Järjen hedelmät / Q-teatteri 23.11.2022

Saara Turusen Q-teatteritrilogia sai päätöksensä syyskuun loppupuolella, mutta ennätin vasta marraskuussa sitä katsomaan. Ei vaan oikein sopinut kalenteriin ja sitten kun olin menossa tulin kipeeksi. Lopulta ostin lipun Tallelta joka myös sairastui, kun alkoi näyttää siltä että jää kohta kokonaan näkemättä. Järjen hedelmät jatkoi kahden edellisen osan Tavallisuuden aave (2016) ja Medusan huone (2019) polkuja. Omaperäistä, visuaalisen pelkistettyä, oudohkoa, mutta samalla hienosti syvällä sisimmissäni resonoivaa teatteria.

Näyttämöllä on huone, visuaalisesti aika vaatimaton ja mitätön, jossa on useita ovia. Taustalla haitariovi, joka aina välillä avautuu paljastaen vihannes/hedelmämaalauksia tai sitten jotain aivan muuta. Milja Ahon lavastus on monellakin tapaa minimalistista. Näyttämöllä on muutenkaan vähän lavasteita. 

Ihmisiä (ja eläinpäisiä hahmoja) kulkee, välillä leikitään lasten tuolileikkejä, enimmäkseen ei edes puhuta. Katsoja saa havainnoida, miettiä, assosioida vapaasti. Turusen näytelmissä jätetään paljon tilaa katsojan omille ajatuksille, ei selitellä eikä väännetä rautalangasta mitään. Monesti ajatukset (ainakin omani) hurahtavat antiikin mytologioihin. Munakello tikittää, ja hiljaisuus kestää. Kun Pirkko Hämäläisen hahmo alkaa puhumaan, sitä melkein pelästyy, hiljaisuuteen on jo niin tottunut. 

Taas kerran musiikkivalinnat ja äänisuunnittelu (Tuuli Kyttälä) ovat napakymppi. Munakellon jatkuva tikitys sulautuu nakuttavaan musiikin rytmiin. Välillä kellojen tikityksen kakofonia tuo mieleen tuomiopäivän kellot. 

Järjen hedelmät on kokoelma irrallisia, absurdeja kohtauksia, missä oudot ihmiset tulevat, menevät, kohtaavat, eroavat. Välillä mätetään naamaan Nutellaa tai mokkapaloja, masturboidaan sohvalla tai lauletaan papin kanssa. Ja taustalla (biologinen) kello nakuttaa, aika loppuu ja lapsenteolla on kiire. Lopulta viikatemies johdattaa kaikki kuoleman tanssiin, mutta sitä ennen äitiys antaa odottaa ja haikara poikkeaa jos on poiketakseen. Onko työ tärkeintä, vai olisiko pitänyt miettiä lastenhankintaa aiemmin? Hedelmällisyys laskee ja katoaa lopulta. 

Yksi teema on ns. normaali elämä. Miten olla kuin muutkin, eikä erottua massasta? Hämmentynyt pappi sanoo "kun täällä ei sais", ja miksei Henna voi rukoilla sivistyneesti vaan pitää vääntelehtiä maanisesti? Se eläimellisyyden kitkeminen, ja miten pitää olla "ihmisiksi" toistuu moneen kertaan. Mutta kuka saa määrittää millaista se oikeanlainen elämä on, pappiko? 

Viisihenkinen ensemble sujahtaa roolista toiseen nopeasti ja tekee tarkkaa työtä. Katja Küttner, Anssi Niemi, Ylermi Rajamaa, Kreeta Salminen ja Pirkko Hämäläinen on sopiva seos nuorta energiaa ja vuosien tuomaa ammattitaitoa. Taitavat! Pidän kaikkien tavasta ottaa pitkiä katsekontakteja katsojiin, viipyileviä ja pohtivia. Katseet ottavat mukaan esityksen taikapiiriin, mukaan yhteiseen salaisuuteen. Ja olipas kivaa nähdä sekä Hämäläistä että Salmista pitkästä aikaa teatterin lavalla!

Roosa Marttiinin suunnittelema puvustus on vaalean hailakkaa, ja sitä hurjemmilta satunnaiset väriläiskät tuntuvat. Ada Halosen valot (ja välillä hienot varjokontrastit) eivät tee itsestään numeroa, vaan toimivat tarkoituksenmukaisesti, kaikkeen sulautuen ja sopeutuen.

Pidän Saara Turusen kirjoista ja myös näytelmistä. Jotain minimalistista ja anteeksipyytelemätöntä näissä on, absurdia ja hellää. Tunnelma on melankolinen ja viipyilevä, ja satunnaisesti näemme sellaisia hauskoja välähdyksiä. Tai huumori on katsojan silmissä ja omassa tulkinnassa. Ilman väliaikaa esityksen kesto on reilut 1,5 tuntia, ja hyvä ettei tässä ole taukoa.

Esityskuvien copyright Pate Pesonius.

Medusan huone / Q-teatteri 21.2.2019

Jos Saara Turunen onnistui viettelemään sinut edellisellä Q-teatterissa esitetyllä menestysnäytelmällään Tavallisuuden aave, niin tykkäät taatusti myös uudesta Medusan huoneesta. Aavettahan esitettiin loppuunmyydyille katsomoille vielä jatkokaudellakin, ja se oli Lea-palkintoehdokkaana vuoden parhaasta näytelmästä.

Medusan huoneessa on paljon yhtäläisyyksiä Tavallisuuden aaveeseen, mutta ei se mitenkään jatko-osa ole. Sisarteos ennemminkin. Monta samaa ihmistä tekijäryhmissä, samanlaisia käsittelytapoja, mutta eri teemoja. Repliikkien määrä on pudotettu aika minimiin tässäkin, mutta ne vähät sanat ovat painokkaita ja tärkeitä. Muistan jostain lukeneeni tai kuulleeni että käsikirjoitus on vain 8 sivua pitkä.

Tärkeässä roolissa on virtuoosimainen näyttelijäntyö, eleet, ilmeet, katseet, pitkät tauot ja hiljaisuudet. Ja musiikki. Nytkin onneksi käsiohjelmaan on painettu musiikkitiedot, siitä iso kiitos. Musiikki soljuu kautta esityksen, luo tunnelmaa ja toimii liimana esiintyjien välillä. Ei aina tarvita niin paljon puhetta ja sanoja puheteatterissakaan. Varsinkin Agnes Obelin hypnoottinen Chord Left toistuu läpi teoksen, tauostoittaen monia kohtauksia.

Saara Turunen kirjoittaa napakasti, yhteiskuntakriittisesti mutta samalla jotenkin lämpimän humoristisesti. Vaikka näytelmän aihepiirit ovat vakavia, niin tämä on myös aivan hillittömän hauska näytelmä. Tragikoominen. Välillä hymyillään vaikka hammasta purren, ja välillä jotkut nähdyt kohtaukset ja tilanteet ovat vain niin kamalia, ahdistavia tai ankeita ettei katsoja voi muuta kuin hymyillä tai kikattaa.

Tulee jotenkin myös mieleeni islantilaisen pilapiirtäjän Hugleikur Dagssonin Saako tälle nauraa -piirrokset. Olisi voinut odottaa tuomitsevaakin tekstiä tai kriittisempää otetta, mutta Turunen käsittelee aihettaan aika lempeästi, loppujen lopuksi. Teksti ja toteutus herättää kyllä hyvin paljon ajatuksia ja mielipiteitä, ja jää kummittellemaan takaraivoon pitkäksi ajaksi. Kannattaa lukea Turusen mietteitä teoksen synnystä ja lähtökohdista näytelmän blogista; sama erinomainen kirjoitus löytyi myös käsiohjelmasta.

Medusan huone on myös feministinen näytelmä. Naisten näytelmä. Miehillä on oma tärkeä roolinsa esityksessä, mutta kyllä tässä on nainen keskipisteessä. Ja hyvä niin.

        

Medusan tarusta muistuttavat lukuisat pitkähiuksiset peruukit, joita Tommi Korpelan esittämä vanhempi, surumielisen oloinen nainen keräilee. Yksi niistä on kumman sinivihreä, takkuinen, vaikka myytin Medusalla olikin kullanväriset kutrit. Käärmeperuukki olisi kyllä ollut vaikuttava näky. Tarun Medusa saattoi katsellaan muuttaa ihmisiä kiviksi, ja se katse, eri muodoissaan, on tärkeä osa Medusan huonettakin.

Miehen katse ja siihen liittyvä valta, naisen hiljentäminen ja häirintä eri muodoissaan muodostuvat Medusan huoneen ytimeksi. Näemme lavalla lukuisia esimerkkejä miten erilaisen perusmiehen prototyypit vähättelevät, litistävät, väheksyvät, pilkkaavat ja nauravat naisille. Oli se sitten naisen ulkomuoto, mielipiteet, harrastukset, puheet tai oikeastaan mikä hyvänsä. Tämmöinen yleispätevä naisen mitätöiminen ja siinä samalla miehelle nauraminen, tai miehen tekeminen naurunalaiseksi on näytelmässä jonkunlainen ohjenuora, punainen lanka. Ehkei kuitenkaan liian tylysti, vaan rakentavasti, mikäli sellainen on mahdollista. Kysyin esityksen jälkeen teatteribloggaajakollega Pasilta tunsiko hän sukupuoleensa kohdistuvan kritiikin, tai miten hän esityksen koki, miehenä. Mutta Pasin mietteistä voitte lukea lisää hänen blogistaan Pessin ja Illusian luona, kunhan juttu sinne ilmestyy.

Taas kerran Milja Ahon lavastus on pelkistettyä ja värimaailmaltaankin laimea. Vanhanaikaisia ovia, iso ikkuna jota harsoverho peittää, pariovista näkyy turkoosi huone amppelikasveineen. Kaikki huonekalutkin ovat kirpputorilookia, sellaista samettiplyysiä mitä vanhempien ihmisten, tai perus-suomalaisten kodeissa näkee (enkä tarkoita sen puolueen jäseniä tässä). Katse pääsee lepäämään kun ei tarvitse tukahtua yltäkylläisyyteen. Samalla tavoin minimalistisesti toimii Ada Halosen valosuunnittelu. Eleetöntä ja vaikuttavaa.

Suvi Matinaro on onnistunut puvustamaan viisihenkisen ensemblen luovasti ja taitavasti. Toisaalta on sitä tapettiin sulautumista, ankeaa ruskeaa ja anonyymiä pelkistystä, mutta sitten taas loistavan keltainen leninki tai kukkamekko tai punainen jakku-hame kombo toimii väripilkkuina. Kehunpa vielä Tuuli Kyttälääkin äänisuunnittelusta; linnunlaulut rauhoittivat. Ja sitten sokerina pohjalla lavastuksessa hyödynnettiin sensuellin kauniita Georgia O'Keeffen kukkamaaluaksia.

        

Mietin jossain vaiheessa esitystä että kaikkien omasta kehostaan epävarmojen naisten tulisi nähdä tämä esitys. Mietin myös että oliko näyttelijät valittu mukaan jo kirjoittamisvaiheessa tai sitä ennen, ja ovatko he inspiroineet Turusta kirjoittamaan heille tietynlaisia asioita. Jotenkin ounastelisin asian olleen näin. On tavattoman voimaannuttaa itsekin hieman ylipainoisena ja keski-ikäisenä naisena katsella, kuinka Elina Knihtilä ja Katja Küttner sonnustautuneina puuterinvärisiin, suorastaan rumiin alusasuihin onnistuvat täydellisesti.

Erinomaisesta näyttelijäporukasta onkin mainittu jo muut paitsi Ylermi Rajamaa ja Aksinja Lommi, joista jälkimmäinen on minulle enemmän tanssiesityksistä tuttu. Kyllä tämä porukka osaa näytellä, herranjestas. Ihan pienillä asioilla luodaan sitä jännitettä ja tunnelmaa. Olen ihan mykistynyt tämän viisikon taidon edessä. Jo ensimmäinen repliikki: Muistan lapsuudestani yksinäisen naisen vie ajatukset matkalle. Tykkään kovasti sukupuolirooleilla leikittelystä. Mutta missään vaiheessa ei ole nolostuttavan huvittavaa katsella ehkä Suomen maskuliinisinta näyttelijää Tommi Korpelaa mekossa tai Aksinja Lommia viiksissä ja miesten puvussa. Se vaan sopii tähän ja piste.

Miesroolit on vedetty ihan överiksi. Kymmeniä herkullisia hahmoja ja kohtauksia, jotka jäävät mieleen ja muistiin pitkäksi aikaa. On ämpäreitä jakavaa ja purkkaa jauhavaa pimatsua, on Säkkijärven polkan tahdissa joraava sika, on formulakisoja toljottavia äijiä, on ämpärit päässä konttaavia hahmoja. Ja sitten on se mieskaksikko, jotka lukevat äijäklassikoita (Bukowskista Saarikoskeen) ja sen jälkeen ekstaasissa kierivät niissä. Kirjoissa siis. Ei niitä kirjoja sukupuolielimillä kirjoiteta - eipä tosiaan.

Esityksessä on paljon absurdiutta, outoja ja ihan päättömiä asioita, kohtauksia ja tunnelmia. Mutta se varmaan tekikin siitä niin kiehtovaa katsottavaa. Koskaan ei katsoja osaa ennakoida mitä seuraavaksi tapahtuu ja millaisia ihmisiä tai hahmoja näemme lavalla seuraavaksi. Ja on oikeastaan ihanan rauhoittavaa katsella esitystä missä ei ole kiire mihinkään, ei videoskriinit vilku ja välky ja sitä voi vaan istua ja nauttia, vaipua kummalliseen nirvanaan, mutta silti aistit terävinä. Pidin myös siitä ettei väliaika rikkonut esityksen hypnoottista poljentoa.

Haluaisin nähdä Medusan huoneen uudelleen, ja toivon että esitykset jatkuvat syksyllä (tai myöhemmin) jotta pääsen kokemaan tämän uudelleen. Q-teatteri teki taas esityksen mikä möi loppuun heti ensi-illan jälkeen. Suosittelen siis kyttäämään peruutuspaikkoja ja/tai lisänäytöksiä. Se kyllä kannattaa.


Esityskuvien copyright Aino Nieminen, muut omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Lea-palkinnon jakotilaisuus Lahden kaupunginteatterissa 9.1.2018

Mulla oli ilo osallistua Lahden kaupunginteatterissa järjestettyyn Lea-palkinnon jakotilaisuuteen tammikuun alussa. Aiemmin palkintoa on jaettu sekä Teatterikesässä että Thalia-juhlan yhteydessä, mutta nyt Suomen näytelmäkirjailijat ja käsikirjoittajat ry päätti pitää erillisen tilaisuuden - ja ehkä siten nostaa hieman myös palkinnon arvostusta. Tilaisuudessa ei vain palkittu parasta, vaan saatiin myös nauttia kolmen parhaan näytelmän kokemisesta lukudraaman ja videotallenteen muodossa.

Lahden kaupunginteatterin johtaja Ilkka Laasonen kertoi avajaissanoissaan, että Suomessa kirjoitetaan paljon näytelmiä ja myös kantaesitetään niitä. Kantaesityksiä on enemmän vapaan kentän teattereissa, mutta aika lailla myös laitosteattereissakin. Esityskaudella 2015-2016 kantaesitettiin 77 puhenäytelmää, joista oli 25 romaanin tms. dramatisointeja. Kaudella 16/17 luvut hieman putosivat, ja dramatisointien määrä väheni (72 näytelmää, niistä 8 dramatisointia). Kirjailijat toimivat usein itse omien tekstiensä ohjaajina ja dramaturgeinakin. Lisäksi meillä tehdään dokumenttiperustaisia näytelmiäkin jonkun verran. Yksi asia mikä minua harmittaa, varmaan monen muun lisäksi, on Laasosen mainitsema puute. Meillä ei kauheasti julkaista kotimaisia näytelmiä kirjallisuutena. Jotkut teatterit julkaisevat kantaesityksiä myös kirjoina, mutta tämä on enemmän poikkeus kuin sääntö. Minä ainakin tykkään hankkia, ja lukea, suosikkinäytelmiäni.

No, sitten itse Lea-palkinnosta. Se jaettiin nyt vuonna 2016 valmistuneelle näytelmätekstille, ei siitä tehdylle esitykselle. Kilpailuun tuli määräaikana 22 tekstiä, joista esiraati valitsi viisi parasta. Niistä finaaliin pääsi lopulta kolme. (Ne kaksi muuta olivat Sirkku Peltolan Tyttö ja varis sekä Milja Sarkolan Allt som sägs).

Kolmesta finalistista ensimmäisenä estradilla oli Juha Jokela ja hänen hieno tekstinsä Sumu. Se kantaesitettiin syyskuussa 2016 Kansallisteatterissa, jossa kävin ensi-illassa katsomassa ja pidin tosi tosi paljon. Omat mietteeni siitä voit käydä lukaisemassa täältä. Tänä keväänä se on mahdollista nähdä Vaasan kaupunginteatterissa. Laasonen jututti ensin Jokelaa, hänen taustoistaan kirjoittajana ja tavoista kerätä tietoa ja kirjoittaa. Oli kiinnostavaa kuulla Sumun kirjoitusprosessista, sehän on todella ajankohtainen teos. Tai oli silloin kun se sai ensi-iltansa. Jokela aloitti kirjoittamaan sitä pari vuotta aiemmin ja näytelmän tapahtumat alkavat samaan aikaan. Joten ensi-illan aikaan syyskuussa 2016 oikeat maailman tapahtumat olivat samassa pisteessä kuin näytelmän lopussa. Kirjoitusprosessin aikana Jokela huomasi että kannattaa seurata myös muita medioita kuin Hesaria ja Yleä. Erityisesti Venäjä-uutisoinnissa muiden maiden media, erityisesti venäläinen, sekä oppositiomedia olivat hyödyllisiä. 

Lahden kaupunginteatterin taitava näyttelijäporukka Tapani Kalliomäki, Aki Raiskio, Paavo Kääriäinen, Ritva Sorvali ja Liisa Loponen lukivat meille sitten neljä kohtausta näytelmästä. Oli nautinnollista kuulla tekstiä hyvin luettuna ja palautella mieliinsä katsomiskokemustakin. Muutaman pätkän näytelmästä tallensinkin ja ne voit käydä katsomassa täältä ja täältä.

Lukudraaman jälkeen Jokela kertoili lisää näytelmästä ja sen teemoista. Sumussa ollaan päähenkilön pään sisällä tutkimassa miten kirkas Suomen suhde Venäjään on, Jokelan mielestä. Aidon pelon keskellä on hyvä nauraa, ehkäpä jopa välttämätöntäkin. Näytelmästään Jokela ei ole saanut paljoa negatiivista palautetta. Yksi huonolla suomella kirjoitettu kirje tuli, ulostetta mukanaan. Ja kun Sumua kävi katsomassa Suomen eduskunta, niin yksi ääneen kommentoinut poliitikko piti yleistöstä vaientaa. Tämä kun kommentoi liikaa näytelmähenkilö Taiston Venäjä-kriittisiä mielipiteitä. Viime joulukuussa Sumua esitettiin myös Tallinnassa, mutta siellä se ei Jokelaan mukaan tainnut olla supermenestys. He taisivat hieman ihmetellä näytelmässä ollutta suomalaisten hämmennystä lahjonta-asioiden tiimoilta.

Sumusta sitten eteenpäin eli toisena finalistiehdokkaana oli Saara Turusen näytelmä Tavallisuuden aave. Se sai ensi-iltansa Q-teatterissa helmikuussa 2016, ja suosion takia uusintaensi-iltansa syksyllä 2017. Kävin katsomassa ensi-illassa ja kirjoitukseni siitä voit lukaista täältä. Turunen haluaa olla itse mahdollisimman monipuolinen tekijä, hän kirjoittaa sekä näytelmiä että proosaa ja on yksi Suomen käännetyimpiä näytelmäkirjailijoita. Tavallisuuden aaveessa ei tärkeintä ollut henkilö, vaan aihe ja muoto. Turunen haluaa ylipäätään jättää paljon tilaa katsojalle löytää mistä koko esityksessä on kysymys. 

Tavallisuuden aave ei ollut kovin tyypillinen näytelmäteksti, koska se oli vain n. 17 sivua tekstiä, tosin pienellä fontilla. Silti se oli ihan täysimittainen kokoillan näytelmä. Sitä kirjoittaessa hänellä oli tietokoneella myös "nolot, ekstrat" kansio, minne karsiutui paljon kaikkea tekstiin sopimatonta - päätyäkseen myöhemmin kuitenkin mukaan itse näytelmään. Musiikki on tosi iso osa Tavallisuuden aavetta, ja Turunen tunnustaakin, että hän halusi käyttää sitä paljon myös tekstin asemasta. Esimerkiksi natsitervehdyskohtaukseen hän halusi mukaan marssin. Mutta minkä marssin? Äänisuunnittelija Tuuli Kyttälän kanssa he kävivät läpi liudan eri marsseja, kunnes se sopiva löytyi. 

Näytelmän kirjoitusprosessi kesti vuoden verran. Lähtökohta oli tehdä hidas näytelmä, jossa asiat tapahtumat verkalleen. Lea-palkintoehdokkuus tuli yllätyksenä, ehkä siksikin kun teksti oli niin lyhyt, eikä näytelmä ole sillä tavalla perinteinen. Mutta Turuselle muodon uudistaminen teatterissa on tärkeää, ja Tavallisuuden aave kyllä siinä mielessä ajoi asiansa. Turusen haastattelun lomassa näimme pienen pätkän näytelmää valitettavan huonolaatuisana videotallenteena.

Väliajan jälkeen kolmannen ehdokkaan pariin. Veikko Nuutisen Pasi was here kolahti allekirjoittaneeseen uskomattoman kovaa. Niin kovaa että kävin sen katsomassa KOM-teatterissa lopulta kuusi kertaa. Kirjoituksiani siitä voi käydä katsomassa blogin arkistosta. Se jatkaa elämäänsä nyt Tampereen työväen teatterissa, missä se sai ensi-iltansa 31.1.2018. KOMilaiset kävivät esittämässä Pasia myös Savonlinnassa, näytelmän tapahtumapaikoilla, ja näytelmäkirjailijan kotikonnuilla. Se oli iso juttu niin työryhmälle kuin savonlinnalaisillekin. Nuutiselle pollein juttu näytelmäkirjailijana olemisesta on se että saa kirjoittaa ammatikseen näytelmäkirjailija, esimerkiksi veroilmoitukseen. Mutta miten päätyy näytelmäkirjailijaksi? "Näytelmiä kirjoittamalla päätyy näytelmäkirjailijaksi". Näinhän se on. 

Jokainen Nuutisen näytelmä syntyy omalla tavallaan. Pasia hän joutui kirjoittamaan tosissaan, kohtauksen päivässä. KOM-teatterin tilaus sopi kirjoittajalle hyvin: tietää kenelle näytelmä tulee, ketkä sen tekee ja ennenkaikkea on deadline. Muutenhan sitä voisi kuulemma kirjoittaa proosaa. Deadline sopii Nuutisella kirjoittajana. Hän oppi tämä kohtaus päivässä-metodin Mika Myllyaholta ollessaan assarina Ryhmäteatterissa. Tosin ensin se "määrämittaan" kirjoittelu tuntui hassulta.

Itse kirjoitusprosessi on Nuutisella myös aika paljon lusmuilua. Kahdeksan tunnin työrupeamasta voi olla maksimissaan kaksi tuntia tehokasta kirjoitusaikaa. Pasin kirjoittaminen lähti alkulauseesta, kun Nuutinen kuuli lapsuudenystävänsä kuolemasta. Tarina lähti siitä ja hän joutui tutkimaan sellaisia juttuja mitä ei ollut ajatellut vuosiin. Nostalgia iski, ekaa kertaa ikinä. Se tuntui kovin radikaalilta ajatukselta siinä kohtaa, koko nostalgia, koska oli angsti kirjoittaa näytelmää nykyaikaan.

Lahtelaisporukka (Kääriäinen, Kalliomäki, Teemu Palosaari, Jari-Pekka Rautiainen, Saana Hyvärinen) luki meille useita kohtauksia näytelmästä, ja olipa siellä ihan uusiakin juttuja. Siis sellaisia mitä ei ollut KOMin versiossa (mutta TTT:llä oli). Kiinnostavaa. Loistavan lukudraamapätkän jälkeen Nuutinen kertoi Pasin hahmosta, johon on yhdistetty eri persoonia ja tapahtumia. 

Yleisöstä haluttiin tietää miten raskasta oli kirjoittaa henkilökohtaisesta menetyksestä. Nuutisen mukaan aluksi se oli helppoa, koska hänellä on oma identiteettinsä kaupunkilaisena teatteritekijänä. Se lapsuus Savonlinnan Kellarpellossa oli kaukana. Mutta kipeys tuli vasta kun näytelmää oli esitetty jo jonkin aikaa, ja erityisesti Savonlinnan vierailun jälkeen.

Siri Kolu ja Sunklo:n Jukka Asikainen tulivat estradille jakamaan 5000 euron suuruista palkintoa. Finaaliehdokasnäytelmät pohtivat paljon ihmistä, mikä sen rooli ja paikka on. Moniarvoisuutta. Saimme kuulla kaikkien kolmen näytelmän ehdokasperustelut. 

Ja niin se vaan on että vuoden 2016 Lea-palkinnon pokkasi Nuutisen Veikko ja Pasi was here! Aivan mahtavaa!

Toivon hartaasti että Lea-palkinto jaetaan jatkossakin tämmöisessä omassa tilaisuudessaan, missä on aikaa tutustua niin näytelmiin kuin niiden kirjoittajiinkin hieman syvällisemmin. Iso kiitos lahtelaiset dramaturgi Taija Helmisen johdolla, että mahdollistitte tämän tilaisuuden!

Kuvat otin itse.