Koiran morsiamet / Tampereen työväen teatteri 5.12.2019

Sirkku Peltolan uusi näytelmä on aina Tapaus. Valitettavasti minulla kesti tällä kertaa melkein kaksi kuukautta nähdä tämä, koska ensi-ilta oli jo lokakuun alussa. Mutta hyvää kannattaa odottaa.

Peltolan näytelmät ovat kahdenlaisia. Niitä suuren näyttämön massiivisempia esityksiä ja sitten pieniä, intiimejä ja parhaimmillaan hyvin pienissä katsomoissa. Pidän kyllä molemmista; Peltola on aina kumminkin sen pienen ihmisen puolella, oli näyttämön ja ensemblen koko mitä tahansa. Koiran morsiamet on ihmissuhteiden keskiössä. Vain kolme näýttelijää tarvitaan, ja siinä kaikki. Hieman jo iäkkäänpuoleiset, elämän ehtoopuolella olevat sisarukset Valma (Sari Mällinen) ja Tulikki (Teija Auvinen) asuvat yhdessä. Tulikki on vajonnut loputtomaan apatiaan sohvan pohjalle, jalka kipsissä (Peltola kertoo nauhalla esityksen alussa, että Auvinen on ihan oikeasti jalka kipsissä ja kulkee kyynärsauvoilla, eikä se kuulunut rooliin alunperin), kuin kuolemaa odottamaan. Valma sen sijaan hoitaa talouden, sen minkä osaa ja pystyy, ja siinä sivussa haikailee naapuruston nuoren juristiplantun Andyn (Saska Pulkkinen) perään. Tai ei enää edes haikaile, vaan suorastaan stalkkaa. Seisoo pihalla ja puhelee itsekseen, miehen ikkunoita tiiraillen.

Näiden kahden naisen sanailua kuullaan, tai oikeastaan ensimmäisessä näytöksessä Valma on äänessä, loputtomia monologejaan jupisten. Hauskoja, koskettavia ja tajunnanvirtaa tursuavia. Itse asiassa kuluu yli puoli tuntia ennenkuin Tulikki edes varsinaisti avaa suutaan ensimmäistä kertaa. Monen sattumuksen kautta toisessa näytöksessä roolit ovat vaihtuneet ja nyt on Tulikin vuoro ottaa ohjat käsiinsä, muutenhan Valma kuolee käsiin.

Näiden kolmen tragikoomisen hahmon kohtalo kietoutuu tiukasti yhteen, halusivatpa he sitä tai eivät. Andy nyt ei ainakaan halua, mutta ei voi asialle mitään. On jotenkin koskettavaa seurata miten aika tekee tehtävänsä ja miten kuviot ja dynamiikka muuttuu. Nämä ovat niin inhimillisiä hahmoja ja dialogi on niin... no, elämänmakuista, niin kliseeltä kun se kuulostaakin. Niinkuin vain Peltola sen osaa. Ja vaikka naiset ovat kaiken keskiössä, niin näemme myös Andyn hahmossa muutosta, ja elämän realiteettien kääntymistä. Koko habitus muuttuu, niinkuin kyllä siskoksillakin. 

Hannu Lindholmin taustalavastuksessa on projisoinnit kerrostaloista sekä lähimetsästä. Virkistävän erilaista. Muuten naisten koti on aika pelkistetty, sohvan ollessa keskiössä. Marjaana Mutasen puvut ovat beigeä, ruskeaa, harmaata. Nuhruista, vanhojen ihmisten asuja. Melkein voin haistaa katsomoon sen hieman ummehtuneen, tunkkaisen tuoksun. Sen mihin sekoittuu vuosikymmenten patina ja elämä. Sama hänen maskeerauksessaan: kun Valma laittautuu Andyä varten, hän todellakin laittautuu. Naiset ovat elämän kolhimia, ja turvautuneet toisiinsa aina. Elämä on aika rajoittunutta, pieniin ympyröihin. Valmalle ilon tuo Andy ja heidän kuvitteellinen suhteensa, ja Tulikille lintujen äänet ja niiden tunnistus.

Koiran morsiamet kertoo mielenterveysongelmista, vanhuudesta ja sen moninaisista vaivoista, yksinäisyydestä ja kaipuusta. Kaihosta. Ehtiikö sitä elää ennen kuin kuolee? Millaista on rakastaa saamatta vastakaikua. Mukana on paljon elämän pieniä huomioita; Lidlistä ja linnuista, hylätyistä koirista ja hylätyistä ihmisistä. Ja hienovaraista yhteiskuntakritiikkiä, eihän tämä muuten olisi Peltolan näytelmä! Onneksi näillä siskoksilla on edes toisensa, koska paljon muuta heillä ei enää ole. Surumielinenhan tämä toki on, mutta se kuuluu asiaan. Surullisuudesta huolimatta jotenkin optimistinen loppu kuitenkin. Toiveikas.

Kyösti Kallion valo- ja äänisuunnittelu on hienovaraista. Pimennyshetkien avulla siirrytään kohtauksesta toiseen ja muutenkin kaikki on viipyilevää. Niinkuin koko näytelmäkin tavallaan. Ei ole kiirettä mihinkään, kahteen ja puoleen tuntiin.

Bonuksena lavalla nähdään myös koira, Penni nimeltään! Ja kuullaan koskettava loppulaulu (jonka aikana en ollut ainoa joka pyyhki silmiään).

Koiran morsiamet on jo Peltolan kolmaskymmenes näytelmä! Kolmaskymmenes! Ja kynä ei osoita mitään ruostumisen merkkejä. Tuttuun tapaan hän myös ohjaa oman tekstinsä. Taas kerran yksi sulka lisää hattuun, ja uusi pienisuuri näytelmä kiertämään toivon mukaan Suomea. Menkää katsomaan ja kokemaan inhimillisiä tunteita.


Kuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.