Paljon on vettä virrannut Tammerkoskessa siitä kun istuin edellisen kerran Tampereen teatterissa katsomassa Alivuokralaista. Edellinen ensi-ilta oli 23 vuotta sitten eli vuonna 2003, ja itse kävin katsomassa sen alkuvuonna 2008, ehkä jo aiemminkin. Se pyöri kaikkiaan 7 vuotta ja veti tuvat täyteen. Aikamoinen saavutus, mille esitykselle hyvänsä. Omien muistikuvien mukaan se oli hillittömän hauska, joten odotukset uusintaversiolle olivatkin vähintään innokkaan odottavat.
Alivuokralainen on Heikki Vihisen ja Timo Kahilaisen kirjoittama farssi. Nyt se nähdään Mikko Kannisen sovittamana ja ohjaamana. Helsinkiläisessä arvoasunnossa vuokralla asuvat kroonisesti väsynyt hyönteistutkija Pauli (Mikko Nousiainen) ja naisiinmenevä munuaiskirurgi Lauri (Lari Halme). Ilmapiiri on staattinen. Muutoksen tuulet puhaltavat, kun asunnon omistaja Lydia-täti (Mari Posti) antaa asunnon ennakkoperintönä sotaintoilevalle sukulaispojalleen vääpeli John Molotoville (Ville Mikkonen), joka toki korottaa hetimmiten vuokraa, aika reippaastikin. Niinpä asuntoon on hankittava alivuokralainen ja tarjokkaaksi löytyy yliampuva stylisti Robban (Arttu Soilumo).
Monenlaiset tapahtumat eskaloituvat Robbanin ilmaantumisen myötä, ja farssin tapaan tahti sen kun kiihtyy. Oleellisesti mukaan kuuluvat Paulin sisäelimillä ruokittavat jättimäiset kovakuoriaistoukkapojat, vääpelin munuaissairaus, Laurin pomottava eksä, Robbanin sisustustiimi, epämääräinen talonmies, asunnon häilyvä sähkönsyöttö ynnä muuta. Ja Robban hoitaa ja tekee diilejä...
Siinä missä näytelmän alkuasetelma on selkeä (vuokrankorotus ja siitä johtuva alivuokralaisen tarve) niin loppu on vähän töks. Lemmenparin totaalinen muutos ei ole kauhean uskottavaa. Laurin umpisolmuun ajautuneet ongelmat ratkaistaan jossain muualla, ja selitetään katsojalle vaan Robbanin diileinä. Okei.
Mutta syntyykö tästä kaikesta hauskaa viihdettä ja menevää farssia? Hetkittäin kyllä. Juoni on aika heppoinen, mutta on siinä hetkensä. On kommelluksia, väärinkäsityksiä, aika absurdeja tilanteita eli normisettiä farssin kanssa. Alivuokralainen sijoittuu vuoteen 2003, eli siinä on lankapuhelimia ja VHS-videokasetteja. Osa vitseistä ja asenteista olisi saanut jäädäkin sinne menneisyyteen, että kun sovitetaan ja hieman tuoreistetaan, niin voisi sitten vetää isommalla pensselillä. Rytmitys ei myöskään ole ihan kohdallaan, mutta ehkä se asettuu kun saadaan enemmän näytöksiä alle. Enkä ole ihan varma toimiiko neljännen seinän rikkominen niin hyvin ylipäätään. Useakin hahmo kommentoi suoraan yleisölle.
Näyttelijät tekevät pääsääntöisesti erinomaista työtä, erityisesti Arttu Soilumon Robban on niin överi kaikinpuolin että huh huh! Tämän huulten mutristus ja silmien pyöristys on hulvattoman hauskaa seurattavaa. Aina ei ihan pokkakaan pidä. Hahmot ovat monenkirjavia, mutta varsinkin vääpeli on niin ärsyttävä kaikkine maneereineen että se ei enää edes naurata. Naisrooleja ei juuri ole, sporttista Lydia-mummoa ja topakkaa ex-vaimoa (ketä Mari Turunen ansiokkaasti tulkitsee) lukuunottamatta. Lisäksi on Kikke, joka ei taida sanoa mitään ja kliseinen naispoliisi.
Maarit Kalmakurki vastaa pukusuunnittelusta ja onhan se varsin onnistunutta. Paulin nukkavieru tutkijamainen olemus kotitohveleineen on aika kliseinen, mutta toki osuva ja Robban kimaltaa enemmän kuin kymmenen diskopalloa. 2000-luvun alun katumuoti on hyvin esillä, talonmiehen (Tommi Raitolehti) hevarilook Stone-paitoineen ja Robbanin apuri Kiken (Katriina Lilienkampf) Blade Runner -henkinen futuristiasu säväyttää. Reteä rokkiäijä (Matti Hakulinen) ja Sid Vicious -henkinen punkmies (Toni Harjajärvi) täydentävät Robbanin monimuotoisen assistenttiköörin.
Näytelmä tapahtuu ainoastaan Bulevardin asunnossa, ja sen lavastus on hyvin perinteinen. Ainakin aluksi. Tummaa puuta, gobeliineja, hirvenpää... miettikää englantilaisia kartanoita niin saatte mielikuvan. Marjatta Kuivaston ja Timo Kahilaisen alkuperäislavastusta mukaillen Mikko Saastamoinen on päässyt toteuttamaan itseään. Toisen näytöksen dekoreerattu asunto onkin sitten jotain aivan muuta! Ymmärrän hyvin kyllä Laurin tyrmistyksen, minäkin olisin ollut. Muutoksen tuulet ovat todellakin puhaltaneet pois kaiken pysähtyneisyyden! Toisaalta sitten taas, on hyvä että perusjunttimainen Lauri lopussa oppii hieman relaamaan ja jopa hyväksymään Robbanin, kelle on paljosta velkaa.
Raimo Salmen valot ja Hannu Hauta-ahon äänisuunnittelu toimivat hyvin. Esiintyjien habituksen kruunaa Johanna Vänttisen kampaukset, peruukit ja maskeeraus.
Farssi on tosi vaikea teatterinlaji, ja parhaimmillaan se on tosi viihdyttävää ja hauskaa. Tekstin on oltava napakkaa ja repliikkien iskeviä, ja kaiken kruunaa millintarkka ajoitus. Kliseitä on, ja saakin toki olla, ei kai se muuten olisi farssi. Tampereen teatterissa aikoinaan Suomen ensi-iltansa saanut Näytelmä joka menee pieleen on erinomainen esimerkki hyvin toimivasta farssista, missä kaikki elementit naksahtivat kohdilleen. Sen soisi kokevan paluun estradille jonain päivänä.
Valitettavasti Alivuokralainen ei yllä samalle tasolle. On paljon yritystä ja ideaa, mutta näytelmä antaa itsestään vanhanaikaisen tai oikeastaan vähän ummehtuneen kuvan. Hyvää sanailua on, mutta ei sellaista timanttista mitä toivoisi. Voi olla että aika on kullannut muistot, tai sitten Alivuokralainen ei silloin ennenkään ollut mitenkään huippu. Voi olla että oma maku on muuttunut, tai itse katsojana kypsynyt tai sitten vaan oma rima on nykyään korkeammalla?
Ensi-illassa moni tuntui katsomossa viihtyvän erinomaisesti, joka on toki erinomainen asia. Ne keitä itse jututin väliajalla tai esityksen jälkeen eivät riemusta hyppineet. Toivotaan silti paljon katsojia, sillä näinä ankeina aikoina itse kukin kaipaa kevyempää viihdettä elämäänsä.
Esityskuvien copyright Emil Virtanen ja Maria Atosuo.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti