Täällä sateenkaaren alla - Suomen homot värikuvina / Teatteri Kantanäky & Tehdas Teatteri 30.1.2026

Kyllä Teatteri Kantanäyn sateenkaarikabareet ovat jo instituutio Turun, ja koko Suomenkin, kulttuurielämässä. Näitä on esitetty vaihtelevissa lokaatioissa jo vuodesta 2007. Aika monta niitä olen nähnytkin, alkaen vuoden 2016 Homot on perheestä, minkä koin ravintola Suxesissa. Samoja tuttuja tyyppejä oli nytkin lavalla, vaikka paljon vettä on Aurajoessa virrannutkin. Kantanäyn jutut on kuin irtokarkkipussi. Eli koskaan et tiedä mitä herkkua seuraavaksi pussista käteen osuu eli lavalla nähdään. Ainakin se on hauskaa, kantaaottavaa, viihdyttävää ja välillä vähän haikeaakin. 

Täällä sateenkaaren alla esittelee katsauksen Suomen historiaa, ja paljon muuta. Koko työryhmä on käsikirjoittajia, ja tämmöisessä "sillisalaatissa" se onkin varmaan oikein toimiva tapa. 

Heini Vahtera vastaa erinomaisesti taitavan joukon ohjauksesta. Tällä kertaa tehdään yhteistyötä Tehdas Teatterin kanssa, mikä onkin erinomainen esityspaikka.

Lavalla säkenöi monesta tuttu tiimi: Nuppu Ervasti, Virve Koskinen, Teemu Loikas, Reetta Moilanen, Tristan Selin, Kiisu Tuomi ja Timo Väntsi sekä muusikko Antti Ainola. Lisäksi muutamia rooleja esittävät Lee Lahikaisen ja Reetta Moilasen rakentamat nuket. Ihana, ihana, ihana joukko!

Lavalla nähdään kimara erilaisia sketsejä, välillä lauletaan ja hieman tanssahdellaankin. Teemana on seksuaalinen monimuotoisuus ja läpileikkaus historiasta. Kaikki alkaa kanteleesta ja Kalevalan tarinoilla, keitä ne olivat ne vanhat parrakkaat miehet jotka loivat Suomen kulttuurin. Ainakin he osasivat tuhmia lauluja, suo, kuokka ja Jussikin. Läpi esityksen saamme tutustua myös seuranhakuilmoituksiin. Osa näistä on symppiksiä, osa aika kamalia tyyppejä, mutta on kiva nähdä että ainakin joitakuita onnistaa (metsämies ja karhu, awww...). Kabaree opettaa meille myös miten Turun palo oikeasti sai alkunsa, millaisia tyttäriä voisi miesparille syntyä, ja millaisia vieraita olisi voitu presidentinlinnan kutsuilla myös nähdä.

Verkkokalvoilleni on ikuisesti tallentunut jumppatrikoisiin verhottu Kiisu Tuomi vetämässä Anita Hirvos-luukissa biisiä Anita hieroo (Bonnie Tylerin Holding out for a hero) ja tämän ihana pyyhkeisiin sonnustautunut taustalaulajatrio. Myös pohjalainen isän seksivalistus tyttärelleen on mainio. Marko Carlsonin koreografiataidot pääsevät hienosti oikeuksiinsa hienossa lesbokabareenumerossa. Työllisyystoimiston yli-innokas nainen palvelulupauksineen ja yhdenvertaisuuskoulutusaineistoineen on hillittön, ja tämän kruunaa J. Karjalaisen Hän, hieman erilaisine lyriikoineen.

Myöskään mielestäni ei tule koskaan lähtemään miten Teemu Loikas surumielisesti tulkitsee Eppujen Murheellisten laulujen maata. Siinä missä kaikilta esiintyjiltä sujuu laulu, tanssi ja muukin erinomaisesti, niin pitää kyllä erikseen kehua Tristan Selinin tulkintaa Amiraalin laulusta! Toki hän on sen säveltänytkin, mutta laulutulkinta on ihan huikea!

Niin hykerryttävän riemukkaita numeroita kuin lavalla nähdäänkin, on välillä hyvä muistuttaa katsojia ettei kaikki ole aina ollut niin auvoista. Kun naispariskunnan toinen osapuoli on vuodesta toiseen kaapissa vanhemmilleen, niin pala nousee kurkkuun.

Välillä pukuvaihdot suoritetaan niin vauhdilla että hitaampaa vallan hengästyttää. Katariina Kayser vastaa yhdessä työryhmän kanssa puvustuksesta, ja se onkin silmiä hivelevän monimuotoista ja runsasta. Raidallisista uima-asuista olkihattuineen aina 70-luvun Ruotsista Suomeen palaavan pariskunnan autenttisiin asuihin. Kuinkakohan monia kymmeniä, jopa satoja asuja tässä nähdäänkään? Hillitön määrä kuiteskin, kuten myös hattuja, peruukkeja jne. Olisipa kiva olla kärpäsenä katossa tsekkaamassa kulisseissa sitä vaatteidenvaihdon huisketta!

Valot on suunnitellut Meri Salo ja äänitekniikasta vastaa Santeri Niemistö. Toimivaa. Sinällään aika simppeli lavastus on yhteisesti työryhmän ideoimaa ja toteuttamaa. Siihen saadaan kyllä monimuotoisuutta rekvisiitalla ja verhojen käytöllä.

Vielä on esityksiä (ja hieman lippujakin) jäljellä, itse asiassa 8.3. asti, enkä voi kyllin vahvasti tätä suositella. Mikä tahansa esitys missä lukee Teatteri Kantanäky, niin saa minulta varauksettomat kiitokset, kumarrukset ja suositukset.

Esityskuvien copyright Ami Koiranen.
Näin esityksen ilmaisella kutsuvieraslipulla.

Angelika ja kuumat paikat / Tehdas Teatteri 3.11.2023

Aikuisten nukketeatteri on parasta, se tuli taas todennettua perjantaina Turussa Tehdas teatterilla, kun huikean hieno Angelika ja kuumat paikat sai ensi-iltansa. Meni ihan terävimpään kärkeen kun mietin tämän vuoden teatteriesityksiä. Monimuotoista ja nerokasta, siinä tiivistetysti Heini Vahteran ohjaama esitys. Se oli hillittömän hauska, mutta myös luopumisen ja lähtemisen tuskaa peilaava esitys kahdelle esiintyjälle ja lukuisalle määrälle nukkeja.

Nukketeatteri Salainen Rasia toimii jossain Ranskan maaseudulla, vuosi on 1973 ja teatterinjohtajatar madame de Gobelin (Timo Väntsi) veivaa samaa vanhaa esitystään Angelikasta. Näin on tehty heillä aina, ja erityisesti edesmenneen miehen muistoa ja taiteilijuutta pitää kunnioittaa. Uudistusmielinen poikansa Florimond (Merja Pöyhönen) haluaisi kokeilla nukettamista vaikka peltipurkeilla - mutta ei onnistu. Hän on myös alkanut selvittää kuolleen isänsä mysteeriä. 

Aavistuksen nukkavieru teatteri on hyvin perinteinen: punaisin samettiverhoin vuorattu estradi, vanhat nuket ja konventionaaliset aiheet. Meille katsojille tarjoillaan toisaalta äidin ja pojan välien setvimistä ja nukketeatteriarjen realismia, ja toisaalta hekumallinen Angelikan tarina mitä äiti ja poika meille moninaisin nukketeatterikeinoin esittävät. Välillä tarina lähtee laukalle ja vyöryy katsomon ja nukketeatterin väliseen tilaan. Kehräävän rullaava kertojan ääni (Raimo Karppinen) johdattaa katsojia eteenpäin juonessa.

Ja Angelikan seikkailut, ne on napattu suoraan kolmestatoista Angelika-kirjasta ja viidestä elokuvasta. Tämä Angelika naitetaan markiisille, mutta sitä ennen hän on kokenut jo kuuman suhteen paljasrintaisen Nicolaksen kanssa heinissä kierien. Markiisin mestauksen jälkeen Angelika ajautuu rosvojoukon johtoon, joutuu merirosvojen kaappaamaksi, ja sieltä kulkeutuu orjamarkkinoiden kautta Persiaan haaremiin ja taas takaisin. 

Uskomattomat käänteet seuraavat toisiaan ja aina Angelika onnistuu hurmaamaan miehet (ja vähän naisetkin) ja pakenemaan. Sensuelli nainen käyttää naisellista viehätysvoimaansa ja nauttii lihan iloista. Skandalöösiä suorastaan, mutta niin hienosti toteutettu ettei sittenkään. Saamme kokea lennokkaita kaksintaisteluita, roviolla polttamisia, pakomatkoja, Ludvig XIV:n vaihtoehtoisen kuoleman ja mainioita viittauksia mm. Afrikan tähti - lautapeliin. Ja sitten on Angelikan ja Joffreyn rakkaus, aah!

Tämä Angelika ei ole lainkaan tunkkainen tai ummehtunut, ainoastaan iloitteleva ja viihdyttävä. Tykkään sekä itse Angelikan esityksestä, kaikessa yliampuvuudessaan ja koomisuudessaankin, mutta myös madamen ja hänen poikansa yhteisistä kohtauksista. Eikö Florimondin isä olekaan kuollut? Ja sitten meillä on vielä kolmas taso, kun Angelikaa elokuvissa näytellyt ihmisenkokoinen nukke kertoo urastaan filmitähtenä ja kuvauksista. Elämää nähnyt ja kaiken marinoima diiva, jonka huulista olisi Mick Jaggerkin kateellinen.

Taitava Pia Kalenius on rakentanut moninaiset nuket mitä saamme ihastella. Grosteskit ja rujot, mutta myös sensuellit ja kauniit. Angelikaakin löytyy monenkokoisena, yhtä puvustaan pursuavana joka koossa. Nukeista haluan mainita erityisesti isonenäisen Ludvig XIV:n ja hänen kuninkaalliset sieraimensa. Myös puvustus oli Kaleniuksen käsialaa - mikä farkkuasu Florimondilla onkaan! Timo Väntsin käsialaa ovat kaikki paperinuket, viidakon eläimistä tulenlieskoihin. Monessa oli vielä hauskasti kaksipuoleinen kuvitus. Hienot pääskyset!

Salaisen rasian miljöö oli myös Väntsin ja koko työryhmän loihtima. Azra Topcun taiten suunnittelema musiikki ja äänet sekä luovat oivallisesti tunnelmaa, että tihentävät sitä entisestään. Kaiken kruunaa Irene Lehtosen valot. Istumme samaan aikaan Tehdas Teatterin vintillä vuonna 2023 ja Salaisen rasian esityksessä vuonna 1973. 

Väntsi ja Pöyhönen ovat paitsi supertaitavia nukettajia niin myös oivallisia näyttelijöitä. Kymmenet roolit ja salamannopeat vaihdot sujuvat kuin vettä vain, ja jokaiselle löytyy oma ääni ja maneerit. Ranska sekä sen tulkkaus onnistuu myös erinomaisesti. Tarina tempaisee mukaansa ja kahden tunnin esitys rullaa soljuvasti eteenpäin. En tahtoisi tämän koskaan loppuvan. 

Angelika ja kuumat paikat on sopivan överi, sopimattoman hauska ja kerrassaan huikea spektaakkeli. Jokaisen nukketeatterin ystävän must-see esitys, ja suosittelen tätä kyllä kaikille jotka eivät koskaan ole nähneet nukketeatteria, ainakaan aikuisille tarkoitettua. Varsinainen herkkupala!!

Kuvien copyright Matti Vahtera.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Yksin ihminen / Tehdas Teatteri 23.3.2022

Mistäköhän päin tätä Tehdas Teatterin aikuisnukketeatterin esitystä Yksin ihminen alkaisi oikein purkamaan? No sanotaan nyt vaikka alkajaisiksi ja tiivistelmänä että kyseessä on kerrassaan erinomaisen viihdyttävä, ihana, hauska, kaihoisa ja ihan huippulaatuinen esitys. 

Maiju Tainio on sekä käsikirjoittanut että ohjannut tämän monitahoisen esityksen. Ensinnäkin meillä on berliiniläinen taiteilijakollektiivi Der Puppenspiegel, joka tekee nukketeatterielokuvaa tulevaisuuden Turusta stop motion -tekniikalla. Esityksen reaaliajassa eletään vuotta 1989 ja se tulee hyvin esille kolmikon puheista ja muustakin. Saksalainen Kalevala-fani Jochen (Timo Väntsi), Suomi-DDR -seuran puheenjohtaja Riitta (Alma Rajala) sekä nuori idealisti Kirsi (Tella Vahala) ovat innoissaan ideoimastaan esityksestä. Ja mikä esitys se onkaan! Vesi on vallannut Turun, ja tämän Lintukodon raunioissa sinnittelee monenlaisia hahmoja ja ihmisiä. Toinen toistaan kiehtovampia kohtaloita ja tapahtumia ja keskusteluja. Ja aina välillä palaamme esityksen tekijöihin, itäsaksalaiseen studioon, heidän todellisuuteensa ja arkeensa.

Saumattomasti kaikki liittyy kaikkeen - ja silti tarina rönsyilee ties mihin ja viittaa scifistisen populaarikulttuurin asioihin enemmän kuin ymmärränkään. Ja miten kolme henkeä lavalla onnistuu loihtimaan niin monen hahmon henkiin. Esitys on immersiivinen ja tulen tehokkaasti imaistuksi tulevaisuuden Turkuun ("Jonain päivänä Turku on uusi Berliini"). Tutustumme välillä aika rasittavaankin hoivaduuni Haueriin, näemme mitä taikoja SenTeen Suolankatsoja klinikallaan tekee sairastuville keuhkoille, opimme lopuksi miksi maailma on tässä jamassa kun on. Kieli yhdistelee sujuvasti englantia, suomea ja vähän muutakin. "Aiotko sä really fix tollasen junk?" Virkistävää, kunhan siihen ensin korva tottuu. Tekstissä on kaikuja Kalevalasta, Brechtistä, Blade Runnerista, ja paljon muustakin. Mitä ihminen haluaa sanoa taiteellaan, mitä tämä esitys haluaa meille sanoa? Ja vapauttaako teknologia meidät työn, sairauden ja kuoleman kiroista? 

Johanna Latvalan upeat lavasteet ovat ruostuneita, ajan hampaan nakertamia, yksityiskohtaisen hienoja ja nerokkaasti suunniteltuja. Kääntyen ja avautuen ne muuntuvat moneen. Neonvalojen välke vie ajatukset dystooppisiin maailmoihin. Jarkko Forsmanin nerokas valosuunnittelu yhdistettynä Hannu Seppälän äänimaisemaan on spot-on, niin sanoakseni. Dystooppista, märkää, ankeaa, mutta tavattoman kaunista yhtä kaikki. Valot ja äänet ovat täydellisessä harmoniassa. Monimuotoiset nuket on rakennellut Jenni Rutanen.

Droidien romanssi on herkkää ja Otavainen etsii uutta ihmistä. Kuka on droidi ja kuka ihminen? Ja mikä sen ihmisyyden määrittää? Ja kuka minä olen? Näitä samoja kysymyksiä on pohdittu (tieteis)kirjallisuudessa jo kauan. Brechtin Setsuanin hyvä ihminen ei ole minulle tuttu teos, mutta Ridley Scottin klassikkoelokuva Blade Runner on sitäkin rakkaampi. Mutta näiden vaikuttajateosten tunteminen ei ole millään muotoa teoksesta nauttimisen edellytys, toki avaa mahdollisuuden syvempään nauttimiseen kenties. Älkää ymmärtäkö väärin, ei Yksin ihminen ole näiden teosten yhdistelmä, vaan enemmänkin se kommentoi sekä niitä, että siinä samalla monia muitakin dystooppisia teoksia. Ja ihmisyyttä, aina ja ennenkaikkea ihmisyyttä. Kun SenTee saa lopultakin olla unique ja vapautua ihmisyyden kuorestaan - eikö se ole sitä suurinta vapautta? Suurinta ihmisyyttä? Nyt on aika elää!

Minusta yksi kiinnostava aspekti esityksessä oli se miten nukketeatteri törmäytyy tulevaisuuden seksinukkejen ja kaikenlaisten hoivarobottien ja avustajadroidien kanssa. Nukke kuin nukke. Kannattaa lukea Maiju Tainion ajatuksia luomuksestaan, hän osaa sanoittaa tämän kaiken niin paljon paremmin kuin minä. Kaikenkaikkiaa Yksin ihminen tarjoaa aivoille pohdittavaa samalla kun se pitää huolen katsojan maksimaalisesta viihtymisestä. Kymmeniä kertoja tuli mieleen että tämä on kuin minulle räätälöity esitys. Kannattaa ehdottomasti katsoa myös tämä tallenne, missä keskustellaan esityksen teemoista todella kiinnostavasti!

En voi kun todeta että tämä oli tajunnan räjäyttävä kokemus ja harmittaa etten päässyt katsomaan sitä toista kertaa. Hyvä että tämän ensimmäisenkin, koska koronahärdellit sotkivat esitykseen pääsyäni monta kertaa. Kiitos Maiju Tainio ja koko upea työryhmä.

Esityskuvien copyright Jussi Virkkumaa.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Tarjoilija, keitossani on homo! / Teatteri Kantanäky, ravintola Viides näyttämö 11.12.2021

Edellisestä Teatteri Kantanäyn esityksestä on jo aivan liian kauan aikaa. Vuonna 2018 nähtiin Paluu heteroiden planeetalle, joka viihdytti ainakin meikäläistä upeasti. Nyt porukka on siirtynyt ruokaravintolaan, ja uusin esitys tarjoillaan kolmen ruokalajin illallisen ohessa. Ei lainkaan pöllömpi ratkaisu, jos kohta aika kallis, koska lipun hinta kipuaa siten aika korkealle. Toki sitten saa samalla nauttia erittäin hyvästä ruuasta.

Tarjoilija, keitossani on homo! tapahtuu tietenkin ravintolamaailmassa. Kerrassaan hienosti henkilöiden tarinat nivoutuvat ruokailun lomaan ja meidän asiakkaiden palvelemiseen. Ohjaaja Heini Vahtera on koostanut sketsimäisistä jutuista kerrassaan maistuvan keitoksen. Kuten parhaissakin ravintolakabareissakin ajoitus ja rytmitys, ja tilannetaju, osuu nappiinsa. Yleisö on hienosti mukana juonessa ja minusta kaikki toimii hyvin. Vähän muutama meistä pääsee osallistumaankin, mutta onneksi kivalla ja rennolla tavalla. Esityksen taukojen aikana ruuat vaan ilmestyvät pöytiimme ja nautimme ne herkutellen ja kiireettä. Ja sitten onkin taas aika sujahtaa katsomaan mitä seuraavaksi tapahtuu fiktiivisessä ravintolassamme. Viidennen Näyttämän tiloja hyödynnetään taitavasti. 

Kaikkea säestää mestarillisen muusikon Kari Mäkirannan musisointi. Kuin paraskin ravintolamuusikko hän vaikuttaa aluksi huomaamattomalta baarin nurkassa, mutta koskettimillaan pitää huolen että kaikki viihtyvät. Ah mikä talentti!

Tuttuun tapaan Kantanäyn esitys on sateenkaarevia hahmoja täynnä, hulvattoman hauska ja välillä  aika räävitönkin. Osuvia ja ajankohtaisia vitsejä, musiikkia, naurua ja viihtymistä. Ei tämä ole tiukkapipoisten show, mutta eipä semmoisia tänne kai eksyisikään.

      
Käsiohjelma ja muu info oli kätevästi pöydissä pulloon liimattuna.

Teatteriporukan itsensä kirjoittama show liikkuu sujuvasti ensitreffit alttarilla -tyylisestä formaatista muunkinlaisiin deittihakuohjelmiin. Toinen toistaan kamalampia tyyppejä on tyrkyllä. Timo Väntsi, Kiisu Tuomi, Johanna Jernberg, Nuppu Ervasti ja Oskari Ellilä ovat kaikki laulutaitoisia ja moni heistä on kunnostautunut myös aiemmissa Kantanäyn esityksissä. Tyypit ovat pistämättömän hauskoja ja heittäytyvät mukaan menoon sataprosenttisesti. Osaavat ryökäleet nauraa myös itselleen. Välillä hypätään nykyajan ravintolamiljööstä Lesboksen saarelle ja paleoliittiselle kaudelle, mutta meno ei hyydy koskaan. Jeesuskin piipahtaa näyttämöllä, Mikki Hiirestä puhumattakaan. Tutut biisit taipuvat moneen. Vaihdot ovat salamannopeita ja pukuhuoneeksi muuntunut ravintolan narikka lienee täynnä lentäviä kenkiä ja peruukkeja.

Alkuruuaksi saimme punajuurigazpachoa ja tryffeliöljyä, pääruuaksi ihanaa metsäsienirisottoa ja grillattua broileria (jota ilmankin olisi pärjätty) ja jälkiruuaksi mehevän herkkukipon (omenapiirakkaa, omena-calvadoshilloa ja pähkinää). Herkulliset sapuskat ja "oikeakin" henkilökunta oli viimeisen päälle ammattitaitoista. Ja paras baarimikko!

Suosittelen sekä ravintolan herkkuja (myös ilman Kantanäkyä) että esitystä. Oivallista pikkujouluviihdettä, mutta toimii myös muutenkin. Näitä tulee lisää maaliskuussa ja peruutuspaikkoja voi tiedustella Turun kaupunginteatterin lipunmyynnistä. Saattahan se juuri sinunkin sopassas se homo uida...

Ryhmäkuvan copyright Maria Peltoniemi, muut omia.

H.C. - Poeettinen kohtaaminen Englannissa / Tehdas Teatteri 2.2.2020

Joskus esitys on jo itsessään kuin runo. Sellainen pieni ja kaunis, herkkä ja no, poeettinen. Juurikin sellainen namupala on Tehdas Teatterin uusi H.C. - Poeettinen kohtaaminen Englannissa, jonka on käsikirjoittanut ja ohjannut Marja Susi.

On aina ihanaa oppia uusia asioita, vaikkeivat ne nyt niitä maailman tärkeimpiä elämän ja selviytymisen kannalta olisikaan. Ja mikäs sen parempi paikka oppimiseen kuin teatteri! Minä en tosiaankaan tiennyt, koska en tullut edes ikinä ajatelleeksi, että tanskalainen satusetä H.C. Andersen ja brittikirjailija Charles Dickens kävivät laajaa kirjeenvaihtoa. Ja eikä vain kirjeenvaihtoa, vaan he myös tapasivat! Siitä tapaamisesta tämä näytelmä kertoo. Herrat olivat tavanneet alunperin vuonna 1847, ja kävivät sen jälkeen kirjeenvaihtoa. Näiden sävy on kunnioittava ja kohtelias, ja kovasti Andersenin vierailua Englantiin suunnitellaan. Kun se sitten lopulta toteutuu 1857, niin ainakin Dickens hieman yllättyy. Tanskalainen tuntuu pölähtävän hieman yllättäen Dickensin maaseutuasunnolle Kentiin. Ja eihän siihen aikaan vierailtu vain viikonloppua. Huonosti englantia mongertava vieras ylittää kuitenkin jonkun näkymättömän rajan ja viipyy peräti 5 viikkoa. Loppuvaiheilla miesten välit ovat kiristyneet eikä rouva Dickenskään taida oikein jaksaa. Perheen lasten kanssa, erityisesti pikku-Henryn, Andersen tuntuu tulevan hyvin juttuun, vaikkeivat nämä taida hänen mongerrustaan ymmärtääkään.

Kirjeitä läheteltiin tuohon aikaan muutenkin paljon. Esityksessä HC saa ja lukee fanipostia, mutta koska hän haluaisi olla tunnettu enemmän runoilijana eikä lasten satukirjailijana, ei hän niitä tunnu arvostavan. Mutta pointti on se että mies oli todella tunnettu ja arvostettu, kuten myös Dickens. Esityksessä käsitellään myös Andersenin uutta kirjaa To be, or not to be? - ja sen murskakritiikkiä - joka tuntuu ajavan kirjailijan romahduksen partaalle. Muutenkin loistava Timo Väntsi tuo Andersenin pirskahtelevan luonteen ja tunteiden heilahdukset hienosti esille. Aika eksentrisen oloinen tyyppi, ja enää en ihmettele lainkaan että Dickens herpaantui. Tämä valitti Andersenista kirjeitse myös muille. Lisäpisteitä Väntsille hyvin autenttisen kuuloisesta tanskanmongerruksesta!

Jos on Väntsi aivan oivallinen koikkelehtiessaan pitkin lavaa ja leikellessään paperikuvioita ja leikittäessään Dickensin lapsia, niin sitä on myös muheaääninen Raimo Karppinen Dickensin roolissa. Näppärästi hameessa ja hatussa hän esittää myös rouva Dickensiä, lapsilauma kirjaimellisesti helmoissaan. Välillä hän lukee Pikku Dorritia, välillä haaveilee rakastajatterestaan. Varmaan vähän ärsytti se Andersenin hehkutus Dickensien avio-onnesta ja perheidyllistä kun mies oli miettimässä avioeroa. Arvokas ja herrasmiesmäinen Dickens on aikamoinen kontrasti ilmeikkääseen, sosiaalisesti kömpelöön ja hörheltävään Anderseniin. Väntsi ja Karppinen saavat kumpikin hyvin tilaa ja aikaa myös omalle monologilleen. Myöhemmin siirrymme Kentistä Lontooseen, jossa bimbo turisti-Andersen hankkiutuu monenlaisiin hankaluuksiin.

Kaikkea miesten dialogia, kirjeiden lukua, Andersenin matkalaukkuhommia ja muuta säestää aivan oivallisesti kosketinvelho Kari Mäkiranta. Ihanasti saamme pätkiä mm. Händelin musiikista, kun esityksessä ollaan Lontoon Crystal Palacessa Händeliä kuulemassa. Kyllä tämmöisissä teatteriesityksissä missä saa livemusiikin samalla on jotain ihan erityistä hohtoa.

Mervi Kuittinen on loihtinut mieskolmikolle ihanat ajan hengen mukaiset asusteet, hattuja myöten. Pikanttina yksityiskohtana Andersenin säädylliset alusvaatteet ja molempien ihanat hatut! Lavastuksen &rekvisiitan (Kuittinen & Susi kaksikon käsialaa) muodostaa taustakangas ja muutama siirreltävä tuoli sekä vanhat matkalaukut (todella kiinnostavine sisältöineen). Ja kyllä me vähän nukketeatteriakin saamme nähdä, eihän Väntsi niistä mihinkään pääse.

Tunti kymmenen minuuttia menee nopeasti, mutta samalla tuntuu kyllä siltä kuin aika hieman pysähtyisi ja olisimme jääneet vuoteen 1857. "Kaikki on hyvää ja kaunista Englannissa" toteaa Andersen, ja yhdyn tähän mielipiteeseen. Tämä esitys on paitsi kiinnostava historiallinen anekdootti niin myös ihana rauhallinen keidas kaiken nopeatempoisen ja pintaliitävän nykyteatterin keskellä.

Esityksiä on maaliskuun puoliväliin, ja suosittelen lämpimästi tämän katsomista. Tehdas Teatteri ei petä koskaan!


Kuvien copyright Jussi Virkkumaa.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Babe - urhea possu / Turun kaupunginteatteri 1.2.2020

Näin tämän marraskuussa ensimmäistä kertaa, ja niin hurmioitunut olo jäi kaikinpuolin, että tiesin kohtaavani nämä lampaat ja possun ja Hoggetit ja kumppanit vielä uudelleenkin. Niinpä sitten toiselle kierrokselle, Nimittäin Babe - urhea possu vei sydämeni mennen tullen, ja hurmasi tyystin vielä toisellakin kerralla. Kannattaa lukea mitä marraskuussa siitä kirjoitin, nyt on enempi vaan fiilistelyä.

Ihanan maalaislavastuksen (a'la Jani Uljas) ja vieläkin ihanamman puvustuksen (a'la Tuomas Lampinen) lisäksi esityksessä pääsee nauttimaan pirtsakasta musiikista, hurjan hienosta näyttelijäntyöstä ja samaan aikaan liikuttavasta ja voimaannuttavasta tarinasta. Miten kuka tahansa voi olla mitä hyvänsä. Kyllä possustakin on lammaspaimeneksi, jos ympärillä on ymmärtäviä ja ihania ihmisiä ja kavereita. Niin ja kavereita ei kiusata! Babe on näytelmä täynnä riemastuttavia yksityiskohtia, suuria tunteita, vähän pelottaviakin hetkiä (kaatopaikkakoirat!) ja nukketeatterin yhdistämistä "tavalliseen" teatteriin saumattoman sujuvasti.

Babessa on monta huippuhetkeä ja kohokohtaa, oikeastaan kymmeniä. Paimenkoirakisat on toteutettu NIIN hienosti kaukaa lähestyvine lammaslaumoineen. Markus Ilkka Uolevin afgaaninvinttikoira venyttelyineen ja diivamaisine turkkeineen on kertakaikkisen ihana, ja kisojen selostajan (Pauliina Saarinen) pöyristynyt asenne paimenpossuun hihityttää (kylläpä toimitsijakin muuttaa kohta ääntä kellossa.

Paimenkoirapennut sulattavat kenen tahansa sydämen. Ja ei ole komeampaa näkyä kuin kalkkunan kluklutus ja kukon tepastelu pihamaalla! Tumpelot turkulaiset lammasvarkaat saavat melkein toivomaan että olisi tenat housuissa. En edes huomannut edellisellä kerralla miten yksi lampaista nappaa varkailta pudonneet silmälasit kuonolleen "Mää en nää" :-) Ensimmäinen näytös loppuu aivan kamalaan cliffhangeriin! Onneksi tilanne ratkeaa heti väliajan jälkeen ettei tartte jäädä murehtimaan asioita. Lampaiden palaveeraaminen on kanssa riemukasta, ja Baben telkkarinkatsominen ja treenaaminen kisoihin ja lampaiden zorbas ja ja ja... Katsottavaa riittää kyllä jokaiselle minuutille.

Nukkemestari Merja Pöyhönen toimi tälläkin kerralla Baben nukettajana ja oli kerrassaan oivallisen ihana. Jokainen näyttelijä on kyllä nainen ja mies paikallaan, tässä esityksessä ei ole yhtään heikkoa lenkkiä.

Lämminhenkinen ja konstailematon, hulvattoman hauska ja myös vakavampiakin tunteita herättävä. Iloinen, pirteä ja täydellinen. Tätä kaikkea on Babe - urhea possu. Tällä kertaa en itkenytkään ihan niin paljon kun viimeksi. Mutta en todellakaan ollut ainoa joka pyyhki katsomossa silmiään.

Voikun kaikki teatterit tekisivät tämmöisiä esityksiä!

Näytelmän kesto on juuri passeli myös perheen pienimmille (vaikkakin ne ihan pienimmät eli alle 4-vuotiaat ja herkkikset kannattaa ehkä jäädä kotiin) elikkä sen kaksi tuntia. Siinä väliajalla voi herkutella ihanilla MBakeryn leivonnaisilla; vitriinistä löytyy myös possu! Harvoin nautin teatterissa väliaikaherkuista, mutta nyt tuli hotaistua puolikas lohileivosta ja puolikas lime-valkosuklaata, aah.

Esityksiä ei ole ihan kauhean montaa jäljellä, joten kannattaa tehdä itselleen, sekä kaikille lähipiirin lapsille ja lapsenmielisille lähipiirissä jättikokoinen palvelus ja hankkia liput Turun kaupunginteatteriin ihan samantein. Tästä ei koko perheen esitys enää parane, ei sitten millään. Itse aion katsomaan vielä kerran!


Kuvien copyright  Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen alennushintaisella henkilökuntalipulla.

Ole mun Querelle / Tehdas Teatteri 17.3.2019

No nyt ollaan aikuisten nukketeatterin ytimessä! Timo Väntsi on ehkä paras ihminen Suomessa tulkitsemaan Jean Genetin Querelle -romaania näyttämölle. Ole mun Querelle iski suoraan tajuntaani, ja jätti sellaiset visiot verkkokalvoilleni, että ne kyllä taatusti seuraavat minua ajasta ikuisuuteen. Kaunista, himokasta, vaikuttavaa, hersyvän hauskaa ja todella taitavaa. Tästä ei kyllä enää esitys parane - Tehdas Teatterille nyt heti kaikki mars!

Jean Genet kirjoitti Querelle de Brestin 1947, mutta suomeksi se saatiin vasta 1989. Siihen väliin kiilasi Fassbinderin elokuva, joka sai päivänvalonsa 1982. Väntsin tulkinnassa päähenkilönä/kertojana on eläkkeelle jäämässä oleva merivoimien luutnantti, joka on elänyt vuosikymmenet kaapissa, matruuseja tiiraillen ja himoiten. Miesten kiikarointi ja unelmointi - ja nyt se on kaikki jäämässä taakse. Ei enää salskeaa Querelleä. Nyt jää vain pingiksen peluu ja muistoviirit. Miestä on kyllä koitettu naittaa vuosien varrella mutta - "merivoimat, mikä ihana tekosyy vältellä normaalia elämää". Miehen mieli on vilkas, ja katsoja voi pohtia kuvitteleeko hän vain kaiken. Onko Querelle oikesti olemassa, ja tapahtuiko kaikki todella? Vai onko kaikki vain vanhenevan miehen mielikuvitusta?

Querelle on röyhkeä ja rietas; pahuksen monimuotoinen hahmo. Salakuljetukseen ja rikollisuuden poluille sorruttuaan ei millään tunnu olevan väliä. Siinä on puolalaisen Gilin kohtalo yhdentekevä. Esityksessä on monenlaisia suhdekuvioita ja kierteitä, vaikkei kai suhteista voikaan puhua, kun aika lailla fyysiseen kanssakäymiseen kohtaamiset jäävät. Querelle antaa ihan kaikille; oma veli taitaa olla ainoa ei-panokumppani tässä.

Kirjaan verrattuna hahmogalleriaa on pienennetty ja muutenkin juonta hieman virtaviivaistettu. Mutta eihän esityksen tarkoitus lienekään esittää Genetin kirjaa tai Fassbinderin leffaa vaan Väntsin tulkintaa niistä! Ja siinä tämä nukketeatteriversio onnistuu paremmin kuin hyvin. Se keskustelee molempien teosten kanssa tuoden oman näkemyksen asiaan. Eikä yhtään haittaa vaikkei olisikaan kirjaa lukenut tai elokuvaa katsonut, Ole mun Querelle seisoo ihan omilla jaloillaankin.

Väntsi on monitoimimiehenä käsikirjoituksen ja visuaalisen toteutuksen lisäksi itse lavalla koko tunnin mittaisen esityksen ajan. Vetäen virtuoosimaisesti myös kaikki roolit. Jaksan taas hämmästellä miten muuntautumiskykyinen kukaan voi olla. Väntsi eläytyy himokkaan vanhan merimiehen nahkoihin yhtä joustavasti kuin Querellen veljeksi Robertiksi, niljakkaan rouheaksi kapakan isännäksi Nonoksi, tämän vietteleväksi vaimoksi Lucilleksi tai sinnikkääksi komisario Marioksi (joka on kuin suoraan Tom of Finland-kuvastosta). Avukseen Väntsi taikoo esityskumppaneita köydenpätkistä, yksinkertaisesta t-paita & merimieshattu vaatepuussa -kombosta tai sitten hienosti tehdyistä nukeista naruvartaloineen. Nämä nuket ovat kyllä aika pelkistettyjä, oikeastaan pelkkiä päitä, mutta yhtäkaikki, heräävät eloon taitavissa käsissä. Että kyllä nukketeatterista on moneksi!

Väliin saamme kuulla otteita kirjasta, välillä nähdään objektiteatteriakin (vaikkapa kun köydenpätkä muuttuu savukkeeksi ja siitä taas Querellen kulliksi, välillä taas tanssiviksi hahmoiksi). Kieli on roisia, ja koko esitys muutenkin. Mutta ei meno liian härskiksi mene, ja koska kaikki asiat toteutetaan nukeilla, ei se varmaan tunnu kireäpipoisemmiltakaan niin "pahalta". Nuket ovat groteskeja, mutta todella ilmeikkäitä. Väntsi taikoo ne eloon.

Esityksessä käsitellään seksiä, kuolemaa, väkivaltaa, huumeita, murhia ja ties vaikka mitä, mutta ryppyotsaisuus on hyvin kaukana. Ole mun Querelle ei saarnaa tai moralisoi, vaan se on jonkunlainen himon tutkielma ja myös typerryttävän hauska. Ei todellakaan ihan perheen pienimmille, eikä kyllä ihan kaikille aikuisillekaan.

Merja Pöyhönen vastaa ohjauksesta ja äänisuunnittelusta. Ei mikään vähäpätöinen homma tämä! Meren suolaiset äänet luovat sopivaa tunnelmaa lokkeineen ja loiskeineen. Äänet, ja myös Jarkko Forsmanin huikean hieno valosuunnittelu, ovat todella iso osa esitystä. Laivan ruosteinen seinä pyöreine ikkunoineen sekä puulaatikot ja köysiniput vaihtuvat nopeasti La Féria -kapakan tunnelmiin.

Loppu on ihanan yllätyksellinen, ja kuin piste täydellisen esityksen päälle. Jäi niin hyvä mieli tästä esityksestä, että leijuin varmaan kolme metriä lattian päällä pois Tehdas-teatterin pienestä vinttitilasta.

Esityksiä on vielä, ja jos et Turkuun asti kykene niin Ole mun Querelle nähdään kerran Helsingissäkin, oivallisilla Oh My Puppets -minifestareilla Cirkossa 11.4. Mutta kannattaa olla nopea, sillä tätä et todellakaan halua missata. Mikäli olet täysi-ikäinen ja hyvän nukketeatterin ystävä.


Kuvien copyright Milla Järvipetäjä.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Alastalon salissa, Eevastiina ja lokinpoika / TEHDAS Teatteri & Nukkehallitus, Pukstaavi 30.6.2018

Vain harvat suomalaiset ovat lukeneet Volter Kilven klassikon Alastalon salissa. Enpä kuulu tuohon harvalukuiseen joukkoon. Vuosia teos on kuitenkin kutkutellut jossain mielen taustalla - MIKSI se on muka niin vaikea ja miksi se on klassikon maineessa vaikka aniharva on sen selättänyt?? Mutta en ole kuitenkaan saanut tartuttua teokseen. Niinpä ajattelin että jospa pääsisin kirjaan sisään paremmin nukketeatterin avulla. Koska nukketeatteri! Kaikki esitykset paranevat nukketeatteriversiona! Vaan miten kävi? Koinko herätyksen ja hillittömän halun tarttua Alastalon saliin?

Kirjamuseo Pukstaavin pihalla voi kokea kaikenlaisia elämyksiä, mutta tällä kertaa Alastalon salissa, Eevastiina ja lokinpoika oli sisätiloissa. Ja hyvin se sinne sopi, koska esiintyjillä oli sellainen perinteinen nukketeatterinäyttämö, joten sellainen intiimimpi tila oli ehkä parempi. Tämä esitys sai ensi-iltansa alunalkujaan jo kesällä 2013, mutta jatkaa omaa elämäänsä edelleenkin silloin tällöin. Hyvä vaan tämmöiselle krooniselle mattimyöhäiselle.

Nukkehallitus ja TEHDAS Teatteri on taas kerran tehnyt huikean hienon yhteisproduktion! Ja ei tarvitse olla alkuteos edes tuttu, vaan hyvin pääsee kärryille tämmöinen ummikkokatsojakin. Lähinnä hieman vanhemmista katsojista koostuva yleisö on selkeästi kirjansa kuitenkin lukenut, ainakin kahdeksan viittasi kun asiaa kysyttiin esityksen aluksi. Harvemmin ehkä nukketeatteria katsoo näin varttunut yleisö :-) Jospa joku vaikka innostuisi ja tulisi katsomaan nukketeatteriin jotain ei-näin-korkeakirjallistakin?

No mutta joo. Nukettajia on kaksi, multilahjakkaat Timo Väntsi ja Merja Pöyhönen, joidenka kädenjälkeä ja esiintymisiä olen saanut ihastella monta monituista kertaa. Ja joka kerta jaksan ihailla ja ihmetellä sitä taituruutta ja ajoituksen täsmällisyyttä, ja improvisointikykyä ja muuntautumistaitoa mitä nämä esittävät. Upeaa katseltavaa ja kuunneltavaa! Esitystä säesti, ja oli kyllä muutenkin mukana yhtensä tärkeänä näyttelijänä, harmonikkavelho Olli Kari, joka myös vastasi musiikin säestyksestä ja laulustakin, Haitarin lisäksi kuulimme myös banjoa ja kazookakin. Ihanan merellisesti pukeutunut esiintyjäkolmikko hurmasi kyllä koko katsomon ja monet halusivat käydä esityksen jälkeen "kulissien takanakin". Nuket olivat taas kerran persoonallisia ja hurmaavia kuten lavastuskin (niistä kiitos Outi Herrainsilta) - miten upea loppuhuipentuma avautuva laiva oli!

Volter Kilven kieli on koukeroista, polveilevaa ja täynnä itselle tuntemattomia sanoja. Merenkulkuun ja Kustavin murteeseen liittyvää sekä vanhanaikaista. Kyllä sitä kärryillä pysyy, mutta välillä tarttee skarpata. En tiedä sisältääkö Alastalon salissa enkeleitä tai lokkeja (ainakaan näin merkittävässä roolissa) mutta tässä esityksessä on. Ehkä ne ovat nukketeatterillisia vapauksia? Enkelit keskustelevat myös itse teoksesta, että kai ne jotain kommentaattoreita, tai näkökulmahenkilöitä ovat. Yksi kiinnostavimmista hahmoista tuntuu olevan päätään seinään hakkaava Pukkila. Pukkilalla on selkeästi patoutumia ja laivahimoa. Mies haluaa kapteeniksi vaikka kölipuukin kasvaa vielä metsässä! Ja aivan klassikkokohtaus on Pukkilan ja todella nälkäisen lokin kohtaaminen infernalisen nopean banjosoolon tahdissa. Jestapookenas!

Aivan hillittömän hauska esitys monella eri tavalla, ja vaikka rapatessa roiskuu ja kahvipullat lentelee ja helminauhat hajoilee, niin ihan kuin se kuuluisi esitykseen. Superiso kiitos Timo, Merja ja Olli! Ja iso kiitos myös Elina Lajunen tämän pikku-helmen ohjauksesta ja käsikirjoituksesta1

Ja jäikö minulle esityksestä hillitön lukuhalu ja meninkö jo kirjastoon Kilpi-hyllylle? No, en ihan vielä, mutta sain inspiraation suunnata Kustaviin Volter Kilpi-päiville, inspiroitumaan lisää ja oppimaan lisää näistä jäyhistä ja oudoista saaristolaisihmisistä ja heidän laivanrakennusprojektistaan.


Kuvien copyright Nukkehallitus/TEHDAS teatteri (en löytänyt kuvaajatietoja mistään.
Alin esityskuva omani.

Prinsessa Hamlet / Turun kaupunginteatteri & Aura of Puppets, 18.10.2017

Tämä E. L. Karhun Prinsessa Hamlet oli jo aika mainio näytelmä helmikuussa kun näin sen Q-teatterissa. Mutta nyt nukketeatteriryhmittymä Aura of Puppetsin ja Turun kaupunginteatterin yhteistuotantona tämä toimi vieläkin paremmin!

Prinsessa Hamlet (nukettajana Niina Lindoos) asuu Tanskan hovissa, ja kaverinaan hänellä on hovineitonsa Horatia (Alma Rajala). Horatialla on läheinen suhde haukkoihin ja Hamlet tykkää leikkiä tulella. Kirjaimellisesti. Hamletin mielen järkkyminen on tässä esityksessä jotenkin selkeämmin läsnä kuin Q-teatterin versiossa. Tai sitten se johtuu siitä että tarina on tällä kertaa tutumpi, kun sen on jo kerran nähnyt. Astrologiaan hurahtanut eno (Lotta Virtanen) on nolon huvittava ja tyttäreensä liian kunnianhimoisesti suhtautuva kuningataräiti Gertrud (Timo Väntsi) ylhäisen nyrpeä ja elegantti. Lontoossa kohtaamme Hamletin seuraan lyöttäytyvän lipevän ja kovin koiramaisen Ofelion (Reetta Moilanen) ja pikkuruisen menninkäismäisen vartiomiehen (Riina Tikkanen). Vartiomies on mulkosilmäinen käppänä ja muistuttaa kovasti Aura of Puppetsin Romeo ja Julian nukkeja, sellaisia groteskeja rumiluksia.

Myös Prinsessa Hamletin tarina on tragedia, kuten nimen esikuvansakin. Tämä tragedia kumpuaa samanlaisista asioista. Lapsi jonka erilaisuutta, tarpeita ja haluja vanhemmat eivät ymmärrä. Hamletin äiti haluaa lapsestaan kruununperillisen ja työnsä jatkajan. Viis siitä mitä Hamlet itse haluaa. Pääasia on kasvojen ja julkisuuskuvan säilyttäminen. Vanhempien odotukset lapsistaan saattavat olla kohtuuttomia muuallakin kuin kuninkaallisten parissa. Hamletin kuoltua Horatia on se prinsessa joka Hamlet ei pysty olemaan, ja kaikki ovat ratkaisuun tyytyväisiä. Tai ainakin voi teeskennellä että kaikki on hyvin. Gertrud on tyytyväinen, ja Hamlet unohtuu. Vai unohtuuko? Missä mentiin vikaan kun Hamlet ei voinut olla se tytär mitä Gertrud halusi? Ja mahtaako Horatian pääkään kestää hovin menoa ja Gertrudin odotusten täyttämistä. Vastuu painaa jo pään alas ja mielen maahan.  Onneksi Horatio on lujempaa tekoa kuin Hamlet - ja ei halua jatkaa valheen ylläpitoa.

Aiheen traagisuudesta huolimatta niin tekstissä kuin esityksessäkin on lämpöä, huumoria ja inhimillisyyttä. Lähes koko esityksen saa katsoa suu ammollaan taitavia juttuja mitä nämä esiintyjät loihtivat silmiemme eteen. Nukketeatterissa todellakin on taikaa.

Nukettajat ovat ensiluokkaisen loistavia. Vaikkeivat he ole mitenkään piilossa, niin he likipitäen saavat itsensä katoamaan, koska katsojan huomio kiinnittyy nukkeihin. Nukettajien vaatteet (Pia Kaleniuksen käsialaa) ovat mustia ja jotenkin shakespearelais-henkisiä. Nukettajat myös vaihtuvat lennossa, ja koko esitys muistuttaa hetkittäin nykytanssiesitystä liikkuvien nukkejen ja heidän liikuttajiensa pyörähtäessä ympäri lavaa. Työskentely ryhmänä on saumatonta ja hienoa katsottavaa (vaikka ei nukettajia pitäisikään katsoa). Nuket ihan oikeasti melkein heräävät henkiin. Ja nukeilla voi toteuttaa niin paljon helpommin asioita, kuten vaikkapa Horation lentäminen haukkojen kanssa, ja haukkana. Nukettajat myös loihtivat erilaisia efektejä siinä muun ohessa, esimerkiksi rätisevät tulenlieskat. Tämmöistä ammattitaitoa on iloa katsella, kun jokainen askel ja käden liike on tarkkaan mietittyä ja suunniteltua, synkronisoitua. Jopa arkinen lakanoiden viikkaus sujuu!

Nukketeatterimestari Heini Maaranen on loihtinut nämä upeat nuket, taas kerran. Hamlet ja Horatia ovat n. 120 senttisiä, glittervaatteissa kulkevia pörröhiuksia (sellaisia mistä minä tykkään). Tykkään kun he eivät ole mitään prinsessamekkoisia diivoja vaan androgyynisiä poikatyttöjä. Vaikka kyllä se prinsessamekkokin nähdään Hamletin yllä. Välillä H & H ovat sellaisia barbien kokoisia, kun tytöt kiipeilevät kalliolla. Gertrud on taas liki ihmisen mittaisia ja puettukin enemmän kuninkaalliseen loistoon.

Maestro Merja Pöyhönen on ohjannut tämän upean 2,5 tuntisen nukketeatteriesityksen. Suuri hatunnosto! Lavastuksessa on paljon tuoleja sekä taulunkehyksiä, joilla luodaan tuokiokuvia tehokkaasti. Kehykset ohjaavat katsomaan rajatusti ja läheltä. Lavastus (sekä tarpeisto) on Pöyhösen sekä Nanna Mäkisen käsialaa.

Valojen ja varjojen käyttö oli esimerkillisen hienoa, kiitos Jarkko Forsmanille valosuunnittelusta. Taskulamppuja käytetään paljon. Kiitän kovasti myös hienoa Valtteri Laurell Pöyhösen vartavasten esitykseen säveltämää musiikkia. Klassista, teknoa ja vaikka mitä - kaikki sopii näytelmän tunnelmaan mainiosti. CD:tä saa ostaa muuten teatterilta mukaansa kymmenellä eurolla.

Prinsessa Hamlet päättää Aura of Puppetsin "Suuruudenhullua Shakespearea Nukeilla" trilogian. Valitettavasti ensimmäisen osan eli Myrskyn missasin, mutta toinen eli Romeo ja Julia oli ihan älyttömän hieno. Kyllä minä katselisin vaikka kaikki Shakespearen näytelmät nukketeatteriversioina, mutta onhan sitä paljon muutakin mitä voi tehdä...

Ehdotonta nukketeatterin aatelistoa tämä esitys. Turun kaupunginteatterin uusittu Sopukka on erinomaisen intiimi, ja siten varsin sopiva, paikka esitykselle. Rientäkää katsomaan, koska esityksiä on vain 16.12. asti. Suosittelen erittäin vahvasti.


Kuvien copyright Maija Kurki.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

John-Eleanor / TEHDAS Teatteri & Sampo 2017, Teatteri Avoimet Ovet 2.9.2017

Olen odottanut vuosia että pääsisin näkemään John-Eleanorin. Muistan lukeneeni Hesarista aiheesta jutun, kaiketi keväällä 2011, mutta siinä vaiheessa esitykset olivat loppuneet tai muuten vaan ei ollut mahdollisuutta mennä Turkuun katsomaan. Jäi silloin harmittamaan, ja jotenkin se sitten jäi, vaikka tätä on esitetty satunnaisesti ensi-illastaan v. 2011 asti. Mutta onneksi monet nukketeatteriesitykset jatkavat elämäänsä vuosikausia, putkahtaen esille aina siellä ja täällä. Minun onneni!

Tällä kertaa ohjaaja Merja Pöyhösen, nukketeatteriguru Timo Väntsin ja historioitsija Tom Linkisen John-Eleanor koki yhden inkarnaationsa Sampo 2017 festivaaleilla Teatteri Avoimissa Ovissa. Esitys oli kansainvälisen yleisön takia englanninkielinen, mutta sitä esitetään toki suomeksikin. Aineisto esitykseen löytyi historiallisista lähteistä eli John (Eleanor) Rykenerin kuulustelupöytäkirjasta vuodelta 1395, mutta sitä on höystetty mielikuvituksella, upeilla nukeilla ja hauskalla kerrontatavalla. Lopputuloksena on kertakaikkiaan valloittavan hulvaton esitys. Ja se oli juurikin niin loistava kun uskalsin odottaakin!

Linkinen koittaa pitää tiukan historioitsijaotteen (ha ha ha!) siinä kuitenkaan kovin hyvin onnistumatta. Mutta hän vastaa ikäänkuin faktaosioista ja Väntsi sitten tuo nämä faktat silmiemme eteen monenlaisien nukkien kanssa. Linkisen yliopistoluentotyyli lipsahtaa kyllä aika äkkiä johonkin muualle, ja hän osallistuu nukkeilutouhuun aktiivisesti. Väntsi on esiintyjänä kertakaikkisen valloittava ja on huikeaa miten ilmeettömät pienet nukkenaamiot heräävät henkiin miehen käsissä. Pia Kalenius on suunnitellut puvut (Väntsillä on kauniita keskiaikaisia naiskostyymejä) ja Väntsi itse tehnyt nuket.

Rykeneristä ei paljoa tiedetä, mutta varsin uskottavalta tämä Väntsin & Linkisen kokoo kyhäämä tarina vaikuttaa. Lapsuus ja nuoruus hoidetaan paperinukkien avulla, sitten siirrytään jo sormi/käsinukkeihin. Yksinkertaisuus on valttia, nimittäin pelkällä pienellä naamiolla saadaan yhdessä oman käden kanssa varsin toimiva nukke. Aivan briljanttia! Välillä on ihan käsittämätöntä miten hurjaa menoa vain kaksi esiintyjää saa aikaan.

Väntsi ja Linkinen lausumassa muutamia sanasia aulassa ennen esitystä.

John-Eleanor on hauska ja viihdyttävä esitys ja tarjoilee kivasti historiatietoakin. John Rykener viihtyi paremmin naistenvaatteissa ja hoiti prostituoidun ammattiaan erilaisten muiden toimien ohella. Hän toimi ompelijattarena, tallipoikana, pulujenjahtaajana, makkaranmyyjänä... Ja siinä sivussa viihdytti miehiä ja naisia. Asiakkaina oli myös paljon kirkon väkeä, papeista munkkeihin ja myös nunniin. Heiltä saikin parhaat rahat. Siinä missä miestenvälinen seksi oli kauhea synti keskiajalla, oli prostituutio ihan ookoo. Oiva kiristyssuunnitelma oli sekin mitä John-Eleanor toteutti erään liikenaisen kanssa. Elizabeth pyöritti porttolaa, ja iltaisin asiakkaan kanssa askarteli tyttärensä Alice. Aamulla arvoisa asiakas heräsikin John Eleanorin kanssa. Ja koska näin kauheaa syntiä oli tapahtunut, sai asiakkaalta nyhdettyä hieman ylimääräistä vaikenemisen hinnaksi. Ovelaa!

Tuohon aikaan uskonto näytteli isoa roolia ihmisten elämässä, ja sitä aspektia valotetaan tässäkin hieman. Tosin moni voi kokea esityksen uskontoa rienaavanakin. Pienen vilauksen esityksen ihmeellisyydestä voi saada katsomalla tämä muutaman minuutin video vuodelta 2011. Merja Pöyhösen haastattelua ja pätkiä esityksestä.

Aiheesta lisää Tom Linkisen väitöskirjassa (siis John Rykeneristä, ei nukketeatterista) ja Rykeneristä löytyy netistäkin hakemalla monenlaista tietoa. Seuraavan kerran John-Eleanor on mahdollista bongata Ranskan Charlevillen Maailman Nukketeatterifestivaaleilla 16.-.17.9. sekä  TIP Festin yhteydessä Turussa 18.11. Suosittelen mikäli tämä nukketeatterin herkkupala on vielä näkemättä. Aivan parasta! Ihan aiheesta Merja Pöyhönen sai tästä Kritiikin Kannukset vuonna 2011.



Kuvien copyright TEHDAS Teatteri, paitsi herrojen siviilikuva oma.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Erittäin hyvä ystäväni paroni von Münchhausen / TEHDAS teatteri 19.2.2017

Todettakoon heti kärkeen: olen ihan hullaantunut nukketeatteriin! Siispä nokka kohti Turkua ja katsomaan TEHDAS Teatterille Timo Väntsin spektaakkelia Erittäin hyvä ystäväni Paroni von Münchhausen-esitystä. Tosin ei tämä mitään "puhdasta" nukketeatteria ole, mutta on nukeillakin oma tärkeä osansa. Kyseessä on jonkunlainen Väntsi-show.

Eikä tarvinnut pettyä! Aivan mahtavan huikea visuaalinen seikkailu tämän legendaarisen palturinpuhujan seikkailuihin ja elämään. Vai oliko Paroni oikeasti mikään luikurinlaskija? Vai oliko hänellä vaan loistavan tarinaniskijän taito, se samanlainen kun Väntsilläkin? Mene ja tiedä, mutta helkkarin hauskaa tätä ainakin on seurata. Väntsi taipuu moneksi: sen lisäksi että hän on itse Paroni, niin häneltä luonnistuu myös Paronin vanhemmat, puolisot, ratsut, kaikki kohdatut ihmiset...

Kaikille katsojille lienee tuttuja monet Paronin seikkailut - kuinka hän lensi tykinkuulalla, nosti itsensä hiuksistaan suosta, miten hän kävi kuussa jne. Kaikki nämä, ja paljon muuta, saamme kokea vauhdikkaan esityksen aikana. Tutustumme moniin mielenkiintoisiin ihmisiin ja eläimiin, vierailemme useassa maassa, sillä Paronihan matkusti tiuhaan. Paronin vaimoonkin saamme kunnian tutustua. Ja Silviaan, tuohon ruotsalaisratsuista uljaimpaan!

Tarina (sekin Väntsin käsialaa, kuten myös nukkerakentaminen) on sopivan rönsyilevä, yhteiskunnallinen ja ajankohtainenkin (vaikka tapahtuukin 1700-luvulla). Sekä ennenkaikkea helkkarin viihdyttävä. Välillä sitä huomaa melkein tikahtuvansa nauruun, välillä taas tuntevansa suurta sympatiaa Paronia kohtaan. Hetkittäin vauhtia on kuin Paronin paimentamissa mehiläisissä, mutta sopivia suvantokohtiakin on että saa vedettyä henkeä välillä. Rohkeiden seksikohtausten takia ei suositella ihan perheen pienimmille :-)

Rekvisiittaa on pieni näyttämö täynnä. Lukuisia kirpputoreilta ja roskalavoilta löydettyjä maalauksia ja kaikenlaista sälää. Tauluja hyödynnetään oivallisesti - miten ratsun saa kirkontorniinkin roikkumaan. Täydet pisteet siis nerokkaasta lavastuksesta ja kaiken sekatavaran hyödyntämisestä. Niin paljon sellaisia oivalluksia ettei olisi tullut mieleenkään miten tuoli voi olla äiti tai kahvikannu isä! Upea teatterisammakko kruunaa kaiken, putkahtamalla esille milloin missäkin kohtaa. Hän kun kuvittelee olevansa tulossa esiintymään mukaan. Ja tuleekin.

Väntsin lisäksi lavalla, tai sen laidalla oikeammin, taituroi pianonsa kanssa haudasta nousseen näköinen Kari Mäkiranta. Hän on kuin paraskin mykkäelokuvan säestäjä, tahdittaa kohtauksia, tuudittaa katsojat transsiin ja toimii tunnelman luojana. Ja lähtee välillä pianon takaa liikkeelle, osallistumaan mm. kaksintaisteluunkin. Kyllä tässä lauletaankin välillä, kuten vaikka nerokas viisu Olenhan aatelinen, jossa todetaan että aatelisilla on suuret, kaukana toisistaan sijaitsevat silmät ja rako etuhampaiden välissä. Että nyt sitten tiedetään sekin.

"Aina joku juttu jää kesken" toteaa viikatemiessammakko tullessaan hakemaan Paronia. Niinpä. Paronin tarinoiden seurassa olisi viihtynyt pidempäänkin kun puolitoista tuntia.

Esityksen ensi-ilta oli jo syyskuussa 2016, mutta onneksi Paroni teki paluun teatterille nyt keväällä. Jos ei jo tullut selväksi, niin menkää ihmeessä katsomaan tämä! Ette kadu! Esityksiä on 26.3. asti, sekä 1.4. vierailu Helsinkiin, Nukketeatteri Sampoon.


Kuvien copyright Jussi Virkkunen
Näin esityksen alennushintaisella lipulla.

Rakkaudella, Agatha / Tehdas Teatteri ja Kuuma Ankanpoikanen, Mukamas 11.5.2016

Moni mieltää varmaan edelleenkin nukketeatterin sellaiseksi mitä esitetään vain lapsille. Puisia nukkeja mitä vedetään naruista. Tai käsinukkeja höpöttämässä jotain. Höpsis! Nukketeatteri on varmaan myös sellaista, mutta paljon muutakin. Jo kymmenes kerta kun Tampereella pidetään kansainväliset nukketeatterifestivaalit, mutta jostain syystä en ole aiemmin osallistunut. Ajelen monta kertaa viikossa Teatteri Mukamaksen ohi, ja tämä oli tosiaan ensimmäinen vierailuni ihaniin tiloihin. Mutta ei todellakaan viimeinen!

Vanha ihana puutalo Pispalan sydämessä, piha koristeltu paperilyhdyin ja kaikella ihanalla. Herkullinen porkkanakakku ja tee ennen esitystä. Ihanaa palvelua ja iloisia ihmisiä. Pienimuotoista ja kotoista. Ah, ensikokemukseni on niin positiivinen, että en halua lähteä täältä koskaan.

Bloggaaja meni sieneen

Ja illan esitys Rakkaudella, Agatha on myös liki täydellinen. Nukketeatteri Kuuma Ankanpoikanen ja Tehdas teatteri ovat lyöneet hynttyyt yhteen ja saaneet aikaiseksi klassisen murhamysteerin. Mutta tämä on myös paljon muuta! Periaatteessa Agatha Christien Eikä yksikään pelastunut (tunnettiin aiemmin nimellä Kymmenen pientä neekeripoikaa) on tässä se asian ydin, mutta ei tässä mitenkään pelkästään sitä käydä läpi, vaan sen ympärille on koostettu hieno tarina. Sitä paitsi olen vakuuttunut ettei kukaan ole ennen nähnyt Kymmentä pientä neekeripoikaa esitettävän jyrsijänukeilla! Kyllä, jyrsijöillä!! On oravan näköä, rottaa, chinchillaa. Kaikki 10 erilaista ja persoonallista. Ja persoonallisia ovat niiden äänet ja tavatkin.

Merja Pöyhönen vastaa käsikirjoituksesta, ohjauksesta ja äänisuunnittelusta, ja kaikista niistä pitää antaa täydet pisteet! Tarina on nerokas ja oivaltava. Ja äänimaisema sopii tähän ihan huikean upeasti. Niin musiikkivalinnat kuin muutkin äänet. Ukkosen matala taustajyrinä, ja kaikki muukin. Sisustus ja vaatetus on myös upeaa, ja siinä tekijöitä on iiiiiso rivi. Ehkäpä kaikki ovat tyhjentäneet kellarikomeroistaan vanhaa roinaa tähän Pojan ja Juniorin kotiin? Meinaan tavaraa piisaa! Kun esityksen jälkeen saamme tutustua lavastukseen, niin miljoona ihanaa yksityiskohtaa pomppaa silmille. Kaikki kirjat ja maustepurkit ja akvaariossaan uiskenteleva taistelukala Stefan (jonka roolinimi tässä on kyllä Ariel, ja joka on niin ujokin että pysyttelee piilossa) ja yksityiskohdat!

Mutta itse esitys alkaa kissantappokohtauksella. Kyllä. Iso kellanruskea katinroikale Gustafsson meinaa päästä hengestään. Mies koittaa työntää sen päätä vessanpönttöön, mutta katti panee hanttiin. Selvennettäköön että kissa ei ole elävä alunperinkään (se on nukke), mutta argumentin vuoksi uskotellaan että se on. Yhtäkkiä ilmapatjalta herääkin toinen mies eloon, jumppaamaan. Hmm...

Junior (Antti-Juhani Manninen) ja Poika (Timo Väntsi) asuvat yhdessä (myöhemmin selviää miten Junior tiensä löysi Pojan asuntoon) ja heillä on tapana tilata mysteeripaketteja. Yksi sellainen tuleekin kohtsillään ja tadaa, lähettäjänä on muuan Agatha. Miehet esittävät näytelmän isossa jyrsijähäkissä asuvien tyyppien avulla. Siinä kuulkaa kutterinpuru pöllyää, kun jyrsijä toisensa jälkeen pääsee hengestään. Vuorotellen Poika ja Juniori käyvät ruksimassa nimiä yli seinälle kiinnitetystä henkilölistastaan. Välillä he pohtivat vallan muita asioita pikkiriikkisellä sohvallaan. Tai siemailevat teetä peribrittiläiseen tapaan Neiti Marpleina. Hetkittäin siis esitys huokuu sellaista englantilaista pikkukaupunkimeininkin charmia teenjuomisineen.

En ihan aikuisten oikeasti muista koska olisin nauranut näin paljon viimeksi. Välillä piti pyyhkiä kyyneliä silmistä. Mutta sitten taas, on tässä vakavampikin puoli. Junior haluaa tietää mitä Poika tekisi jos hän kuolisi, tai jos hänet olisi raiskattu. Maailma kodin ulkopuolella pelottaa, ja jotenkin kissasta tulee menneisyyden symboli. Se ei suostu kuolemaan tai katoamaan, vaikka kuinka Junior sen koittaa hävittää. Menneisyyden kanssa on vaan opittava elämään. Vaikka se olisi rankempikin. Niinkuin selkeästi Juniorilla on ollut, vaikkemme siitä enempää saakaan tietää. Jostain syystä Junior myös pitää itseään tosi tyhmänä ja on sitä mieltä etteivät tyhmät selviä ulkomaailmassa hengissä. Tässä pohditaan paljon menneisyyden lisäksi myös syyllisyyttä. Kuka olikaan syyllinen? Hovimestariko? It was the butler!

On tämä käsittämättömän absurdi, ja hulvaton ja upea! Murhamysteerit ovat selkeästi tämän kaksikon kiinnostuksen kohteita, seinillä on lehtileikkeitä ja näemme myös Bodomin järven murhien rekonstruktion. Ja kirjahyllyn sisältö puhuu omaa kieltään.

Jäin miettimään mitä mysteeripaketin mukana tulleessa hätäpakkauksessa (käsilaukku) oli? Väliaika alkoi juuri sopivasti kun herrat sen avasivat. Kauhea cliffhanger. Ehkä siellä oli ohjeet englantilaiseen teeseremoniaan, sillä tunnetusti teekupillinen auttaa kaikkeen.

Teatterin piha oli hienosti koristeltu. Ei uskoisi että aidan takana on Pispalan valtatie

Loppu on kuitenkin varovaisen toiveikas, vaikka kaikki kartanossa saarella olleet jyrsijät kuolivatkin. Paitsi se yksi joka karkasi asuntoon. Vai karkasiko? Mutta ehkä elämä hieman jo hymyilee Juniorille ja Pojalle. Näille tyypeille toivoisi kaikkea hyvää.

Bonusta käsiohjelmasta, missä esitellään kaikki jyrsijät roolinimineen ja rikoksineen. Ja missä kerrataan myös se runo kymmenestä pienestä neekeripojasta, minkä mukaan kukin kokee loppunsa. En muuten mitenkään käsitä miksei Agatha Christien perikunta antanut oikeuksia jyrsijäversioon kirjasta. Koska tämä on vaan niin hieno! Väntsi ja Manninen ovat loistavia esiintyjiä, niin eri jyrsijöinä kuin Juniorina ja Poikanakin.

Rakkaudella, Agatha on seuraavan kerran nähtävillä Turussa, Tehdas teatterin tiloissa, syyskuussa. Kuuden esityksen verran. Ja suosittelen ihan kaikkia (no, ei ihan kamalan nuoria ihmisiä) katsomaan tätä. Koska tämä saattaa mullistaa käsityksesi nukketeatterista! Ja koska tämä on vaan pirun viihdyttävä esitys!

Tämä pieni jyrsijä ei liity esitykseen mitenkään, vaan löytyi Mukamaksen katonrajasta

Esityskuvien copyright Jussi Virkkumaa, muut omia, paitsi bloggaajan kuva Eeva Heikkonen
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.