perjantai 7. joulukuuta 2018

Kolme sisarta / Kansallisteatteri 7.12.2018

Välillä tulee näitä teoksia mistä en oikein tiedä mitä olisin mieltä. Periaatteessahan Paavo Westerbergin uusi tulkinta Tšehovin Kolmesta Sisaresta on mitä oivallisin. Hienot näyttelijät, upea lavastus... Mutta oliko siinä sitten vähän kaikkea liikaa, sitä jäin miettimään. Tämä oli niitä tuotantoja mitkä pitäisi nähdä uudelleen, että voisi varmistaa pidinkö kokonaisuudesta vai en. Paljon pieniä juttuja oli mistä tykkäsin, mutta sitten oli sellaisiakin mistä en joko tykännyt tai lainkaan ymmärtänyt.

Viime vuosina olen nähnyt lukuisia versioita Tšehovin Lokista ja Vanja-enosta. Kirsikkapuistonkin kerran, ja sitten vähemmän tunnettuja näytelmiä niinkuin Platonov ja Ivanov. Mutta syystä tai toisesta Kolme sisarta oli ennestään näkemättä. Joten ei tarvinnut kahta kertaa miettiä haluaisinko nähdä sen, semminkin kun tekijätiimi oli niin korkeatasoinen kuin Kansallisteatterissa taas oli.


Mutta mutta. Kolme sisarta on sillä tavalla kovin tyypillinen tekijänsä näytelmä että tämmöistä Venäjän yläluokan joutilaisuuden, ja sen aiheuttamien ahdistustilojen käsittelyä, on ollut ihan jokaisessa Tšehovin näytelmässä, ainakin niissä mitä minä olen nähnyt. Kukin ohjaaja sitten käsittelee sitä omalla tavallaan. Westerbergin Vanja-eno muutaman vuoden takaa oli napakymppi. Siis todellinen helmi!

Siksikin odotukset olivat aika korkealla. Pitkälti sama porukka kun tätäkin oli toteuttamassa. Nytkin Markus Tsokkisen lavastus lumoaa. Korkea huvila, hieman rapistuvine pintoineen, nurkassa nököttää televisio missä pyörii hiihtokilpailu (!), aikamoinen runsaudensarvi. Näyttämön pyöröä käytetään paljon varsinkin alussa, ja livekameraa. Lavan eteen laskeutuu siitä osan peittävä valkokangas, mihin sitten heijastetaan tapahtumia pitkin poikin. En tiedä jaksaisinko katsoa tätä videokuvausta ja livefiidiä koko esityksen ajan, mutta onneksi sitä ei ihan koko reilua kolmea tuntia nähdäkään. Toisaalta henkilöhahmojen esittely pysäytyskuvilla on ihan hyväkin, tämmöiselle kelle näytelmä ei ole niin tuttu. Venäläisdraamoissa kun on aina paljon ihmisiä, joilla on vielä pitkät nimetkin :-)


Sitä valkokangasta hyödynnetään muutenkin, ja Ville Seppäsen videosuunnittelu oli nopeatempoista ja niin tätä päivää. Runsaudensarvimaisuus ja hetkittäin jopa sekavuus kyllä välillä kävi taas mielessä. Ehkä videosukupolvelle sopii hyvin nopeat leikkaukset ja korvia huumaava jumputus... Tämmöisen täti-ihmisen silmiä ja korvia alkaa helposti vaan särkeä. Teknomenoa nähtiin myös Pietu Pietiäisen valosuunnittelussa. Ja toki Sanna Salmenkallion musiikki ja äänisuunnittelu toisti nopeaa tempoa ja päälle vyöryviä äänimattoja. Välillä meno on niin vauhdikasta, ja kun lavakin vielä pyörii, että katsoja ei meinaa perässä pysyä tapahtumissa ja alati vaihtuvissa henkilöissä. Onneksi seesteisiäkin hetkiä on tarjolla.

Tulipalo on toteutettu upeasti -  äänet, valot, savut, kaikki toimii illuusion luomisessa.


Kun näyttelijät keskittyvät esiintymään kameroille, pois katsojan suorasta näköyhteydestä, ja teatterin katsojat saavat nähdä kaiken tämän vain heijastettuna valkokankaalle... No, tässä kokeiltiin erilaisia juttuja, ja toiset toimivat, ja toiset eivät. Tämä jatkuva videokäyttö oli yksi seikoista miksi en tykännyt Kansallisteatterin Kirsikkapuistossakaan. Mutta onneksi sitä on tosiaan vain ensimmäisessä näytöksessä.

Näyttelijät olivat kyllä oivallisesti roolitettuja ja kukin hoiti tonttinsa loistavasti. Erityisesti siskokolmikon työskentelyä oli miellyttävää seurata. Elena Leeve (Olga), Emmi Parviainen (Maša) ja Marja Salo (Irina) ovat kaikki upeita näyttelijöitä, jotka toivat arkista loistoa lavalle. Varsinkin Parviaisen karisma oli upeaa, ja tämän temperamenttinen Maša sai kaikki sympatiani. Näiden turhautuneiden sisarusten elämä vaihtuvine mieskuvioineen ja Moskovakaipuineen sai minut tuntemaan suurta empatiaa. Sen sijaan sisarusten onneton veli Andrei (Eero Ritala) ei uinut liiveihini. Oma moka että nai julman syöjättären (Anna-Maija Tuokko on vallan erinomainen Nataša) jonka läsnäolo talossa ei ole kovinkaan kiva juttu kenellekään. Andrein akateeminen elämä valui hukkaan, vaikka siskokset siitä edelleen uneksivatkin. Siskot nyt muutenkin pitävät veljeään jalustalla (renessanssi-ihminen!) Tuomas Tulikorpi tekee myöskin hienon roolin; ei ole helppoa olla kiltti ja vähän reppana aviomies Mašalle. Mutta kiltti kun on, niin onneksi ottaa vaimonsa takaisinkin tämän harharetkiltään.


Upseereita ramppaa talossa - rikkomassa sydämiä ja tuomassa tuulahduksen sieltä jostain minne perha haluaisi takaisin. Pois täältä pienen ja tylsän varuskuntakaupungin kuvioista. Moskovaan! Takaisin Moskovaan! Energinen Jussi Vatanen (Veršinin), hysteerinen Samuli Niittymäki (Soljonyi) ja intohimoinen Olavi Uusivirta (Tuzenbach) ovat osuvia rooleissaan. Tosin en tiedä onko Soljonyin tarkoitus olla sekaisin kuin seinäkello vai onko tämän hysteeriset maneerit ja hyvin epävakaa käytös ohjaajan ja näyttelijän tulkintaa. Aika överiksi vetää. Sen sijaan Uusivirta on taas kerran lavalla elementissään, varsinkin pianon ääressä (bonusta muuten siitä että pianoa käytetään niin paljon).

Talon nurkissa kupselehtivat myös verkkainen vuokralainen eli lääkäri Tšebutykin (Esko Salminen) ja vanha palvelija Njanja (Terhi Panula). Kuin osana kalustoa kumpikin, hieman tapettiin sulautuen.


Sellainen yleinen toimettomuuden, joutilaisuuden ja viipyilevyyden tunnelma välittyy kyllä hyvin, vaikka välillä sieltä sellaisia piristäviä kohtia nouseekin. Melankolinen yleisväri jää välillä kaiken hälyn alle. Tulee mieleen että Nataša taitaa olla ainoa joka oikeasti on tarpeeksi päämäärätietoinen tästä porukasta. Ensin nappaamaan Andrein (joka hänkin velloo ja vätystelee ja leikkii sotaleikkejä ja syö salaa suklaata - eikä saa mitään aikaan, paitsi tuhlata rahojaan uhkapelissä) ja sitten koko talon itselleen. Muut vain ajelehtivat ja vetelehtivät ja haaveilevat. Melkein tekisi mieli nousta katsomosta ylös potkaisemaan sisaria persiiseen - nyt kamat kasaan ja junalla sinne Moskovaan niin loppuu tuo vatvominen!

Pitää vielä kyllä kehua Anna Sinkkosen pukuja. Modernia ja ajatonta, ja oikein passelia tähän lavastukseen ja koko näytelmän henkeen.

Kun Maša ja Veršinin suutelevat, taustalla näemme joukon kuuluisia elokuvasuudelmia (Kaunotar ja Kulkuri!) ja sitten vedetään twistiä. On tämä varsinainen kaiken sulatusuuni koko näytelmä. Hyvinkin fyysisiä kohtauksia (sotilaat punnertamassa, Coco Jambo-bileet), ja paljon huumoria (yleisöä naurattaa kun Esko Salmis-Tšebutykin julistaa ettei ole lukenut Shakespearea). Tuzenbach on tšehovilaisittain tuttu hahmo, hän haluaa muutosta ja on valmis myös tekemään asialle jotain. Valitettavasti sitä ei hänelle suoda, ja näin vedetään matto myös Mašan jalkojen alta.


Lumisade alussa ja lopussa sitoo langat yhteen - kaikesta huolimatta sisarukset ovat edelleen yhdessä. Ilman Moskovaa, mutta kuitenkin.

Westerbergin Kolme sisarta on kolme tuntia täyttä tykitystä, joka vaatii paljon sulattelua ja varmaankin sen uusintakatselun. Esityksiä on toukokuulle 2019 asti, joten hyvin ehtii katsomaan vielä toistekin. Haluan uskoa että tämän kanssa käy kuten parin vuoden takaiselle Kari Heiskasen ohjaamalle Hamletille HKT:lla. Se vaati kaksi katsomiskertaa että ymmärsin esityksen hienouden. Ekalla kerralla jäin vain hämmentyneeksi.


Kuvien copyright Tuomo Manninen.
Näin esityksen ilmaiella pressilipulla.

2 kommenttia:

  1. Kiva postaus ja todella kauniit kuvat! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Kiinnostava esitys joka herätti paljon ajatuksia ja pohdintaa, ja halun nähdä se uudelleen.

      Kuvat on taitavan Tuomo Mannisen ottamia, ja niitä löytyy lisää Kansallisteatterin sivuilta!

      Poista