Tätä esitystä odotin ensi-iltaan kovasti, about vuosi sitten. Mutta koska korona, niin sen tekeminen (ja siis myös näkeminen) venyi aina näihin aikoihin asti. Sen sijaan Pauliina Grymin toimittaman viisiosaisen kuunnelmasarjan kuuntelin jo vuosi sitten, mutta muistin virkistämiseksi sekin täytyy nyt ottaa uusintakierrokselle. Kiinnostavat vieraat ja kiinnostava aihe.
Niin, mikä se on tämä Sukupuuttoparatiisi? Shamanistinen, kalevalapoljentoinen syvänmerensukellus vapaaehtoiseen lapsettomuuteen, työorientoituneen ihmisen biologisen kellon tikitykseen, upeisiin mereneläviin, hengästyttävään nukketeatterimiljööseen ja kauniiseen visuaaliseen maailmaan. Elävänä paikan päällä olisi ollut varmaan vieläkin enemmän kaikkia aisteja hivelevä kokemus, mutta kyllä se tunnelma välittyi kotisohvallekin. Esitys tarjosi komean katsottavan ja kuunneltavan lisäksi myös tiukkaa asiaa.
Alma Rajalan dramatisoima ja ohjaama esitys luotaa nelikymppisen meribiologi Eevan sielunelämää ja johdattaa meidätkin kilkkien, kalojen, velojen, simpukkasisarten ja mahottarien maailmaan. Välillä Valkoinen Kani (tuttu Lewis Carrollin luomana hahmona) pompsahtaa jostain esiin tikittävine kelloineen - tikittääkö se biologinen kello vai aikapommi - ja maaninen pupu pistää lisää kierroksia koko esitykseen. Lavalle putkahtelee myös sympaattinen luurankoheppu labratakissaan.
Reetta Niemelän teksti koskettaa ja tulee iholle - niin paljon tuttuja tunteita itsellenikin, vaikka en niin uraorientoinut ihminen olekaan kuin esityksen Eeva. "Jokainen sukellus on matka alkuun" toteaa Eeva työstään. Katsoja saa bonuksena aimoannoksen tietoutta merentutkimuksesta. Sinilevät, planktonit ja kilkit vilahtelevat puheissa ja kyllä niitä nähdään lavallakin! Itämerta voi todellakin kuvata monilla erilaisilla sanoilla. On kiinnostavaa nähdä miten Eevan kertoessa elämänmittaisen haaveen toteuttamisesta työkaverit luulevat heti kyseessä olevan lapsenodotuksen. Onko se niin monen naisen oletusarvo, että siitä kaikki haaveilevat ja haluavat äidiksi? Naisen elämä voi olla niin paljon muutakin kuin lastentekoa - ja esitys tarjoilee runsain mitoin hyviä vaihtoehtoja. Ihminen voi olla hyvinkin onnellinen ilman lasta, myös nainen. "Eikö edes kuolleena saa olla lapseton?" kysytään. No niinpä. Mistä tämmöinen yhteiskunnallinen paine kumpuaa? Eihän lapsettomuus ole puute, sairaus tai edes oire mistään. Vapaaehtoisesti lapseton, kuten minä, on ihan itse osansa valinnut, ja on luultavimmin erittäin tyytyväinen päätökseensä. Toki on surku heitä ketkä joka kuukausi joutuvat pettymään, kun ei taaskaan tärpännyt ja kello tikittää ja ympärillä kaikki lisääntyvät. Mutta se ei voi olla ainoa oikea tie. Aina on vaihtoehtona olla ilmankin.
Sukupuuttoparatiisi on paljon muutakin kuin perinteistä nukketeatteria. Kaikenlaiset laboratoriokapistukset heräävät henkiin taitavissa käsissä ja sitten on myös pariakrobatiaa ja muuta tanssillistakin liikettä (apulaisohjaaja Lee Lahikainen vastasi koreografioista). Superlahjakas esiintyjäkolmikko Petriikka Pohjanheimo Eevana sekä Merja Pöyhönen ja Riina Tikkanen kaikissa muissa rooleissa sekä nukettajina, todellakin osaavat asiansa - mikä on tullut todettua lukuisia kertoja aiemminkin. Ilmeikkäät taiteilijat loihtivat kymmeniä erilaisia hahmoja ja kohtauksia, saumatta ja sujuvasti, lennossa vaihtaen. Yhtä hyvin sujuu nuketus kuin näytteleminenkin.
Laulua ja musiikkia (Tuuli Kyttälän musiikki ja äänisuunnittelu ylipäätään oli isossa osassa) oli paljon, ja se sopi esitykseen paremmin kuin hyvin. Varsinkin biisi Nainen elää elämäänsä iski sydämeeni. Salaperäiset meren äänet huminoineen ja ujelluksineen, kellojen tikitykset ja nakutukset ja muut ääniefektit loivat mystisen tunnelman, jota Nadja Räikän valosuunnittelu taitavasti tehosti. Sinisävyinen merimaailma muuttui kuin taikaiskusta kliiniseksi labraksi ja taas takaisin mystisiin sfääreihin. Myös otsalamppujen kekseliäs käyttö oli kivaa katsottavaa. Jussi Virkkumaan taidokkaat projisoinnit toivat vesielementin ja kaikki meriöttiäiset ihan iholle, ja isot vesialtaat ja akvaariot täydensivät näyttämökuvan.
Heini Maaranen toteutti monimuotoisen lavastuksen joka vaihtui nopeasti autenttisen näköisestä tutkimuslaboratoriosta merenpohjaan. Maarasen rakentamia olivat myös kaikki nähdyt nuket. Iso kiitos myös Noora Salmelle mielikuvitusrikkaasta garderoobista. Kilkkipuvut säväyttivät, sukelluspuku oli hyvin aidonoloinen, päähineet ja peruukit vetivät suun wau-ilmeeseen.
Munasarjalätkä oli hauskaa, ja ylipäätään se jumppapallomainen munasarja oli symppis. Kilkkidiskoilu sulatti sydämeni ja sensuellit velat (vapaaehtoisesti lapsettomat) ovat suorastaan innokkaita nappaamaan uuden sielunsisaren tiimiinsä. Navankatselujoogakin nauratti. Ja tiesitkö että muurahaiskarhutkin ovat monogaamisia? Mukana oli paljon huumoria ettei vaan touhu mene liian vakavaksi.
Kaiken kaikkiaan Sukupuuttoparatiisi on todella sympaattinen ja tärkeä esitys joka käsittelee intiimiä ja henkilökohtaista aihetta lämmöllä ja ymmärryksellä. Se ei saarnaa eikä tuomitse, vaan esittää erilaisia näkökulmia aiheeseen. Lempeä huumori ja napakka lähestymistapa kietoo katsojan siniseen meduusamaiseen syleilyyn. Esityksen Eeva keskittyy Itämeren hyvinvointiin ja pohjasedimenttien tonkimiseen ja kokee ristiriitaisia tuntemuksia lisääntymisasioista. Katsojaa muistutellaan elämän monimuotoisuudesta ja lopultakin ihmiselämä rinnastuu kiehtoviin kilkkeihin. Oleellista lienee muistaa, että me kaikki elämme yhtä rikasta (tai köyhää) elämää, kuului siihen lapsia tai ei.
Vietin joskus viikonlopun Turun saaristossa Seilin saaressa, ja pääsin päiväksi merelle ottamaan sedimenttinäytteitä ja labraan analysoimaan niitä. Toki labrat ovat muutenkin tulleet tutuiksi paikoiksi opiskelujen ja töidenkin merkeissä, joten sikälikin Sukupuuttoparatiisi oli "tuttua" katsottavaa. Luonnontieteen tutkimus yhdistettynä siihen haluaako sitä kaikki lisääntyä iski kyllä johonkin sisimpääni.
Sukupuuttoparatiisi-striimin voi katsoa 21.2.21 klo 23.59 asti - ja suosittelen lämpimästi. Tunnin ja 40 minuuttia voisit käyttää paljon huonomminkin. Minä haluaisin nähdä tämän vielä uudelleen, mieluiten elävänä teatterissa.
Esityskuvien copyright Jussi Virkkumaa.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti