keskiviikko 17. syyskuuta 2014

Vanja-eno / Helsingin kaupunginteatteri 16.9.2014

Syksyn kahdesta Vanja-enosta ensimmäisenä omalle kohdalle osui Helsingin kaupunginteatterin versio.

Jostain syystä en ole Vanjaa ennen teatterissa nähnytkään, eikä tarinakaan ollut niin kovin tuttu. Ja kun kyseessä oli ensimmäinen ennakko, niin käsiohjelmaakaan ei ollut saatavilla. Jotenkin ärsyttää kun joutuu näkemään minkä tahansa esityksen "sokkona" - koska käsiohjelmat ovat ihan huikean tärkeitä itselle. No, tällä mennään.


Näytelmä on tuhlatun elämän klassikko, jonka teemoja ovat joutilaisuus, uhrautuminen sekä tavoittamattomat unelmat. Näin sanoo HKT:n kotisivut ja uskottavahan se on.

Lähtökohdat tälle versiolle ovat ristiriitaiset. Mukana muutama mun suosikkinäyttelijä (Esko Salminen ja Martti Suosalo). Mutta myös yksi sellainen mistä en tykkää. Ei auta, avoimin mielin katsomaan. Valitettavasti täytyy todeta, että jos ei jostain tykkää, ei siitä tykkää. Olkoonkin yleisesti tunnustettu ja kehuttu. Minkä verran tämä vaikuttaa omaan mielipiteeseen näytelmästä?

No mutta asiaan. Unkarilainen Tsehov-spesialisti Tamas Ascher vastaa ohjauksesta, mielestäni ihan mallikkaasti. Lavastus (Zholt Khell) on rapistuva kartanomiljöö; aika pelkistetty mutta hyvin slaavilaishenkinen. Lautalattiat, piano, gramofoni, epäparisia huonekaluja, pitkä pirttipöytä. Taustalla puuntekopaikka kirveineen. Vähän nuhruista. On kuuma. Kärpäset surisevat (liiankin kovaa, ainakin neljännelle riville) ja hiki valuu. Astrov (Martti Suosalo) istuu yksin nurkassa tuolilla.


Talon järjestys on sekaisin sen jälkeen kuin vanha professori Serebrjakov (Esko Salminen) ja nuori kaunis rouvansa Jelena (Anna-Maija Tuokko) ovat muuttaneet sinne kesäksi. Ja siinähän seurue lipuukin lavalle "hurmaavaa, hurmaavaa, ihmeellisiä maisemia" toteaa professori. Vaikuttava sisääntulo todellakin. Salminen on aina hurmaavan elegantti. Maatila on professorin ensimmäisen vaimon, tai tämän lasten oikeammin. Vanjan kauna professoria ja tämän vaimoa kohtaan on käsinkosketeltavaa, jos kohta samalla Jelena on ihastuttava ja Vanja tätä koittaa kosiskella.

Melkein yhtä isossa roolissa Vanjan kanssa on lääkäri Astrov. Tämä on metsien mies, siis luonnonsuojelija, viherpipertäjä, maailmanparantaja. Joka hullaantuu aivan täysin ja yhtäkkiä Jelenaan. Vanjaa kaduttaa ettei kosinut Jelenaa kymmenen vuotta aiemmin.

Valitettavasti Vanjan sisko Sonja (jonka pitäisi olla kauhean ruma, mutta Iida Kuningas on kyllä kaikkea muuta) on hyvin ihastunut Astroviin, ilman vastakaikua. Astrov janoaa kauneutta, ja kohtelee Sonjaa pikkusiskon lailla.

Kukaan ei tunnu välittävän myöskään professorista. Ei edes tämän vaimo, joka antautuu vieraan miehen syleilyyn, tuskasteltuaan ensin miten kamalaa elo vanhan kääkän vaimona on. Ei auta että tämä huutaa olevansa "ainoa joka elää täysillä". Professorin yöllinen (kipu)kohtaus on samalla sekä hieno että hieman liian yliampuva. Salmisen bravuurikohtaus tässä näytelmässä kuitenkin.


Vanjan ja Astrovin kännikohtaus on hauska, ja varsinkin Suosalo on ihan huikean loistava ikkunasta putoamiseen kaikkineen. Tätä seuraa kaunis kohtaus Sonjan ja Astrovin välillä, pieni yöpalahetki kurkkuineen ja juustoineen. Sitten on naisten vuoro vetää överit, monella eri tasolla. Pikkaisen taas yliampuvaa mun makuun.

Toinen näytös on toimivampi kun ensimmäinen, vaikka ei sekään nyt ihan hirveästi sytytä. Mutta se roolihenkilöiden turhautuminen tulee hyvin esiin. Miten maatilalla niska limassa raatamalla rahoitetaan professorin lorvivaa elämäntyyliä kaupungissa ja sitten tämä kehtaa alkaa puhumaan tilan myymisestä. Vanja hermostuu lopullisesti, hurjine seurauksineen.


Vanjalla tuntuu olevan kaikki kortit käytetty ja kaikki toivo muutenkin mennyttä. Palvova suhde professoriin on ollutta ja mennyttä ja Jelenakin tunteen intohimoa vain muita miehiä kohtaan. Jelena ja professori tartuttivat joutilaisuuden ilmapiirin koko kartanonväkeen ja kun pariskunta vihdoin poistuu kuvioista voidaan palata entiseen. Paitsi asiat ovat muuttuneet, ja koko ilmapiiri on lohduton, synkkä ja masentava. Vanjaa ahdistaa, mutta elämä jatkuu. Sonja haluaa uskoa että kuoleman jälkeen koittaa onni; silloin saa levätä: "Me saamme vielä levätä".

Tässä oli paljon hyvää, mutta myös monta asiaa mitkä eivät ihan täysillä iskeneet. Näytelmässä oli kahdesti kohtauksen vaihto toteutettu sulkemalla esirippu ja soittamalla slaavilaista musiikkia. Kovin pitkiä taukoja ja lavalla ei näennäisesti tapahtunut mitään mullistavaa. Aivan liian pitkiä nämä tauot. Vai onko sitä niin tottunut siihen että lavasteita voidaan vaihtaa ns. lennossakin?

Suosalo oli esityksen helmi, mutta Iida Kuningas oli myös erinomainen. Pekka Huotari oli myös oikein oivallinen Vohvelina, eli köyhtynyt tilallinen Telegin.

Väliajan jälkeen tulee hetkeksi mieleen, että kohta menee usko koko Tsehoviin, tai ainakin viime aikojen teatterisovituksiin. En tykännyt viime vuoden Kansallisteatterin Kirsikkapuistosta juuri lainkaan, ja ei HKT:n Vanjakaan ihan vakuuta.


Kuvien copyright Tapio Vanhatalo

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti