Rautavaara - ihminen ja ikoni / Riihimäen teatteri 4.4.2024

Timo Ruuskasen käsikirjoittama ja Olka Horilan ohjaama Rautavaara - ihminen ja ikoni on kerrassaan ihana esitys. Se sai ensi-iltansa Riihimäen teatterissa jo syyskuussa 2023, siirtyen sieltä sitten Teatteri Avoimiin Oviin Helsinkiin ja sitten taas takaisin Riksuun. Tiukille otti mutta ehdin tämän katsomaan. Yksi must-see teatterielämyksiä kyllä tälle vuodelle.

Ruuskanen on varsin oivallinen mies esittämään Tapio Rautavaaraa, ovathan se sentilleen samanmittaisiakin. Lisäksi hän on vähintään yhtä monipuolinen esiintyjäkin, mutta keihäänheittotaidoistaan en ole niin varma. Vajaan kahden tunnin aikana yleisö saa nauttia monipuolisesta monologista, ja nähdä lavalla vaikka ketä hahmoja Siiri Angerkoskesta sentraali-Santraan ja Reino Helismaahan. Ruuskanen on aivan mestarillinen elävöittämään kaikki roolit. Välillä hän kertoo minä-muodossa, siis Tapsana, mutta enimmäkseen innostuneena kertojana. Puvustusta vaihdellaan muutaman kerran ja kyllä näistä vetimistä ajankuvan ja henkilöt tunnistaa. Tarpeistosta kiitos Karita Fallström-Autiolle.

Mutta ennenkaikkea näemme Rautavaaran itsensä, moninaisine rooleineen. Tiesin toki hänen keihäänheittouransa ja samoin esiintyvän taiteilijan jutut sekä hieman taustaakin. Mutta paljon uutta tuli toki esille; köyhä lapsuus ja heikko terveys, sotakokemukset ja kuolemanpelko. Ja tiukan bisnesmiehen otteet, joilla varmistettiin oman perheen elatus sekä omatkin huvit. Ruuskanen on kirjoittanut hauskan, vauhdikkaan ja hetkittäin todella koskettavan tekstin. Tämä ei kuitenkaan ole mikään imitaatio, vaikka sekin kyllä hyvin sujuu, saatikka näköispatsas. Rautavaaran elämästä riittää ammennettavaa vaikka kuinka paljon, ja Ruuskanen ei onneksi etene kronologisesti. 

Mukana on isompia ja pienempiä juttuja Rautavaaran elämän varrelta, ja jos joku juttu ei nyt ihan tosi olekaan, niin onko sen nyt niin väliä? Pääasiahan on hyvä tarina, tai niinkuin esityksessä kerrotaan: Hyvä tarina on tärkeämpi kuin totuus. Toki anekdootti Zatopekin lähettämästä Skodan vesipumpusta on niin uskomaton että sen on oltava totta.

Kari Paukolan äänisuunnittelu erilaisine efekteineen on kerrassaan mainiota! Ja hyvin ajoitettua. Linnunlaulut ja sotaefektit toimivat yhtä hyvin. Myös Jukka Kurosen valosuunnittelu on aivan hurjan tyylikästä ja monipuolista. Esimerkiksi Rautavaaran kohtaaminen neuvostoliittolaisen upseerin kanssa on toteutettu upeasti. On myös ilahduttavaa että kuulemme Rautavaaran musiikkia, mutta aika pieninä annoksina. Osa tulee nauhalta, osan Ruuskanen esittää itse. Taitavana musiikkimiehenä sehän sujuu. 

On myös mainiota että esityksessä on ihan tuoreitakin anekdootteja, ja se varmasti elää ja kehittyy jatkuvasti. Heittäydyn katsomaan Wembleyn keihäsfinaalia yhtä innolla kuin jos olisin ollut paikan päällä Lontoon olympialaisissa vuonna 1948. Olipa jännää, vaikka lopputuleman tiesikin. Ruuskasella on hykerryttävä taito heittäytyä roolitöihinsä täysillä ja innostuneesti.

Vaikka Rautavaaran viimeiset vuodet vaikuttavat aika apeilta ja surumielisiltäkin, hänen kiertäessään yksin kaikenlaisia kissanristiäisiä, onnistuu Ruuskanen tuomaan siihenkin osaan tarinaa inhimillistä lämpöä. Kotielämä ja perhe sivuutetaan muuten esityksessä aika kursorisesti, vain Liisa-vaimon kohtaaminen on kerrottu tarkemmin. Pääpaino on Rautavaaran julkisessa elämässä. Esitys tarjoili myös paljon kiinnostavaa ajankuvaa, esimerkiksi 40% huviveron kiertämisestä urheiluseurojen avulla.

Syksyllä on luvassa vierailuja niin Tampereelle ja muutama lisäesitys Riihimäelläkin. Näen kyllä tälle pitkää elinkaaren, sillä mihinkäs se hyvä esitys vanhenisi. Kerrassaan mukava ilta Riihimäen teatterissa, iso kiitos koko tekijöjoukolle!

Esityskuvien copyright Mitro Härkönen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Poikakoodi / Tampereen työväen teatteri 16.10.2021

Kati Kaartisen uusi näytelmä Poikakoodi pureutuu nuorten miesten maailmaan. Ei ole helppoa olla nuori tänä päivänä; varsinkin tytöille on monenlaisia odotuksia ja vaatimuksia, ulkonäköpaineista puhumattakaan. Silti yhteiskunnallisessa keskustelussa pojat ja heidän erityisongelmansa jäävät jotenkin vähemmälle. Omassa lähipiirissäni on ollut aina enemmän nuoria naisia kuin poikia (siskojen lapsetkin kaikki tyttöjä), joten ehkä se poikamaailma on jäänyt itsellekin vieraammaksi. Mutta tätä pientä puutettani Olka Horilan ohjaama Poikakoodi paikkaa mainiosti.

Työviksen Eino Salmelaisen näyttämöllä nähdään pienen perheen arkea. Yksinhuoltajaäiti (Minna Hokkanen) kantaa päivittäin isoja kassillisia ruokaa Salesta, ja muun ajan koittaa selviytyä. Työkin vaikuttaa kiireiseltä, ja olisihan se jonkunlainen parisuhdekin kiva. Perheen lapsista vanhempi on jo täysi-ikäinen ja hyvin kirjaviisas. Korkealentoiset jutut menevät usein ohi myös perheeltä. N (Heidi Kiviharju) on epävarma identiteetistään ja haluaa tulla kutsutuksi nimellä. Poika (Verneri Lilja) on se minkä ympärille esitys rakentuu. Hän etsii itseään ja on aika räväkkä mielipiteissään. Usein se on äiti kun saa tuta. Näyttelijät tekevät kaikki erinomaisen hienoa työtä. Verneri Lilja on ilmiömäinen Pojan haastavassa roolissa ja kauniisti Heidi Kiviharju taikoo itsestään eteerisen sukupuolettoman. Minna Hokkanen naulitsee Äidin roolin huippuhienosti. 

Pojan pukeutumistyylit vaihtuvat lennossa ja Marjaana Mutasen hienovarainen pukusuunnittelu toteuttaa taitavasti Pojan mielenmaisemia. Milloin on aikaa vetää puku ja kraka ylle, milloin maastokuosia. Mutta verkkarit on se arkiasu. Äiti luottaa tunikoihin, ja N huppariasuun.

Tosin pojalla tuntuu olevan aika kallis maku ja sen näköisiä kamppeita että niitä ei yh-äidin tuloilla hankita. Mistä lie kalliit vaatteet ja lenkkarit ilmestyneet?

        

Poika hakee netistä tietoja siitä millaista on olla mies. Hän on selvästi kasvanut ilman isää, joten miehen mallia otetaan mistä saadaan. Hän ajautuu jatkuvasti konfliktitilanteisiiin äitinsä, ja välillä myös sisaruksensa kanssa, vaikka nämä enimmäkseen hieman liittoutuvatkin äitiä vastaan. Poika tykkää haastaa verbaalisesti. Hetkittäin näkee välähdyksiä leppoisasta arjesta, kuten vaikkapa äidin ja lasten yhteinen Star Wars -leffan katselutuokio. Mutta aina nämäkin seesteiset hetket katkeavat nopeasti. Poika on sanavalmis ja fiksu, mutta ei ilmeisesti tarpeeksi fiksu tuntemaan empatiaa äitiään kohtaan. Ja myös arvaamaton ja hetkittäin todella ärsyttävä (ihan tekisi mieleni nousta katsomosta ja mennä antamaan vitsaa). Tyyppi pelaa väkivaltaisia tietokonepelejä, koittaa solmia kontakteja luokkakavereihin, mutta nämäkin jäävät vähän räpistelyiksi, kun hän alkaa puhumaan vakavampia. Läpänheitto, kiroilu ja rento meininki taitaa olla se yleisempi kommunikoinnin muoto poikien kesken.

Kaikki sympatiani ovat äidin puolella. Hän tuntee huonoa omaatuntoa kaikesta, esimerkiksi siitä ettei ole osannut edes hyvää nimeä antaa toiselle lapselleen, koskapa tämä haluaa sen vaihtaa. Riittämättömyys on aina läsnä arjessa, ja hän kokee ettei saa omaa aikaa tarpeeksi. Lasten tarpeet menevät ohi. 

Äidin ja Pojan suhde on jatkuvassa konfliktissa ja muutoksessa. Kun Poika saa koulussa turpaansa on äidin reaktio aika yllättävä. Pojalla on välillä aika epärealistisia käsityksiä äidistä: että tämä oikeasti menisi taksilla Prismaan ostamaan Pojalle kahvakuulan tai kävisi kioskilta ostamassa kortsuja kun tyttöystävä on kylässä. Minulla meinaa leuka loksahtaa auki, että toinen ei ymmärrä ettei äiti ole olemassa häntä varten. 

Toisessa näytöksessä selviää miksi nämä asuvat kolmistaan ja miten paljon puuttuva isä vaikuttaa arkeen.

Teppo Järvisen lavastuksessa kaiken keskiössä on kolme ovea. Jokaisen perheenjäsenen omaan huoneeseen. Irto-ovet riittävät, ja toimivat hyvin tilanjakajina. Joo, huonekalut lipuvat pieninä saarekkeina paikalle tarvittaessa, mutta ovet ovat se juttu. Niihin voi laittaa oman agendansa mukaisia kuvia ja piirroksia. Musiikkivalinnat ovat yllättäviäkin.

Nostan hattua Kati Kaartiselle siitä miten hän on onnistunut luomaan Pojan kaltaisen hahmon ja miten hienosti Olka Horila ottaa esityksestä irti eri sävyjä. Jotenkin hyvin realistisen oloinen kuvaus tämänpäivän teinipojasta ja tämän ihmissuhteista. Poika on selkeästi herkkä ja kiltti, mutta peittää sen hyvin tylyyn ja sanavalmiiseen, jopa näsäviisaaseen kuoreen. Poikakoodi on realismistaan huolimatta myös hauska näytelmä. Mutta jotenkin kaihoisan ja surumielisen linssin läpi katsottuna. 

Yleisössä oli lauantai-iltana paljon myös nuoria, en tiedä olivatko koululaisryhmänä vai muuten vaan. Mutta kiva jos tämä houkuttelee myös alle parikymppisiä katsojia - ja kirvoittaa ehkä keskusteluakin.

Näytelmä on mielestäni hyvä silloin kun se herättää paljon ajatuksia ja pohdintaa. Poikakoodi täyttää sen kriteerin erinomaisesti. Loppua kohti tunsin pientä sympatiaa myös Poikaa kohtaan ja hän ei ollut muutenkaan niin haastava hahmo. Ehkä meissä molemmissa tapahtui pientä kehitystä.

Esityskuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Pomo / Viikinsaaren kesäteatteri 9.7.2021

Viikinsaaren kesäteatteri on kyllä miljööltään ihana! Jo pelkkä parikymmentä minuuttia kestävä laivamatka Laukontorilta saareen vie ajatukset pois arjesta ja virittää rentoon tunnelmaan. Ja esityspäivänä kelikin sattui olemaan kesäisen aurinkoinen. Tänä kesänä Viikinsaaressa nähdään peräti kolme esitystä. Tulitikkuja lainaamassa ehkä edustamassa sitä perinteistä aivot narikkaan -tyyppistä kesäteatteria, Viiru ja Pesonen lapsille sekä kolmantena Pomo. En tiedä onko tämä viimeksimainittu älykkökomedia vai mikä, mutta Lars von Trierin teksti toimii kyllä hyvin myös kesäteatteriviihteenä. Mitään huutonaurua katsomosta ei kuulu, mutta paljon hekottelua ja hihitystä kylläkin. Hyvä niin.

 
Ohjaaja Olka Horila on noussut Suomen kiinnostavimpien teatterintekijöiden joukkoon viime vuosina. Ja erinomaisen hyvin hän taaskin johtaa joukkoa. 

Jack McNamaran näyttämöversio ja Mika Eirtovaaran suomentama Pomo kertoo pienehkön IT-yrityksen esimiehestä ja tämän epätoivoisesta suunnitelmasta. Suunnitelma pitää sisällään näyttelijän pestauksen esittämään koko firman toimitusjohtajaa, joka saapuu Amerikasta hoitamaan firman myyntiä venäläisille ja sen myötä irtisanomaan koko henkilökunta. Ketkumainen (ja jaxuhaleja jakava) Rami (Ilkka Heiskanen) haluaa olla yksi työporukasta, ja on sitä varten luonut fiktiivisen esimiehen itselleen. Tämä "Seppo" on sitten lähetellyt vuosien varrella maileja työntekijöille, luoden kullekin heistä omanlaisen kuvan itsestään. 

Tähän saumaan saapuu innokas herra Näyttelijä eli Kristo (Antti Peltola), mies joka lausuu monologeja ja ottaa itsensä näyttelijänä todella vakavasti. Siis t o d e l l a vakavasti. Tämän pitäisi vaan esittää Seppo-pomoa hetken, kunnes yrityskauppa venäläisen rouva Magarovan (Maija Siljander) kanssa on suoritettu. Vaan eivätpä asiat aina mene kuten suunnitellaan, ja ”Seppo” luiskahtaa alaistensa arkeen sotkeutuen yhä syvemmälle asioihin. Ramin kirjoittamat repliikit loppuvat heti kättelyssä ja sitten mennään vahvasti improvisaation puolelle. Vaan Kristopa hoitaa homman ns. kotiin, vai hoitaako?

Tämä on kyllä mainio esitys siitä miten asiat vaan joskus lähtevät eskaloitumaan ja tapahtumat vievät mennessään. Yhtäkkiä ”Seppo” joutuu luovimaan ja arvuuttelemaan millainen pomon kuva hänestä on luotu neljälle apulaisjohtajalle. Viettelevä Liisa (Birgitta Putkonen) eläinkuvioisissa kuoseissaan, tuntemattomasta syystä Seppoa vihaava juiceleskismäinen Jori (Onni Reilin), muistiinpanoja rustaava nörtti Nalle (Jarkko Tiainen) sekä tunteidensa orja Mette (Maija Siljander) onkin varsinainen nelikko. Vielä pitää mainita Ola Tuomisen kertojanääni!

Emmi Vainion puvustus on yhdistelmä kasarilookia, rentoa toimistovaatetta ja korskeaa venäläistyyliä. Erityisesti Ramin turkoosi olkatopattu jakku sekä Magarovan tulkin (Jarkko Tiainen) nahka-asu jäävät mieleen.

Huumoria haetaan toimistomiljöön kliseistä ja venäläisten stereotyypityksestä. Tarttee kyllä sanoa että venäläistulkin ”käännökset” olivat kyllä aika hulvattomia. Lisäksi henkilögalleria oli aika herkullinen muutenkin. Peltolan Antti pistää itsensä likoon kyllä hienosti, sekä fysiikallaan että näytellen näyttelijää oivallisesti. En tiedä miten ei Rowan Atkinsonin luoma Mr Bean ole tullut hänen aiemmista rooleista mieleen, mutta nyt tuli. Toki siis jos Mr Bean olisi nuorempi, pidempi, solakampi ja komeampi. Esitys on myös lokalisoitu Tampereelle näpsäkästi; tokihan Nekalassa sijaitsevan firman työntekijät haluavat kesäretkelle juurikin Viikinsaareen.

Yksi aivan erityisen hauska asia olivat Birgitta Putkosen ja Jarkko Tiaisen esittämät Livenä-mainokset. Teatterin tuottajan Lotta Mikkosen kynäilemät innovatiiviset livemainokset saivat kyllä kosolti uusia ystäviä niin LukkoLuket Oy:lle kuin Mesimestarit Oy:llekin. Miten hauska idea! 

Katsomo oli harmillisesti puolityhjä. Toisaalta mukavaa ettei ole ruuhkia laivalla tai väliaikatarjoiluissa, ja turvavälien noudattaminen on helppoa. Kurjaa vaan jos korona estää ihmisiä löytämästä lainkaan kesäteatterikatsomoihin. Kyllä nyt vaan kannattaa ottaa M/S Tammerkoski alle ja siirtyä joutuin Viikinsaareen viihteelle. Pomo tarjoilee leppoisan parituntisen, missä omat työmurheet jäävät kyllä unholaan. Joillain on vielä oudompi työyhteisö.

Kiitos muuten Gekko väliaikamakkaroista!

Kuvien copyright Viikinsaaren kesäteatteri.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Puhallus / Lahden kaupunginteatteri 19.10.2018

Tommi Kainulainen ja koko työryhmä on tehnyt Lahden kaupunginteatterin kanssa kulttuuriteon. Ja ehkäpä myös kulttiteon. Nimittäin tuonut vanhan leffaklassikon esimmäistä kertaa Suomen teatterilavoille. Puhallus oli aikoinaan valtava menestys valkokankailla, voittaen mm. 7 Oscariakin. Tuttu tunnusmelodia (Scott Joplinin The Entertainer) vie välittömästi ajatukset 1930-luvun Chicagoon ja Paul Newmanin & Robert Redfordin tähdittämään veijarikomediaan. Ellet ole leffaa nähnyt niin nyt kipin kapin katsomaan.

Katsomaan voisit mennä myös näytelmää Lahteen. Se on nimittäin kutkuttavan viihdyttävä ja visuaalisesti todella näyttävä. Eikä tarvitse olla elokuvaa nähnyt, kyllä tämä tarina avautuu muutenkin. Pikkurikollisjoukko puuhaa monenlaisia kupruja ja vedätyksiä että saisi rahaa huijattua ja samalla pitää toki pakoilla virkavaltaa. Lopulta tulee aika suorittaa kunnon iso keikka ja putsata ketku Lonnegan kertakaikkisen totaalisesti. Ja kun uhkapeli tuntuu olevan herran ainoita paheita, niin sitä sitten ja kunnolla. Monta monituista juonenkäännettä ja kikkailua nähdään, ja välillä pitää istua ihan penkin reunamilla kun läheltä piti -tilanteita on niin paljon. Ja takaa-ajoja!

Juonesta ei voi kauheasti enempää paljastaa, ettei vaan mene lipsauttamaan mitään liikaa. Kannattaa itse käydä katsomassa. Kainulainen on suomentanut tekstin herkullisesti ja hieman vanhahtavien sanojen käyttö välillä vie ajatukset sinne 30-luvulle hyvin. Pekka Korpiniitty on suunnitellut upean lavastuksen, jossa lavan keskellä oleva ruosteinen lieriö avautuu näppärästi vedonlyöntitoimistoksi. Vähän ankeaa ja tehdasmaista, mutta todella hienoa katsottavaa. Ja hieno junavaunu siirtyvine väliseinineen ja pyörivine pelipöytälavoineen! Lavaa ja kaikkia lavastuselementtejä hyödynnetään ohjauksessa hienosti.

Kari Laukkasen valosuunnittelu luo tummia varjoja Chigagon yöhön. Upeat varjokuva-ampumiset esimerkiksi. Muikeista äänistä kiitos Tatu Virtamolle - juna ihan oikeasti tuntui kulkevan näyttämön kupeessa. Ulla-Maija Peltolan mainio vaatesuunnittelu liituraitapukuineen, ruutuhousuineen ja hattuineen on piste iin päälle tunnelman luomiseksi. Bongailin myös upeita kenkiä.

Näyttelijäjoukko on ensiluokkaisen loistava. Lonneganin roolissa synkistelee Aki Raiskio, aivan hykerryttävällä tavalla. Hyvin cool ja uhkaava. Ja sitten on rakastettava roistokaksikko Hooker (Tomi Enbuska) ja Gondorff (Tapani Kalliomäki). Siinä missä Hooker on naisiin menevä, kärsimätön ja hieman naiivin oloinen, niin Gondorff on konkarina porukan aivot ja ideanikkari. Velmuileva Kalliomäki on elementissään ja katsomossa saa hykerrellä ilosta tätä katsoessaan. Gondorffin rooli sopii Kalliomäelle kuin nakutettu. Ja se hinkuva yskänauru! Minut hurmasi myös laskentanero Mottola eli Jari-Pekka Rautiainen (taas kerran), ihanassa ruutupuvussaan. Mikko Jurkka on sopivan luihuinen poliisi joka koittaa saada konnat kuriin.

Puhallus on aika äijäilyesitys, jossa naisille ei ole kauheasti tilaa. Lumikki Väinämö, Mari Naumala, Laura Huhtamaa, Raisa Vattulainen, Anna-Sofia Tuominen ja Roosa Vilén kyllä pistävät parastaan, mutta miesten näytelmä tämä on.

Pakko kehua vielä myös sokeana katumuusikkona esiintynyttä Martti Peippoa, joka tarjoili muutamia hykerryttäviä musiikkinumeroita (Vippaa mulle viitonen!). Hän toimii muutenkin aktiivisessa osassa, varoitellen ja suojellen porukkaa. Ihana pieni, mutta tärkeä, rooli.

Katsojan sympatiat ovat rosmojen puolella, ja poliiseista on tehty "vihollisia". Toisaalta, nämä roistot eivät tunnu roistoilta lainkaan, sen verran sympaattisia he ovat. Huijareita joo, ja kyllähän tässä ruumiitakin tulee. Mutta ei tämä ole mikään verinen rikosdraama. Tarina kulkee juohevasti, ja vähän ihmissuhdejuttujakin siellä kaiken filuritoiminnan keskelläkin nähdään.

Puhallus on oiva näytelmä siitä miten pikkuhiljaa väsyttämällä saadaan kaveri tarttumaan syöttiin ja sitten vaan vedetään saalis perille. "Kosto on idiootteja varten" todetaan - mutta kyllä se maistuu suloiselta silti. Mahdottoman viihdyttävä ilta - kiitos koko työryhmälle.


Kuvien copyright Aki Loponen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.