Jane Eyre. Kaksi sanaa, jotka tuovat mieleen jylhän kartanon, naisten turnyyrihameet, viktoriaanisen siveyden ja goottilaisen romaanin, tulipalon ja epäsäätyisen rakkauden. Sekä toki tummanpuhuvan, salaperäisen ja rumankomean herra Rochesterin, tuon byronilaisen päähenkilön Charlotte Brontën romaanissa Kotiopettajattaren romaani (miksi sille on suomennoksessa annettu noin pitkä ja hankala nimi, kysyn vaan?). Kirja josta on tehty lukuisia eri tulkintoja, varsinkin elokuvia ja tv-sarjoja. Polly Tealen näyttämösovitus Tampereen teatterissa tarjoaa taas yhden version. Ja hyvä niin, koska tätä ei ole hetkeen Suomen teattereissa nähtykään, suomeksi. Sen sijaan muutama vuosi sitten Åbo Svenska Teater teki huikean upean ruotsinkielisen version, mutta se onkin kokonaan toinen tarina, mistä voit lukea täältä.
Jussi Nikkilä on viime vuosina kunnostautunut teatteriohjaajana, ja melkoisen hyvin tuo siirtymä lavoilta niiden taakse on toiminutkin. Viisi vuotta sitten Kansallisteatterissa nähty Rikhard III oli komea tapaus. Klassikot kiinnostavat, niin katsojia kuin teatterintekijöitäkin. Nikkilän ohjauksessa Jane Eyren tarina saa uudenlaisen näkökulman. Jane (Marketta Tikkanen) ja Bertha (Pia Piltz) ovat kuin saman naisen kaksi puolta. Bertha on Janen pimeämpi puoli, se joka oli ensin. Berthan rooli keskittyy olemaan fyysinen ja tanssillinen, aistillinenkin; hän on se "hullu nainen ullakolla". Jane tunnistaa toisen, villimmän, minänsä, ja Lowoodin ankeassa kouluympäristössä hän oppii hillitsemään tämän toisen puolensa. Tämä taistelu ei ole helppoa, mutta ajan myötä toinen puoli pysyy paremmin piilossa - aivan kuten Berthakin Thornfieldin ullakolla. Vaikkakin lavalla jatkuvasti näkyvissä, läsnä. Kunnes Janen muutettua kartanoon alkaa Bertha pikkuhiljaa taas voimistua ja karata hallinnasta, karata ullakon vankilastaan ja karata Janen hallinnasta. Pidin tästä tulkinnasta.
Tikkanen teki minuun suuren vaikutuksen jo Turun kaupunginteatterin Amelie-musikaalissa, ja nytkin hän on upea. Ilmeikkään herkät kasvot kuvastavat Janen tunteita - hän todellakin on Jane. Hienoa katsottavaa. Ja kaikki blogia säännöllisesti seuraavat tietävät että olen mitä hartain Pia Piltz -fani. Hän ei vaan kykene tekemään mitään puolivillaisesti tai heikosti. Mikä fyysinen suoritus tämäkin on! Koreografiasta vastaava Ingrid André on antanut Piltzille kauniit raamit mitä toteuttaa.
Esa Latva-Äijö on tehnyt monia hienoja rooleja Tampereen teatterissa, mutta mielestäni hän ei ole nyt vahvimmillaan Rochesterin roolissa. Ihan kelpo suoritus toki, mutta ei vastaa ajatustani ja käsitystäni Rochesterista lainkaan. Hänessä ei vain ole byronmaista synkkyyttä ja tummanpuhuvuutta. Ja minä en ainakaan oikein näe kemiaa, kipinää tai mitään muutakaan Janen ja Rochesterin välillä. Tämä oli minulle isoin pettymys esityksessä.
Ritva Jalonen valloittaa koko lavan aina sille astuessaan, ja niin nytkin. Hänen sadistinen rouva Reedinsä on kammottava ilmestys, ja lempeä rouva Fairfax taas leppoisan sympaattinen. Ja sitten on vielä se innokas tyttökoulun oppilas! Antti Tiensuu taituroi monta erilaista roolia; niistä jäi erityisesti mieleen häijy John Reed, superinnokas koira sekä vastenmielisen lipevä St John Rivers tukahdettuine tunteineen ja jumalantuputuksineen (sekä taidokas rytmimunan soitto). Annuska Hannulalla oli kaksi valloittavaa roolia; Janen lämminsydäminen ystävä tyttökoulusta sekä energinen Adele. Tykkäsin molemmista hahmoista kovasti, ne toivat inhimillisyyttä ja lämpöä näytelmään ja Adele myös keveyttä. Elisa Piispanen urakoi myös monia rooleja; tämän Blanche Ingram on sopivan kylmäkiskoinen ja Bessie taas kiltti. Matti Hakulinen oli oivallinen hevonen mutta taitava myös muissa rooleissaan.
Brittiläinen lavastajalegenda takis on loihtinut luurankomaisen lavastuskehikon. Se muuntuu moneen, pyörii, liikkuu, menee kasaan ja aukeaa, on kuin ajatuksen tasolle jäänyt tulkinta Thornfieldin mahtavasta kartanosta. Kehys, idea, luonnos. Katsoja saa käyttää omaa mielikuvitustaan. Tämä lavastusratkaisu on jännittävä ja taitava. Taustalla on lisäksi riukuaitaa muistuttava puolikaari. Niinkuin alkuperäistä romaaniakin voi tulkita monella tavalla goottikauhusta nuoren naisen kasvutarinaan ja rakkausromaaniin, niin jokainen näkee lavastuksen rungossa omat visionsa. Nikkilän tulkinta jättää muutenkin ilmavuutta teokseen eikä tarjoile mitään valmiita ratkaisuita.
Siinä missä takis on mielestäni onnistunut lavastuksessa erinomaisesti, niin puvustuksessa hiertää. Moni kuosi saa silmät sikkuraan ja päätä alkaa melkein särkeä kuvioiden viivojen hyppiessä silmille. Jos olisin migreeniin taipuvainen saisi herra Rochesterin takin ja myöhemmin myös Janen puvun kangas kohtauksen päälle. Naisten viktoriaaniset puvut ovat kyllä hienoja, jopa pompöösejä. Ingramien riikinkukkomaiset asustukset olivat aika... no, riikinkukkomaisia. Punaisten pukujen rinnakkaiskäyttö lopussa oli mielettömän kekseliäs idea. Vaikka puvut ovat sopivan epookkia, niin muutamat kuosit tuottavat silmiä piinaavaan ongelman. Kampaukset ja peruukit ovat näyttäviä (kiitos Jonna Lindström), miesten pulisongeista puhumattakaan.
Raimo Salmen valosuunnittelu, erityisesti punaisen valon käyttö, luo hyvin tunnelmaa ja puhaltaa eri paikkoihin henkeä. Valojen ja varjojen vuorottelulla (ja musiikilla) saatiin myös pientä viktoriaanista kauhunkutkutusta, kuten myös Hannu Hauta-ahon äänisuunnittelulla. Jussi Nikkilä vastaa musiikistakin, joka on hetkittäin erittäin kaunista ja lopunkin ajan hienosti näytelmän henkeen sopivaa.
Jane Eyre on haaveileva, kapinallinen ja feministinen - mutta joutuu tukahduttamaan tämän puolensa kokonaan ollakseen oikeanlainen aikakautensa nainen. Onneksi hän vapautuu lopussa näistä kahleistaan, ainakin osittain. Jotenkin tässä tulkinnassa jätetään kokonaan mainitsematta Janen äkillinen vaurastuminen; ehkä katsojan oletetaan tulkitsevan asianlaita hänen muuttuneesta vaateparrestaan? Montaa muutakaan asiaa ei selitetä, vaan ne joko sivuutetaan kokonaan tai vihjaistaan niin pienin tavoin ettei teokseen ensimmäistä kertaa tutustuva onnistu nappaamaan tiedonmuruista kiinni. Eihän se toisaalta asiaa haittaakaan, pitkästä romaanista on dramatisoinnissa karsittava aina jotain. Polly Teale teki oman valintansa ja ohjaaja taas omansa.
Olen aiemmin nähnyt teatterissa kahden naisohjaajan versiot (se toinen oli alussa mainittu Susanna Airaksisen ohjaama ÅST:llä, ja toinen oli Bristol Old Vic / National Theatre - versio, jossa ohjaajana Sally Cookson) ja koitin miettiä toiko miesohjaaja tekstiin erilaisen näkökulman tai tulkinnan. Enemmän ehkä vaikutti dramatisointi. Teos on edelleenkin minusta feministinen, ja loppua kohti itseään surkutteleva Rochester alkaa vain ärsyttää. Itsepä on sulkenut vaimonsa vintille ja koittaa vilunkipelillä keplotella uusiin naimisiin.
Tampereen teatterin Kotiopettajattaren romaanissa oli paljon hyvää ja kaunista, ja silmäniloakin, mutta rakkaustarinana se ei minulle toiminut yhtään. En pitänyt tämän Janen ja tämän Rochesterin romanssia mitenkään uskottavana ja se latisti tämän puolen esityksestä. Onneksi näytelmässä oli monia muita hyviä puolia mihin keskittyä!
Esityskuvien copyright Maria Atosuo.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti