Alussa nähdään valtava näyttämö täynnä erimallisia puutuoleja, vaatemyttyineen ja kenkineen. Pikkuhiljaa näyttelijät saapuvat lavalle, kukin omalle tuolilleen, ja pukevat päälleen. Hyvin perinteiset asut pukevatkin. Pirjo Liiri-Majavan pukusuunnittelu on kyllä kaunista katseltavaa. Siinä katselevat toisiaan, kuin arkaillen ja empien että mitä noille katsojille kertoisi. Yksitellen puhuvat, verkkaan ja selostaen. Mutta sitten alkaa meno! Ensimmäiset 10 minuuttia vaan tuijotan hieman hölmistyneenä.
Oma näköalani eturivin keskellä.
Ensimmäinen osa on alaotsikoltaan Kuu on torpparin aurinko. Ensi-ilta oli jo 5.10., mutta koska halusin nähdä kummankin osan samana päivänä, niin itsenäisyyspäivän aatto oli ensimmäinen joka niistä tuplapäivistä sopi omaan allakkaani. Olihan siinä istumista, mutta kyllä kannatti! Varsinkin kun sain kaksi hyvin erilaista näkökulmaa. Ensimmäisen osan katsoin eturivin keskeltä, ja siinä todellakin tunsi olevansa keskellä tapahtumia. Toisen osan sitten taaempaa, jostain riviltä 12 eli sieltä sai taas hyvän kokonaiskuvan.
Ensimmäinen osa käsittää Koskelan Jussin suonraivaukset ja perheen kasvun, sekä myös poikiensa eloa ja oloa, myös Akselin perheen perustamisen. Perustetaan T.Y. Riento, ja talkoillaan. Suomi itsenäistyy. Näytelmä loppuu vuoden 1918 katkeriin tapahtumiin. Paljon on iloa ja menoa, mutta myös valtavan traagisia ja koskettavia tapahtumia. Laurilan perheen häätö suututtaa ja surettaa, ja Koskelan poikien sisällissotaan lähtö koskettaa syvältä.
Minna Välimäen lavastus on samalla massiivinen ja aika pelkistetty. Etuosan sivuilla raakalautaiset seinät, joita käytetään paljon talojen sisäelementteinä ja muina. Takaosassa suo ja sen katosta paksuilla kettingeillä roikkuvat isot kantojuurakot; nuo Koskelan Jussin ylös suosta raivaamat. Kari Laukkasen valosuunnittelu tukee hienosti lavastusta ja tapahtumia. Niitä punaisia valoja käytetään hienosti tehosteina.
Esitys on aika mahtipontinen ja massiivinen ja vaikka ne päähenkilöt hieman ehkä korostuvatkin tarinassa, niin vahvasti tämä on ensemble-esitys. Tätä teosta ei kovin pienimuotoisesti kai voisi oikein toteuttaakaan. Silti suvantokohtia on, ja hahmoille annetaan myös tilaa kasvaa ja kehittyä. Tosin aika moni jäi tässä pyörityksessä hieman pienempään osaan. Lahden kaupunginteatterin koko henkilökunta on mukana, useimmat monissa eri rooleissa. Sen lisäksi vierailemassa on vielä Jarkko Lahti kahdessa isossa roolissa (Ilmari Salpakarina ja punapäällikkö Hellberginä). Kaksi hyvin erilaista hahmoa ja täysin vastakkaisia kantoja edustavina. Lahti puhaltaa kumpaankin juuri sopivan hengen ja palon ja intensiteetin! Hellberg on aika hyytävä.
Tähän väliin pakko kehua Hannu Kellan säveltämää musiikkia, jota esittävät säveltäjä itse sekä Martti Peippo. Muusikot istuvat muuhun väkeen hienosti, ja putkahtelevat esille milloin mistäkin kohtaa lavaa ja lavasteita. Oman musiikin lisäksi teoksessa kuullaan paljon muutakin musiikkia, jotka eivät ensiarvelulla sopisi tämmöiseen. Mutta musiikkivalinnat ovatkin ihan loistavia! Jotenkin ne istuvat kuin nenä päähän tämän kyläyhteisön tapahtumiin, niin suruisempiin kuin hilpeämpiinkin. Kiitos siitä että käsiohjelmasta löytyy säveltäjälista (vaikkakin kappalekohtainen olisi ollut vielä parempi).
Tapani Kalliomäki tekee myös oivallisen roolisuorituksen Akseli Koskelana. Jäyhä mutta äkkiä tulistuva, vakaa ja riiauspuuhissaan liikuttavan kömpelö Akselinsa muistuttaa minua hetkisesti turkkalaisesta koulukunnasta, vaikka Kalliomäki on valmistunut näyttelijäksi paljon Turkan aikojen jälkeen. Aki Raiskio on erinomaisen loistava Koskelan Jussina. Aluksi suoraselkäinen mies painuu tarinan edetessä enemmän ja enemmän kumaraan, ja muuttuu vanhaksi mieheksi silmiemme edessä. Jussin kaksi (symbolista) lapiota on mukana monessa kohtaa. Mikko Pörhölä oli koskettava räätäli Adolf Halme.
Palosaaren Teemu on yleensä aina ihan parasta lavalla, mutta tämän kepeästi tanssahteleva kirkkoherra Lauri Salpakarinsa ei nyt ihan säväyttänyt. Toisaalta tässsä tulkinnassa oivalsin hyvin kirkkoherran selkärangattomuuden ja jatkuvasti toisten selän taakse piiloutumisen. Mutta minusta kirkonmiehelle ei sopinut moinen koikkelehtiminen. Josta pääsemmekin takaisin aiheeseen tanssi ja koreografiat. Kuten jo alussa totesinkin sitä on paljon. Panu Varstalan ohjauksessa koko ensemble liikkuu. Ihan kaikkea liikekieltä ja kuvioita en ymmärtänyt, mutta hetkittäin se oli tosi sopivaa ja kaunista. Esimerkiksi Akselin synty oli sellaista kohkaamista että. Välillä meinaa katsomossakin tulla hiki.
Vahvoja naisiakin lavalla nähdään. Lumikki Väinämön Koskelan Alma kestää ja kärsii. On riipaisevaa katsoa miten Alma kärsii, ensin omien poikien ja myöhemmin Akselin poikien sotaan katoamiset. Liisa Loponen on naapurin Elina, joka yhdessä Alman kanssa pitää Koskelan taloa pystyssä. Monesti Elina on paljon isommassakin roolissa kun tässä lahtelaisten versiossa. Leppäsen Aune (näkemässäni esityksessä Anna Pitkämäki tuurasi Maiju Saarista) on hersyvä rooli ja siitä otetaan kaikki irti. Taas kerran upea roolityö Pitkämäeltä! Koko Leppäsen perhe on kyllä aikamoinen. Myös miestään seksillä kiristävä Ellen Salpakari (Laura Huhtamaa) oli aikamoinen riivinrauta. Oliko tässä Salpakarien liitossa hieman Macbethien perhe-elämää suomalaisidyllissä; miten lepsuhkon miehen takana on voimakastahtoinen ja kunnianhimoinen, suorastaan ahne, nainen?
Hieman pienemmissä rooleissa nähtiin myös tasaisen hienoja suorituksia. Hiski Grönstrandin Laurilan Anttoo oli juureva junttura ja Mikko Jurkan esittämä Paroni jääräpäinen jästi, joka ei vaan oivalla että maailma muuttuu. Sitten oli Jari-Pekka Rautiainen, jolta sujui niin Aleksi Koskelan, Oskari Kivivuoren, Preeti Leppäsen, Uuno Laurilan kuin Edvard Salinin roolitkin. Mutta ehkä yksi parhaista tyypeistä lavalla oli Paavo Kääriäinen! Välillä tuntui kuin nuori mies olisi varastanut koko show'n! Koskelan Aku, Leppäsen Valenti (lausumassa runoaan!), Laurilan mielipuoli poika, Susi-Kustaa, Poku-hevonen sekä loistava kurki näytelmän alussa ja lopussa. Aivan upeita suorituksia!
Tykkäsin kovasti ohjaajan tavasta leikata kohtauksesta toiseen. Nopeita, ja hyvin ajoitettuja. Samoin näyttelijät muuntuvat toisiksi kuin salavitiä ja sulavasti. Välillä esityksen tahti on kyllä hengästyttävän nopea.
Tämä on kyllä sellainen näytelmäpari mitkä pitäisi nähdä uudelleen. Koska lavalla tapahtui kokoajan kaikkea ja hieman ehkä jo liiankin yltäkylläisesti, niin aivoni eivät kyenneet ottamaan kaikkea vastaan, saatikka käsittelemään. Monia juttuja putkahteli mieleen myöhemmin. Mutta monia jäi varmaan oivaltamatta ja huomaamattakin. Symboliikkaa oli paljon, ja varmasti iso osa niistäkin jäi oivaltamatta. Tykkäsin, hämmennyin, hurmaannuin, liikutuin. Tämä on niitä näytelmiä minkä kanssa on helppo lipsahtaa pateettiselle linjalle, mutta lahtelaiset eivät tähän onneksi sorru (paitsi hetkittäin ehkä). Huumoria on mukana paljon, mutta eihän tämä mikään komedia kuitenkaan ole. Mutta väkisinkin monessa kohtaa suupielet nousevat ylöspäin (vaikkapa Akselin ja Leppäsen Aunen saunapanokohtaus, kun lauteet ryskäävät).
Näytelmä loppuu draamaattisesti kevään 1918 tapahtumiin. Katosta putoaa iso joukko kenkiä lavalle ja välittömästi mieleeni tulevat toisen maailmansodan keskitysleirien kenkäkasat. Metalliväliverkko lasketaan takaisin lavalle, täynnä vaatteita. Punavankien leirit, pakolaiskaravaanit, ja tappiomieliala. Sota on päättynyt, itsenäisyys saatu, mutta mihin hintaan. Paavo Kääriäisen kurki jää pasteeraamaan lavalle. Itselläni on itku kurkussa ja sydän sykkyrällä. Vaikka tapahtumat ovatkin tuttuja niin aina tämä koskettaa kovasti.
Esityskuvien copyright Robert Seger.
Näin esityksen alennushintaisella lipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti