lauantai 15. joulukuuta 2018

Gabriel / Kansallisteatteri 15.12.2018

Ja taas Willensaunassa! Ehkä tänne voisi jopa muuttaa asumaan... 

Vaan nyt ei ollakaan enää Bekimin mustavalkeassa asunnossa käärmeiden ja kissojen kanssa (lue Kissani Jugoslavia-juttuni parin päivän takaa) vaan ihan muissa ympyröissä. Nimittäin Mika Waltarin klassikkonäytelmä vuodelta 1945. Alunperin Gabriel, tule takaisin on nyt Vesa Vierikon ohjauksessa muuntunut pelkäksi Gabrieliksi, mutta ei nimi miestä pahenna. Päinvastoin!


Tarina oli pääpiirteissään tuttu vaikka en muista edes nähneeni filmatisointia (vuodelta 1951). Legendaarisen Auervaaran inspiroima tarina huijarimies Gabriel Lindsrömistä (Sampo Sarkola) ja vanhapiikasisaruksista Ulriikasta (Paula Siimes) ja Kristiinasta (Karin Pacius) sekä näiden luona asuva orvosta siskontyttärestä Railista (Minttu Mustakallio) on oikeasti aika traaginen ja surullinenkin. Tarina hyväksikäytöstä ja hyväuskoisuudesta, jossa lipevän charmantti ketku ui vanhojen rouvien liiveihin pahat mielessä. 

Gabriel on tehty niin överiksi ja ylinäytellen etteivät katsojat voi muuta kuin ulvoa naurusta. Kunnon suomifilmi-dramatiikkaa! Tämä on todellinen herkkupala hyvän teatterin ystäville. Hersyvää ja ihanan rentoa näyttelijäntyötä joka iikalta, muta erityisesti parivaljakolta Siimes ja Pacius. Välillä meinaa lähteä ihan lapasesta koko homma, mutta pysyy silti kasassa hyvin. Sarkolan huijariheppu on niin kutkuttava hahmo kanssa, ja se kulmakarvojen kohottelu ja silmien pyörittely on ihan omaa luokkaansa. Sulava ja sliipattu tyyppi maksattaa tuliaiskukatkin naisilla... Mutta rakkaus on sokea, ja niin taas kerran. 

"Suoruus, rehellisyys, luottamus" - se on Gabriel Lindströmin motto. Tirsk. Vanhojen naisten huijaus ja viettely on kyllä raskasta hommaa. Kun Gabriel avautuu ilman viettelijärooliaan Railille, häntä tulee hetkellisesti vähän surkukin. Ei ole helppoa elannon hankinta kellekään. Lopulta Raili on se kenelle käy hyvin, kaikki muut joutuvat ahneutensa tai pilvilinnoja tavoittelevan läheisyydenkaipuunsa huijaamiksi.


Jo alkukuulutuksista lähtien (nykyaikaiset johdottomat telefoonit pyydetään sulkemaan) homma toimii. Nämä vanhat kääkät ovat harmaita ja ankeita, tapojensa orjia. Ulriika on ankara, kukkaronnyörejä tiukasti käsissään pitävä moralisti, joka paheksuu kaikkea mahdollista. Väpäjä-ääninen ja hermoheikko Kristiina taas on mennyt hupsusti ihastumaan kapteeni Lindströmiin, joka on maalaillut kaikenlaisia pilvilinnoja yhteisestä tulevaisuudesta. Kaikki skenaariot tosin edellyttävät rahallista panostusta naiselta, onpas yllättävä... Mutta rahakirstua vartioikin Ulriika, joka saa Lindströmin lemmenkohteen vaihtumaan äkisti. Kun vielä kapinallinen Railikin lähtee mukaan kapteenin piirileikkiin, on kolmio/neliödraama valmis. Ja juupeli kun sitä on hauska seurata!

Gabriel on hulvaton, hersyvä, hilpeä ja hillitön. Taitavaa näyttelijätyötä on ilo seurata ja 2,5 tunnissa ei kerkeä pitkästymään hetkeksikään. Olavi Virta laulaa taustalla, koti on sisustettu rehellisen vaatimattomasti (mutta hyvällä maulla!) ja tunnelma on kohdillaan muutenkin. Anna Sinkkosen puvustus ja lavastus johdattavat meitä hyvin sinne mustavalkoelokuvan tunnelmiin, 1950-luvulle. Täytettyjä lintuja seinillä ja kukkaverhoja lampunvarjostinten päällä. Ja vaatteet jotka ovat hetkittäin niin kamalia että oksat pois. Niinkuin sekin Kristiinan leninki, jonka edessä lepattavat kaulukset näyttävät kuin vanhoilta lituskoilta riippurinnoilta. Surullinen muistuma vanhanpiian lapsettomuudesta, ja kokonaan käyttämättä jääneistä rinnoista.


Ehdottomasti katsomisen arvoinen esitys, mikäli haluat viihdyttyä ihan perinteisesti ja nautiskella loistavista lavaesiintymisistä. Juonenkäänteitä riittää kyllä vielä loppuun asti. Silti olo on hieman kyllä haikea. Vaikka Ulriika sisimmissään tietää tulleensa huijatuksi, niin siihen rakkauteen, toivoon ja mahdollisuuteen haluaa uskoa, vaikka väkisinkin. Surkuhupaisaa, mutta kovin inhimillistä.


Kuvien copyright Mitro Härkönen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti