Raflaava nimi näytelmällä, kieltämättä. Liian ruma raiskattavaksi. Mutta ainakin itse kiinnostuin tästä juurikin siksi. Sen kirjoittaja Tristan Selin oli saanut inspiraationsa elävästä elämästä, Italiassa vuonna 2015 käydystä oikeuskäsittelystä. Perulaistaustainen nainen oli raiskattu, kahden perulaistaustaisen miehen toimesta. Oikeudessa miehet kuitenkin vapautettiin syytteistä, koska katsottiin naisen olleen niin ruma, että raiskaus katsottiin mahdottomaksi. Myöhemmin nainen muutti pois maasta, koska sai niin paljon negatiivista palautetta yhteisöltään (mitäs rumilus kehtasi nostaa turhasta oikeusjutun).
Näinä korona-aikoina on aina Tapaus (isolla Teellä) päästä teatteriin, siis ihan fyysisesti paikan päälle. Vaikka katsomossa olisi vain 6 henkeä ja tekniikan ihmiset, niin fiilis on íhan eri kuin striimiä kotisohvalta katsoen. Niin nytkin. Liian ruma raiskattavaksi on feministinen operetti, joka ei juuri laulata. No ei niin. Eikä kauheasti lauleta lavallakaan. Musiikkina kuulemme yllättävän monta joululaulua, ja erityisesti sanaton Sylvian joululaulu sopi tähän kuin nenä päähän, sen häkkilintuosion takia.
Ohjaaja Terhi Tuominen on työryhmineen toteuttanut näytelmästä kaksi puolentunnin mittaista näyttämösovitusta. Ensimmäinen sijoittuu Italiaan, kirkossa tapahtuviin hääharjoituksiin, ja toinen Suomeen, perheen dynamiikkaan ja suhtautumiseen ulkomaalaiseen (tyyppi Italia-teemaisessa kasvomaskissa). Kummankin kesto puoli tuntia. Aluksi olin hämmentynyt kun toinen osa alkoi, kummallinen deja vu -ilmiö. Onpas tutun kuuloista tekstiä. Mutta koska tapahtumat ja henkilöt olivat eri, huomasi hyvin miten asia muuttuivat vaikka teksti pysyi samana. Jännää. Tätä koko "kuka on liian ruma raiskattavaksi" teemaa korosti vielä se että pääosin näyttelijät lavalla olivat naispuoleisia, kuin siirtäen pääsääntöisesti miespuoleisten tekemät raiskaukset pois sieltä tekijöiltä. Toisaalta, ei niitä raiskaajia kyllä edes nähdä lavalla. Asioita pohtivat sivulliset, suntiosta pappiin ja morsiusparin vanhempiin tai suomalaiset pikkutytöt, äidin ja mummon kanssa. Kiinnostavat näkökulmat. Mutta naisethan niitä uhreja ovat; lapset, naiset, mummot, siskot, tädit ja serkut.
Tiukkaa asiaahan tämä kaikki oli, eikä sinällään hauska laisinkaan. Onneksi pieniä huumoripilkahduksiakin aina välillä nähtiin, muuten olisi voinut mennä liian raskaaksi. Hyvänä esimerkkinä Minerva Kettukujan ja Senja Veijalaisen hulvattomat tytöt! Ja tv-ohjelma! Ja kirkkohäiden sulhanen oli hattuineen ja silmälaseineen aika muikea ilmestys. Lavalla nähtiin myös Niina Hyytiäinen, Jenna Lahti, Niko Ranta ja Rosa Viitaniemi.
Anne Kareman oivaltava puvustus oli kaunista katsottavaa; erityisesti runsas pitsin käyttö vaikutti. Valosuunnittelusta vastasivat Karema sekä Kettukuja. Marko Itkonen käytti lavastuksessa erilaisia liikkuvia puulaatikoita ja kankaita hyvin. Bonusta muuten nukketeatterin keinoista!
Tukkateatteri tekee kyllä ajankohtaisia ja kiinnostavia juttuja, joita on aina kiva käydä katsomassa. Ja mikä mahdollisesti ei-ammattilaisnäyttelijyydessä hävitään, korvataan energialla ja innolla. Se on aina hyvä asia. Esitykset jatkuvat 13.3. asti - menkää ja tukekaa elävää teatteria!
Pakko oli vielä googletella asiaa esityksen jälkeen. Oikeustajuni ei onneksi saanut pysyvää kolausta, sillä tapaus käsiteltiin vielä myöhemmin korkeimmassa oikeusasteessa - ja miehet tuomittiin. Kukaan ei voi olla liian ruma raiskattavaksi. Piste.
Esityskuvien copyright: Markku Soikkeli ja Kaisa Vuorinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti