Elli Salon kirjoittama ja Riikka Oksasen ohjaama Alina on kummankin debyytti Kansallisteatterissa. Omapohjaan on rakennettu intiimi valkoinen miljöö joka välillä vie ajatukset sairaalaympäristöön. Ei tässä ihan terveistä asioista olekaan kyse. Alina (Anna Valpuri) ja Emil (Pyry Nikkilä) kipuilevat sisaruksina. Eroonkaan toisesta ei pääse vaikka kuinka hiertää. Hyväksikäyttö ja hyysääminen liimaavat sisarukset yhteen. Emil on sairas, riippuvainen ties mistä päihteistä ja Alina taas läheisriippuvainen. Missä menee se raja? Mihin asti pitää läheisestä huolehtia, jos tämä ei itse siihen kykene? Tunnelma on välillä aika synkkä ja ahdistavakin. Tuntuu pahalta Alinan puolesta. Mutta kuka veljestä sitten huolehtisi ellei hän? Ei yhteiskunta ainakaan. Kumpaankaan riippuvuuteen ei ole tarjolla apua.
Sisarusten välit raastavat sielua. Emil ei myönnä olevansa sairas, ja Alina ei myönnä tarvitsevansa apua. Kyllä kaikki paranee kun vaan rakastaa ja hoivaa. No ei se aina niin mene. Ei nytkään.
Ennen esitystä saimme kuulla Elli Salon ja toisen syksyn ajankohtaisen näytelmäkirjailijan eli Melli Maikkulan ajatuksia bloggariklubilla. Oli kiinnostava kuulla Salon reitistä näytelmäkirjailijaksi: se tapahtui suomentamisen kautta. Lisäksi hän kirjoittaa paljon myös radiolle (se se vasta on mielestäni vaativaa hommaa!) ja proosaa, ja toimii dramaturgina. Kirjoitusprosessi on myös kiinnostava. Hän aloittaa kirjoittamaan jostain itseään hämmentävästä asiasta. Kun materiaalia on tietyn verran, sitä käydään läpi - mitä siitä alkaa hahmottumaan, mikä on kirkkainta, mitä logiikoita, tunnelmia ja kieltä siinä on. Tuloksena voi sitten olla näytelmä tai radiokuunnelma tai proosaa tai jotain muuta. Alinastakin piti tulla valtavan iso juttu, mutta tulikin klaustrofobinen kamarinäytelmä.
Klaustrofobinen kamarinäytelmä on kyllä aika hyvä määre. Omapohja on intiimein Kansallisteatterin näyttämöistä, mutta intiimi on näytelmäkin. Siskon ja veljen suhde on riippuvaisuutta, hyväksikäyttöä, läheisyyttä. Mutta missä menee raja? Jos kerran toinen haluaa huolehtia ja toinen antautuu huolehdittavaksi eikö se ole silloin ok? Mitä tapahtuu kun huoli, huolenpito ja empatia menee äärimmilleen, mihin asti Alina jaksaa venyä? Reiluun tuntiin (onneksi ilman väliaikaa) on saatu puristettua monta asiaa. Vaikka vähän apuakin (enimmäkseen henkistä) on tarjolla (lähinnä Alinan ystävän taholta) niin tuntuu että kaikki ovat hylänneet sisarusparin. Katsojat voivat vaan seurata avuttomina vieressä, kun matka tuhoon tuntuu vääjäämättömältä.
Auli Turtiaisen hyvin valkoinen lavastus ja puvustus toimii kirkkaana vastakohtana synkille tunteille mitä Alina herättää. Erilaiset liki painovoimattomasti ilmassa leijuvat elementit kätkevät sisuksiinsa rekvisiittoja. Ville Virtasen välillä sokaisevan kirkkaiksi nousevat valot korostavat valkoisuutta. Valon ja puhtauden väriä. Lisäksi projisoinnit heijastavat avainsanoja ja teemoja taustalle. Mahtavasti oli myös valaistu poliisin hahmo, uhkaa ilmassa. Ja se Alinan puheen katkeaminen, meinasi itku tulla siinä kohtaa kun tavuja ja sananpätkiä tipahteli taustalla.
Alina toi mieleeni vahvasti juuri kaksi päivää aiemmin näkemäni uunitureen Teatteri Ivan esikoisen Valuman. Eikä pelkästään siskon ja veljensä suhdetta ruotivana, vaan jotenkin tunnelmaltaan myös. Mielessäni nämä kaksi noin tunnin mittausta esitystä kietoutuvat yhteen, kuin kaksi oksanhaaraa samassa emopuussa. Alina on lyhyitä tuokiokuvia sisarusten elämästä. Mutta miten tämä niin usein on sama kuvio: sisko on se joka huolehtii kun veli törttöilee? Eikö joskus voisi olla toisinkin päin?
Mua ärsyttää tosi paljon Alinan hössääminen ja veljen "mä meen vaan vähän kävelylle". Alina antaa anteeksi, kerta toisensa jälkeen. Emilistä tulee jonkunlainen jeesushahmo, ja poikakuoron laulama Ave Maria on kuin piste iin päälle sille raamattuhenkiselle kuvastolle, missä Maria Magdalena pitää kuolleen Jeesuksen ruumista käsivarsillaan. Alttaritaulumainen näky. Jeesus-mielleyhtymä jatkuu kun Emil on puettuna valkeaan kaapuun.
Kun Alina kysyy: "mikä on sellainen tilanne että siitä pitää selvitä näin yksin" niin sielua riipaisee.
Nikkilä on hyvä holtittoman ailahtelevana päihderiippuvaisena. Aggressiivisuus ja passiivisuus vaihtelevat tehokkaasti. Pirjo Lonka monessa eri pienessä roolissaan on näyttelijä paikallaan. Mutta kyllähän tämä on Anna Valpurin bravuuri. Tämän Alina menee ihon alle, silittelee minua myötä- ja välillä vastakarvaankin. Tekisi mieli ottaa Alina syliin ja paijata; kyllä tämä muuttuu paremmaksi. Ja sitten tekisi mieli ravistaa hartioista, että pistä se Emil laitokseen tai jonnekin, ja päästä irti. Vetää sinutkin mukanaan.
Mutta katsoja ei voi puuttua tapahtumien kulkuun, hän voi vain seurata mihin tämä kaikki päättyy. Huonosti vai hyvin huonosti. Jos siskon tarvitsee leikata veljensä varpaakynnetkin, ollaan jo aika syvällä riippuvaisuus/hyväksikäyttösuhteessa. Mikä roolityö Valpurilta!
Alina oli taas hyvä esimerkki näytelmästä mikä ei alunperin kuulunut syksyn esityssuunnitelmaani. Mutta kun sen katsomiseen tarjoutui tilaisuus bloggariklubin tiimoilta, niin se pujahti kalenteriini hieman varkain. Ja olenpas siitä iloinen! Ei helppo näytelmä, eikä mikään hyvänmielenjuttu, mutta ajatuksia herättävä, koskettava ja intiimi. Kiitos! Esityksiä Omapohjassa vain 21.9. asti.
Kuvien copyright Mitro Härkönen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti