Michael Baranin dramatisoima (kuten oli myös angastus 38) ja Juhana von Baghin ohjaama Rikinkeltainen taivas päräytti sellaisen visuaalisen myrskyn Kansallisteatterin pienelle näyttämölle etten muista tuommoista komboa juurikaan nähneeni. Mutta olihan se Kati Lukan lavastama. Olin hieman hämmentynyt, hieman vaikuttunut, hieman ihmeissäni. Ensimmäinen näytös menee vielä kutakuinkin normaalin rajoissa, tosin näyttämökuva on välillä vähän hurlumhei, ja sitä liikkeen tuntua korostaa Jyrki Karttusen lennokkaat koreografiat. Hieman samantapaan kuin monessa musikaalissa, missä esiintyjä puhkeaa laulamaan yhtäkkiä, niin nyt heistä purskahtikin tanssipätkiä! Aika vinkeää.
Mutta väliajan jälkeen kaikki onkin käännetty nurinniskoin ja väärinpäin!
Taustalla häilyy Rabellin sukukartano, missä sattuu ja tapahtuu. Välillä tapahtuu muuallakin, mutta aina palaamme kartanoon, missä kaikki alkoi.
On aika mielenkiintoinen ratkaisu jakaa K:n rooli kahden eri-ikäisen näyttelijän välille. Timo Tuominen vanhempana, hieman elämän murjomana, erakoituneena ja nukkavieruna, ja sitten taas Pyry Nikkilä nuorena ja salskeana. Välillä molemmat ovat kohtauksissa läsnä, vuorosanoja peräkanaa replikoiden. Tai ehkä niin että vanhempi muistelee, ja nuorempi sitten elää ne muistot. Vanhempi K. tarkkailee, ja nuorempi tekee ja toimii. Vanhempi K. on tullut siihen ikään että asioita katsellaan enemmän jo taakse- kuin eteenpäin. Hieman haikeaa ja surullistakin. Niin paljon on tapahtunut, ja joitain asioita vaan ei voi korjata. Vanhan K:n jankkaaminen toisessa näytöksessä alkaa käydä hieman jo näyttämöllä olevien hermoille. Kieltämättä tuota narisevaa ja menneisyyteen jumahtanutta ukkoa ei jaksaisi enää katsomossakaan. Elämänsä kulisseihin juuttunut koko mies. Kirjaimellisesti. Hän seuraa sivusta muiden esittäessä hänen elämäänsä.
Rabellin eksentrinen perhe pulpahtelee K:n muistoista eläviksi lavalle. Monia tapahtumia kuulemme vain kertomuksen perusteella. Alexin ja Stellan äiti Clara (Pirjo Lonka) ja ennenkaikkea perheen patriarkka, isoisä Poa (Johannes Purovaara) vilahtelevat muistoissa, ohikiitävinä. Erityisesti tanssijataustainen Purovaara on liikkeissään lennokas ja ilmaisuvoimainen. Hän esittää myös poikien nuoruuskaveria Krideä, josta tulee myöhemmin pappi.
Jos ensimmäisessä näytöksessä on hämyisää ja sekavaa, paljon tanssillisia tuokioita ja kuunnellaan K:n nauhurista loputtomia muistoja lapsuudesta ja nuoruudesta, jorataan allasbileissä, fiilistellään juppien aurinkolaseja ja muotia... niin toisessa näytöksessä ollaankin sitten uusinnan äärellä. Enpäs viitsi kertoa sen tarkemmin lavastus- tai ohjausratkaisuista, mutta aikamoisen yllättävä veto oli tämä. Pääsemme sukeltamaan samoihin asioihin, mutta hieman eri vinkkelistä ja lisää asioita avaten. Muisti, ja muistot, ovat arvaamattomia ja epäluotettavia, kuten K. tulee huomaamaan.
Mitä tapahtuu perheelle kun kulissit putoavat, kun kaikki ei ole lainkaan sitä miltä näyttää. Kun pienten lasten pitää valehdella säilyttääkseen katu-uskottavuuden. Kun aikuisten pitää valehdella, ehkäpä pitkälti samasta syystä. Mihin nousukauden hurja kiito ja vauhtisokeus johti? Miten me muut voimme tietää "millaista on hallita vanhaa omaisuutta"? Emme mitenkään, eikä voi Kookaan.
Ville Toikka on suunnitellut valot, ja oli aika hienosti toteutettu ne "muisteluosuudet" ja nykyaika. Lämpimät valot vuorottelevat muistojen "valottomuuden" kanssa. Aikahyppelyä on paljon, mutta kyllä siitä kärryillä pysyy vaikkei kuulemma olisi lukenut kirjaakaan. Käsiohjelman aikajana auttaa myös. Pidin myös esityksen musiikkivalinnoista, ja hienoa ettö biisilista löytyy käsiohjelmasta.
Kati Lukan ehkä hieman epätavanomaisen lavastuksen lisäksi näemme Tarja Simonen monipuolisen pukusuunnittelun. Eri aikakaudet, ja yhteiskuntaluokat, tuodaan hyvin esiin myös puvuilla.
Ja jatkuvasti kaiken taustalla väijyy tummiin pukeutunut hahmo Lauttasaaren puskissa. Mitä hän tahtoo, kuka hän on. Esitys on täynnä erilaisia fragmentteja, joista muodostuu lopuksi yhdenlainen kuva. Kun langat solmitaan yhteen ja tarina saadaan päätökseen. Kulissit hajoavat lopulta ihan oikeasti, ja totuus tulee esiin. Tai ainakin yksi totuus. Asiat jäävät silti hieman kesken, avoimiksi.
Ihan kaikkia ohjausratkaisuita en ymmärrä, välillä esitys sukeltaa hyvin taiteelliseen ja jotenkin, ajattomaan ilmaisuun. Se tanssillisuus ja jollain tavalla kehollisuus tuntui alussa ehkä hieman hassultakin ratkaisulta, mutta lopulta sopi tähän kyllä hienosti. Ohjaaja kommentoi käsiohjelmassa näin: "elämä tapahtuu aina kahdesti, ensin tragediana, sitten komediana". Tämä avautuu vasta esityksen jälkeen, ja kun ollut aikaa pohtia näkemäänsä tovin. Näinhän se menee ja näinhän se on toteutettu lavalla.
Jos haluat nähdä jotain hieman erilaista, ja erilailla toteutettua, Rikinkeltainen taivas voisi olla hyvinkin passeli esitys. Suosittu se ainakin on, lippuvaraustilanteen mukaan ainakin, mutta esitykset jatkuvat toukokuulle, ja sinne jo mahtuu mukaankin.
Kuvien copyright Katri Naukkarinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti