Masennuskomedia / Kansallisteatteri 14.12.2017

Kyllä masennuksestakin saa oivallisen komedian kun asialla ovat osaavat henkilöt. Kirsikka Saari ja Jenni Toivoniemi ovat kirjoittaneet Kansallisteatterin Masennuskomedian sen ohjaajan Mari Rantasilan alkuperäisidean pohjalta. Tuloksena on hetkittäin hysteerisen hauska ja aika viiltävänkin tarkka kuvaus masennuksen lisäksi monesta muustakin aiheesta.

Masennuskomediassa hieman vanhempi naisyritysjohtaja Eeva (Pirjo Luoma-aho) uupuu työtaakkansa alle ja ei pysty olemaan enää se supertehokas ja aikaansaava energiapommi. Eihän semmoista häpeää ja taakkaa voi kenellekään tunnustaa, ei edes itselleen. Kun ei yksinkertaisesti enää jaksa, eikä pysty eikä kykene. Kun on tottunut tekemään enemmän ja paremmin kuin muut. työpolku johtaa seuraavaksi mielenterveyskuntoutujien työkeskukseen. Siellä sitä vasta haasteita onkin, kun ihmiset vaan hömpöttelevät töissään, lorvivat ikuisuuksia kahvitauoilla ja tuottavuuskin on tosi alhainen. Eihän se muu auta kun laittaa paikat kuntoon ja hihat heilumaan! Ojasta allikkoon...

Tämä näytelmä saa varmaan monen katsojan vilkaisemaan myös peiliin. Olenko minä tuollainen? Suorittaja ja minä-itte tyyppi, joka ei heikkouksiaan ulkopuolisille paljasta. Eeva pitää kulisseistaan kiinni liki loppuun saakka, ja vie projektiaan läpi vaikka henkitoreissaan. Vastavoimana Eevan supermenestyjätyypille hänen poikansa Mika (Arttu Kapulainen) haluaa vaan chillata ja ottaa rennosti, toteuttaa omia haaveitaan ja projektejaan. Vastavoima äidilleen siis. Äidin ja pojan välit eivät ole kovin läheiset, mutta ehkä siihenkin tulee muutos, kun Eeva kykenee hieman höllentämään omia pakkomielteitään menestyksestä ja pakkotahtisesta yrittämisestä.

Kyllä se työkeskuksen väki omalla tavallaan auttaa myös Eevan kuntoutusprosessissa, kunhan ensin lyödään päätä seinään ja kamppaillaan HulluPupu-tuotantoprosessin kanssa. Stereotyyppiset mielenterveyskuntoutujat ovat senkaltaista sakkia mihin normaali-Eeva ei koskisi pitkällä tikullakaan, mutta kummasti bileilta tässä sakissa muuttaa asioita. Kärttyisä Pike (Maria Kuusiluoma), epäsiisti Saku (Tuomas Uusitalo) ja itseensä käpertynyt oudokki Elias (Pietu Wikström) ovat riemastuttava porukka. Mä olen ollut töissä tämänkaltaisessa työkeskuksessa (tai sen yhteydessä olleessa kirjapainossa) vuosia sitten, ja kyllä tunnistin sekä työn piirteitä että näitä ihmisiäkin.

Roolitukset ovat muutenkin oivalliset, mutta tämähän on täysin Pirjo Luoma-ahon bravuuri. Loistava suoritus alusta loppuun! Myös Paula Siimes työkeskuksen sairaslomalle jäävänä pomona on niin sympaattinen ja empaattinen, että hampaisiin melkein koskee. Sillain kivalla tavalla toki. Antti Pääkkönen useassa roolissaan on mm. mainio dynaamisen ja sporttisen yritysjohtajan perikuva!

Masennuskomediassa on paljon eri aiheita. Sen mielenterveysteeman lisäksi pohditaan myös aihetta luontoarvot vastaan kapitalismi/teollisuus, ja elämän tarkoitusta noin ylipäätään. Olisiko siitä oravanpyörästä mahdollisuus hypätä pois ja downshiftata hieman?

Tykkäsin kovasti myös käytetystä musiikista - It's Raining Men toimii aina, ja Eliaksen esittämä Mädäntyvä kosteikko sai aikaan tyrskähtelyä yleisöstä; siinä tilanteessa se toimi paremmin kuin hyvin. Lavastus (a'la Katri Rentto) oli varsin toimiva varastolaatikoineen ja jättipupuineen. Ja hei, mä voisin ostaa kanssa tommosen HulluPupun, koska ne oli aika symppiksiä!

Kaiken kaikkiaan Masennuskomedia oli viihdyttävä kaksituntinen, mutta olihan siinä se yhteiskuntakritiikki mukana, ikään kuin ruusun mukana terävänä piikkinä. Eevan hieman paatoksellinen avautuminen lopussa oli ehkä inasen liikaa, mutta kyllä tuli viihdyttyä!


Kuvien copyright Mitro Härkönen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.