Lou Salomé / KOM-teatteri 29.10.2021

En varmaan ole tämän ajatukseni kanssa yksin, mutta miksi ihmeessä en ole tiennyt mitään, en edes nimeä, Lou Salomésta ennen tätä esitystä? Miten se voi edes olla mahdollista? Nainen, jonka elämä ja merkitys on näin suuri eurooppalaisessa kulttuurissa ja sivistyksessä. No, onneksi Aina Bergroth on käsikirjoittanut tämän oivallisen hienon näytelmän nimeltä Lou Salomé ja Riikka Oksanen taitavasti sen ohjannut meille kaikille ihailtavaksi. KOM-teatterin huippuensemble takaa Teatterielämyksen isolla T:llä. Tätä ei kannata jättää näkemättä!

Kuka oli Lou Salomé (1861-1937)? Hänen monipolvinen elämänsä ihmissuhteineen ja muineen käydään esityksessä kattavasti läpi, mutta jäin janoamaan lisää tietoa. Vajaa kolmituntinen esitys sujahtaa nopeasti ja hengästyttävää tahtia eteenpäin. Miehiä Loun elämässä tulee ja menee, Nietzsche, Rilke, Freud, osa on ystäviä, osa rakastajia, ja sitten on erikseen vielä avioliitto Gustav Ludvig von Salomén kanssa. Liitto joka ei kyllä ole kovin yksinkertainen sekään. Lou on itsenäinen (ja aika itsepäinenkin), ja ei halua naimisiin saatikka lapsia. Ne kun vaativat hoivaamista ja haittaavat urasuunnitelmia. Mutta tuohon aikaan sinkkuutta ei katsottu hyvällä... 

Lou haluaa opiskella ja oppia, kirjoittaa, lukea ja ennen kaikkea ajatella. Hän on mahtanut olla radikaali ilmestys 1800-luvun lopulla! Loun äiti ylistää uhrautumista miehen ja lapsen hyväksi - mutta Lou ei halua olla tavanomainen nainen. Eikä hän todellakaan sitä ole.

Janne Vasaman ylitsepursuava lavastus tulvii värejä ja yksityiskohtia. Kitsch on ensimmäinen sana mikä pulpahtaa mieleeni, kun katselee erilaisia kuoseja ja lavan tavarapaljoutta. Sademetsää, eläimiä, sieniä eli luontokuvastoa on runsaasti. Pastellisävyjä ja erilaisia valaisimia. Paljon sellaista mihin katse tarttuu ja paljon pieniä viehättäviä yksityiskohtia. Tomi Suovankosken valaistussuunnittelu pelaa hyvin yhteen runsaan lavastuksen kanssa. Olen kirjoittanut muistiinpanoihini "valosuunnittelu 💗". 

Vilma Melasniemi tekee säkenöivän roolityön Salomén saappaissa. Hän on samaan aikaan eteerinen ja vahva. Muut näyttelijät urakoivat roolista toiseen hengästyttävällä tahdilla. Hurjan muuntaumiskykyisiä kaikki tyynni, kameleontteja lavalla. Miiko Toiviainen on hauras ja hysteerinen sydänystävä Paul Rée lenkkareissaan, sekä itseriittoinen Rilke. Niko Saarelan bravuuri on eleettömän viileä aviomies ja Juho Milonoff sujahtaa niin Nietzscheksi kuin journalisti Ledebouriksikin. Ja miten kiltinoloinen Ella Mettänen taipuu suorastaan pisteliääksi sisäköksi mutta myös ihanaksi Elleniksi. Kertakaikkiaan vaikuttavaa näyttelijätyötä kaikilta viideltä.

Erityiskiitos lähtee muusikko Eva Louhivuorelle upeasta säestyksestä ja musiikin tekemisestä. Hän vastaa myös äänisuunnittelusta Ilkka Tolosen kanssa. Kun esityksessä on elävää musiikkia niin siihen tulee aina ihan oma tunnelmansa. 

Näytelmästä oli tehty yhtä runsas kuin Lou Salomén elämäkin. Hän oli aikaansa edellä hyvin monessa asiassa, esimerkiksi tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuskysymyksissä. Lou sai niin paljon aikaan, oli niin monessa mukana ja monesta asiasta kiinnostunut, että on suorastaan rikos että hänet on käytännössä unohdettu. Miehet hänen ympäriltään kyllä muistetaan. Näytelmän kieli oli nautinnollista ja koko teksti sivistävää ja viihdyttävää.

Lou Salomé on erinomaisen hyvin tehty teatteriesitys, joten ei muuta kun lippuja hankkimaan.

Esityskuvien copyright Noora Geagea.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Punaorvot / Helsingin kaupunginteatteri 15.9.2020

Ohjaaja Lauri Maijala jatkaa sisällissodan teemojen käsittelyä Helsingin kaupunginteatterin uutuudessa Punaorvot. Toissa vuonna KOM-teatterin vaikuttava Veriruusut-näytelmä pohjautui Anneli Kannon kirjaan; se on muuten vielä katsottavissa Yle Areenalla. Punaorvot on lähtöisin Kannon ja Maijalan kynistä ja näin hedelmällinen yhteistyö saa jatkoa. Hyvä niin.

Sillä Punaorvot on raastavan koskettava näytelmä. Katsoja saa seurata helsinkiläisen työväenluokan perheen kohtaloa vereslihalla. Kevään 1918 jälkimainingeissa ei elämä Helsingin Linjoilla ollut helppoa. Johanssonin perheen isä (Miika Laakso) teloitetaan, ja Alma-äidin (Ella Mettänen) pää sekoaa. Lapset koittavat selviytyä kuka mitenkin, mutta helppoa se ei ole. Kuusivuotias pikkuvanha Ilona (Anna Böhm) otetaan huostaan ja lähetetään Pohjanmaalle, ja isosiskonsa 12-vuotias Lahja (Wenla Reimaluoto) takertuu matkaan. Tytöt joutuvat eri paikkoihin, toinen lellityksi ja kaivatuksi lapseksi, toinen työorjaksi ja isännän leikkikaluksi. Isoveli Aarre (Antti Autio) neljätoistavuotiaana jää kotiin huolehtimaan äidistä. Töitä ei punikkihuoran poika saa, edes hanttihommia, mutta viinanvälitys sujuu. Kuten sen juominenkin. Viina ja epätoivo nostavat myös väkivallan pintaan. Perheen naapuri Elli (Riitta Havukainen) jelppii perhettä, mutta niin syvissä murheen alhoissa ryvetään ettei apu aina mene perille. Ellin perheen kohtaloa sivutaan, ja ankea on sekin.

Perheen kohtalo on kohtuuton, mutta varmaan hyvin tyypillinen ajassaan. Hyvää tarkoittavat ihmiset, joita näytelmässä edustaa Leena Rapolan porvarisrouva, saivat aikaan paljon ikävääkin. Perheiden hajoaminen johti kurjuuskierteeseen, mistä poispääsy oli usein mahdotonta. Työläisten katkeruus on käsinkosketeltavaa. Häädöt ajoivat ihmisiä vielä huonompiin ja ahtaampiin oloihin. Johanssonin perheessä Alma oli se politiikkaa seuraava ja aseita kellariin piilottava, siinä missä miestä tulevaisuus pelotti. Silti mies valitsi uhrautumisen perheensä puolesta.

On mukana pieniä huumoripilkkuja ja keveyttäkin, aina hetkittäin. Yleistunnelma on kuitenkin aika lohduton. Vain Ilona selviytyy tapahtumista ja hänelle käy omassa sijoitusperheessään kahden vanhapiikasisaruksen luona Lapualla hyvin. Niinkin hyvin, että oma perhe ja ankeat olot unohtuvat, jonka äiti ja sisko saavat karvaasti kokea. Mutta Alma on viisas eikä halua raastaa asioita rikki uudelleen.

Kaikki näyttelijät ovat huikeassa vedossa. Erityisen koskettavan roolin tekee Ella Mettänen äitinä, jolle taakka muodostuu melkein liian suureksi. Elävää kuollutta muistuttava Alma liki luhistuu, mutta Mettäsen taidoilla tämä selviää. Myös Antti Autio elämänhallinnan menettävänä teininä on järkyttävän hyvä. Toisen näytöksen haitarituokio katsomossa on samaan aikaan hauska ja surullinen (Paranoid kävi omassakin mielessä, mutta joku muu ehti ensin).

Tykkäsin kovasti siitä miten pohjanmaalaiset sijaisperheet näyttäytyivät eläiminä - Kari Mattilan lapualaisisäntä on ihan hyytävä hahmo - ja nämä kohtaukset toteutettiin vallan hienosti. Esitys hyödynsi lavaa (ja koko teatteria) mainiosti, asiat tulivat aika iholle. Janna Vasaman lavastus oli ensimmäisessä näytöksessä yltäkylläisen runsas ja symbolisia esineitä tihkuvaa, mutta toisessa näytöksessä mentiin hyvin pelkistetyllä linjalla. Tavarat ovat yhtä rikki kuin ihmisetkin. Välillä verhot menivät kiinni ja asiat tapahtuivat ihan katsomon edessä. Esityksessä on mukana on myös paljon liikunnallisuutta ja tanssillista ilmaisua.

Aleksi Sauran musiikki ja äänisuunnittelu olivat myös tärkeässä roolissa. Ambient-henkinen äänimatto vyöryy hetkittäin katsomon ylle. Ja on aina niin hienoa kun näyttelijät musisoivat myös. Viimeinen näyttämökuva ja hienosti sovitettu Suutarin emännän kehtolaulu jää verkkokalvoille ja korviin pitkäksi aikaa.

Kari Leppälän valotykit "ampuvat" yleisöä - siinä meinasi vähän jännittää. Tiina Kaukasen haalarimaiset puvut ja Tuula Kuittisen naamiointi tuovat sodan, köyhyyden ja ankeuden lähelle. Glitterasut tuovat aikamoista kontrastia kaikkeen. Ja Siviän perheen valkoiset lappuhaalarit!

Välillä esitys on maijalamaiseen tapaan outo ja absurdikin. Ihan kaikista ratkaisuista en saa kiinni. Hetkittäin tuntuu että Maijala haluaa sisällyttää esitykseen kaiken, ja rajausta tai karsintaa ei ole tehty. Mutta kuitenkaan en tiedä mitä voisi jättää pois, tai mistä tiivistää. Hyvässä ja pahassa tämä on Lauri Maijalaa, ottakaa tai jättäkää. Raskas tätä hieman oli katsoa, 2 h 40 minuuttia oli ehkä hieman pitkä aika.

   

Maijala ja Kanto ovat luoneet kiinnostavaa ja realistista ajankuvaa. Väkisinkin mieleen tulee monen suomalaisen paheksunta toisten maiden harjoittamaa kolonialismia kohtaan. Kuinka moni pysähtyy miettimään miten meillä kohdeltiin työväestöä reilut sata vuotta sitten. Sodan häviäjät maksavat aina, ja yleensä vielä ne heikoimmat ja viattomat eli lapset kärsivät eniten. Voittajien syyllisyys johti mm. Koteja kodittomille lapsille -yhdistyksen perustamiseen ja kaduilla voikukkia myyvien punaorpojen säälimiseen.

Öisin on kaduilla hyvä kulkea, koska silloin eivät näy rauniot. Mutta ne ihmisten sisäiset vahingot eivät aina näy. Punaisten vahva syyllistäminen ("kurjuuden olette itse saaneet aikaan") ahdistaa, ja pieniä kaikuja siitä retoriikasta on luettavissa tämän päivänkin lehdissä.

Johanssonin fiktiivinen perhe asui Helsingin kaupunginteatterilta kivenheiton päässä. Se tuntuu olevan niin lähellä, mutta silti kovin kaukana. Sadassa vuodessa maailma on ehkä hieman muuttunut, mutta nämä teemat jatkuvat niin kauan kun maailmassa sorretaan toisia ja soditaan. Näillä lapsilla lapsuus loppui liian äkkiä.

Vaikka ahdistikin, niin iloitsen siitä että tämä näytelmä on tehty.


Esityskuvien copyright Stefan Bremer.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Riistapolku / Helsingin kaupunginteatteri 14.11.2019

Hienoa että muiden suunnitelmien muutosten johdosta pääsin kuin pääsinkin katsomaan ja kokemaan saksalaisen Franz Xaver Kroetzin näytelmän Riistapolku Helsingin kaupunginteatterissa. Kuului kyllä alunperinkin syksyn suunnitelmiini, mutta sitten se vaan jäi roikkumaan.

Riistapolku oli kyllä hieno näytelmä, mutta aika raskas katsottava. Tiivistunnelmallinen ja jotenkin elokuvamainen. Yllätyksellisiä käänteitä, mutta silti juna puksutti ennalta määrättyyn suuntaan, nopeuden vain kiihtyessä. Määränpää on tiedossa ja kukaan ei voi estää, pysäyttää tai edes hiljentää väistämätöntä törmäystä. Mitä tapahtuu kun perheen 13-vuotias teinityttö tapaa vanhempien mielestä epäsopivan ja aikuisen miehen, ja jatkaa suhdetta. Jatkaa vaikka mies istuu välillä vankilassa tytön tapaamisesta. Varsinkin perheen isässä asia synnyttää järjettömiin mittasuhteisiin paisuvia tunteita, raivoa ja vihaa joka purkautuu myös väkivaltaisena käytöksenä. Äiti koittaa jossain määrin ymmärtää, mutta on hieman puun ja kuoren välissä.

Voiko toista omistaa, voiko joku muu määrätä ketä sinä rakastat?

Ohjaaja Lauri Maijala sanoo käsiohjelmassa: Riistapolku on laulu rakastamisen vaikeudesta. Niin on. Ja historia toistaa itseään, loputtomasti.

Näytelmä perustuu tositapahtumiin ja sijoittuu saksalaiseen kaupunkiin, 1970-luvulle. Ajankohdan huomaa kyllä Antti Mattilan lavastuksesta (jossa Pienen näyttämön pyöröä käytetään hienosti) että Elina Kolehmaisen pukusuunnittelusta. Ruskean ja kellertävän eri sävyt  ja sellainen hieman nuhruinen ja tunkkainen kokonaiskuva hallitsee näyttämöä. Lavan takaosan muovisuikaleseinämä toimii hienosti, ja varsinkin Kari Leppälän valosuunnittelun ansiosta. Perheen kodin kellertäväsävyinen valo on kelmeä ja kalvas, ja luo osansa tunnelmasta. Pakko kehua vielä Aleksi Sauraa äänisuunnittelusta, nimittäin kaikki mahdolliset (ja mahdottomat) äänet vessän vetämisestä ja kraanan lorinasta oven aukaisuun ja liikenteen ääniin tulee tarkkaan ajoitettuna nauhalta. Myös kokoajan ahdistavampi ja tiukempiotteisempi musiikki on Sauran käsialaa.

Sellainenkin pieni yksityiskohta on äidin papiljotit hykerryttää! Ja samalla moni näistä visuaalisista jutuista on tuttua omasta lapsuudesta, sieltä 70-luvulta.

Ella Mettänen on hyvin uskottava nuorena tyttönä. Kaikki se herkkyys, uhma ja ensirakkauden huuma näkyy kasvoilta ja koko olemuksesta. Alun ujous vaihtuu rakkauden, ja varsinkin raskauden, myötä yhä hurjempaan ja kapinallisempaan olemukseen. Herkän ilmeikkäät, liki meikittömän näköiset kasvot ja Hannin hahmoon sulautuminen ovat upeaa katsottavaa. Mahtavaa! Likipitäen yhtä hienon roolin tekee Paavo Kinnunen Franz-rakkaana. Äkkipikaisuus ja impulsiivisuus saa otteensa sekatyömiehestä ja Hannista tulee liki miehelle liki pakkomielle. Muutenkin tyyppi vaikuttaa aika hyypiöltä, tyttöjen kyylääjältä, joka utelee Hanniltakin kaikkea jo ensimmäisellä tapaamiskerralla. Välillä roolit tuntuvat vaihtuvan ja Hanni onkin se dominoiva osapuoli suhteessa. Hypnoottista piirileikkiä, mitä on kiinnostavaa ja kiehtovaa katsella. Jotenkin tulee mieleen Lady Macbethin suhde mieheensä, miten nahjusmaisesta ukosta saa kyllä lietsottua tappajan. Ja kumpi olikaan se isompi pahis? Kuka yllyttää ketäkin hirmutekoihin? Nuorten tulevaisuuden kuvittelu ja haaveilu lentomatkasta ja etelän lämmöstä taitaa olla vailla tulevaisuusopohjaa. Kaikella rakkaudella ei ole tulevaisuutta, vaikka kuinka haluaisi.

Perheen äiti Ursula Salo ja isä Risto Kaskilahti ovat voimattomia, avuttomia ja täysin kykenemättömiä hyväksymään tyttärensä suhdetta. Alussa näemme suht onnellisen perheen, ja lopussa kaikki ovat rikkinäisiä ja keskinäiset välit raastetut hajalle. Varsinkin Kaskilahti tekee ehkä yhden parhaista roolitöistään, heitellen tunnetilasta toiseen. Väkiin tunnen suurta sympatiaa häntä kohtaan, välillä kamalaa raivoa. Kukapa isä haluaa tyttärensä tärvääntyvän. Äiti haluaa ymmärtää lapsensa valintoja - mutta ei silti ymmärrä. Syyttelyä (keneltä se on tämän perinyt) ja raivoa. Tapaus kiristää, tottakai, myös vanhempien välejä. Esille vedetään jo natsikorttikin! Kumpi on pahempaa, että tytär tuhoaa itsensä, vai perheensä?

Koska väliaikaa ei ole, mennään koko reilu puolitoistatuntinen yhä rankemmaksi kulkevaa polkua. Franzin ääliökaveri Dieter (Pekka Huotari) tuo pienen kevennyksen kahvilakohtauksessa, ja on tässä ihan sellaista kevyempääkin juttua välissä, ja huumoriakin. Mutta yleistunnelma on silti raskas.

Esityksessä on hidastuksia ja pysähdyksiä välillä, liike vaan hiipuu. Kaiken taustalla häilyvät riistaeläimet  - tulee mieleen peura ajovaloissa-ilmiö. Saksanhirvi-gobeliini ja metsästystapahtumat. Ääninauhalta kuuluu välillä Hannin poliisikuulustelua, vihjeenä tulevasta. Se siis tiedetään että hyvin tämä ei pääty, mutta sitä joutuu näytelmää entuudestaan tuntematta miettimään kenelle tässä käy pahasti.

Loppukohtaukseen mennessä kaikki lavasteet ovat kadonneet näyttämöltä. On vain paljas luonto, ja ihmiset. Ja väistämätön loppu. Jäljelle jää vain langanpätkien solminta.

Nämä asiat, tyttären kunniamurhat ja muut, ovat hyvin tätä päivää. Turha kuvitella että ne kuuluvat vain tiettyyn uskontoon tai kansanryhmään. Riistapolku onnistuu ronkkimaan syviä tunteita, niin katsomossa kuin yhteiskunnassakin. Ansiokas esitys, vaikkei mitään helppoa katsottavaa.


Kuvien copyright Laura Malmivaara.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.