Täytyy sanoa että olen HDC:n superiso fani, ja edellinenkin teos Huonosti vartioitu tyttö oli huikean hieno. Varauksetta olen kaikista näkemistäni HDC:n pitänyt kuin hullu puurosta, paitsi täytyy sanoa että Aikuisten joulukalenteri toissa vuonna ei ihan kauheasti iskenyt.
Mutta siis Bonfireen. Kautta aikojen ihmiset ovat kerääntyneet nuotion taikapiiriin kertomaan ja kuulemaan tarinoita. Sitähän mekin nyt teemme, katsomme millaisia tarinoita Iduozee työryhmineen on päättänyt meille kertoa. Tunnissa ehtii kokea melkomoisen matkan, ja kyllä tanssin avulla kommunikointi sujuu oivallisesti. En toki kaikkea ymmärrä, mutta koen sellaisia valaistumisen hetkiä, että näinhän tämä menee. Välillä mennään hitaasti, välillä nopeasti. Tanssijat tulevat ja menevät ja putkahtelevat esille, välillä uusissa asuissa, välillä aika niukasti puettuina. Alkukotomainen savanni ja viidakko muuttuukin kukkasohvaksi ja siinä lötköttäviksi ja hedelmiä pupeltaviksi tyypeiksi. Semmoinen ihmisen kehityskaari matkivasta apinasta sohvaperunaksi on kiinnostava. Aluksi Sofia Hilli valottaa ihmisten ilmaantumista maan kamaralle, kunnes siirtyy itsekin tanssimaan.
Yksi esityksen hienoimmista hetkistä oli Jyrki Kasperin, Mikko Paloniemen ja Heidi Naakan tanssikohtaus kolmistaan. Nostoja, sujuvia liikkeitä ja kolmiodraaman aineksia. Huikean kaunista katsottavaa.
Tykkäsin kovasti miten valon määrä kasvoi ajan kuluessa. Muutenkin Erno Aaltosen valot olivat tärkeät. Valoa kansalle joka pimeydessä vaeltaa. Vilkkuvat ja välkkyvät strobot. Alussa outo olento kamppailee kankaan alla, kuin sikiö kohdussa, tai kuin joku tuntematon alkueliö, ja pääsee sieltä lopulta vapaaksi maailmaan. On niin hämärää ettei yksityiskohtia erota kunnolla. Erittäin elastinen ja jäntevän hoikka Justus Pienmunne saa itsensä kyllä tuhannelle mutkalle.
Ja on tässä lauluakin! Inka Tiitinen laulaa kaiken tanssin lomassa. Iduozee on tehnyt myös Ikuisuuteen-biisin, joka on hieman outo ja absurdi, mutta hieno. Videosuunnittelu (Iduozee ja Aaltonen) on aika oleellisessa osassa teosta. Välillä ne ovat kuin maalauksia jotka heräävät henkiin, ja välillä ne sykkivät levottomasti.
Entäpä sitten Laura Väinölän varsin eksoottiset esiintymisasut! Hörhelöä, paljasta pintaa, alusasua, punaista hansikasta, mustaa huntua. Vaikuttavaa tämäkin, mutta aika hupsuilevaa. Aaltosen ja Väinölän lavastuskin on aika originellia ja antaa hyvän taustan tanssijoille.
Tanssijat ovat kaikki jotenkin orgaanisia, osana luontoa ja osana maailmankaikkeutta. Katsojan mielikuvitus laatii omia skenaarioitaan siitä mitä nämä kokevat ja tekevät. Kokonaisuus oli erikoinen ja kiehtova, molempia yhtäaikaa. En muista nähneeni näin moniuloitteista teosta hetkeen, siis se vuoristorata että tunsin ymmärtäväni ja sitten en taaskaan. Vaikka välillä oli nopeampaakin musiikkia, tanssibiittiä ja jytkettä, jäi Ville Karbellin äänisuunnittelusta ja musiikista päällimäiseksi mieleen hypnoottisuus ja transsimaisuus. Tunnin jälkeen unesta herääminen tähän todellisuuteen oli raskasta; olisin halunnut ehkä jäädä tarinankerronnan ääreen vielä. Ajantajukin katosi; yhtä hyvin esitys olisi voinut kestää kymmenenkin tuntia.
Bonfire on myös aika salaperäinen teos, ja jos mielit päästä osalliseksi tarinankerronnan jatkumoa niin hanki liput pian. Esityksiä ei nimittäin ole enää kuin kuusi.
Kuvien copyright Katri Naukkarinen (ylin) ja Henriikka Koskenniemi (muut).
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti