Medusan huoneessa on paljon yhtäläisyyksiä Tavallisuuden aaveeseen, mutta ei se mitenkään jatko-osa ole. Sisarteos ennemminkin. Monta samaa ihmistä tekijäryhmissä, samanlaisia käsittelytapoja, mutta eri teemoja. Repliikkien määrä on pudotettu aika minimiin tässäkin, mutta ne vähät sanat ovat painokkaita ja tärkeitä. Muistan jostain lukeneeni tai kuulleeni että käsikirjoitus on vain 8 sivua pitkä.
Tärkeässä roolissa on virtuoosimainen näyttelijäntyö, eleet, ilmeet, katseet, pitkät tauot ja hiljaisuudet. Ja musiikki. Nytkin onneksi käsiohjelmaan on painettu musiikkitiedot, siitä iso kiitos. Musiikki soljuu kautta esityksen, luo tunnelmaa ja toimii liimana esiintyjien välillä. Ei aina tarvita niin paljon puhetta ja sanoja puheteatterissakaan. Varsinkin Agnes Obelin hypnoottinen Chord Left toistuu läpi teoksen, tauostoittaen monia kohtauksia.
Saara Turunen kirjoittaa napakasti, yhteiskuntakriittisesti mutta samalla jotenkin lämpimän humoristisesti. Vaikka näytelmän aihepiirit ovat vakavia, niin tämä on myös aivan hillittömän hauska näytelmä. Tragikoominen. Välillä hymyillään vaikka hammasta purren, ja välillä jotkut nähdyt kohtaukset ja tilanteet ovat vain niin kamalia, ahdistavia tai ankeita ettei katsoja voi muuta kuin hymyillä tai kikattaa.
Tulee jotenkin myös mieleeni islantilaisen pilapiirtäjän Hugleikur Dagssonin Saako tälle nauraa -piirrokset. Olisi voinut odottaa tuomitsevaakin tekstiä tai kriittisempää otetta, mutta Turunen käsittelee aihettaan aika lempeästi, loppujen lopuksi. Teksti ja toteutus herättää kyllä hyvin paljon ajatuksia ja mielipiteitä, ja jää kummittellemaan takaraivoon pitkäksi ajaksi. Kannattaa lukea Turusen mietteitä teoksen synnystä ja lähtökohdista näytelmän blogista; sama erinomainen kirjoitus löytyi myös käsiohjelmasta.
Medusan huone on myös feministinen näytelmä. Naisten näytelmä. Miehillä on oma tärkeä roolinsa esityksessä, mutta kyllä tässä on nainen keskipisteessä. Ja hyvä niin.
Medusan tarusta muistuttavat lukuisat pitkähiuksiset peruukit, joita Tommi Korpelan esittämä vanhempi, surumielisen oloinen nainen keräilee. Yksi niistä on kumman sinivihreä, takkuinen, vaikka myytin Medusalla olikin kullanväriset kutrit. Käärmeperuukki olisi kyllä ollut vaikuttava näky. Tarun Medusa saattoi katsellaan muuttaa ihmisiä kiviksi, ja se katse, eri muodoissaan, on tärkeä osa Medusan huonettakin.
Miehen katse ja siihen liittyvä valta, naisen hiljentäminen ja häirintä eri muodoissaan muodostuvat Medusan huoneen ytimeksi. Näemme lavalla lukuisia esimerkkejä miten erilaisen perusmiehen prototyypit vähättelevät, litistävät, väheksyvät, pilkkaavat ja nauravat naisille. Oli se sitten naisen ulkomuoto, mielipiteet, harrastukset, puheet tai oikeastaan mikä hyvänsä. Tämmöinen yleispätevä naisen mitätöiminen ja siinä samalla miehelle nauraminen, tai miehen tekeminen naurunalaiseksi on näytelmässä jonkunlainen ohjenuora, punainen lanka. Ehkei kuitenkaan liian tylysti, vaan rakentavasti, mikäli sellainen on mahdollista. Kysyin esityksen jälkeen teatteribloggaajakollega Pasilta tunsiko hän sukupuoleensa kohdistuvan kritiikin, tai miten hän esityksen koki, miehenä. Mutta Pasin mietteistä voitte lukea lisää hänen blogistaan Pessin ja Illusian luona, kunhan juttu sinne ilmestyy.
Taas kerran Milja Ahon lavastus on pelkistettyä ja värimaailmaltaankin laimea. Vanhanaikaisia ovia, iso ikkuna jota harsoverho peittää, pariovista näkyy turkoosi huone amppelikasveineen. Kaikki huonekalutkin ovat kirpputorilookia, sellaista samettiplyysiä mitä vanhempien ihmisten, tai perus-suomalaisten kodeissa näkee (enkä tarkoita sen puolueen jäseniä tässä). Katse pääsee lepäämään kun ei tarvitse tukahtua yltäkylläisyyteen. Samalla tavoin minimalistisesti toimii Ada Halosen valosuunnittelu. Eleetöntä ja vaikuttavaa.
Suvi Matinaro on onnistunut puvustamaan viisihenkisen ensemblen luovasti ja taitavasti. Toisaalta on sitä tapettiin sulautumista, ankeaa ruskeaa ja anonyymiä pelkistystä, mutta sitten taas loistavan keltainen leninki tai kukkamekko tai punainen jakku-hame kombo toimii väripilkkuina. Kehunpa vielä Tuuli Kyttälääkin äänisuunnittelusta; linnunlaulut rauhoittivat. Ja sitten sokerina pohjalla lavastuksessa hyödynnettiin sensuellin kauniita Georgia O'Keeffen kukkamaaluaksia.
Mietin jossain vaiheessa esitystä että kaikkien omasta kehostaan epävarmojen naisten tulisi nähdä tämä esitys. Mietin myös että oliko näyttelijät valittu mukaan jo kirjoittamisvaiheessa tai sitä ennen, ja ovatko he inspiroineet Turusta kirjoittamaan heille tietynlaisia asioita. Jotenkin ounastelisin asian olleen näin. On tavattoman voimaannuttaa itsekin hieman ylipainoisena ja keski-ikäisenä naisena katsella, kuinka Elina Knihtilä ja Katja Küttner sonnustautuneina puuterinvärisiin, suorastaan rumiin alusasuihin onnistuvat täydellisesti.
Erinomaisesta näyttelijäporukasta onkin mainittu jo muut paitsi Ylermi Rajamaa ja Aksinja Lommi, joista jälkimmäinen on minulle enemmän tanssiesityksistä tuttu. Kyllä tämä porukka osaa näytellä, herranjestas. Ihan pienillä asioilla luodaan sitä jännitettä ja tunnelmaa. Olen ihan mykistynyt tämän viisikon taidon edessä. Jo ensimmäinen repliikki: Muistan lapsuudestani yksinäisen naisen vie ajatukset matkalle. Tykkään kovasti sukupuolirooleilla leikittelystä. Mutta missään vaiheessa ei ole nolostuttavan huvittavaa katsella ehkä Suomen maskuliinisinta näyttelijää Tommi Korpelaa mekossa tai Aksinja Lommia viiksissä ja miesten puvussa. Se vaan sopii tähän ja piste.
Miesroolit on vedetty ihan överiksi. Kymmeniä herkullisia hahmoja ja kohtauksia, jotka jäävät mieleen ja muistiin pitkäksi aikaa. On ämpäreitä jakavaa ja purkkaa jauhavaa pimatsua, on Säkkijärven polkan tahdissa joraava sika, on formulakisoja toljottavia äijiä, on ämpärit päässä konttaavia hahmoja. Ja sitten on se mieskaksikko, jotka lukevat äijäklassikoita (Bukowskista Saarikoskeen) ja sen jälkeen ekstaasissa kierivät niissä. Kirjoissa siis. Ei niitä kirjoja sukupuolielimillä kirjoiteta - eipä tosiaan.
Esityksessä on paljon absurdiutta, outoja ja ihan päättömiä asioita, kohtauksia ja tunnelmia. Mutta se varmaan tekikin siitä niin kiehtovaa katsottavaa. Koskaan ei katsoja osaa ennakoida mitä seuraavaksi tapahtuu ja millaisia ihmisiä tai hahmoja näemme lavalla seuraavaksi. Ja on oikeastaan ihanan rauhoittavaa katsella esitystä missä ei ole kiire mihinkään, ei videoskriinit vilku ja välky ja sitä voi vaan istua ja nauttia, vaipua kummalliseen nirvanaan, mutta silti aistit terävinä. Pidin myös siitä ettei väliaika rikkonut esityksen hypnoottista poljentoa.
Haluaisin nähdä Medusan huoneen uudelleen, ja toivon että esitykset jatkuvat syksyllä (tai myöhemmin) jotta pääsen kokemaan tämän uudelleen. Q-teatteri teki taas esityksen mikä möi loppuun heti ensi-illan jälkeen. Suosittelen siis kyttäämään peruutuspaikkoja ja/tai lisänäytöksiä. Se kyllä kannattaa.
Esityskuvien copyright Aino Nieminen, muut omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti