No mutta näytelmä itsessään. Hjort on alunperin kantaesitetty 1862. Ja ne Shakespeare-vaikutteet ovat kyllä enemmän kuin selvästi näkyvissä. Turhaan tätä ei Suomen Hamletiksi ole kutsuttu. Ihan kaikki historialliset faktat eivät taida mennä oikein, mutta väliäkö sillä jos ihmisistä ja tapahtumista saa toimivan näytelmän. Ehkä Hjort on paikoitellen hieman kömpelö, mutta ÅST:n porukka on tehnyt tästä niin oivallisen nautittavan esityksen, että kömpelyydet unohtuvat pian. Tai eivät ainakaan haittaa menoa.
Tapahtumapaikkana on Turun linna ja ajankohtana 1590-luku. Ebba Fleming (os. Stenbock) pyörittää isoa perhettä. Ebban eli Klaus Flemingin lesken taloudessa asuu poikansa (Juhana-herttua), Flemingin äpäräpoika Olavi sekä löytölapsi Daniel Hjort. Miesten päitä sekoittaa linnan komentaja Stålarmin tytär Sigrid, johon kaikki muut (miehet) ovat rakastuneita paitsi Olavi. Olavi kun on rakastunut Juhanaan. Tässä taustaa, ja tarinassa sitten vatvotaan suhteita, lietsotaan sotaa, kostetaan - ja turkulaisilla on surkeaa. Daniel Hjort katkeroituu kun Sigrid kihlautuukin Juhanan kanssa. Lisäksi Hjortin päätä sekoittaa myös salaperäinen hahmo, joka paljastuukin tämän äidiksi. Äiti kertoo miten Flemingit tappoivat Hjortin isän, joten nyt tämän pitää kostaa! Ja sen hän tekeekin, vainoharhaisena ja kaikkiin luottamuksensa menettäneenä. Ja lopussa (liki) kaikki kuolevat, Sigrid hukuttautumalla. Kuulostaako tutulta? Miten olisi Hamlet?
Ohjaaja (ja lavastussuunnittelija) Erik Söderblom on ratkaissut ei-ihan-valmiin-näytelmän ongelman oivallisesti. Ja koko näytelmän toteutustavan muutenkin. Ikäänkuin näytelmäseurue, puolipukeissaan (Hjort itsekin kekkaloi valkoisessa kokovartaloaluspuvussaan koko esityksen ajan) ja maskit korostetun vahvasti tehtyinä esittäisi näitä historiallisia hahmoja. Siis vähän kuin näytelmä näytelmässä. Mutta ei sittenkään. Näyttelijät vaihtavat roolejaan lennossa, sukupuolella ei ole väliä (taas nyökkäys Shakespearen aikaan, ja oletettavasti 1590-luvun Ruotsiinkin, kun miehet esittivät myös naisten roolit. Tässä tosin mennään kumpaankin suuntaan - naiset esittävät miehiä ja miehet naisia).
Mielenkiintoisella tavalla hyödynnetään myös videoita ja mikkejä - näyttelijät tulevat näyttämön laitaan mumisemaan asioita suoraan mikrofoniin. Myös videokuvaa näyttelijästä syötetään lavastelinnan seinille. Toimii yllättävän hyvin, tämä modernin tekniikan ja vanhan tyylin liitto. Lavastuksena on pettävän yksinkertainen (ja notkesti liikkuva) linna, jonka kapoisista kulkuaukoista näyttelijät kiemurtelevat mennen ja tullen. Dramaattista ja synkeää tunnelmaa luo myös Antti Niitemaan valot ja Olli-Pekka Lepovuoren erinomainen äänisuunnittelu. Keskiaikaishenkinen (musiikkidramaturgia on myös Söderblomin käsialaa) musiikki soi taustalla, hieman melankolisesti. Bonusta vanhan tuulikoneen ja ukkoskoneen käytöstä!! Välillä esiintyjät liikkuvat puujaloilla. Kaiken kaikkiaan kiehtova sekoitus uutta ja vanhaa.
Näytelmän loppukohtaus kerrotaan Lapinlahden mielisairaalan potilaspedeiltä, minne koko näyttelijäjoukko on kokoontunut. Kertomaan mitä kullekin sittemmin tapahtui, haarniskoidun Kaarle-herttuan tarkkaillessa seuruetta. Wecksell ei saanut näytelmäänsä koskaan ihan valmiiksi, koska hän joutui, tadaaa: Lapinlahden sairaalaan. Ympäri mennään ja yhteen tullaan. Söderblom on viimeistellyt ja dramatisoinut Wecksellin tekstin. Välillä Hjort puhuu runomitassa, ja sekin toimii hyvin. Myös runomitan käännös toimii kauniisti. Esityksen alussa kuulemme myös kauniin Wecksellin runon Fogeln (ja teksitettynä Uuno Kailaksen suomennoksena).
Näyttelijäensemble on loistava! Peter Ahlqvist taitaa olla ainoa jolla ei ole muita rooleja kuin Daniel Hjortin. Mutta se on iso ja tärkeä rooli. Suvereenia työtä, bravo! Ahlqvistin Hjort heittelee tunteesta toiseen; on rakkaus Sigridiin, läheiset välit niin Juhanaan kuin Olaviinkin, ja sitten Flemingien petollisuuden paljastuminen repii miestä. Hänet on ajettu nurkkaan ja ainoaksi vaihtoehdoksi jää kosto. Ahlqvist tekee hienon roolin ahdistuneena ja kärsivänä nuorena miehenä. Hjort tuntee ettei hänellä ole enää mitään eikä ketään; on katkeraa kirjoittaa hääkutsuja kun toinen mies vie hänen naisensa (aina eivät todellisuus ja kuvitelmat kohtaa).
Jerry Wahlforss on myös oivallinen Olavina, jotenkin luihun oloinen tyyppi, mutta miten palvovasti tämä katsookaan Juhana-veljeään. Juhanan saappaat täyttää Amanda Nyman taidokkaasti; miehen rooli sujuu enemmän kuin uskottavasti. Bror Österlund on oivallinen Hjortin äitinä ja myös Erik Brahena. Monica Nyman (Arvid Stålarm) ja Daniela Franzell (tämän tyttärenä Sigridinä) hehkuvat jotain omaa sisäistä valoa. Ensemblen täydentää Joona Rytkönen, joka on mm. Kaarle-herttua haarniskassaan.
Esityksessä on paljon huumoria; välillä tahallisen kömpelöä ja rahvaanomaistakin, välillä hieman hienostuneempaa. Shakespearen typeränkoomiset hahmot (erityisesti Paljon melua tyhjästä -näytelmän pöhkö yövartija Dogberry) tulivat heti mieleeni, kun Hjort menee tapaamaan amiraali Scheeliä. Samankaltaista pölhöilyä. Ellinor Hellströmin pukusuunnittelu on oivaltavaa ja tarjoaa mielenkiintoisia ja hieman erilaisia ratkaisuita. Isoja kalukukkaroita, ylimysten pöyhkeileviä vaatteita, turkulaisten modernit sateenvarjot.
Varmaan Shakespeare, ja moni muukin näytelmäkirjailija, on kirjoittanut parempia näytelmiä, mutta Hjortin taika ja erinomainen syy sen katsomiseen on sen historiallisessa viitekehyksessä. Sen asema suomalaisen teatterin historiassa on niin merkittävä, että jo sen tähden kannattaa suunnata Turkuun katsomaan tämä. Esityksiä on 1.3. asti, mutta enää vain kuusi jäljellä.
Kuvien copyright Pette Rissanen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti