttuun makuukammariin. Ketola ei ole mielestään kommunisti, taistelihan hän sisällissodassakin valkoisten puolella, mutta niin vaan kommunistina häntä Suomessa pidetään. Neuvostoliitossa taas sitten hän ei ole tarpeeksi kommunisti. Miehen sisäinen ristiriita kumpuaa halusta elää omaa elämäänsä rauhassa. Tätä ei suvaita, kummallakaan puolella rajaa.

Näyttelijäjoukko urakoi paljon rooleja, ja siitä hatunnosto ensemblelle. Varsinkin JP Rautiaisen, Mikko Pörhölän ja Mikko Jurkan monet roolit jäivät mieleen. Pekka Korpiniityn lavastuksesta jäi mieleeni erityisesti Kallosen huone valtavine seinineen, mikä oli ämuistioita ja paperilappuja. Arvatenkin ilmiantolappuja ja likvidointikäskyjä. Jyri Suomisen valot olivat dramaattisia, varsinkin kun vangitut Hopean miehen on sullottuja valoilla rajattuun vankikoppiin. Sami Järvinen loihti synkeän äänimaiseman ja Sari Salmelan monipuoliset puvut toivat ajan eläväksi. Nähtiin lavalla muuten näyttelijöistä koostuva livebändikin, aina silloin tällöin piristämässä esitystä.

Ei Ikitie mikään hilpeä perhenäytelmä ole, ja katsomossakin lauantaisena iltapäivänä oli aika iäkkäänpuoleista väkeä. Jostain syystä eivät hahmot kuitenkaan uineet ihoni alle, saaneet minua tuntemaan empatiaa heitä kohtaan. Eivät heränneet eloon siten kuin vain teatterissa voisi. Kunnianhimoa on, mutta liki kolmetuntinen kokonaisuus hieman lässähtää. Ei Ikitie kuitenkaan huono esitys ole, mutta minuun se ei nyt iskenyt.


Kuvien copyright Lauri Rotko.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Puhallus / Lahden kaupunginteatteri 19.10.2018

Tommi Kainulainen ja koko työryhmä on tehnyt Lahden kaupunginteatterin kanssa kulttuuriteon. Ja ehkäpä myös kulttiteon. Nimittäin tuonut vanhan leffaklassikon esimmäistä kertaa Suomen teatterilavoille. Puhallus oli aikoinaan valtava menestys valkokankailla, voittaen mm. 7 Oscariakin. Tuttu tunnusmelodia (Scott Joplinin The Entertainer) vie välittömästi ajatukset 1930-luvun Chicagoon ja Paul Newmanin & Robert Redfordin tähdittämään veijarikomediaan. Ellet ole leffaa nähnyt niin nyt kipin kapin katsomaan.

Katsomaan voisit mennä myös näytelmää Lahteen. Se on nimittäin kutkuttavan viihdyttävä ja visuaalisesti todella näyttävä. Eikä tarvitse olla elokuvaa nähnyt, kyllä tämä tarina avautuu muutenkin. Pikkurikollisjoukko puuhaa monenlaisia kupruja ja vedätyksiä että saisi rahaa huijattua ja samalla pitää toki pakoilla virkavaltaa. Lopulta tulee aika suorittaa kunnon iso keikka ja putsata ketku Lonnegan kertakaikkisen totaalisesti. Ja kun uhkapeli tuntuu olevan herran ainoita paheita, niin sitä sitten ja kunnolla. Monta monituista juonenkäännettä ja kikkailua nähdään, ja välillä pitää istua ihan penkin reunamilla kun läheltä piti -tilanteita on niin paljon. Ja takaa-ajoja!

Juonesta ei voi kauheasti enempää paljastaa, ettei vaan mene lipsauttamaan mitään liikaa. Kannattaa itse käydä katsomassa. Kainulainen on suomentanut tekstin herkullisesti ja hieman vanhahtavien sanojen käyttö välillä vie ajatukset sinne 30-luvulle hyvin. Pekka Korpiniitty on suunnitellut upean lavastuksen, jossa lavan keskellä oleva ruosteinen lieriö avautuu näppärästi vedonlyöntitoimistoksi. Vähän ankeaa ja tehdasmaista, mutta todella hienoa katsottavaa. Ja hieno junavaunu siirtyvine väliseinineen ja pyörivine pelipöytälavoineen! Lavaa ja kaikkia lavastuselementtejä hyödynnetään ohjauksessa hienosti.

Kari Laukkasen valosuunnittelu luo tummia varjoja Chigagon yöhön. Upeat varjokuva-ampumiset esimerkiksi. Muikeista äänistä kiitos Tatu Virtamolle - juna ihan oikeasti tuntui kulkevan näyttämön kupeessa. Ulla-Maija Peltolan mainio vaatesuunnittelu liituraitapukuineen, ruutuhousuineen ja hattuineen on piste iin päälle tunnelman luomiseksi. Bongailin myös upeita kenkiä.

Näyttelijäjoukko on ensiluokkaisen loistava. Lonneganin roolissa synkistelee Aki Raiskio, aivan hykerryttävällä tavalla. Hyvin cool ja uhkaava. Ja sitten on rakastettava roistokaksikko Hooker (Tomi Enbuska) ja Gondorff (Tapani Kalliomäki). Siinä missä Hooker on naisiin menevä, kärsimätön ja hieman naiivin oloinen, niin Gondorff on konkarina porukan aivot ja ideanikkari. Velmuileva Kalliomäki on elementissään ja katsomossa saa hykerrellä ilosta tätä katsoessaan. Gondorffin rooli sopii Kalliomäelle kuin nakutettu. Ja se hinkuva yskänauru! Minut hurmasi myös laskentanero Mottola eli Jari-Pekka Rautiainen (taas kerran), ihanassa ruutupuvussaan. Mikko Jurkka on sopivan luihuinen poliisi joka koittaa saada konnat kuriin.

Puhallus on aika äijäilyesitys, jossa naisille ei ole kauheasti tilaa. Lumikki Väinämö, Mari Naumala, Laura Huhtamaa, Raisa Vattulainen, Anna-Sofia Tuominen ja Roosa Vilén kyllä pistävät parastaan, mutta miesten näytelmä tämä on.

Pakko kehua vielä myös sokeana katumuusikkona esiintynyttä Martti Peippoa, joka tarjoili muutamia hykerryttäviä musiikkinumeroita (Vippaa mulle viitonen!). Hän toimii muutenkin aktiivisessa osassa, varoitellen ja suojellen porukkaa. Ihana pieni, mutta tärkeä, rooli.

Katsojan sympatiat ovat rosmojen puolella, ja poliiseista on tehty "vihollisia". Toisaalta, nämä roistot eivät tunnu roistoilta lainkaan, sen verran sympaattisia he ovat. Huijareita joo, ja kyllähän tässä ruumiitakin tulee. Mutta ei tämä ole mikään verinen rikosdraama. Tarina kulkee juohevasti, ja vähän ihmissuhdejuttujakin siellä kaiken filuritoiminnan keskelläkin nähdään.

Puhallus on oiva näytelmä siitä miten pikkuhiljaa väsyttämällä saadaan kaveri tarttumaan syöttiin ja sitten vaan vedetään saalis perille. "Kosto on idiootteja varten" todetaan - mutta kyllä se maistuu suloiselta silti. Mahdottoman viihdyttävä ilta - kiitos koko työryhmälle.


Kuvien copyright Aki Loponen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Tuhkimo / Lahden kaupunginteatteri 11.10.2018

Lastennäytelmä.

Arkipäivänäytös.

Sali täynnä koululaisia.

Uhka vai mahdollisuus?


No tässäkin tapauksessa taas mahdollisuus! Sillä niin hauskaa meillä muutamalla aikuiskatsojalla oli Lahden kaupunginteatterin Tuhkimon parissa. Kyllä aikuinenkin voi ja saa (ja pystyy) katsoa klassikkosatuja, kun ne on tulkittu näin hersyvästi kuin Olka Horilan sovittamassa ja ohjaamassa Topeliuksen klassikkosadussa. Tai vanha eurooppalainen kansansatuhan tämä on, mutta Topelius vaan muokkasi siitä oman versionsa, kuten Horila tekee nyt. Tekstiä on ihanasti tuoreistettu ja meno on paikoitellen ihan hulvatonta. Tuttuja elementtejä on mukana, mutta paljon on myös jäänyt pois ja tullut uutta tilalle. Silti koko juoni tuntuu siltä että "näinhän sen kuuluisi ollakin". Ei ole vain yhtä oikeaa versioita vaan myriadeja muunnelmia.

Ja olenpas iloinen että tämän muunnelman näin! Raikasta ja hauskaa, ja olihan siellä se komea prinssi (Teemu Palosaari) ja kaunis prinsessa (Liisa Vuori), jotka lopulta saavat toisensa. Muutaman mutkan ja kommelluksen kautta tosin, ja pienellä taikavoimallakin ryyditettynä. Joskus tosin olisi kiva nähdä se käsiohjelmassakin mainittu skandinaavinen muunnelma missä päähenkilö Tuhkimus onkin poika, joka saa prinsessan puolisokseen. Tai jospa joku tekisi ihan oman version missä prinsessa saa omakseen kauniin Tuhkimon? Ei se lapsikatsojille olisi enää mikään juttu. Sitä odotellessa...

Videolla voi katsoa miten JP Rautiaisesta tulee Superba

Tässä Tuhkimossa on tottakai ne kaksi ilkeää sisarpuolta; Superba (Jari-Pekka Rautiainen) ja Toora (Tapani Kalliomäki). Rasittavia ja ah niin huvittavia bimboja, joista Toora on vielä aika tyhmäkin. Molemmat niin hersyviä hahmoja, joita katsellessa ei voi kun kihertää. Kaikki mahdolliset kliseet on näyttelijät ottaneet käyttöönsä loihtiessaan itsestään siskopuolia. Voi sitä silmien pyörittelyä ja nasaalisia äännähdyksiä! Varsinkin Tooran runomitassa puhuminen (sehän on niin hienoa!), tai ainakin sen yrittäminen, on hillitöntä. Sisarusten suoltamat solvaukset Tuhkimolle saavat hymynkareen huulille, ja pieruhuumori vetoaa myös lapsiin.

      

Tässä juonessa juju on se että sisarukset uskottelevat kaikille olevansa maanpaossa eläviä ja syrjäytettyjä Burgundin prinsessoja, vaikka totuushan on ihan toinen. Näitä riiviösisaruksia kaitsee ja kannustaa mustiin puettu kopea vanhapiikatädin oloinen palvelijatar Trilla (Aki Raiskio). Hieman erilainen roolityö kuin Jukolan Jussi tässä viimeksi Lahdessa... Toki on Kalliomäen Tapsakin aika erilainen kuin Akseli Koskela! On aina virkistävää nähdä näitä vakavia draamarooleja normaalisti tekeviä näyttelijöitä heittäytymässä ihan toisenlaiseen maailmaan. Lapsillekin voi tehdä hyvää teatteria loistavilla näyttelijöillä. Ehkä tämä on tekijöillekin kivaa vaihtelua.

      

Liisa Vuori on hurmaava ja viaton Tuhkimo. Puhdassydäminen ja rehellinen tyttö on todellinen satuhahmo, sillä eihän näin täydellisiä tyttöjä ole olemassakaan. Silti hän on niin inhimillinen että voi sanoa vihaavansa siskopuoliaan. Tosin pienet kiukustumislipsaukset käyvät kohtaloikkaiksi kun otetaan Hanhimuorin (Anna Pitkämäki) taiat kehiin... Teemu Palosaari on kyllä ihan ulkoisestikin ihan prinssimäinen, ja Hildebert on hieman kuriton ja kankeita kaavoja karttava prinssi. Velvollisuuksia on, ja niiltä prinssi pakenee luontoon, pois paapovia hovinarrejaan Puppaa (Mari Naumala) ja Pippaa (Henri Tuominen). Hildebertiä ja Tuhkimoa yhdistää se että kaikki tuntuvat määräilevän ja komentelevan. Onneksi keinot on keksitty! Pariskunnan laulu ja tanssi yläilmoissa imaisee koko esityksen korkeisiin sfääreihin ja vie katsojat leijumaan mukanaan.

Riikka Aurasmaa on päästänyt sisäisen lapsensa irti pukusuunnittelussa, erityisesti sisarpuolen värikkäitä ja mielikuvituksen rajoja rikkovia asuja suunnitellessaan. Pukujen vaihdot käyvät kuin taikuutta olisi ilmassa (varsinkin kun Tuhkimo vaihtaa nuhruisesta mekostaan juhlakolttuun!!). Väliajalla ihailin teatterin aulassa pukujen luonnoksia, ja Aurasmaan mietteitä Tuhkimon vaatteista: Topeliuksen henkeä kunnioittaen mukaan tulivat eläinhahmot, tai ihmisten eläimelliset piirteet. Ja jotenkin vahvasti juuri Tuhkimon kautta tulivat Rudolf Koivun satukirjakuvitukset idean kuvastoksi. Ja ilkeiden sisarpuolten vaateparsista Aurasmaa sanoo: Toora ja Superba ovatkin omasta mielestään supermalleja tylleissään ja korseteissaan, he rakentavat identiteettiään pelkän ulkoisen kautta.

Annukka Pykäläisen oivaltava lavastus hyödyntää taulunkehyksiä isommassa ja pienemmässä mittakaavassa kerrassaan riemullisesti. Ne asettivat hienoja raameja ihmisille ja kohtauksille. Miten hieno idea!

Tykkäsin myös tosi paljon pienestä varjoteatteripätkästä! Ja mukavaa pienille katsojille oli olla päättämässä prinssin morsianvalinnoista. Taisivat prinsessaehdokkaat olla varsin tuttuja monelle... Ja pidin kovasti myös siitä miten satu tuodaankin todeksi, tai siis, miten katsojille avataan sitäkin että tämä on näytelmä, ja nämä ovat näyttelijöitä!

Paperinuken (joko prinssin tai prinsessan) sisältämä käsiohjelma oli kiva idea. Ainoa vaan että piti niitä sitten hankkia toinenkin, että saan askarreltua itselleni oman Teemu Palosaari-paperinuken. Koska pitää ehjä käsiohjelmakin olla ihmisellä.

   

 Ja esityksen lopuksi pääsin Superban kainaloon!

Tuhkimon sanoma on universaali ja moderni: älä yritä olla jotain muuta kuin oma itsesi. Sinä olet sinä. Esitys on yhtäaikaa anarkistinen ja perinteinen, joka viihdyttää yhtälailla lapsia kuin aikuisiakin. Kaikille kiireisille ihmisille tämä on hyvä irtiotto arjesta; eskapismia prinsessasatuihin, joissa paha saa palkkansa ja loppukin on kaunis ja onnellinen. Esityksiä on niin päivisin kuin iltaisinkin, aina ensi vuoden huhtikuulle!


Esityskuvien copyright Aki Loponen, muut kuvat omia.
Näin esityksen alennushintaisella lipulla.

Täällä Pohjantähden alla - Mäensyrjäkansan kärsimystie / Lahden kaupunginteatteri 5.12.2017

Sinällään nämä Lahden kaupunginteatterin nimivalinnat kahtia jaetulle Linnan romaanitrilogiasta dramatisoiduille näytelmille ovat hienot - mutta kamalan pitkät! Kakkososa Mäensyrjäkansan kärsimystie jatkaa siitä mihin edellinen (Kuu on torpparin aurinko) jäi. Kannattaa muuten käydä lukaisemassa se ensin, ja tämä sitten siihen jatkoksi.

Nyt ovat sitten Koskelan Jussin ylöskaivetut kannot laskeutuneet alas katosta. Keskellä suota seisoo urkuharmooni.

Sisällissota on ohi ja sen seurauksia käydään läpi. Ihmiset vaeltavat näyttämön poikki; meno on monellakin tapaa raskasta. Nauhalta luetaan nimiä. Ja raskaammaksi vielä, muuttuu kun oikeudenkäynnit alkavat. Ja teloitukset. Onneksi istun nyt taaempana enkä suoraan näyttelijöiden nenän alla, ettei vollottamiseni häiritse esitystä. Toistuvat pakkoliikkeet valtaavat esiintyjät.

Teloitusten lisäksi punapäällikön perheitäkin rangaistaan. Koskelan Elinakin (Liisa Loponen) luuttuaa työväntalon lattiaa. Sillä välin Koskelan Akseli (Tapani Kalliomäki) ja muut hytisevät alusvaatteissaan vankileirillä. Ja minä itken katsomossa.

Nyt ahdistaa ja surettaa ja tuntuu pahalta. Vihaan näitä valkoisten edustajia, jotka päättävät erilaisten lehmänkauppojen avulla kuka saa jäädä henkiin ja kuka ei, samalla kun "kusevat" katsomoon (olipas hyvä että istuin taaempana tällä kertaa!). Aargh! Vihaan sitä miten ihmisiä kohdeltiin. Nöyryytettiin. Kyllä, suuria tunteita niin lavalla kuin katsomossakin! Pahoja tekoja ja pahoja ihmisiä oli kummallakin puolella, ja se tuodaan tässä kyllä hyvin esiin.

Mutta on tässäkin hauskoja hetkiä. Vaikka kyllä se sotien välinen aika oli rankkaa ja Suomen jälleenrakentaminen näkyy Pentinkulmallakin, niin arki jatkuu, elämä voittaa ja muita positiivisia kliseitä. Kylälle tulee uusia tuulia mm. terveysintoilevan ja rautakankimaisen ryhdikkään opettaja Rautajärven (Jarkko Miettinen) muodossa. Myös hurmahenkinen papinrouva Ellen Salpakari (Laura Huhtamaa) on isommassa osassa tässä kakkososassa; kiihkeästi kommunisteja vihaten. Tämän poika Ilmari (Jarkko Laine) on sotasankari, jääkäri ja valkoisten päälliköitä, ja siten äitinsä palvoma. Näiden kahden suhde on jotenkin epämiellyttävä, ja kumpikin näyttelijä tekee hienoa työtä.

Koskelan Jussin kuoltua tämän lapiot siirtyvät Akselille, ja pikkuhiljaa tämä muuttuu fyysisesti enemmän ja enemmän isänsä kaltaiseksi mieheksi. Kumaraksi ja jurottavaksi. Sota ja vankileiri jättävät jälkensä. Ja seuraava sota ei ainakaan paranna tilannetta.

Yksi koskettavampia hetkiä on se kun Salpakari tulee pyytämään anteeksi Koskelan Vilholta (Mikko Pörhölä) ja teloitettujen punavankien hautapaikka raivataan ja siunataan. Nyyh ja niisk.

Kyllä mä hattua nostan koko Lahden kaupunginteatterin väelle. Iso voimainponnistus, ja kunnialla siitä selvitään. Uskon kyllä silti hyvin, että kaikki katsojat eivät varauksetta ole tykänneet. Vaikka tässä on paljon vanhaa eli sitä tuttua ja turvallista, niin onhan tämä kuitenkin aika modernia. Eli ne jotka haluavat nähdä perinteistä tulkintaa saattavat pettyä. Mutta jos lähtee avoimin mielin ja sillä asenteella, että klassikkojakin voidaan tuoreistaa, niin ei varmaan tarvitse pettyä. Minäkin alun äimistelyn jälkeen tempauduin kyllä kunnolla mukaan teatterin taikapiiriin.

Teatterin aulassa on muuten näytelmän lavastussuunnittelijan Minna Välimäen karsikkoteos, mihin sai solmia erivärisiä kangassuikaleita esityksen jälkeen. Niiden värikoodien mukaan mitkä olivat omat tunteet. Minä laitoin kaksi, siinä näytelmien välillä, ja samat tunnelmat ne oli molempien jälkeen. Ehkä mustan ja valkoisenkin olisi vielä voinut lisätä.

Onneksi nämä näytelmät jatkuvat toukokuulle 2018 asti, eli hyvin on aikaa mennä vielä katsomaan. Kumpaakaan ei kannata jättää väliin. Oli toki aika intensiivinen kokemus katsoa molemmat peräkanaa, mutta minä en olisi halunnut pitää viikkokausia niiden välissäkään. Kun oli kerran siihen Pentinkulman maailmaan tullut imaistuksi mukaan, niin siellä halusi pysyä.

Menkää katsomaan, mutta menkää avoimin mielin. Kiitos Lahden kaupunginteatteri!

Esityskuvien copyright Robert Seger, muut omia.
Näin esityksen alennushintaisella lipulla.

Täällä Pohjantähden alla - Kuu on torpparin aurinko / Lahden kaupunginteatteri 5.12.2017

Lahden kaupunginteatteri osallistuu Suomi100-teemavuoteen tuomalla näyttämölle todellisen suomiklassikon eli Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla romaanitrilogian. Tällä kertaa kahteen liki kolmetuntiseen esitykseen sovitettuna. Edellisen kerran tätä vedettiin Lahdessa vuosina 1988-1991 massiivisena produktiona, joka kesti 6-7 tuntia. Kävin sen katsomassa 1990, ja muistaakseni oli hyvin perinteinen tulkinta.

No nyt ei ole perinteinen, kaikkea muuta! Ari-Pekka Lahti on dramatisoinut ja modernisoinut ja muokannut tekstiä reippaalla kädellä. Ohjaaja Juha Malmivaara on sitten taas tuoreistanut tämän hyvinkin moderniksi ja vauhdikkaaksi esitykseksi. Liike edellä mennään moneen. Näin ollen koreografi Panu Varstala on todella isossa osassa esityksen luomisessa. Nämä esiintyjät kieppuvat, tanssivat ja liikkuvat lavalla hengästyttävän paljon.

Alussa nähdään valtava näyttämö täynnä erimallisia puutuoleja, vaatemyttyineen ja kenkineen. Pikkuhiljaa näyttelijät saapuvat lavalle, kukin omalle tuolilleen, ja pukevat päälleen. Hyvin perinteiset asut pukevatkin. Pirjo Liiri-Majavan pukusuunnittelu on kyllä kaunista katseltavaa. Siinä katselevat toisiaan, kuin arkaillen ja empien että mitä noille katsojille kertoisi. Yksitellen puhuvat, verkkaan ja selostaen. Mutta sitten alkaa meno! Ensimmäiset 10 minuuttia vaan tuijotan hieman hölmistyneenä.

Oma näköalani eturivin keskellä.

Ensimmäinen osa on alaotsikoltaan Kuu on torpparin aurinko. Ensi-ilta oli jo 5.10., mutta koska halusin nähdä kummankin osan samana päivänä, niin itsenäisyyspäivän aatto oli ensimmäinen joka niistä tuplapäivistä sopi omaan allakkaani. Olihan siinä istumista, mutta kyllä kannatti! Varsinkin kun sain kaksi hyvin erilaista näkökulmaa. Ensimmäisen osan katsoin eturivin keskeltä, ja siinä todellakin tunsi olevansa keskellä tapahtumia. Toisen osan sitten taaempaa, jostain riviltä 12 eli sieltä sai taas hyvän kokonaiskuvan.

Ensimmäinen osa käsittää Koskelan Jussin suonraivaukset ja perheen kasvun, sekä myös poikiensa eloa ja oloa, myös Akselin perheen perustamisen. Perustetaan T.Y. Riento, ja talkoillaan. Suomi itsenäistyy. Näytelmä loppuu vuoden 1918 katkeriin tapahtumiin. Paljon on iloa ja menoa, mutta myös valtavan traagisia ja koskettavia tapahtumia. Laurilan perheen häätö suututtaa ja surettaa, ja Koskelan poikien sisällissotaan lähtö koskettaa syvältä.

Minna Välimäen lavastus on samalla massiivinen ja aika pelkistetty. Etuosan sivuilla raakalautaiset seinät, joita käytetään paljon talojen sisäelementteinä ja muina. Takaosassa suo ja sen katosta paksuilla kettingeillä roikkuvat isot kantojuurakot; nuo Koskelan Jussin ylös suosta raivaamat. Kari Laukkasen valosuunnittelu tukee hienosti lavastusta ja tapahtumia. Niitä punaisia valoja käytetään hienosti tehosteina.

Esitys on aika mahtipontinen ja massiivinen ja vaikka ne päähenkilöt hieman ehkä korostuvatkin tarinassa, niin vahvasti tämä on ensemble-esitys. Tätä teosta ei kovin pienimuotoisesti kai voisi oikein toteuttaakaan. Silti suvantokohtia on, ja hahmoille annetaan myös tilaa kasvaa ja kehittyä. Tosin aika moni jäi tässä pyörityksessä hieman pienempään osaan. Lahden kaupunginteatterin koko henkilökunta on mukana, useimmat monissa eri rooleissa. Sen lisäksi vierailemassa on vielä Jarkko Lahti kahdessa isossa roolissa (Ilmari Salpakarina ja punapäällikkö Hellberginä). Kaksi hyvin erilaista hahmoa ja täysin vastakkaisia kantoja edustavina. Lahti puhaltaa kumpaankin juuri sopivan hengen ja palon ja intensiteetin! Hellberg on aika hyytävä.

Tähän väliin pakko kehua Hannu Kellan säveltämää musiikkia, jota esittävät säveltäjä itse sekä Martti Peippo. Muusikot istuvat muuhun väkeen hienosti, ja putkahtelevat esille milloin mistäkin kohtaa lavaa ja lavasteita. Oman musiikin lisäksi teoksessa kuullaan paljon muutakin musiikkia, jotka eivät ensiarvelulla sopisi tämmöiseen. Mutta musiikkivalinnat ovatkin ihan loistavia! Jotenkin ne istuvat kuin nenä päähän tämän kyläyhteisön tapahtumiin, niin suruisempiin kuin hilpeämpiinkin. Kiitos siitä että käsiohjelmasta löytyy säveltäjälista (vaikkakin kappalekohtainen olisi ollut vielä parempi).

Tapani Kalliomäki tekee myös oivallisen roolisuorituksen Akseli Koskelana. Jäyhä mutta äkkiä tulistuva, vakaa ja riiauspuuhissaan liikuttavan kömpelö Akselinsa muistuttaa minua hetkisesti turkkalaisesta koulukunnasta, vaikka Kalliomäki on valmistunut näyttelijäksi paljon Turkan aikojen jälkeen. Aki Raiskio on erinomaisen loistava Koskelan Jussina. Aluksi suoraselkäinen mies painuu tarinan edetessä enemmän ja enemmän kumaraan, ja muuttuu vanhaksi mieheksi silmiemme edessä. Jussin kaksi (symbolista) lapiota on mukana monessa kohtaa. Mikko Pörhölä oli koskettava räätäli Adolf Halme.

Palosaaren Teemu on yleensä aina ihan parasta lavalla, mutta tämän kepeästi tanssahteleva kirkkoherra Lauri Salpakarinsa ei nyt ihan säväyttänyt. Toisaalta tässsä tulkinnassa oivalsin hyvin kirkkoherran selkärangattomuuden ja jatkuvasti toisten selän taakse piiloutumisen. Mutta minusta kirkonmiehelle ei sopinut moinen koikkelehtiminen. Josta pääsemmekin takaisin aiheeseen tanssi ja koreografiat. Kuten jo alussa totesinkin sitä on paljon. Panu Varstalan ohjauksessa koko ensemble liikkuu. Ihan kaikkea liikekieltä ja kuvioita en ymmärtänyt, mutta hetkittäin se oli tosi sopivaa ja kaunista. Esimerkiksi Akselin synty oli sellaista kohkaamista että. Välillä meinaa katsomossakin tulla hiki.

Vahvoja naisiakin lavalla nähdään. Lumikki Väinämön Koskelan Alma kestää ja kärsii. On riipaisevaa katsoa miten Alma kärsii, ensin omien poikien ja myöhemmin Akselin poikien sotaan katoamiset. Liisa Loponen on naapurin Elina, joka yhdessä Alman kanssa pitää Koskelan taloa pystyssä. Monesti Elina on paljon isommassakin roolissa kun tässä lahtelaisten versiossa. Leppäsen Aune (näkemässäni esityksessä Anna Pitkämäki tuurasi Maiju Saarista) on hersyvä rooli ja siitä otetaan kaikki irti. Taas kerran upea roolityö Pitkämäeltä! Koko Leppäsen perhe on kyllä aikamoinen. Myös miestään seksillä kiristävä Ellen Salpakari (Laura Huhtamaa) oli aikamoinen riivinrauta. Oliko tässä Salpakarien liitossa hieman Macbethien perhe-elämää suomalaisidyllissä; miten lepsuhkon miehen takana on voimakastahtoinen ja kunnianhimoinen, suorastaan ahne, nainen?

Hieman pienemmissä rooleissa nähtiin myös tasaisen hienoja suorituksia. Hiski Grönstrandin Laurilan Anttoo oli juureva junttura ja Mikko Jurkan esittämä Paroni jääräpäinen jästi, joka ei vaan oivalla että maailma muuttuu. Sitten oli Jari-Pekka Rautiainen, jolta sujui niin Aleksi Koskelan, Oskari Kivivuoren, Preeti Leppäsen, Uuno Laurilan kuin Edvard Salinin roolitkin. Mutta ehkä yksi parhaista tyypeistä lavalla oli Paavo Kääriäinen! Välillä tuntui kuin nuori mies olisi varastanut koko show'n! Koskelan Aku, Leppäsen Valenti (lausumassa runoaan!), Laurilan mielipuoli poika, Susi-Kustaa, Poku-hevonen sekä loistava kurki näytelmän alussa ja lopussa. Aivan upeita suorituksia!

Tykkäsin kovasti ohjaajan tavasta leikata kohtauksesta toiseen. Nopeita, ja hyvin ajoitettuja. Samoin näyttelijät muuntuvat toisiksi kuin salavitiä ja sulavasti. Välillä esityksen tahti on kyllä hengästyttävän nopea.

Tämä on kyllä sellainen näytelmäpari mitkä pitäisi nähdä uudelleen. Koska lavalla tapahtui kokoajan kaikkea ja hieman ehkä jo liiankin yltäkylläisesti, niin aivoni eivät kyenneet ottamaan kaikkea vastaan, saatikka käsittelemään. Monia juttuja putkahteli mieleen myöhemmin. Mutta monia jäi varmaan oivaltamatta ja huomaamattakin. Symboliikkaa oli paljon, ja varmasti iso osa niistäkin jäi oivaltamatta. Tykkäsin, hämmennyin, hurmaannuin, liikutuin. Tämä on niitä näytelmiä minkä kanssa on helppo lipsahtaa pateettiselle linjalle, mutta lahtelaiset eivät tähän onneksi sorru (paitsi hetkittäin ehkä). Huumoria on mukana paljon, mutta eihän tämä mikään komedia kuitenkaan ole. Mutta väkisinkin monessa kohtaa suupielet nousevat ylöspäin (vaikkapa Akselin ja Leppäsen Aunen saunapanokohtaus, kun lauteet ryskäävät).

Näytelmä loppuu draamaattisesti kevään 1918 tapahtumiin. Katosta putoaa iso joukko kenkiä lavalle ja välittömästi mieleeni tulevat toisen maailmansodan keskitysleirien kenkäkasat. Metalliväliverkko lasketaan takaisin lavalle, täynnä vaatteita. Punavankien leirit, pakolaiskaravaanit, ja tappiomieliala. Sota on päättynyt, itsenäisyys saatu, mutta mihin hintaan. Paavo Kääriäisen kurki jää pasteeraamaan lavalle. Itselläni on itku kurkussa ja sydän sykkyrällä. Vaikka tapahtumat ovatkin tuttuja niin aina tämä koskettaa kovasti.



Esityskuvien copyright Robert Seger.
Näin esityksen alennushintaisella lipulla.