Sitten on liuta virkavallan edustajia ja tutkijoita. Ei edes mun suosikit Arttu Ratinen rikosylikonstaapelina tai Martti Manninen rikospoliisina pahemmin säväytä. Saatikka Risto Korhosen turvallisuuspäällikkö. En tiedä miksi näytelmäön hahmot jäävät kovin etäisiksi, ihan liki kaikki. He ovat hieman pahvimaisia, kulissinomaisia, eivät oikeita lihaa ja verta olevia ihmisiä. Ja kyseessä ei todellakaan ole aneemiset näyttelijäntaidot!
Paljon kaikkea tapahtuu, osa asioista kerrotaan videoiden avulla, ja sitten siirrytään takaisin pelkistetylle näyttämölle, minkä lavastus (a'la Mikko Saastamoinen) muistuttaa jonkun avaruusaluksen komentosiltaa. Näpsäkästi lavarakennelma kääntyy ja muuntuu eri paikoiksi. Isot videonäytöt eri puolilla teatterisalia näyttävät vuorotellen tv-uutisia, tai kuvaa kidnapatusta Salomaasta jne. Videosuunnittelu on Joonas Tikkasen. Sinällään tämmöinen hieman scifistinen miljöö on ihan hieno, ja luo osaltaan hieman kolkkoa ja tylyä vaikutelmaa. Samaa tylyyttä heijastaa Tuomas Vartolan sinisävyinen valosuunnittelukin.
Tarina ei kauheasti tempaa mukaansa ja pidä otteessaan. Paljon yllättäviä käänteitä kyllä, ja menneisyydestä löytyy selityksiä monelle vaikuttimelle, miten nämä ihmiset tekevät ja toimivat ja miksi. Hirveän vaikea on tykätä kenestäkään tai tuntea sympatiaa tai pelkoa tai muita isoja tunteita. Huomaan seuraavani näyttämön tapahtumia asenteella: aijaa nyt tapahtui näin. Jotenkin sitä olisi odottanut menestyvältä trillerikirjailijalta vetävämpää ja yllätyksellisempää juonta. Okei, loppua kohti, kun ollaan siirrytty laivalle, alkaa tulla sellaista imua että ensimmäistä kertaa huomaan ryhdistäytyväni penkillä, no niin! Nyt alkaa tapahtumaan! Ja huomaan jännittäväni nyt näiden tyyppien puolesta, ja kissa-hiiri -leikin lopputulemaa. Että kun on kaksi tuntia seurattu tarinaa vähän haukotellen niin viimeiset viisitoista minuuttia saa melkein pidellä penkin reunoista kiinni. Olisiko tämä tarina toiminut sittenkin paremmin kirjana, mene ja tiedä.
Yksi iso syy tähän lopun mukaansatempaavuuteen on Tom Lindholmin esittämä rikospsykologi, joka on hyvin inhimillinen hahmo erilaisine addiktioineen ja taiteentuntemisineen. En ole koskaan ollut mikään maailman suurin Lindholm-fani, mutta tämä roolisuoritus on ihan napakymppi! Ensimmäistä kertaa tarinassa myös Erjan maski alkaa säröillä ja tunteet nousta pintaan. Mitä jos sittenkin voisi luottaa johonkin! Näytelmä kannattaa katsoa vaikka vain tämän loppuhuipennuksen vuoksi.
Tunnustan että ainuttakaan Remeksen kirjaa en ole lukenut, vaikka niitä hyllyssäni kolme olikin. Oli, sillä nyt ne ovat laatikossa odottamassa kirjakirppistä tai muuta myyntiä, kuten niin moni muukin kirja jotka ovat vuosia hyllyssä pölyä keränneet, mutta joita en koskaan tule lukemaan. En yhtään epäile Remeksen kirjoittajataitoja, mutta jotenkin eivät vaan ole olleet mun juttu, vaikka aika kaikkiruokainen lukemisen suhteen olenkin. Mutta mistä sen tietää ettei ne ole mun juttu, kun en ole lukenut? No, hyvä kysymys. Koska aikaa on rajallisesti lukemiselle, niin tuppaan nykyään lukemaan karsien. Jos ei nappaa niin ei, olkoonkin kuinka bestselleristi.
Tämän esityksen jälkeen oli hieman hämmentynyt olo. Ei ollut mitenkään suuria odotuksia, koska en ole ollut Remes-fani alunalkujaankaan, mutta kyllä tämä kiinnosti. Ehkä osittain siksi että miten sujuu menestyskirjailijalta näytelmän tekeminen. Ehkä ongelma oli ohjauksessa tai missä lie, mutta ei tämä minua ihan täysillä vakuuttunut. Mukavaa, mutta myös aika harmitonta viihdettä. Onneksi oli se laivakohtaus lopuksi, niin jäi kuitenkin hyvä mieli!
Extrakiitos joustavalle henkilökunnalle palvelusta, kun pyyhälsin sisään viime minuuteilla (oma ja teatterin kello kyllä näytti 14.30, mutta esitys oli silti jo alkanut).
Valokuvien copyright Harri Hinkka.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti