Huraa, huippubaritonit ovat täällä! Vihdoinkin, koska tämäkin esitys jäi viime keväänä pahan k:n jalkoihin. Mutta nyt he ovat täällä ja heillä on agenda: KOSTO! Miksi ihmeessä, kysyy siellä nyt joku. Koska tenorit vievät aina kaikki sankariroolit, ja naisetkin vissiin. Onhan siinä nyt aihetta revanssille. Tenorit ruotuun, ja samalla koko musiikkiteatteriskene. Kieli poskellahan Baritonien kosto on tehty ja vedetään, mutta onhan siellä pieni totuuden siemen mukana.
Ja totta tosiaan, nämä karismaattiset, lahjakkaat, upeaääniset ja hetkittäin komeatkin könsikkäät ottavat Tampereen teatterin Kulttuuriravintola Kiven pikkiriikkisen lavan haltuun sataprosenttisesti. Esitys on ratkiriemukas, kiitos vaan myös yhdelle käsikirjoittajista ja ohjaajista eli Anna-Maija Ihanderille. Vaikka tämä on hauska esitys, niin pieni totuuden siemenhän siellä kaiken taustalla on: miksi baritonit eivät saa päärooleja, tai mikseivät Osku ja Panu niitä saa? Tätä lähdetään yhdessä tutkailemaan, ja siinä samalla selviää yhtä ja toista muutakin.
Miehet lavalla tekevät melkomoisen matkan, niin sisimpäänsä kuin ihan konkreettisesti. Liki 2,5 tunnin aikana käydään Italiassa Pavarottin haudalla asti, mutta ei sieltäkään saada vastausta pulmaan. Vai saadaanko?
Haluan sanoa näille baritoineille, ja kaikille muillekin baritoneille, että mun korvaan se on kaunein miesääni. En ole koskaan oikein lämmennyt korkealta kiekuville tenoreille, enkä käsitä miksi he muka ovat aina sankareita, ja baritonit saavat laulettavakseen vain pervojen ja hirviöiden rooleja. Kun oikeesti ne on ne syvä-ääniset baritonit jotka on parhaita.
Kostoa janoavat baritonimme Osku ja Panu osaavat nauraa myös itselleen, eivätkä kaikesta huolimatta ota itseään liian vakavasti. Ehdimme oppia äänihuulten anatomiasta ja aukkarien ankeudesta kun koitetaan laulaa liian korkealta. Saamme nauttia niin Barry ja Tony Whiten todella matalaäänisestä laulusta (kaikki todellakin kuulostaa seksikkäältä jos sen vaan laulaa tarpeeksi matalalta), kuin hienosta bofferimiekoin käytävästä kaksintaistelusta äänihuulia vastaan. Esityksen hauskimpia juttuja on Tarja Halosen voimakas läsnäolo esityksessä.
Ja todellakin katsoisin rap/hiphop-henkisen Mannerheim-musikaalin, Hamiltonin hengessä tehdyn. Loistava! Tärkeintä on matka, todellakin, ja näiden baritonien kanssa matkaisin ihan mihin vaan.
Musiikin sävellyksestä vastaa lähinnä Jukka Nylund, mutta on siellä vähän muutakin, joku Lloyd-Webberkin. Biisit ovat mukaansatempaavia ja jalan teputusta aiheuttavia. Nokkelista ja helkkarin viihdyttävistä lyriikoista vastaavat Anna-Maija Ihander sekä Panu Kangas ja myös Nylund.
Hienot kotikutoiset lavasteet on laatinut Ihander. Erikoismaininta upeista (joskin aika hämmentävän näköisistä) äänihuulista Elviira Pullille.
Esityksiä nähdään vielä Kivessä, ja vähän muuallakin. Kannattaa ehdottomasti mennä katsomaan, kuulemaan ja vaikuttumaan, mikäli yhtään musikaalit ja musiikkiteatteri kiinnostaa. Ja vaikkei niin kiinnostaisikaan. Tämä todellakin piristää ja nostaa arjen yläpuolelle.
Baritonit maailman kartalle ja Oskulle ja Panulle päärooleja, mieluiten vielä HKT:n lavalla!
Kuvat otin itse.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti