Oulun version sovittanut ja ohjannut Sakari Hokkanen on onnistunut erinomaisesti työssään. Mukaan on saatu enemmän tapahtumia ja dialogia, ja henkilöitäkin, kuin Tampereella. Ymmärrän molempien teatterien ratkaisut kyllä, ja hienosti toimivat kumpikin.
Erityisen hienoa on katsoa lestadiolaisyhteisön kuvausta Oulussa, liikkeen kotiseuduilla. Täällä monelle katsojalle näytelmässä kuvatut asiat ovat tuttuja, jos ei nyt omasta kokemuksesta, niin ainakin naapurin, tutun, kyläyhteisön, sukulaisen, työkaverin... Ei niitä tarvitse selittää auki, mikä on syntiä tai hoitokokous. Näytelmän teemoina ovat suvaitsevaisuus, perhe, rakkaus - kuka saa päättää yhteisön asioista ja ihmisen omasta uskosta.
Päähenkilö on pieni poika Aaron (Anna Kuusamo), ja hänen henkisen kasvun määräämisestä ja suunnasta kiistelevät isovanhempansa. Isänisä Taisto (Joose Mikkonen) on itse syvällä lestadiolaisuudessa ja toimii jonkunlaisena portinvartijana jumalan luo, ainakin omasta mielestään. Hänen jumalansa on ankaran puritaaninen, ja hänen tapansa uskoa se ainoa oikea. Äidinäiti Aliisa (Tuula Väänänen) on lempeä ja avarakatseinen, laulaa kirkkokuorossa ja tekee diakoniatyötä. Hänen jumalansa on läsnä luonnossa, suvaitsee erilaisuutta ja rakastaa myös heikompia.
Nämä kaksi jumaluuden näkökulmaa kamppailevat pienen Aaronin sielussa. Hän rakastaa isovanhempiaan kiihkeästi mutta näiden erilaiset elämänkatsomukset aiheuttavat pojalle voimakasta ristiriitaa. On sydäntäraastavaa katsoa miten poika kärsii tästä puun ja kuoren välissä olosta. Hän rakastaa oopperaa ja musiikkia, mutta miksi osa musiikista on syntiä, ja osa ei? Ei pienen pojan kuulu murehtia maailmanloppua, kadotusta ja synnintekoa. Aaron on vilpitön ja viaton, mutta pohdiskelevana ja herkkänä luonteena joutuu kokemaan liikaa ikäisekseen. Tämä näyttelijäkolmikko tekee vahvat roolityöt. Erityisesti Anna Kuusamo on uskomattoman taitava herkkänä ja haavoittuvana pikkupoikana. Annika Aapalahti, Heli Haapalainen ja Antti Launonen täydentävät päärooleja lukuisilla pienemmillä roolitöillään. Taitavasti ja tarkasti.
Hokkanen hyödyntää hienosti musiikkia. Esityksessä kuullaan ja lauletaan paljon virsiä, mikä sopii hyvin aiheeseen. Myös luontoaspekti korostuu hienosti, niin ihmisten harrastuksissa kuin visuaalisessa suunnittelussa.
Ulla-Maija Peltolan lavastus on kaunis ja luontoa eri tavoin kunnioittava. Iso jokea mukaileva reliefi näyttämön takaseinällä ja sitten hienosti toteutetut videoprojisoinnit (Tuomo Kalajanniskan käsialaa) joka seinällä. Pohjois-Pohjanmaan luonto pääsee kyllä oikeuksiinsa näissä, ja vuoden kierto tuodaan hienosti esiin. Myös Olli Paakkolanvaaran ja Edvin Nurmelan äänimaisema upeine lintu- ja luontoäänineen on aisteja hivelevää. Elina Romppaisen valot tukevat tunnelmia, ja niiden vaihtumista. Yhdessä nämä kaikki luovat intiimin tilan näyttämölle. Muutenkin koko tilaa hyödynnetään hyvin; näyttelijät käyttävät myös katsomoa ja sisääntuloramppisiltaa esityksessä.
Peltolan käsialaa on myös 70-luvun kelta- ja ruskeasävyinen pukusuunnittelu, joka istuu kokonaisuuteen saumattomasti. Pisteenä iin päälle Seija Mäen kampaukset ja maskeeraus. Hyvin harmonista. Kun kolme näyttelijää vaihtaa roolista toiseen varsin nopeasti, niin puvuilla ja vaatteilla saadaan tehtyä katsojille selkeäksi kuka on kuka, hyvän näyttelijäntyön lisäksi toki.
Uskonto sen eri vivahteissaan on kiinnostava aihe, erityisesti minunkaltaiselleni ihmiselle joka ei usko mihinkään korkeampaan voimaan. Ulkopuolelta on mielenkiintoista (ja usein aika turhauttavaakin) tarkkailla niitä konservatiivisia arvoja joita uskovat ylläpitävät. Oliko se Taisto joka näytelmässä toteaa että "me uskovaiset haluamme erottaa tarinat totuudesta " - ja seuraavaan hengenvetoon toteaa sielun lentävän taivaaseen. Se ristiriita on minusta kiehtovaa. Eivätkö lentävät sielut ole kansantarinoihin verrattavissa olevia käsitteitä? Aliisa harrastaa kansanperinnettä, vanhoja tapoja ja jakaa tarinoita Aaronillekin. Sen sijaan Taisto-papalta Aaron kuulee raamatullisia kertomuksia, jotka lapsen korviin vaikuttavat hyvin samankaltaisilta jutuilta kun Aliisan kertomuksetkin. Pojan mielessä nämä kaksi hieman erilaista maailmankuvaa sekoittuvat ja lomittuvat.
Erityisesti vedenpaisumus ja Nooan arkin tarina vaikuttaa poikaan syvästi, ja tämä kertomus herääkin näytelmän lopussa henkiin ihan konkreettisesti. Aaronin mielestä äiti on siunattu kun tämä odottaa taas lasta. Seuraavaksi näemme Raakel-äidin pyykkihommissa rukoilemassa voimia rakastaa vielä tätä yhtä. Ei minusta vaikuta kovin siunatulta. Yhteisön paine kaivella muista synnit esille ja pakottaa niiden tunnustaminen ahdistaa katsojaakin.
Aaronin täti Auroora maallistuu rakastututtaan ei-uskovaan poikaan. Heidän suhteensa on syntiä (tietenkin) ja Taisto-pappa kulkee linturetkillään kiikarit silmillään vakoilemassa nuoria. Pikkuhiljaa Aurooran lettikampaus jää ja korviinkin ilmaantuvat korvikset. Myös pukeutuminen muuttuu ja hän myös uhmaa musiikinkuuntelukieltoa. Kaikki lakeuksilla on Auroorasta tasapäistä ja matalamielistä, mutta silti irrottautuminen ei ole helppoa. Opiskelupaikka Helsingissä on Aurooran pakotie pois uskonnollisen yhteisön luota; ja hän välttää elävältä hautautumisen.
Näillä ihmisillä on monenlaisia sisäisiä konflikteja. Esityksessä tuodaan niitä hyvin esille. Taisto on hellämielinen luonnonystävä, joka ei halua satuttaa muurahaistakaan. Silti hän satuttaa perheensä jäseniä olemalla uskonasioissa niin ehdoton. Hänelle usko on suoritus, siinä missä elämäntapakin. Ei elämä ole kuitenkaan niin mustavalkoista kun näytelmässä sanotaan: että ihminen on joko synnin puolella tai sitä vastaan. Aliisakin joutuu kamppailemaan oman uskonsa ja Rauhanyhdistyksen tarjoaman uskon välillä. Hän ei halua palata liikkeeseen, mutta hylkää myöskin omat rakkaat harrastukset käpertyen itseensä ja kotiinsa.
Vaikka teemat ovat niin vakavia, esityksessä on paljon lämpöä ja huumoriakin. Aaronin uni Tex Willer-maisemineen ja piruineen on kekseliäästi toteutettu ja kaikki koirat, kalat ja jeesukset tuovat keveyttä mukaan. Ja Mooses-lapsi -leikki on riemastuttava! Ja biologian oppitunti! Muutenkin sellainen leikkisyys on vahvasti mukana, kaiken uskonnon vastapainoksi.
Kauniisti toteutettu Synninkantajat nostaa Rauhalan kirjasta selkeästi esille perhetarinan ja monimuotoiset kuviot mitä tiivis (uskon)yhteisö tuo tullessaan. Se tarjoilee samaistumiskohtia ja pohdinnan aihetta monenikäisille katsojille. Ehdottomasti katsomisen arvoinen on myös Oulun teatterin versiokin.
Kuvien copyright Kati Leinonen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti