Elling (Johannes Korpijaakko) ja hänen kaverinsa Kjell Bjarne (Ville Majamaa) pääsevät muuttamaan laitoksesta omilleen, vuokra-asuntoon kaupungille. Mielenterveyspotilaita, joilla on takanaan ilmeisen pitkät ajat normiyhteiskunnan ulkopuolella. Tukenaan heillä on Frank (Antti Tiensuu), joka huikeassa takatukassaan ja verkkareissaan pyyhältää paikalle reippaaseen tyyliin. Hänen tehtävänään on valvoa ja opastaa kaksikkoa normaalin elämän syrjään, integroitumaan yhteisöön. Ja vaikka omiakin ongelmia on, niin hyvin hän kuitenkin jaksaa tätä kaksikkoakin. ”Onko syntynyt kontaktia tosielämään?” tuntuu alussa aika haasteelliselta kysymykseltä, mutta kyllä niitä kontaktejakin syntyy. Ensin puhelimen välityksellä, sitten hehkeän tarjoilijan kanssa, ja lopulta jo ihan oikeastikin.
Elling naurattaa mutta ei naura kenenkään kustannuksella. Me nauramme yhdessä näiden kahden miehen kanssa, emme heille. Arjen pienet sattumukset ja kommellukset, ja välillä vähän isommatkin asiat huvittavat. Lämpö ja sympatia huokuvat esityksestä. Ellingin ja Kjell Bjarnen keskinäinen läheisyys on liikuttavaa – vaikka kummallekin on oma huone, he kantavat sängyt kuitenkin samaan. Niinhän ne sairaalassakin olivat. He ovat toisilleen se tuttuus ja turva tuntemattomassa ulkomaailmassa.
Siinä missä Elling on liioitteleva läpänheittäjä ja se esityksen kertoja, niin Kjell Bjarne on peräkammarin poika ja liki sairaalloisen kiinnostunut naisista. Naiset tosin ovat kyllä molempien mielestä pelottavia asioita. Niinkuin alussa niin moni muukin ulkomaailman kotkotus. Puhelimeen vastaaminen on aivan ylivoimainen tehtävä ja kaupassakäyntikin ahdistaa. Vaan pikkuhiljaa asiat alkavat luistaa ja pieniä onnistumisia miehet saavat aikaan. Kun Elling vielä löytää runouden salat (hapankaalirunoilija!) ja Kjell Bjarne rappukäytävästä humalaisen naapurinnaisen niin palaset loksahtelevat kohdalleen. Näinhän sen kuuluukin mennä. Loppu on ihanan seesteinen.
Majamaa on aina huikea, ja niin nytkin. Hieman yksinkertainen, äititraumoista kärsivä, mutta äärimmäisen lämminsydäminen Kjell Bjarne valloittaa kaikki. Mutta kyllä Korpijaakko taitaa varastaa koko shown. Neuroottinen ja itseensä käpertyvät Elling on kaikessa kömpelyydessään herttainen ja hurmaava. Pienet pakkoliikkeet ja tukansukimiset kummallakin ja sellanen lapsenmielisyys murtaa kyllä kyynisimmänkin katsojan. Kun miehet halaavat toisiaan tai lepertävät kissanpoikasilleen niin melken itku tulee silmiin. Miesten fyysinen kokoerokin sopii hyvin kuvioon. Ja hienosti näyttelijät tuovat esille sen hahmojensa ”paranemisen” ja muutoksen.
Kirsimarja Järvinen on oivallinen kikattavana tarjoilijana ja puhelinseksityöläisenä, ja Eeva Hakulinen yläkerran Reidunina jota ei elämä ole myöskään silkkihansikkain käsitellyt. Inhimillisiä rooleja nämä.
Aili Ojalon haaleat, suorastaan ankeat pastellisävyt miesten pahviseinäasunnossa ja kasarimuodin kukkeimmat helmet luovat sellaisen menneen maailman vaikutelman. Kuin aika olisi pysähtynyt Frenckellin näyttämölle. Vähän nuhruista ja nukkavierua. Elokuvan nähnyt ystäväni sanoi että hyvin autenttista on siihen nähden, siis visuaalinen henki sama.
Jouni Koskisen äänisuunnittelu nojaa vahvasti Beatlesin musiikkiin, joka istuu tähän kokonaisuuteen loistavasti. Hieman nostalgista ja hieman haikeaa. Mutta lämmintä. En ole lukenut kirjaa tai nähnyt elokuvaakaan, että onko tämä Beatles läsnä niissäkin näin vahvana. Myös rauhallinen jazz sopii hyvin kokonaisuuteen.
Kaksi tuntia on aika passeli aika esitykselle, mutta niin hienoa työtä näyttämöllä nähdään että pidempäänkin olisi kyllä viihtynyt. Katsomoon olisi enemmänkin porukkaa mahtunut, mutta toivotaan että väki löytää tiensä teatteriin. Elling jatkaa ohjelmistossa vielä maaliskuulle 2020, ja suosittelen kyllä lämpimästi.
Kuvien copyright Vilma Ala-Haavisto.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti