Vanja-eno / Kansallisteatteri 17.9.2014

Ja heti perään HKT:n Vanjan jälkeen Paavo Westerbergin ohjaama Kansallisteatterin versio. Ensi-illassa oli paljon suomalaisen teatterimaailman silmäätekeviä, siis myös minä ja Talle (jonka haltioituneen kirjoituksen aiheesta voi lukea blogistaan).

Mistäs sitä aloittaisi. Koska kyseessä on näytelmä missä mun suosikkinäyttelijäni esiintyy, niin en varman pysty olemaan kovinkaan objektiivinen. Ja ei kai mun tarttekaan, kun tämä on mun blogi. Eero Aho on vaan niin julmetun hyvä tässäkin, että kukaan ei Suomessa pysty moiseen. Oho, kovia sanoja, mutta tämä nyt on mun mielipiteeni tästä :-) Sitäpaitsi mikään näytelmä mikä alkaa vähäpukeisella Eero Aholla EI VOI olla huono.

Kansiksen Vanja-eno alkaa hienolla kuoromusiikilla (upeasta musiikista ja äänisuunnittelusta vastaa Sanna Salmenkallio) ja pyörivän lavan kääntymisellä. Varsin näyttävää siis. Ja sitten... Astrov (no se henkeäsalpaava Eero Aho) tulee sisään, riisuu paidan ja pesee kasvonsa etuosan lammikossa. Siitä sitten lähdetään liikkeelle, hienolle visuaaliselle matkalle. Rappeutunut ja suuri kartano, nuhruisia vanhoja kirjoja, mutta kauhean näyttävää ja suurta ja vaikuttavaa. Astrov ja Vanja ovat selkeästi krapulaisia, rentoja ja hyviä kavereita. Professori (sporttiseksi stailattu Heikki Nousiainen) ja vaimonsa Jelena (upea Krista Kosonen) palaavat luontoretkeltä.

Koko lavastus on hirveän hyvä, joten isot kiitokset Markus Tsokkiselle (joka vastasi myös Kansiksen Lauantain mestarillisesta lavastuksesta). Visuaalisesta inspiraatiosta kiitetään valokuvaaja Lori Nixiä (ja tämän kuvaa Library, sarjasta The City), ja kyllä sen vaikutuksen huomaakin. Puu keskellä lavaa (Tampereen Teatterin Les Mis, anyone?) ja lopussa kaatuneena. Mutta kokonaisuutena lavastus toimii ja pyörivää lavaa käytetään hyväksi loistavasti. Toisessa näytöksessä lava on avarampi ja valoisampi, vaikka perusrunko on sama. Vesilammikot ovat vaihtuneet hiekkakasoihin.

Myös valosuunnittelu (Pietu Pietiäinen) miellyttää silmääni. Puvustus (a'la Pirjo Valinen) on ajatonta, tummaa ja ei mitään silmille hyppivää. Ja Jelenan puvut, huh! Ne pukevat Krista Kososta hyvin imartelevasti (ja en mä valita Eero Ahon vaatteistakaan,..).

Kyllä Eero Aho osaa näytellä ihan oikeasti, eikä vaan esitellä hyvää kroppaansa. Ettei tartte sitä pelätä. Jos jollain suomalaisella näyttelijällä on karismaa niin hänellä (muutama muukin tulee mieleen, mutta...). Läsnäolo lavalla on vaan niin intensiivistä. Tämän Astrov on kiihkomielinen vihreiden arvojen puolestapuhuja, jolla tuntuu elämässä olevan jäljellä vain kauneus. Elämä on ollut valtava pettymys ja nyt on ympäristökin pilattu lopullisesti. Hetkellinen valonpilkahdus elämään kauniin Jelenan muodossa, mutta sitten takaisin paluu entiseen.

Tarttee sanoa että Krista Kosonen yllätti mut - positiivisesti. En ole häntä kauheasti missään nähty (kun katson niin huonosti kotimaisia elokuvia ja vielä huonommin kotimaisia tv-sarjoja) mutta oma mielikuva ei ole ollut ehkä kauhean positiivinen. Mutta nainenhan osaa näytellä, ja vieläpä oikein hyvin! Tyylikäs kokonaisuus lyhyine hiuksineen ja klassisen kauniine pukuineen. Tässä on Jelena!

Emmi Parviainen on naiivi Sonja (ei ole ruma tämänkään Vanja-enoversion Sonja, ei). Tästä Sonjasta näkee alusta asti, että hän on silmittömän ihastunut Astroviin (toistelee tämän luonnonsuojelupuheita kuin papukaija). Osittain tämä on teinityttömäistä palvontaa, mutta Sonja myös selkeästi tuntuu välittävän tohtorista. Sonja koittaa epätoivoisesti vietellä tohtoria, vaikka tietääkin olevansa ruma. Unenomainen märkä tanssikohtaus tuntuu kuin irralliselta osalta, hieman päälleliimatulta. Onhan se hieno ja eroottinenkin, mutta ei ehkä sovi näytelmän kokonaisuuteen.

Kristo Salmisella ei ihan ole isänsä kokoista lavakarismaa, mutta ihan kelvollisesti tämä suoriutuu Vanjan pääroolista. Vanja on lihava, väsynyt, ikäistään vanhemman oloinen, ja hetkittäin hyvinkin teatraalinen. Vanjalla on tässä hieman pienempi rooli kuin HKT:n versiossa. Mutta Vanjan riehuminen lopussa - "me luultiin et sä oot joku yli-ihminen" - on hienoa katseltavaa. Mun vieressä istuvat vanhemmat rouvat supattelivat useaan otteeseen miten Kristo on isänsä näköinen.

Seela Sella on pienessä (mutta tärkeässä) osassa vanhana lastenhoitajana. Ja aina yhtä luotettava Seppo Pääkkönen Vohvelina (Telegin) on taustalle sulautuva ja uskollinen, kuin vanha työruuna. Se toisen näytöksen moottorisahakohtaus!

Ei mitenkään yllättävästi tässäkin Vanja-enossa se Astrovin, Vanjan ja Vohvelin kännikohtaus on aivan huikean hauska. Vedellä lutraaminen ja sanaleikit ("pannaan vippulat hinkumaan") saavat kyynikonkin suupielet ylöspäin. Eturivin katsojia varoitetaankin kastumisesta - ihan aiheesta. Ja se Astrov! Suomalaiset miesnäyttelijtä ovat taitavia esittämään humalaisia (oiskohan kansanluonteessa noin yleisestikin) mutta Ahon suoritus on ihan vertaansa vailla. "Anteeksi mulla ei ole kravattia".

Näytelmässä kaikki ovat onnettomia tavallaan, kuka mistäkin syystä. Jelena kokee olevansa oman elämänsä sivuhenkilö. Ja tekevätköhän Jelena ja Astrov ennätyksen yhdessä näytelmässä tapahtuvien lentosuukkojen lähettämisessä tässä? Kenties...

Kansiksen Vanja on pitkä (yli 3 tuntia), mutta se ei tunnu lainkaan pitkältä. No joo, muutamasta kohdasta olisi voinut hieman nipistää pituutta (vaikka se ovissa ramppaaminen ja niiden paiskominen oli musta vähän turhaa). On hassua miten 100 vuotta sitten Suomessa ensi-esityksensä saanut näytelmä voi ollakin teemoiltaan vielä niin ajankohtainen tänäkin päivänä. Ympäristön tuhoutuminen, ihmisten turhautuminen elämäänsä, hukkaanheitetyt hetket ja toivottomat rakkaudet...

Mutta on tämä ehdottomasti yksi teatterisyksyn tapauksia. Ja vaikkei saisikaan verrata tai valita (ai miten niin ei saisi) niin mun valinta pääkaupunkiseudun Vanjasta on ehdottomasti tämä. Ei "se toinenkaan" huono ole, mutta tässä useammat elementit loksahtavat paremmin kohdalleen. Ja turha kai enää mainita että tässä on lisävalttina Eero Aho.

Vertailun vuoksi olen 21.10. menossa Lontoossa katsomaan myös yhtä versiota Vanjasta.


Kuvien copyright Stefan Bremer