Tämä suuntaus on just parasta: isot teatterit tekevät yhteistyötä ja tämän yhteistyön hedelmiä päästään nauttimaan teatterien kotikaupungeissa, joskus vielä muuallakin. Anthony McCartenin näytelmä Kaksi paavia on tuorein yhteistyöherkku. Ja miten suussasulava se onkaan! Paperilla kuulostaa ehkä tylsältä: kaksi vanhaa kirkonmiestä jorisee keskenään. Mutta kaikkea muuta! Teksti oli hauskaa, napakkaa ja viihdyttävää. McCarten on mies monen viime vuoden menestyselokuvan takana ja hän todella osaa kirjoittaa mukaansatempaavaa tekstiä. Kun sekaan lisätään Tiina Puumalaisen tarkkanäköinen ohjaus ja kaksi taitavaa konkarinäyttelijää, on lopputulemana kerrassaan herkullinen esitys. Minä nautin herkkuni Työviksen Eino Salmelaisen näyttämöltä.
Asko Sarkola on saksalaissyntyinen paavi Benedictus ja Esko Roine argentiinalainen kardinaali Bergoglio. Tapahtumat sijoittuvat vuoteen 2013, kun istuva paavi ja kardinaalinsa haluavat molemmat jäädä eläkkeelle. Paavi on mielipiteiltään konservatiivinen, jopa hieman änkyrä ja kardinaali taas uudistushenkinen ja oikeudenmukainen. Oli hyvin tiedossa että Benedictuksen seuraaja voi hyvinkin olla Bergoglio, koska tämä sai toiseksi eniten ääniä edellisessä konklaavissa. Näytelmässä tutustutaan molempiin miehiin omissa ympyröissään, ja vasta sitten heidät törmäytetään yhteen. Miesten väliset keskustelut ja yksityiskohdat ovat toki näytelmäkirjailijan kynästä, mutta tapahtumat menivät pääpiirteissään kuten McCarten kuvaa.
Esityksen paras anti on kahden erilaisen miehen keskustelut, pohdinnat, väittelyt ja lopulta jonkunlaisen konsensuksen saavuttaminen. Kumpikin on vanha, väsynyt, miettii omaa uskoaan ja suhdettaan jumalaansa. Miksi paavi kuitenkin haluaa täysin eri arvoja edustavan kirkonmiehen työnsä jatkajaksi?
Sarkola ja Roine ovat kyllä molemmat mielettömän hienoja rooleissaan. Vaikkei kirkonasiat kiinnostaisi tippaakaan niin Kaksi paavia kannattaa nähdä jo pelkästään tämän kaksikon takia. He tuovat esittämiinsä kirkonmiehiin lämpöä ja elämää. Lavalla nähdään pienissä rooleissa myös Ulla Koivuranta ja Anne-Mari Alaspää, hienoa työtä molemmilta. Mutta kyllä tämä on pääasiallisesti kahden miehen show.
Teppo Järvisen lavastus on kirkollisen juhlavaa, pelkistettyä ja helposti liikuteltavaa. Lämmintä kodinomaisuuttakin on havaittavissa Sisar Brigittan huoneistossa. Taustalle piirtyvät niin Buenos Airesin slummit kuin paavin puutarhan pensaatkin. Harmoninen kokonaisuus, kuten on Jari Sipilän valosuunnittelu (ne slummin tuikkivat ikkunat!) ja Jari Tengströmin äänisuunnittelukin. Kirkonkellot, pianonsoitto, ja Sikstuksen kappelin kaikuvat holvit. Tuomas Lampisen puvustus on hengellinen ja autenttisen näköinen. Paavi valkeissa ja kardinaali punamustissaan. Ja paavin lenkkarit ja lippis - mikä sporttipaavi!!
Oikeat kynttilät loivat hienon tunnelman, ja sammutettujen kynttilöiden tuoksu oli miellyttävä.
Moni kohtaus on pieni ja intiimi, arkinenkin, kahden ihmisen välinen. Hyvä dialogi on kaiken perusta. Asiat voivat riidellä, ihmisten ei tarvitse. Vaikkakin paavi lohkaisee aina välillä aika pureviakin kommentteja; hän on hyvin perillä kardinaalinsa ajatuksista ja mielipiteistä. Kirkon moninaisia kriisejä käsitellään eri näkökulmista. Maailmassa on kyllä kamalasti erilaisia asioita mihin paavin pitää ottaa kantaa!
Mutta myös inhimillistä puolta tuodaan hyvin esiin. Ajatelkaa nyt: ihminen on 78-vuotias ja haluaisi siirtyä eläkkeelle kotimaahansa Saksaan uppoutumaan kirjoihinsa - ja sitten hänet valitaankin paaviksi! Samaa kokee 75-vuotias Bergoglio, eläkkeellepääsyä hänkin mielisi... ja sitten pitäisikin alkaa vielä hommiin. Jotenkin herttaista nähdä miten niinkin ikoninen henkilö kuin paavi seuraa innosta puhkuen poliisikoiran seikkailuita tv:stä ja nauttii entisen taloudenhoitajansa laittamista saksalaisista perinneruuista. Pianonsoitosta puhumattakaan. Tulee näitä miehiä hieman surkukin, mutta kirkonmiehinä he tekevät velvollisuutensa. On hyvä saada muistutus siitä miten tärkeää on olla itselleen armollinen, kirkon miestenkin. Ei auta saarnata asiasta vain muille.
Kaksi paavia oli minusta todella hieno näytelmä. En odottanut sen olevan näin mukaansatempaava ja oikeasti hauskakin (vaikka saksalainen vitsi ei nauratakaan ketään). Ei siis mikään komedia, vaan se hauskuus on tekstissä ja näyttelijöiden taidossa. Liki kolme tuntia meni kuin siivillä. Suosittelen erittäin lämpimästi. Hillittyä ja hallittua, silti tunteikasta. Ehkäpä voisin jopa sanoa aikuiseen makuun!
Esityskuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti