No nyt on moderni tulkinta Kiven Kullervosta! Ensinnäkin näytelmä on kokonaan naisten tähdittämä; aika kiinnostava veto kun Kullervo on niin Äijä. Linda Wallgrenin ohjaus on raikas ja räiskyvä, erilainen, ja paikoitellen aika hulvatonkin. Mutta kaikkihan tietävät miten Kullervolle lopulta käy, eli aika traagisiakin elementtejä on mukana. Väkivaltaa, kuolemaa ja murhetta on paljon, ja siksikin ikäsuositus on 13+. Keveyttä ja huumoria esitykseen on onneksi saatu monestakin eri elementistä.
Jotenkin tässä oli paljon samankaltaisuutta viime vuoden suosikkinäytelmäni Rakkaani, Conan Barbaari kanssa. Ei ainoastaan sama puvustaja, ja se että samat naisnäyttelijät esittävät miesrooleja. Mutta jotenkin sellainen samanhenkisyys ja päähän potkimisen teemat. Kuten Conanissakin, pääosassa oli reppana ja kärsivä nuori. Kaikki kiusaavat ja kostohalu pistää tämän pään sekaisin.
Esitys alkaa lakonisen tyylikkäästi. On aamupalaa puuhaava nainen. On huutava vauva, Hitaasti eleetön nainen nappaa leipäveitsen ja poistuu. Vauva hiljenee. Nainen palaa jatkamaan aamupalaansa. Vaikuttavaa kaikessa eleettömyydessään. Toisaalta, mikä on tämän yhteys Kullervoon? Tehokkaana johdantona väkivaltaesitykselle toimii kyllä.
Rakastan sitä miten taitavasti nykyajan ylöspano taipuu vanhaan tekstiin! Tai oikeastaan miten vanha teksti taipuu moderniin kehykseen. Mielenkiintoinen kontrasti on myös modernin lavastuksen ja puvustuksen sekä Kiven kauniin, arkaaisen tekstin kanssa.
Kullervo (Helmi-Leena Nummela) raataa orjan lailla setänsä Untamon (Ulla Koivuranta) rengas- ja korjausliikkeessä (Untolan Rengas & Romu) omien vanhempiensa traagisen kuoleman jälkeen. Siellä lattioita lakaisee myös paras kaveri Kimmo (Minna Hämäläinen), joka takatukassaan muistuttaa lätkänpelaajaa 80-luvulta. Kasvattiäiti ja Untamon emäntä (Ulla Reinikainen) on elähtänyt prätkäpimatsu, jonka pelkkä kihertävä olemus ja tukan heilautus saa aikaan naurunkäkätyksen sisimmässäni. Paikoitellen Untamon ja rouvansa asetelmasta tuli mieleeni Macbeth, missä rouva onkin se pahempi osapuoli, joka viekoittelee miehensä tekemään tuhmia. Olihan Kivikin Shakespearensa lukenut.
Kun paikallinen jengipomo Seppä Ilmarinen (Kirsi Tarvainen) purjehtii sisään pitkässä turkissaan, paljas rinta lihaksista pullistellen (se Conan Barbaari -vertaus!) ja kultaketjut rinnalla kimaltaen, sekä pitkää hiuspehkoaan ja partaansa sivellen, olen ihan myyty. Ja myyty on myös Kullervo, orjaksi tälle sankarilliselle menestyjämiehelle. Katkeruus ja kostonhimo vain lisääntyy, kun Kullervo joutuu (seksi)orjana toteuttamaan uuden isäntänsä pienimmätkin sormennapsutukset - kaiken lisäksi Pohjolan neito (Ulla Koivuranta) tuntee olonsa uhatuksi, jättikokoisesta povestaan huolimatta! Hulvaton rooli tämäkin ja miten mulle tulee mieleen Donatella Versace?
Tähän väliin on pakko kehua Tuomas Lampisen hillitöntä pukusuunnittelua; tästä on kuulkaa Kalevalan karvahatut kaukana (vai ovatko sittenkään?). Kultalameeta, ökyilyä ja design-juttuja nähdään Ilmarisen taloudessa, mutta Kullervon vanhemmat luottavat perisuomalaiseen suunnitteluun. Ja sitten on se junttikasarilook! Kun Kullervo lopussa lähtee kostoretkelleen, niin minkälaisen modernin vihaisen (nuoren) miehen sotisovan hän vetää ylleen? Arvatkaapa vaan... Myös Jessica Rosenberg ansaitsee aplodit hienoista peruukeistaan ja maskeerauksesta.
Tarinassa on niin monta mutkaa ja juttua, ja kaikessa punaisena lankana on se Kiven teksti. Jos nyt Pohjolan neidon karja onkin modernisoitu S/M-henkiseksi koiralaumaksi ja Kullervon vanhemmat Marimekko-asuisiksi sohvallamöllöttäjiksi niin mikä jottei. Yllätyksellisiä käänteitä nähdään paljon ja enpä tosiaan hykertele katsomossa yksin. Kikatusta ja hohotusta kuuluu joka suunnalta. Olutravintola Riekkokankaan kantapeikot salihousuissaan ja Vaatehuoneen "silkki"pusakoissaan on taas ihan oma lukunsa. Olen ihan varmasti ollut tuolla, tai ainakin jossain sen kymmenistä ellei sadoista baarikloonikavereista ympäri Suomea.
Kun Kullervo täräyttää Total Eclipse of the Heart karaokessa, voi pojat! Taas tuli muistuma siihen Rakkaani, Conan Barbaariin; karaokebaarikohtaukset ovat henkiset siskokset.
Kaisu Koponen on laatinut messevät lavasteet. Koko näyttämö on yhtä taulunkehyksen sisällä tapahtumaa kohtausta. Kaiken taustalla häälyy Gallen-Kallelan vaikuttava Kullervon kirous -maalaus, tosin ilman päähenkilöään. Kun Kullervo lopulta murtautuu kirjaimellisesti ulos raameistaan ja pistää kaiken päreiksi, noh, näin todellakin käy. Myös lavan nousevia ja laskevia elementtejä hyödynnetään hienosti. Ja tulikohtaukset on kaunista katseltavaa myös! Ja se hydrauliikkapuristin!
Mika Hiltusen hienot projisoinnit täydentävät näyttämökuvan upeaksi; hetkittäin myytti sekoittuu realismiin. Valot (Jarmo Esko) ja äänet (Iiro Laakso) pelaavat myös hienosti yhteen kaiken muun kanssa.
Koko näyttelijäsakki vetää ihan huikean hulppeita rooleja. Kirsi Tarvainen ja Ulla Reinikainen Kullervon vanhempina riemastuttavat kaikessa säälittävyydessäänkin, ja tottakai Helmi-Leena Nummelan monia tunteita läpikäyvä Kullervo on upeaa katsottavaa. Viettelevä, epävarma, julma, piittaamaton, tunteeton mutta myös täysillä tunteva. Nuori ihminen joka joutuu vanhempien heittopussiksi.
Johtuvatko Kullervon kokemat vääryydet yhteiskunnasta vai ajautuuko hän niihin itse? Mikä vaikuttaa eniten: geenit ja perimä, kasvatus, kohtalo, luonne, ympäröivä yhteiskunta? Mistä se pahuus oikein kumpuaa? Testosteroni tuoksuisi vahvasti nokkaan - ellei lavalla olisi ainoastaan naisia. Shakespeare-viittauksia on myös Ainikin itsemurhassa (Ofelia), mutta myös antiikin tragediat heijastuvat Kullervon kohtaloon. "Kirous ja rutto päällesi, koiransikiö".
Esityksen jälkeen mietin paljon myös muutaman vuoden takaista Åbo Svenska Teaterin loistavaa Kalevalaa ja sen välittämää Kullervo-kuvaa. Ja ylipäätään sitä Kullervoa mikä on meille tuttu taiteesta ja eri tulkinnoista. Mun tulee vähän surku koko tyyppiä, eksynyt ja kiivas teini jota maailma murjoo. Kaikki potkivat tätä päähän tai ainakin nimittelevät. Vähemmästäkin sisuuntuu. Eihän nimittely oikeuta hirmutekoihin, mutta Kullervon kohtelu auttaa ymmärtämään miksi tarina on loppujen lopuksi tragedia. Ei ainoastaan Kullervon tragedia, vaan koko yhteisön.
Väkivalta synnyttää väkivaltaa, ja sitähän Kullervo elää ja hengittää. Kullervo ei suostu asettumaan mihinkään perheen, suvun tai yhteiskunnan tarjoamiin muotteihin (telkkarin katselu kutovan äidin ja lonkeroa kittaavan isän kanssa ei iske pidemmän päälle) vaan valitsee omat polkunsa. Ja ne polut johtavat vain tuhoon. Vaikka Wallgrenin Kullervo tarjoaa toisenlaisen lopun - onko Kullervon mahdollista ottaa oma elämänsä hallintaan ja kirjaimellisesti tuikata raamit tuleen ja kävellä pois. Kenties, kenties.
Kullervo on kertakaikkisen nautittava esitys. Haluaisin nähdä tämän uudelleen, vaikka jo pelkästään hienojen näyttelijäsuoritusten vuoksi. Voisiko Wallgren ja tiimi tarttua seuraavaksi vaikka Seitsemään veljekseen, tai Nummisuutareihin, Kiven äijäilyklassikkoja nekin. Voisiko tämä olla Kivi-trilogian alku? Pliis!
Esityskuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti